Glenarvan olisi tahtonut tuntiakaan hukkaamatta lähteä pitkin rannikkoa
Aucklandia kohu. Mutta aamusta alkaen oli taivaalle kertynyt suuria
pilviä, ja kello yksitoista maihinnousun jälkeen ne puhkesivat
ankaraksi sateeksi, minkä vuoksi oli mahdotonta lähteä matkalle ja
täytyi etsiä suojaa.
Wilson löysi aivan sattumalta meren uurtaman luolan rannan
basalttikallioissa. Matkalaiset pakenivat sinne aseineen ja eväineen.
Siellä oli suuri joukko aaltojen aikanaan tuomia kuivia leviä. Siitä
saatiin käyttöön mukava vuode. Muutamia puunpaloja kasattiin luolan
suulle ja sytytettiin, ja kukin kuivasi itsensä parhaansa mukaan.
John toivoi, että tämän vedenpaisumuksen tapaisen sateen kesto olisi
päinvastaisessa suhteessa sen ankaruuteen. Siitä ei tullut mitään.
Kului tuntikausia sateen vähääkään hellittämättä. Tuuli yltyi
puolenpäivän tienoissa ja lisäsi myrskyn rajuutta. Mutta mitä tehdä?
Olisi ollut hulluutta ilman kulkuneuvoja uhmata sellaista säätä. Ja
Aucklandiin päästäisiin muutamassa vuorokaudessa, joten päivän viivytys
ei aiheuttaisi mitään haittaa retkikunnalle, ellei alkuasukkaita
ilmestyisi paikalle.
Tämän pakollisen viivytyksen aikana kääntyi keskustelu sen sodan
tapahtumiin, jota Uudessa Seelannissa parhaillaan käytiin. Mutta niiden
olojen merkityksen ymmärtämiseksi ja arvioimiseksi, joiden keskelle
_Macquarien_ haaksirikkoiset olivat joutuneet, on tarpeen tuntea
Ikana-Mauin saarella silloin raivonneen sodan historia.
Aina Abel Tasmanin saapumisesta Cookin salmeen 16. päivänä
joulukuuta 1642 olivat uusseelantilaiset, joiden luona usein kävi
eurooppalaisia laivoja, säilyttäneet vapautensa itsenäisillä
saarillaan. Yksikään eurooppalainen valtio ei suunnitellut alistavansa
valtaansa tätä Tyynenmeren saariryhmää. Vain eri paikoille asettuneet
lähetyssaarnaajat toivat näille uusille seuduille kristillisen
sivistyksen siunauksia. Muutamat heistä kuitenkin, etupäässä
anglikaanit, neuvoivat seelantilaisia päälliköitä alistumaan Englannin
ikeen alle. Ovelasti houkuteltuina nämä allekirjoittivat kuningatar
Victorialle osoitetun kirjeen pyytäen hänen suojelustaan. Mutta
selvänäköisemmät aavistivat tämän toimenpiteen tyhmyyden, ja yhden
heistä kuultiin piirrettyään kirjelmän alle tatuointimerkkinsä lausuvan
seuraavat profeetalliset sanat: -- Me olemme menettäneet maamme; se ei
tästedes enää ole meidän; pian tulevat muukalaiset valtaamaan sen ja me
olemme heidän orjiaan.
Tammikuun 29. päivänä 1840 saapui korvetti _Herald_ todellakin
Saarten-lahteen, joka on Ikana-Mauin pohjoisosassa. Laivan kapteeni
Hobson nousi maihin Korora-Rekan kylässä. Asukkaat kutsuttiin yleiseen
kokoukseen protestanttiseen kirkkoon. Siellä luettiin ne valtuudet,
jotka kapteeni Hobson oli saanut Englannin kuningattarelta.
