Paganelin kertomat tosiasiat olivat kiistämättömiä. Uusseelantilaisten
julmuudesta ei ollut epäilystäkään. Niinpä oli vaarallista nousta
maihin. Mutta vaikka tämä vaara olisi ollut sata kertaa suurempi, sitä
täytyi uhmata. John Mangles tunsi, kuinka välttämätöntä oli viipymättä
lähteä pian tuhoutuvalta laivalta. Kahden vaaran välillä, joista toinen
oli varma, toinen mahdollinen, ei ollut valinnanvaraa.
Sitä mahdollisuutta, että päästäisiin johonkin toiseen laivaan, ei
voinut lainkaan ottaa lukuun. _Macquarie_ ei ollut niiden laivojen
väylällä, jotka käyvät Uudessa Seelannissa. Ne purjehtivat joko
pohjoisempaa Aucklandiin tai etelämpää New Plymouthiin. Haaksirikko oli
tapahtunut juuri näiden molempien kaupunkien puolivälissä Ikana-Mauin
rannikon autiossa osassa. Tämä seutu on hirveätä, vaarallista,
pahamaineista. Alukset karttavat sitä huolellisesti, ja jos tuuli vie
ne sinne, ne pyrkivät pois mahdollisimman pian.
-- Milloin lähdemme? Glenarvan kysyi.
-- Huomenaamulla kello kymmenen, John Mangles vastasi. -- Vuoksi alkaa
nousta ja kuljettaa meidät maihin.
Seuraavana eli 5. päivänä helmikuuta, kello kahdeksan, oli lautta saatu
valmiiksi. John oli tehnyt sen hyvin huolellisesti. Keulamärssy, jota
käytettiin ankkurien laskemiseen, ei riittänyt kuljettamaan matkustajia
ja elintarvikkeita. Tarvittiin tukevaa ohjattavaa kulkuvälinettä, joka
kykeni kestämään yhdeksän meripeninkulman pituisen purjehduksen. Vain
mastoista voitiin saada sen rakentamiseen tarvittavat ainekset.
Wilson ja Mulrady olivat ryhtyneet työhön. Takila katkottiin vantteja
myöten; isomasto hakattiin kirveellä poikki tyvestä ja kaatuessaan se
murskasi oikeanpuolisen kaiteen. _Macquarie_ oli nyt silvottu sileäksi
kuin proomu.
Isonmaston alaosa, märssy- ja pramitangot sahattiin ja paloiteltiin.
Lautan pääosat kelluivat pian vedessä. Niihin liitettiin keulamaston
jäännökset, ja sitten kaikki sidottiin lujasti yhteen. John käski
sijoittaa puoli tusinaa tyhjiä tynnyreitä väleihin tekemään lautasta
uimakelpoisen.
Näin saatiin ensimmäinen, lujasti rakennettu alusta, ja sille oli
Wilson kyhännyt eräänlaisen pohjaristikon välipermannoksi. Laineet
saattoivat siis pyyhkiä lautan yli ja matkustajat pysyä kuivina. Sitä
paitsi tanakasti kiinnitetyt vesiastiat olivat tavallaan ympäröivänä
partaana, joka suojeli kantta suurilta laineilta.
Kun John aamulla havaitsi tuulen suotuisaksi, hän pystytti lautan
keskelle etuprammin raakapuun mastoksi. Se tuettiin mastotouveilla ja
varustettiin hätäpurjeella. Suuri, leveälapainen perään kiinnitetty
airo teki lautan ohjaamisen mahdolliseksi, jos tuuli antoi sille
riittävää nopeutta.
Tämä mitä parhaiten rakennettu lautta saattoi siis kestää aallokon.
Mutta pystyisikö sitä ohjaamaan, pääsisikö se maihin, jos tuuli
kääntyi? Se oli ongelma. Kello yhdeksän alkoi lastaus.
Ensinnäkin varattiin elintarvikkeita riittävä määrä kestämään
Aucklandiin saakka, sillä karun rannikon tuotteisiin ei voinut luottaa.
Olbinettin erikoisvarastosta saatiin lihasäilykkeitä, joita oli
jäljellä _Macquarien_ matkaa varten ostetuista eväistä. Paljon sitä
tosin ei ollut. Täytyi siis turvautua laivan yksinkertaiseen muonaan,
laadultaan keskinkertaisiin laivakorppuihin ja kahteen tynnyriin
suolakalaa. Muonamestari oikein häpesi niitä.
Nämä elintarvikkeet pantiin tiiviisti suljettuihin, vedenpitäviin
astioihin ja sidottiin lujilla nuorilla hätämaston juurelle. Aseet ja
ampumatavarat pantiin kuivaan ja turvalliseen paikkaan. Onneksi
matkustajilla oli hyvät pyssyt ja revolverit.
