Ensimmäinen John Manglesin yrittämä pelastuskeino oli epäonnistunut.
Oli ryhdyttävä heti yrittämään toista. Oli ilmeistä, ettei
_Macquarieta_ voitu saada liikkeelle, mutta yhtä ilmeistä myös, että
laivalta niin ollen oli lähdettävä. Jääminen odottamaan epävarmaa apua
olisi ollut varomatonta ja mieletöntä. Ennen jonkin laivan saapumista
sattumalta haaksirikkopaikalle olisi _Macquarie_ murskaantunut.
Ensimmäinen myrsky tai ulapan tuulten nostama vähänkin ankarampi
aallokko työntäisi sen kauemmaksi hiekalle, ruhjoisi sen, murskaisi
kappaleiksi ja siroittaisi pirstaleet pitkin rannikkoa. Ennen tätä
välttämätöntä tuhoutumista John halusi päästä maihin.
Hän ehdotti siis lautan rakentamista, joka olisi kyllin tukeva
kuljettamaan matkustajat ja riittävän määrän elintarvikkeita Seelannin
rannikolle.
Siinä ei ollut neuvottelemista; oli vain ryhdyttävä toimeen. Töihin
ryhdyttiinkin, ja ne olivat edistyneet jo hyvin pitkälle, kun pimeä
keskeytti ne.
Noin kello kahdeksan illalla, illallisen jälkeen, kun lady Helena ja
Mary Grant lepäsivät vuoteillaan kanssissa, Paganel ja hänen ystävänsä
keskustelivat vakavista asioista kävellen laivan kannella. Robert
halusi olla mukana. Uljas poika kuunteli korvat tarkkoina valmiina
tarjoamaan apuaan ja ryhtymään miten vaaralliseen yritykseen tahansa.
Paganel oli kysynyt John Manglesilta, eikö lautalla voisi kulkea pitkin
rannikkoa Aucklandiin saakka laskematta matkustajia maihin. John
vastasi, että sellainen purjehdus olisi mahdoton niin
heikkorakenteisella lautalla.
-- Ja kun emme voi yrittää lautalla, kysyi Paganel, -- olisiko sen
voinut tehdä laivaveneellä!
-- Miksei, John Mangles vastasi, -- mutta vain sillä ehdolla, että
purjehditaan päivällä ja ankkuroidaan yöllä.
-- Ne roistot ovat siis jättäessään meidät...
-- Niin, John Mangles vastasi, -- he olivat juovuksissa, ja pelkäänpä,
että he tässä pimeydessä ovat saaneet maksaa hengellään pelkurimaisen
tekonsa.
-- Sen pahempi heille, Paganel sanoi, -- ja sen pahempi meille, sillä
se vene olisi ollut perin tarpeellinen.
-- Vielä mitä, Paganel, Glenarvan sanoi. -- Lautta vie meidät kyllä
maihin.
-- Sitäpä juuri olisin tahtonut karttaa, maantieteilijä vastasi.
-- Mitä! Voiko kolmen- tai neljänkymmenen kilometrin matka pelästyttää
vaivoihin tottuneita miehiä sen jälkeen, mitä olemme kokeneet
Amerikassa ja Australiassa?
-- Ystäväni, Paganel vastasi, -- minä en epäile rohkeuttamme enkä
toveriemme valppautta. Kolmekymmentä kilometriä! Mitätön matka missä
muualla tahansa kuin Uudessa Seelannissa. Älkää pitäkö minua pelkurina.
Minähän ensimmäisenä ehdotin kulkua Amerikan ja Australian halki. Mutta
minä toistan, mikä tahansa on parempaa kuin lähteä seikkailemaan tuolle
kavalalle maaperälle.
-- Mikä tahansa on parempaa kuin jäädä varmaan kuolemaan
haaksirikkoutuneelle laivalle, John Mangles lausui.
-- Mitä pelättävää meillä sitten on Uudessa Seelannissa? Glenarvan
kysyi.
-- Villit, Paganel vastasi.
-- Villit! Glenarvan toisti. -- Eikö niitä voi välttää pysyttelemällä
rannikolla? Eihän muutaman pelkurin hyökkäys voi pelottaa kymmentä
aseissa olevaa ja puolustukseen valmista eurooppalaista.
-- Ei ole puhe pelkureista, Paganel vastasi päätään pudistaen. -- Uuden
Seelannin heimot ovat rohkeita; ne taistelevat englantilaisten
herruutta ja maahantunkeutujia vastaan ja usein myös voittavat
vastustajansa jotka aina sitten syödään.
