Will Halley ja hänen miehensä olivat yön turvin paenneet prikin
ainoalla veneellä matkustajien nukkuessa. Siitä ei ollut epäilystäkään.
Tämä kapteeni, jonka velvollisuutensa mukaan olisi pitänyt jäädä
laivalle viimeiseksi, oli jättänyt sen ensimmäisenä.
-- Ne lurjukset ovat karanneet, John Mangles sanoi. -- Sen parempi,
mylord. Säästyyhän meiltä yhtä monta kiusallista yhteenottoa kuin
heitäkin oli.
-- Niin minäkin arvelen, Glenarvan vastasi. -- Ja onhan meillä joka
tapauksessa kapteeni laivalla, John, ja uljaita matruuseja, joskaan ei
taitavia, sinun kumppanisi. Käske ja me olemme valmiit tottelemaan.
Majuri, Paganel, Robert, Wilson, Mulrady, jopa Olbinettkin hyväksyivät
ääneen Glenarvanin sanat ja asettuen kannelle riviin tarjoutuivat John
Manglesin käytettäviksi.
-- Mitä on tehtävä? Glenarvan kysyi.
Nuori kapteeni katseli merta, tarkasti laivan vaurioitunutta rikiä ja
sanoi hetken mietittyään:
-- Mylord, meillä on kaksi mahdollisuutta pelastautua, joko panna alus
taas kuntoon ja lähteä merelle tai mennä rannalle lautalla, joka on
helppo rakentaa.
-- Jos laivan saa kuntoon, niin tehkäämme se, Glenarvan vastasi. -- Se
on parempi keino, eikö niin?
-- Niin on, mylord, sillä mitäpä teemme maissa ilman kulkuneuvoja?
-- Paras kun kartamme rannikkoa, Paganel lisäsi. -- Uuteen Seelantiin
ei ole luottamista.
-- Sitäkin vähemmän, kun olemme joutuneet kauas väylältä, John myönsi.
-- Halleyn huolimattomuus on kuljettanut meitä etelään, se on ilmeistä.
Puolenpäivän aikaan teen mittaukseni, ja jos kuten oletan olemme
Aucklandin alapuolella, niin koetan päästä _Macquariella_ ylöspäin
pitkin rannikkoa.
-- Entä prikin vauriot? lady Helena kysyi.
-- Luulen etteivät ne ole suuria, rouva, John Mangles vastasi. -- Minä
pystytän keulaan hätämaston menetetyn tilalle, ja silloin pääsemme
eteenpäin, tosin hitaasti, mutta kuitenkin sinne, mihin pyrimme. Jos
onnettomuudeksi prikin runko on saanut vuodon tai ellei sitä saada
vesille, täytyy tyytyä pyrkimään rannalle ja yrittää maata myöten
Aucklandiin.
-- Tarkastakaamme siis laivan tila, majuri sanoi. -- Se on kaikkein
tärkeintä.
Glenarvan, John ja Mulrady avasivat ruuman luukun ja laskeutuivat alas.
Noin kaksisataa tonnia parkittua nahkaa oli siellä huonosti lastattuna.
Ne voitiin vähäisin vaivoin sijoittaa toisin taljoilla, jotka
kiinnitettiin harusköyteen luukun yläpuolelle. John heitätti osan
lastia heti mereen prikin keventämiseksi.
Kolmen tunnin ankaran työn jälkeen voitiin tutkia prikin pohja. Kylkeen
oli auennut kaksi rakoa vasemmalle puolelle hultin kohdalle. Mutta kun
_Macquarie_ makasi oikealla kyljellään, oli rikkonainen vasen puoli
ilmassa. Vettä ei siis tullut niiden kautta. Sitä paitsi Wilson
kiiruhti tilkitsemään raot naulaten huolellisesti päälle kuparilevyn.
Mitattaessa ei ruumassa ollut puoltakaan metriä vettä, joka voitaisiin
helposti pumputa pois, ja siten vastaavasti kevennettäisiin alusta.