Samoin otettiin mukaan pieni ankkuri siltä varalta, ettei laskuveden
aikana päästäisi maihin ja että olisi pakko ankkuroida ulapalla.
Kello kymmenen alkoi nousuvesi tuntua. Tuuli puhalsi heikosti
luoteisesta. Kevyt aallokko keinutteli meren pintaa.
-- Olemmeko valmiit? John Mangles kysyi.
-- Kaikki on valmiina, kapteeni, Wilson vastasi.
-- Lautalle! John huusi.
Lady Helena ja Mary Grant laskeutuivat paksuja köysiportaita myöten ja
istuutuivat maston viereen elintarvikeastioiden päälle, kumppanit
heidän lähelleen. Wilson tarttui peräsimeen. John asettui hoitamaan
purjetta, ja Mulrady katkaisi köyden, joka piti lauttaa kiinni prikin
kyljessä.
Purje levitettiin, ja lautta alkoi liikkua maata kohti nousuveden ja
tuulen kuljettamana.
Maa oli yhdeksän meripeninkulman eli noin kuudentoista kilometrin
päässä, jonka vähäisen matkan hyväairoinen laivavene olisi suorittanut
kolmessa tunnissa. Mutta lautalla täytyi tyytyä paljon hitaampaan
vauhtiin. Jos tuulta kestäisi, voitaisiin ehkä päästä rantaan yhden
ainoan nousuveden aikana. Mutta jos tuuli tyyntyisi, veisi laskuvesi
sitä poispäin, ja silloin olisi pakko ankkuroida ja odottaa seuraavaa
nousuvettä. Se oli vakava asia ja askarrutti lakkaamatta John Manglesin
ajatuksia.
Hän toivoi kuitenkin onnistuvansa. Tuuli kiihtyi. Kun nousuvesi oli
alkanut kello kymmenen, piti maissa olla kello kolmen aikaan, ettei
olisi pakko asettua ankkuriin tai jouduttaisi laskuveden mukana
takaisin ulapalle.
Matka sujui alussa onnellisesti. Vähitellen peittyivät riuttojen mustat
huiput ja särkkien kellertävä hiekka aallokon ja nousuveden alle.
Tarvittiin suurta valppautta ja tavatonta taitoa näiden salakarien
välttämiseksi ja peräsintä niin huonosti tottelevan ja helposti
ajelehtimaan lähtevän lautan ohjaamiseksi.
Puolenpäivän aikaan oli vielä noin yhdeksän kilometriä rantaan. Kun
taivas oli jokseenkin kirkas, saattoi pääpiirtein erottaa maan muodon.
Koillisessa kohosi kahdeksansadan metrin korkuinen vuori. Sen huippu
oli omituisen muotoinen: kuin taaksepäin katsova irvistävä apinanpää.
Se oli Pirongia, kartan mukaan tarkalleen S8. leveysasteen kohdalla.
Kello puoli yksi Paganel huomautti, että kaikki karit olivat peittyneet
kohoavan nousuveden alle.
-- Paitsi yksi, lady Helena lausui.
-- Missä se on, rouva Paganel kysyi.
-- Tuolla! lady Helena vastasi viitaten mustaa pistettä kohti paria
kilometriä edempänä.
-- Tosiaankin, Paganel myönsi. -- Yritetään määrittää sen paikka,
ettemme tartu siihen, sillä pian nousuvesi peittää senkin.
-- Se on suoraan vuoren pohjoisen särmän kohdalla, John Mangles sanoi.
-- Wilson, koeta pysyä siitä ulapan puolella.
-- Kyllä, kapteeni, matruusi vastasi painaen koko voimallaan suurta
peräairoa.
Puolessa tunnissa päästiin noin kilometri. Mutta omituista: musta piste
oli yhä veden päällä.
John katseli sitä tarkkaavasti ja paremmin nähdäkseen lainasi Paganelin
kiikarin.
-- Se ei ole kari, hän sanoi hetken tarkasteltuaan, -- se on uiva
esine, joka nousee ja laskee aallokon mukana.
-- Eikö se ole jokin _Macquarien_ maston kappale? lady Helena kysyi.
-- Ei, Glenarvan vastasi, -- mikään niistä ei ole voinut ajelehtia näin
kauas laivasta.
-- Odottakaa! John Mangles huudahti. -- Minä tunnen sen, se on laivan
vene!
-- Prikin venekö? Glenarvan kysyi.
-- Niin, mylord. Prikin vene, emäpuu ylhäällä!