Seelannin huomattavimmat heimopäälliköt kutsuttiin sitten 5. päivänä
helmikuuta Englannin kuvernöörin luo Paian kylään. Kapteeni Hobson
koetti saada heitä Englannin alaisuuteen ilmoittaen, että kuningatar
oli lähettänyt sotaväkeä ja laivoja suojelemaan heitä, että heidän
oikeutensa taattaisiin ja että he saisivat säilyttää täydellisen
vapautensa. Mutta heidän täytyi myydä alueensa kuningatar Victorialle.
Useimmat heimopäälliköt katsoivat suojeluksen hinnan liian kalliiksi ja
kieltäytyivät suostumasta siihen. Mutta lupauksilla ja lahjoilla oli
villeihin enemmän vaikutusvaltaa kuin kapteeni Hobsonin suurilla
sanoilla, ja niin Englannin yliherruus vahvistettiin. Mitä oli
tapahtunut tuon vuoden 1840 jälkeen aina siihen päivään, jolloin
_Duncan_ lähti Clyde-lahdesta? Ei mitään, mitä Jacques Paganel ei olisi
tiennyt ja ollut valmis kertomaan kumppaneilleen.
-- Hyvä rouva, hän vastasi lady Helenan kysymyksiin, -- minä toistan,
mitä jo olen saanut tilaisuuden sanoa, että uusseelantilaiset ovat
rohkea kansakunta, joka annettuaan hetkeksi periksi vastustaa askel
askelelta Englannin anastuksia. Maorien heimot on järjestetty kuin
Skotlannin muinaiset klaanit. Ne ovat suuria sukuja, joilla on
arvostaan perin tarkka päällikkö. Näiden heimojen miehet ovat ylpeitä
ja urhoollisia, toiset kookkaita, sileätukkaisia, maltalaisten tai
Bagdadin juutalaisten näköisiä ja korkeampaa rotua, toiset pienempiä,
vantteria, mulattien näköisiä, mutta kaikki ovat voimakkaita, uljaita
ja sotaisia. Heillä on ollut kuuluisa päällikkö, nimeltä Hihi, oikea
Vercingetorix. Teidän ei siis tule hämmästyä siitä, että sota
englantilaisia vastaan pitkittyy Ikana-Mauilla, sillä täällä asuu
kuuluisa Waikato-heimo, jota William Thompson yllyttää puolustamaan
maataan.
-- Mutta eivätkö Uuden Seelannin tärkeimmät paikkakunnat ole
englantilaisten hallussa? John Mangles kysyi.
-- Epäilemättä, rakas John, Paganel vastasi. -- Kun kapteeni Hobson,
josta sitten tuli saaren kuvernööri, oli ottanut maan Englannin
alaisuuteen, perustettiin vuosina 1842-1862 vähitellen yhdeksän
siirtokuntaa edullisimmille paikoille. Niistä on syntynyt yhdeksän
maakuntaa, pohjoissaarella neljä: Aucklandin, Taranakin, Wellingtonin
ja Hawkes Bayn maakunnat; eteläisellä viisi: Nelsonin, Marlboroughin,
Canterburyn, Otagon ja Southlandin, joiden yhteinen asukasmäärä 30.
päivänä keskäkuuta 1864 oli satakahdeksankymmentätuhatta kolmesataa
neljäkymmentäkuusi henkeä. Tärkeitä kauppakaupunkeja on perustettu
kaikkialle. Kun tulemme Aucklandiin, teidän on pakko ehdottomasti
ihailla tämän etelän Korintin asemaa. Se hallitsee kapeaa kuin sillaksi
meren yli luotua kannastaan, ja siellä on jo nyt kaksitoistatuhatta
asukasta. Lännessä on New Plymouth, idässä Ahuhiri, etelässä
Wellington; ne ovat jo kukoistavia ja vilkasliikkeisiä kaupunkeja.