-- Ihmissyöjiä! Robert huudahti.
Sen jälkeen kuiskasi hiljaa kaksi nimeä:
-- Sisko parka! Helena-rouva!
-- Älä pelkää, poikaseni, Glenarvan sanoi häntä rauhoittaakseen. --
Ystävämme Paganel liioittelee!
-- En liioittele yhtään, Paganel jatkoi. -- Robert on osoittanut
olevansa mies, ja minä kohtelen häntä miehenä, kun en salaa häneltä
totuutta. Uusseelantilaiset ovat ihmissyöjistä julmimpia, ellen sanoisi
ahneimpia. He hotkivat kaikki, mitä vain käsiinsä saavat. Sota on
heille vain ihmiseksi sanotun mehevän riistan metsästystä, ja täytyy
myöntää, että se on ainoaa järjellistä sotaa. Eurooppalaiset tappavat
vihollisensa ja hautaavat heidät. Villit tappavat vihollisensa ja
syövät heidät, eikä kuten maanmieheni Toussenel on sattuvasti sanonut
ole niinkään suuri rikos paistaa vihollisensa, kun hän on kuollut, kuin
tappaa hänet, kun hän ei tahdo kuolla.
-- Paganel, majuri huomautti, -- tuosta voimme kyllä keskustella, mutta
nyt siihen ei ole oikea hetki. Olkoon toisen ruoaksi tuleminen
järjellistä tai ei, me emme halua, että meidät syödään. Mutta miten
kristinusko ei vielä ole hävittänyt näitä ihmissyöjien tapoja?
-- Luuletteko kaikkien uusseelantilaisten olevan kristittyjä? Paganel
vastasi. -- Niitä on pieni vähemmistö, ja lähetyssaarnaajat joutuvat
useinkin noiden villien uhreiksi. Viime vuonna kidutettiin pastori
Walkner hirvittävän julmasti kuoliaaksi. Maorit hirttivät hänet. Heidän
naisensa kaivoivat häneltä silmät päästä. Hänen verensä juotiin, hänen
aivonsa syötiin. Ja tämä murha tapahtui vuonna 1864, Opotikissa,
parinkymmenen kilometrin päässä Aucklandista, niin sanoakseni
englantilaisten viranomaisten silmien edessä. Ystäväni, ihmisrodun
muuttumiseen tarvitaan vuosisatoja. Mitä maorit ovat olleet, sellaisia
he tulevat olemaan vielä kauan. Koko heidän historiansa on kirjoitettu
verellä. Kuinka monen laivan väen he ovatkaan murhanneet ja syöneet
alkaen Tasmanin matruuseista _Hawesin_ merimiehiin saakka! Eikä heidän
ruokahaluaan ole herättänyt vain valkoinen liha. Paljon ennen
eurooppalaisten tuloa seelantilaiset tyydyttivät ahnasta ruokahaluaan
murhilla. Heidän parissaan ovat monet tutkimusmatkailijat nähneet
ihmisaterioita, jotka ovat aiheutuneet yksinomaan halusta saada
herkullinen ruokalaji, kuten nainen tai lapsi.
-- No, majuri sanoi, -- eivätköhän nuo kertomukset ole suureksi osaksi
tutkimusmatkailijoiden mielikuvitusta? Heidän tekee mieli tarinoida
vaarallisista maista ja ihmissyöjien vatsasta.
-- Myönnän liioittelua esiintyvän, vastasi Paganel. -- Mutta kun
ihmissyönnistä kertovat luotettavat henkilöt, kuten lähetyssaarnaajat
Kendall ja Marsden, kapteenit Dillon, d'Urville, Laplace sekä muut,
niin uskon heidän kertomuksiinsa, minun täytyy uskoa. Seelantilaiset
ovat luonnostaan julmia. Päälliköidensä kuollessa he toimittavat
ihmisuhreja. He olettavat näillä urheilla lepyttävänsä vainajan vihaa,
joka voisi kohdistua eläviin, ja tahtovat samalla antaa hänelle mukaan
palvelijoita toiseen elämään! Mutta kun he kuolemantakaiset palvelijat
tapettuaan syövät nämä, on syytä luulla enemmän vatsan kuin taikauskon
kehottavan heitä siihen.
-- Arvelen kuitenkin, John Mangles sanoi, -- että taikauskolla on
tuntuva osansa ihmissyönnissä. Kun siis uskonto muuttuu, muuttuvat
tavatkin.