-- Onnettomat! lady Helena huudahti. -- He ovat hukkuneet!
-- Niin, rouva, John Mangles vastasi, -- ja heidän täytyi hukkua, sillä
näissä tyrskyissä, kovassa aallokossa ja sellaisessa pimeydessä he
menivät varmaa kuolemaa kohti.
-- Taivas heitä armahtakoon! Mary Grant lausui.
Matkustajat olivat hetkisen ääneti. He katselivat lähestyvää haurasta
venettä. Se oli nähtävästi kaatunut noin seitsemän kilometrin päässä
rannasta, eikä niistä, jotka siinä olivat olleet, varmaankaan yksikään
ollut pelastunut.
-- Mutta tuo vene voi olla meille hyödyllinen, Glenarvan sanoi.
-- Tosiaan, John Mangles vastasi. -- Wilson, käännä sinne!
Lautan suunta muuttui, mutta tuuli vaimeni vähitellen, ja vene
saavutettiin vasta kello kaksi.
-- Tyhjä? John Mangles kysyi.
-- Niin, kapteeni, matruusi vastasi, -- vene on tyhjä ja sen laidat
halki. Siitä ei meille ole apua.
-- Eikö siitä voi olla mitään hyötyä? MacNabbs kysyi.
-- Ei mitään, John Mangles vastasi. -- Se on hylky, joka kelpaa vain
poltettavaksi.
-- Sepä ikävää, Paganel sanoi, -- sillä tuo vene olisi voinut viedä
meidät Aucklandiin.
-- Täytyy alistua kohtaloon, herra Paganel, John Mangles vastasi. --
Näin aaltoilevalla merellä pidän sitä paitsi lauttaamme tuollaista
haurasta venettä parempana. Ei ole tarvittu kuin heikko tärähdys, ja se
on mennyt murskaksi! Niinpä, mylord, meillä ei kai ole täällä enää
mitään tekemistä?
-- Kuinka vain tahdot, John! Glenarvan vastasi.
-- Matkaan, Wilson, nuori kapteeni lausui, -- ja suoraan rantaa kohti.
Vuoksen piti nousta vielä noin tunnin verran. Päästiin pari kolme
kilometriä eteenpäin. Mutta silloin tuuli taukosi melkein täysin ja
näytti aikovan puhaltaa maalta päin. Lautta pysyi paikallaan, alkoipa
pian laskuveden vaikutuksesta ajautua merelle päin. John ei epäröinyt
sekuntiakaan.
-- Laskekaa ankkuri! hän huusi.
Mulrady, joka oli valmiina tottelemaan tätä käskyä, laski ankkurin
yhdeksän metrin syvyyteen. Lautta liukui pari metriä ankkuriköyden
pingottuessa. Hätäpurje laskettiin alas, ja nyt valmistauduttiin
pitkään odotukseen.
Uusi nousuvesi alkaisi näet vasta kello yhdeksän illalla, ja kun John
Mangles ei tahtonut purjehtia yöllä, ankkuroitaisiin tässä kello
viiteen saakka aamulla. Maa oli näkyvissä tuskin viiden kilometrin
päässä.
Jokseenkin kovat mainingit myllersivät merenpintaa ja näyttivät yhtä
mittaa ajautuvan maata kohti. Kun Glenarvan sai kuulla, että tässä
vietettäisiin koko yö, hän kysyi sen vuoksi Johnilta, miksei hän
käyttänyt hyväkseen tätä aaltoilua lähestyäkseen rantaa.
-- Mylord, nuori kapteeni vastasi, -- silmät pettävät teidät. Mainingit
eivät liiku, vaikka siltä näyttää. Se on vain veden keinumista, ei
muuta. Heittäkää puunkappale keskelle näitä laineita. Silloin saatte
havaita, että se kelluu paikallaan, kunnes laskuvesi alkaa viedä sitä
ulapalle. Meidän pitää siis vain malttaa mieltämme.
-- Ja syödä, majuri lisäsi puolestaan.
Olbinett otti eräästä muona-astiasta esille muutamia paloja kuivattua
lihaa ja tusinan verran laivakorppuja. Hän punastui tarjotessaan
matkustajille näin laihan aterian. Mutta se otettiin vastaan hyvillä
mielin, vieläpä naistenkin puolelta, joiden ruokahalua aaltoilu
kuitenkin vähensi. Lautan keinahtelut sen nykiessä ankkuriköyttään päin
maininkeja, olivatkin väsyttävän kiusallisia. Lyhyiden, oikullisten
aaltojen lakkaamatta heittelemänä se ei olisi voinut pahemmin
nytkytellä vedenalaisella kalliolla. Tuntui melkeinpä että se olikin
sellaisella karilla. Köysi pysyi tiukkana, ja aina puolen tunnin välein
laski John puolitoista metriä köyttä veteen, ettei se olisi hankautunut
samalta kohdalta. Ilman tätä varokeinoa se olisi epäilemättä katkennut
ja lautta ajelehtinut oman onnensa nojassa ulapalle.