Tawai-Punamun saarella ette tiedä, mikä olisi pantava etusijalle,
Nelson, joka on kuin antipodien Montpellier, Uuden Seelannin
yrttitarha, Picton Cookin salmen rannalla, Christchurch, Invercargill
vaiko Dunedin Otagon rikkaassa maakunnassa, minne koko maailman
kullanetsijät rientävät. Ja huomatkaa, että tässä ei ole puhe muutamien
hökkelien rykelmästä, alkuasukasperheiden kylästä, vaan todellisista
kaupungeista satamineen, kirkkoineen, pankkeineen, telakkoineen; siellä
on myös kasvitieteellisiä puutarhoja, luonnontieteellisiä museoita,
eläintarhoja, sanomalehtiä, sairaaloita, hyväntekeväisyyslaitoksia,
tiedeseuroja, vapaamuurarilooseja, herrasklubeja, laulukuoroja,
teattereita, komeita palatseja kansainvälisiä näyttelyjä varten yhtä
hyvin kuin Lontoossa tai Pariisissa! Ja ellei muistini petä, on juuri
vuonna 1865, tänä samana vuonna ja ehkäpä juuri tällä hetkellä, jona
puhun teidän kanssanne, koko maailman teollisuustuotteita näytteillä
ihmissyöjien maassa!
-- Mitä! Alkuasukkaiden kanssa käytävästä sodasta huolimatta? lady
Helena kysyi.
-- Englantilaiset, rouva, eivät tee sodasta sen suurempaa numeroa!
Paganel vastasi. -- He taistelevat ja pitävät näyttelyjä yhtaikaa. Se
ei heitä häiritse. Rakentavatpa rautateitäkin uusseelantilaisten
kivääritulessa. Aucklandin maakunnassa kulkevat Dryryn ja Mere-meren
rautatiet kapinallisten miehittämien paikkakuntien kautta. Minä lyön
vetoa, että työmiehet ampuilevat pyssyillä vetureista.
-- Mutta missä vaiheessa tämä loputon sota on? John Mangles kysyi.
-- Siitä on kuusi pitkää kuukautta, kun olemme lähteneet Euroopasta,
Paganel vastasi, -- enkä minä siis voi tietää, mitä on tapahtunut
meidän lähdettyämme, lukuunottamatta muutamia tapahtumia, jotka luin
Maryboroughin ja Seymourin sanomalehdistä Australian läpi kulkiessamme.
Mutta silloin ainakin Ikana-Mauin saarella käytiin ankaria taisteluja.
-- Ja milloin tämä sota alkoi? Mary Grant kysyi.
-- Tarkoitatte 'alkoi uudelleen', rakas neiti, vastasi Paganel, --
sillä ensimmäinen kapina puhkesi 1845. Loppuvuodesta 1853, mutta
todellisuudessa paljon aikaisemmin valmistautuivat maorit vapautumaan
englantilaisten vallasta. Alkuasukkaiden kansallinen puolue toimi
innokkaasti voidakseen pitää maorilaispäällikön vaalin. He tahtoivat
tehdä kuninkaan vanhasta Potatausta ja uuden kuningaskunnan
pääkaupungin hänen kylästään, joka sijaitsee Waikato- ja Waipa-jokien
välissä. Tämä Potatau oli pikemminkin viekas kuin rohkea vanhus.
Hänellä oli kuitenkin tarmokas ja älykäs pääministeri, joka oli
ennen englantilaisten saapumista Aucklandin kannaksella asuneen
Ngatihahua-heimon jälkeläisiä. Mainitusta ministeristä, nimeltään
William Thompson, tuli vapaussodan sielu. Hän järjesti taitavasti
maorien joukot. Hänen innostamanaan eräs taranaki-päällilskö yhdisti
hajanaiset heimot yhteiseen pyrkimykseen; eräs toinen Waikato-päällikkö
perusti 'maaliiton', todellisen yhteistä hyvää ajavan yhtymän, jonka
tarkoituksena oli estää alkuasukkaita myymästä maitaan Englannin
hallitukselle. Siellä pantiin toimeen juhlatilaisuuksia, kuten kapinaa
valmistavissa sivistysmaissa. Englannin sanomalehdet alkoivat
kiinnittää huomiota näihin levottomuuden oireisiin, ja hallitus oli
vakavasti huolissaan maaliiton puuhista. Lyhyesti, mielet olivat
kiihdyksissä, pommi valmiina räjähtämään. Puuttui vain kipinä tai
paremmin sanoen vastakkaisten etujen yhteentörmäys, jotta leikki
alkaisi.