-- Siinä te, ystäväni John, teette vakavan kysymyksen ihmissyönnin
alkuperästä, Paganel vastasi. -- Onko uskonto vai nälkä saanut ihmiset
syömään toisiaan? Keskustelu olisi vähintään hyödytöntä tällä hetkellä.
Mistä tämä julma tapa johtuu, sitä ei ole vielä ratkaistu; mutta se on
olemassa vakavana tosiasiana, jota meillä vain on liiaksikin syytä
ajatella.
Paganel puhui totta. Ihmisyönti on muodostunut pysyväksi ilmiöksi
Uudessa Seelannissa samoin kuin Fidsi-saarilla tai Torres-salmen
rannoilla. Taikauskolla on ilmeisesti osasyynsä näihin inhottaviin
tapoihin, mutta ihmissyöjiä on myös sen vuoksi, että on hetkiä, jolloin
riistaa on vähän, mutta nälkä kova. Villit ovat alkaneet syödä
ihmislihaa tyydyttääkseen harvoin täyttyneen vatsansa vaatimuksia;
sitten heidän pappinsa ovat säännöstäneet ja pyhittäneet nämä kauheat
ateriat. Niistä on tullut juhlatoimitus, siinä kaikki. Maorien mielestä
toistensa syöminen on muuten mitä luonnollisin asia. Lähetyssaarnaajat
ovat usein keskustelleet heidän kanssaan tästä raakalaisuudesta ja
kysyneet heiltä, miksi he syövät veljiään. Heidän päällikkönsä ovat
vastanneet, että kalat syövät kaloja, koirat syövät ihmisiä, ihmiset
syövät koiria ja koirat toisia koiria. Kerrotaanpa heidän
jumaltaruissaankin, että yksi jumala söi toisen jumalan. Kun on
tällaisia esikuvia, kukapa kieltäytyisi nautinnosta syödä vertaisensa?
Lisäksi seelantilaiset väittävät, että kun syö kuolleen vihollisen,
silloin hävittää myös hänen henkisen puolensa. Perii siis hänen
sielunsa, hänen voimansa, hänen uljuutensa, joiden paikka on
erikoisesti aivoissa. Niinpä aivot ovatkin juhla-aterioissa arvokkain
ja suosituin ruokalaji.
Paganel väitti kuitenkin eikä syyttä, että lihanhimo, nimenomaan nälkä,
ajoi seelantilaiset ihmissyöntiin, eikä ainoastaan heitä ja muita
Tyynen valtameren villejä, vaan myös Euroopan villit.
-- Niin, hän lisäsi, -- ihmissyönti oli kauan aikaa vallalla
sivistyneimpien kansojen esi-isien keskuudessa, ja -- älkää käsittäkö
tätä loukkaukseksi -- varsinkin skotlantilaisten parissa.
-- Tosiaanko? MacNabbs kysyi.
-- Niin, majuri, Paganel jatkoi. -- Kun luette Pyhästä Hieronymuksesta
erinäisiä kohtia Skotlannin atticoleista, saatte nähdä, mitä
esivanhemmistanne on ajatteleminen! Mutta menemättä historiallista
aikaa kauemmaksi, eikö Elisabethin aikana, juuri siihen aikaan, jolloin
Shakespeare uneksi Shylockistaan, sattunut, että skotlantilainen
pahantekijä Sawney Bean teloitettiin ihmislihan syömisen takia? Ja mikä
oli ajanut hänet syömään ihmislihaa? Uskontoko? Ei, nälkä.
-- Nälkäkö? John Mangles kysyi.
-- Nälkä, Paganel vastasi, -- mutta varsinkin lihansyöjän tarve
voimistaa lihaansa ja vertaan elävässä olennossa olevalla typellä.
Tosin juurihedelmillä ja tärkkelyspitoisilla kasveilla on hyvä
tyydyttää elimistön tarpeita. Mutta jos tahtoo olla voimakas ja notkea,
pitää syödä näitä plastisia ravintoaineita, jotka vahvistavat lihaksia.
Niin kauan kuin maorit eivät liity jäseniksi mihinkään kasvissyöjien
seuraan, syövät he lihaa, nimenomaan ihmislihaa.
-- Miksei eläinten lihaa? Glenarvan kysyi.
-- Kun heillä ei ole eläimiä, Paganel vastasi, -- ja se tulee muistaa,
ei heidän ihmissyöntitapojensa puolustukseksi, vaan selitykseksi.
Nelijalkaiset, jopa linnutkin ovat harvinaisia tässä karussa maassa.