Johnin huolestumisen saattoi siis hyvin ymmärtää. Joko köysi saattoi
katketa tai ankkuri luisua, ja kummassakin tapauksessa jouduttaisiin
pahaan pulaan.
Yö lähestyi. Säteiden taittumisen suurentama auringonkehrä laski jo
veripunaisena horisontin taakse. Viimeiset säteet loistivat lännessä ja
kipinöivät kuin sula hopeakalvo. Sillä puolella oli kaikki taivasta ja
vettä, lukuunottamatta selvästi piirtyvää pistettä, _Macquarien_
hylkyä, joka pysyi liikkumatta särkällään.
Lyhyt hämärä viivästytti vain muutaman minuutin pimeän tuloa, ja pian
peittyi idän ja pohjoisen horisonttia rajoittava maa yöhön.
Pimeään jääneiden ahtaalla lautalla värisevien haaksirikkoisten asema
oli tosiaan viheliäinen! Toiset vaipuivat levottomaan horrokseen, jossa
syntyi painajaisia, toiset eivät saaneet tunninkaan unta. Päivän
noustessa olivat kaikki väsyksissä yön rasituksista.
Meren noustessa virisi tuuli ulapalta. Kello oli kuusi aamulla. Nyt oli
pidettävä kiirettä. John ryhtyi toimiin, jotta päästäisiin taas
liikkeelle. Hän käski nostaa ankkurin. Mutta sen koukut olivat köyden
nykiessä kaivautuneet syvälle hiekkaan. Ilman kelaa sitä oli mahdotonta
saada irti edes Wilsonin keksimien vipujen avulla.
Puoli tuntia kului turhissa yrityksissä. John, joka tahtoi päästä
liikkeelle, käski katkaista köyden, luopuen ankkuristaan ja
mahdollisuudestaan pysähtyä, jos nousuvesi ei kuljettaisikaan lauttaa
maihin. Mutta hän ei tahtonut viivytellä kauempaa, ja kirveenisku antoi
lautan tuulen valtaan, jota auttoi kaksi solmuväliä tunnissa kulkeva
nousuvesi.
Nyt levitettiin purje. Näin he ajautuivat verkalleen maata kohti, joka
harmahtavina röykkiöinä häämötti nousevan auringon valaisemaa taustaa
vasten. Riutat kartettiin ja kierrettiin huolellisesti. Mutta
epätasaisessa merituulessa ei lautta tuntunut lähestyvän rantaa. Kuinka
vaivalloista olikaan päästä Uuteen Seelantiin, jossa kuitenkin oli niin
vaarallista nousta maihin!
Mutta kello yhdeksän oli enää lähes kaksi kilometriä rantaan. Tyrskyt
pärskyivät sitä vastaan. Se oli hyvin jyrkkä. Piti löytää sopiva kohta
maihinnousulle. Tuuli hiljeni vähitellen ja vihdoin lakkasi kokonaan.
Purje hakkasi velttona mastoa. John otatti sen alas. Nyt lauttaa
kuljetti rantaa kohti ainoastaan nousuvesi, mutta vauhtia ei ollut
tarpeeksi, jotta olisi voinut ohjata; sitä paitsi kulkua hidastutti
suunnaton määrä meriruokoa.
Kello kymmenen oli lautta melkein paikallaan, viidensadan metrin päässä
rannasta. Ankkuria ei ollut. Jouduttaisiinko laskuveden vieminä
takaisin ulapalle? Kädet nyrkissä ja sydän pamppaillen loi John hurjan
silmäyksen tähän maahan, jota näytti olevan mahdoton saavuttaa.
Onneksi -- tällä kertaa onneksi -- tapahtui tärähdys, lautta pysähtyi.
Se oli tarttunut nousuveden aikana hiekkasärkälle neljänkymmenen metrin
päähän rannasta.
Glenarvan, Robert, Wilson ja Mulrady heittäytyivät veteen. Lautta
kiinnitettiin lujasti köysillä läheisiin kiviin. Naiset kannettiin
sylissä maihin, niin ettei heiltä kastunut hameenhelmakaan, ja pian
olivat kaikki, aseet ja elintarvikkeet mukana, astuneet tälle Uuden
Seelannin pelottavalle rannalle.