-- Ja tämä yhteentörmäys...? Glenarvan kysyi.
-- Tapahtui vuonna 1860, Paganel vastasi, -- Taranakin maakunnassa
Ikana-Mauin lounaisrannalla. Eräällä alkuasukkaalla oli kuusi sataa
eekkeriä maata New Plymouthin läheisyydessä. Hän myi ne Englannin
hallitukselle. Mutta kun maanmittarit tulivat mittaamaan myytyä
aluetta, päällikkö Kingi vastusti kauppaa, julisti nämä kuusisataa
eekkeriä kielletyksi alueeksi ja rakennutti maaliskuussa niiden
ympärille korkean aitauksen. Muutamaa päivää myöhemmin eversti Gold
joukkoineen valtasi tämän alueen, ja samana päivänä ammuttiin
kansallissodan ensimmäinen laukaus.
-- Onko maoreja paljonkin? John Mangles kysyi.
-- Maoriväestö on vähentynyt tuntuvasti sadan viime vuoden aikana,
maantieteilijä vastasi. -- Vuonna 1769 arvioi Cook alkuasukasmäärän
neljäksisadaksituhanneksi. Vuonna 1845 oli '_alkuasukkaiden
suojelusalueen_' väestö vähentynyt sataanyhdeksään tuhanteen.
Sivistyksen tuomat tuhot, eri taudit ja alkoholi, ovat supistaneet
sitä; mutta molemmilla saarilla on vielä yhdeksänkymmentä tuhatta
alkuasukasta ja niistä kolmekymmentätuhatta sotilasta, jotka pitävät
kauan aikaa eurooppalaisia joukkoja ahtaalla.
-- Onko kapina ollut menestyksellinen tähän asti? lady Helena kysyi.
-- On, rouva, ja englantilaiset ovat itse usein ihmetelleet
uusseelantilaisten rohkeutta. Nämä käyvät sissisotaa, asettuvat
väijyksiin, hyökkäävät pikkuosastojen kimppuun, ryöstävät
uudisasukkaiden tiloja. Kenraali Cameron ei tuntenut itseään
turvalliseksi näillä seuduilla, missä hänen täytyi taistella joka
pensasta vastaan. Vuonna 1863 maorit valloittivat pitkän ja
verisen taistelun jälkeen Waikato-kukkulalla jyrkän vuoriharjanteen
päässä suuren linnoitetun aseman, joka oli suojattu kolmella
puolustuslinjalla. Papit kutsuivat koko maori-väestön puolustamaan
maata ja karkottamaan "pakekat", mikä merkitsee valkoisia. Kolmetuhatta
miestä kenraali Cameronin johdolla otti osaa taisteluun, eivätkä he
antaneet mitään armoa maoreille kapteeni Sprentin julman murhan
jälkeen. Kahakat olivat verisiä. Muutamat kestivät kaksitoista tuntia
maorien väistämättä eurooppalaisten kanuunoja. William Thompsonin
komentama hurja Waikato-heimo oli itsenäisyysarmeijan ytimenä. Tämä
seelantilaiskenraali komensi alussa kahtatuhattaviittäsataa sotilasta,
sitten kahdeksaatuhatta. Kahden pelottavan päällikön, Shongin ja Hekin,
alamaiset tulivat hänen avukseen. Naiset ottivat tässä pyhässä sodassa
osaa raskaimpiin töihin. Mutta oikeassa oleville ei ole aina parhaita
aseita. Veristen taistelujen jälkeen kenraali Cameron sai kukistetuksi
Waikaton alueen, mutta tyhjänä ja asumattomana, sillä maorit livahtivat
joka puolelta hänen käsistään. Tehtiin mahtavia urotöitä. Neljäsataa
maoria oli saarrettu Orakanin linnoitukseen ilman ruokaa ja vettä,
kenraalimajuri Careyn komennossa olevien tuhannen englantilaisen
piirittäminä, mutta he kieltäytyivät antautumasta. Sitten äkkiä,
keskellä päivää, he raivasivat itselleen verisen tien 40:nnen rykmentin
läpi ja pelastuivat soille.