Maorit ovatkin aina ravinneet itseään ihmislihalla. Onpa heillä
erikoiset "ihmissyöntikaudet", kuten sivistyneissä seuduissa
metsästysajat. Silloin tapahtuvat suuret metsästykset, tarkoitan suuret
sodat, ja kokonaisia väestöjä tarjoillaan voittajien pöydässä.
-- Niinpä, Glenarvan sanoi, -- teidän mukaanne, Paganel, ihmissyönti ei
lakkaa ennen kuin lampaita, nautoja ja sikoja on runsaasti Uuden
Seelannin laitumilla.
-- Ei, rakas lordi, ja lisäksi tarvitaan vuosia, ennen kuin maorit
oppivat hylkimään seelantilaislihaa, jota he pitävät kaikkea muuta
parempana, sillä isien tavat periytyvät pojille. Heidän kertomuksensa
mukaan tämä liha muistuttaa maultaan sianlihaa, mutta on muka
ruokahalua kiihottavampaa hajultaan. Valkoisten liha ei ole niin
haluttua, valkoiset kun lisäävät ravintoonsa suolaa, mikä antaa sille
erikoisen, herkkusuiden moittiman sivumaun.
-- Hepä ovat nirsoja! majuri sanoi. -- Mutta syövätkö he lihan,
valkoisen tai mustan, raakana vai keitettynä?
-- No, mitä sillä teille sitten enää on väliä, herra MacNabbs? Robert
huudahti.
-- Eipä juuri, poikaseni, majuri vastasi vakavasti, -- mutta jos minun
joskus täytyy päätyä ihmissyöjän hampaisiin, tahtoisin mieluummin tulla
keitetyksi.
-- Miksi?
-- Ollakseni varma, ettei minua syödä elävältä!
-- Hyvä on, majuri, Paganel huomautti, -- mutta entä jos he keittävät
elävältä!
-- No, en ainakaan ihan vähästä antaisi heille valinnanvaraa!
-- Oli miten hyvänsä, MacNabbs, ja koska se saattaa olla teille
miellyttävää, Paganel selitti, -- niin uusseelantilaiset syövät lihaa
ainoastaan keitettynä tai savustettuna. He ovat oppinutta väkeä ja
hyvin perehtyneitä keittotaitoon. Mutta omasta puolestani on syödyksi
tulemisen ajatus minusta peräti vastenmielinen. Päättää päivänsä villin
vatsassa, puh!
-- No, kaikesta tästä on tuloksena, ettei saa joutua heidän käsiinsä,
John Mangles sanoi. -- Toivokaamme vain, että kristinusko kerran saa
hävitetyksi nämä kauheat tavat!
-- Niin, sitä meidän sopii toivoa, Paganel vastasi, -- mutta uskokaa
minua, villi, joka on maistanut ihmislihaa, ei siitä hevin luovu.
Päätelkää itse kahdesta seuraavasta tapauksesta.
-- Kertokaa nuo tapaukset, Paganel, Glenarvan sanoi.
-- Ensimmäinen on mainittu Brasilian jesuiittaliiton aikakauskirjassa.
Eräs portugalilainen lähetyssaarnaaja tapasi hyvin sairaan vanhan
brasilialaisnaisen, jolla oli vain muutama päivä elinaikaa. Jesuiitta
selitti hänelle kristinuskon totuuksia, jotka kuoleva omaksui
vastaansanomatta. Sielun ravitsemisen jälkeen ajatteli hengenmies
ruumiin ravintoa ja tarjosi sairaalle eurooppalaista ruokaa. -- Ei,
vanhus vastasi, -- minun vatsani ei voi sietää minkäänlaista ravintoa.
Ei ole kuin yksi ainoa ruoka, jota tahtoisin maistaa, mutta sitä ei
valitettavasti kukaan täällä voi tehdä minulle. -- Mitä se sitten on?
jesuiitta kysyi. -- Voi, poikani, se on pienen pojan käsi. Luulenpa,
että mielihyvin pureskelisin pikku luita!
-- Niinkö! Mutta onko se sitten hyvää? Robert kysyi.
-- Toinen kertomukseni antaa sinulle vastauksen, poikaseni, Paganel
jatkoi. -- Kerran muuan lähetyssaarnaaja moitti erästä ihmissyöjää
tästä kauheasta ja Jumalan lakien vastaisesta tavasta. -- Ja sitä
paitsi se kuuluu olevan pahanmakuista! hän lisäsi. -- Herra pastori,
villi vastasi luoden ahneen katseen lähetyssaarnaajaan, -- sanokaa,
että Jumala sen kieltää! Mutta älkää sanoko, että se on pahanmakuista!
Jospa vain olisitte maistanut sitä!