-- No, lopettiko Waikaton alueen valtaus tämän verisen sodan? John
Mangles kysyi.
-- Ei, ystäväni, Paganel vastasi. -- Englantilaiset päättivät marssia
Taranakin maakuntaan ja piirittää Mataitawaa, William Thompsonin
linnoitusta. Mutta he eivät saa sitä ilman tuntuvia tappioita. Juuri
Pariisista lähtiessäni olin lukenut, että kuvernööri ja kenraali olivat
suostuneet Taranga-heimojen antautumiseen ja jättämään heille kolme
neljännestä heidän maistaan. Kerrottiin myös, että kapinan pääjohtaja,
William Thompson, aikoi antautua. Mutta australialaiset sanomalehdet
eivät ole vahvistaneet tätä tietoa, päin vastoin. On siis luultavaa,
että juuri tällä hetkellä vastarintaa järjestetään uusin voimin.
-- Ja teidän luullaksenne, Paganel, Glenarvan sanoi, -- tämän taistelun
näyttämönä ovat Taranakin ja Aucklandin maakunnat?
-- Niin luulisin.
-- Juuri tämä maakunta, johon olemme _Macquarien_ haaksirikossa
joutuneet?
-- Juuri tämä. Me olemme joutuneet maihin muutamia kilometrejä
pohjoiseen Kawhian satamasta, missä vielä liehunee maorien
kansallislippu.
-- Niinpä meidän on viisainta pyrkiä pohjoiseen, Glenarvan sanoi.
-- Varmasti, Paganel vastasi. -- Uusseelantilaiset ovat raivoissaan
eurooppalaisille ja varsinkin englantilaisille. Niinpä meidän on paras
välttää joutumasta heidän käsiinsä.
-- Ehkäpä tapaamme jonkun eurooppalaisen sotilasosaston, lady Helena
sanoi. -- Se olisi onni.
-- Ehkäpä, rouva, maantieteilijä vastasi, -- mutta suuria toiveita ei
juuri ole. Erilliset osastot eivät mielellään tutki seutua, missä
joka pensas, pieninkin risukko voi kätkeä taitavan ampujan. Minä en
siis odota 40. rykmentin sotilaita saattueeksi. Mutta eräitä
lähetysasutuksia on länsirannalla, jota tulemme kulkemaan, ja me voimme
helposti vaeltaa sellaisesta toiseen Aucklandiin saakka. Luulisin, että
me voisimme marssia samaa reittiä kuin herra von Hochstetter
seuratessaan Waikaton juoksua.
-- Oliko hän joku tutkimusmatkailija, herra Paganel? Robert Grant
kysyi.
-- Oli, poikani, saman tiedemiesryhmän jäsen, joka oli mukana
itävaltalaisella fregatilla _Novaralla_, kun se kiersi maapallon ympäri
vuonna 1858.
-- Herra Paganel, jatkoi Robert, joka silmät kiiluen kuunteli tarinoita
suurista maantieteellisistä retkistä, -- onko Uudessa Seelannissa ollut
kuuluisia tutkimusretkeilijöitä, kuten Burke ja Stuart Australiassa?
-- Muutamia, lapseni, kuten tohtori Hooker, professori Brizard,
luonnontutkijat Dieffenbach ja Julius Haast; mutta vaikka monet heistä
ovat maksaneet hengellään seikkailuhalunsa, eivät he ole niin kuuluisia
kuin Australian tai Afrikan tutkijat...
-- Tunnetteko te heidän tarinansa? nuori Grant kysyi.
-- Tottakai, poikaseni, ja kun näen sinun haluavan tietää yhtä paljon
kuin minä, niin kerron sen sinulle.
-- Kiitos, herra Paganel, minä kuuntelen.
-- Ja me kuuntelemme myös, lady Helena sanoi. -- Eipä nyt satu
ensimmäistä kertaa, että huono sää on pakottanut meitä oppimaan.
Kertokaa meille kaikille, herra Paganel.
-- Kuten käskette, rouva, maantieteilijä vastasi, -- mutta
kertomuksestani ei tule pitkää. Tässä ei ole kysymyksessä ne uskaliaat
löytöretkeilijät, jotka kamppailivat rinta rinnan Australian
Minotauruksen kanssa. Uusi Seelanti on alaltaan liian pieni maa
voidakseen vastustaa ihmisen tutkimuksia. Niinpä minun sankarini eivät
ole löytöretkeilijöitä sanan tavallisessa merkityksessä, vaan
tavallisia matkailijoita, aivan arkipäiväisten tapaturmien uhreja.
-- Keitä he ovat? Mary Grant kysyi.
-- Matemaatikko Witcombe ja Charlton Howitt. Jälkimmäinen löysi muuten
Burken jäännökset sillä ikimuistettavalla matkalla, josta kerroin
teille viipyessämme Wimerran rannoilla. Witcombe ja Howitt johtivat
kumpainenkin omaa tutkimusretkeä Tawai-Punamun saarella. Molemmat
lähtivät Christchurchista alussa vuotta 1863 etsimään eri kulkuteitä
Canterburyn maakunnan pohjoisten vuorten yli. Howitt kulki vuorijonon
yli maakunnan pohjoisrajalla ja pystytti päämajansa Brunner-järven
rannalle, Witcombe sitä vastoin löysi Rakaian laaksossa solan, joka
johti Tyndall-vuoren itäpuolelle. Witcombella oli matkatoveri, Jakob
Louper, joka on _Lyttleton Times_-lehdessä julkaissut kertomuksen
matkasta ja sillä tapahtuneesta tapaturmasta. Muistaakseni 22. päivänä
huhtikuuta 1863 molemmat nämä matkailijat olivat erään jäätikön
reunalla, mistä Rakaia saa alkunsa. He nousivat vuoren laelle saakka ja
varustautuivat etsimään uusia ylitysteitä. Seuraavana päivänä Witcombe
ja Louper lepäsivät väsymyksestä ja kylmästä näännyksissä paksussa
lumessa toistatuhatta metriä merenpinnan yläpuolella. Seitsemän päivää
he harhailivat vuoristossa ja laaksojen pohjalla, joiden äkkijyrkkien
seinämien välistä ei ollut mitään pääsyä, usein ilman tulta, joskus
ilman ravintoa, sokeri sulaneena, leipä lionneena, vaatteet ja peitteet
läpimärkinä, syöpäläisten ahdistamina, päästen parhaina päivinä
etenemään viisi kilometriä, pahimpina tuskin kahtakaan sataa metriä.
Vihdoin, 29. päivänä, he kohtasivat maorimajan ja saivat eräästä
puutarhasta muutaman kourallisen perunoita. Se oli viimeinen ateria,
jonka ystävykset söivät yhdessä. Illalla he saapuivat merenrannalle
lähellä Taramakaun suuta. Piti päästä sen oikealle rannalle, jotta
olisi voitu jatkaa matkaa pohjoiseen Grey-joelle. Taramakau oli syvä ja
leveä. Tunnin etsittyään Louper löysi kaksi pientä rikkinäistä
kanoottia, jotka hän korjasi parhaansa mukaan ja sitoi kiinni
toisiinsa. Matkamiehet lähtivät yrittämään sillä. Mutta ei oltu vielä
keskellä virtaa, kun kanootit täyttyivät vedellä. Witcombe heittäytyi
uimaan ja kääntyi vasenta rantaa kohti. Jakob Louper, joka ei osannut
uida, piti kiinni kanootista. Se pelasti hänet, joskaan ei ilman
seikkailuja. Virta vei hänet tyrskyjä kohti. Ensimmäinen aalto painoi
hänet merenpohjaan, toinen nosti jälleen pinnalle. Kolmas paiskasi
kallioita vasten. Sitten seurasi kolkko yö. Sade kohisi herkeämättä.
Joka puolelta kolhiintuneena ja meriveden pöhöttämänä hän oli tällä
tavoin riepoiteltavana monta tuntia. Vihdoin kanootti paiskautui
maalle, ja haaksirikkoinen makasi tajuttomana rannalla. Päivän
koitteessa hän rämpi erään lähteen luo ja huomasi, että virta oli
kuljettanut hänet puolentoista kilometrin päähän siltä kohtaa, missä he
yrittivät ylitse. Hän nousi, laahusti pitkin rantaa ja löysi pian
onnettoman Witcomben, jonka ruumis ja pää olivat vajonneet liejuun.
Witcombe oli kuollut. Louper kaivoi käsillään kuopan hiekkaan ja
hautasi kumppaninsa ruumiin. Kaksi päivää jälkeenpäin hän tapasi
nälkään nääntymäisillään vieraanvaraisia maoreja -- sellaisiakin on
muutamia -- ja saapui 4. päivänä toukokuuta Brunner-järvelle, Charlton
Howittin luo, joka kuusi viikkoa myöhemmin itse hukkui samalla tapaa
kuin onneton Witcombe.
-- Näyttää siltä kuin nuo onnettomuudet olisivat yhteydessä keskenään,
John Mangles sanoi, -- ikään kuin retkeilijöitä olisi yhdistänyt
kohtalon side, jonka katketessa toisenkin täytyi kuolla.
-- Te olette oikeassa, ystäväni John, Paganel vastasi, -- ja minä olen
usein tehnyt saman huomion. Mikä sai Howittin kuolemaan melkein
samanlaisissa oloissa? Sitä en osaa sanoa. Hallituksen töistä määräävä
mies, herra Wyde, oli antanut Charlton Howittin tehtäväksi viitoittaa
hevosilla kuljettavan tien Hurunuin tasangolta Taramakaun suulle.
Howitt lähti 1. päivänä tammikuuta 1863, mukanaan viisi miestä. Hän
suoritti tehtävänsä taitavasti, ja runsaasti kuudenkymmenen kilometrin
pituinen tie viitoitettiin eräälle Taramakaun kohdalle asti, josta ei
enää päästy pitemmälle. Howitt palasi silloin Christchurchiin ja pyysi
pian alkavasta talvesta huolimatta saada jatkaa työtään. Herra Wyde
suostui siihen. Howitt lähti viemään majapaikkaansa muonaa,
viettääkseen siellä pahimman vuodenajan. Tällöin juuri hän tapasi Jakob
Louperin. Kahden miehensä, Robert Littlen ja Henri Mullisin, seurassa
Howitt lähti 27. päivänä kesäkuuta leiripaikastaan. He pyrkivät
Brunner-järven yli. Sen koommin heitä ei ole nähty. Heidän pieni ja
matala veneensä löydettiin rannalle ajautuneena. Heitä etsittiin
yhdeksän viikkoa turhaan, ja selvää on, että nämä onnettomat, jotka
eivät osanneet uida, olivat hukkuneet järven aaltoihin.
-- Mutta mikseivät he voisi olla elossa ja terveinä jonkin
seelantilaisen heimon luona? lady Helena kysyi.
-- Ei, rouva, Paganel vastasi, -- sillä vielä elokuussa 1864, vuosi
katoamisensa jälkeen, he eivät olleet palanneet ... ja jos Uudessa
Seelannissa on vuoden kadoksissa, hän lisäsi hiljaisella äänellä, -- se
merkitsee, että on auttamattomasti hukassa!