Runkoa tutkittaessa John havaitsi sen kärsineen karilleajossa varsin
vähän. Luultavasti osa irrallista emäpuuta oli jäänyt riutan hiekkaan,
mutta ilman sitäkin voitiin tulla toimeen.
Kun laivan sisusta oli tutkittu, Wilson sukelsi veteen todetakseen
prikin aseman karilla.
_Macquarie_ oli törmännyt hyvin jyrkälle liejuiselle hiekkasärkälle,
kokka pohjoisluodetta päin. Keulavantaan aliosa ja noin kaksi
kolmannesta emäpuusta olivat tunkeutuneet siihen syvälle; muu osa
perävantaaseen asti kellui noin puolentoista metrin syvyisessä vedessä.
Peräsin oli siis vahingoittumaton ja vapaasti liikutettavissa. Johon
katsoi tarpeettomaksi irrottaa sitä, mikä oli suuri etu, sillä nyt sitä
voitaisiin käyttää heti tarpeen tullessa.
Vuoroveden vaihtelu Tyynellä valtamerellä ei ole kovin suuri. Kuitenkin
John Mangles luotti nousuveteen _Macquarien_ irrottamiseksi. Priki oli
törmännyt karille noin tuntia ennen nousuvettä. Siitä alkaen kun
laskuvesi oli alkanut tuntua, oli laiva yhä enemmän kallistunut
oikealle kyljelleen. Kello kuusi aamulla veden ollessa matalimmillaan
oli kallistuma pahimmillaan, mutta sen tukeminen tuntui kuitenkin
tarpeettomalta. Voitiin siis pitää laivalla raa'at ja muut pyöröpuut,
joita John aikoi käyttää keulapuolen hätämastoksi.
Piti siis vain ryhtyä toimiin _Macquarien_ saamiseksi irti karilta,
pitkälliseen ja vaivalloiseen puuhaan. Ilmeisestikin oli mahdotonta
ehtiä valmiiksi ennen nousuveden alkua kello neljännestä yli
kaksitoista. Saataisiin vain nähdä, mitä se vaikutti prikin asentoon,
sitten kun osa lastia oli heitetty mereen, ja vasta seuraavan
nousuveden aikana voitaisiin yrittää.
-- Työhön! John Mangles komensi.
Tilapäismatruusit tottelivat.
John kaski ensin kääriä aukilepattavat purjeet. Majuri, Robert ja
Paganel kiipesivät Wilsonin johdolla isonmaston märssyyn. Märssypurje,
johon tuuli pääsi puhaltamaan, olisi estänyt alusta irtoamasta ja oli
sidottava kokoon, mikä tehtiinkin niin hyvin kuin osattiin. Uutteran ja
ankaran työn jälkeen käsillä, jotka eivät olleet tottuneet tällaiseen,
otettiin isoprammitanko alas. Ketteränä kuin kissa, uskaliaana kuin
oikea laivapoika oli pikku Robert tässä vaikeassa työssä ollut
suurimmaksi avuksi.
Nyt oli laskettava ankkuri tai ehkä kaksi prikin peräpuolelle, emäpuun
suuntaan. He aikoivat näet siten hinata laivaa väljille vesille. Se
onkin helppoa, jos on käytössä vene; silloin otetaan varppiankkuri ja
lasketaan se sopivalle paikalle, joka ensin on tutkittu. Mutta venettä
ei nyt ollut ja piti keksiä jotakin muuta sen tilalle.
Glenarvan oli liikkunut niin paljon vesillä, että käsitti näiden
toimenpiteiden olevan tarpeellisia. Ankkuri täytyi saada lasketuksi
vetämään irti alusta, joka oli kiinni matalassa vedessä.
-- Mutta mitäs tehdään ilman venettä? hän kysyi Johnilta.
-- Teemme lautan keulamaston jäännöksistä ja tyhjistä astioista, nuori
kapteeni vastasi. -- Se on kyllä vaikeata, mutta ei mahdotonta, sillä
_Macquarien_ ankkurit ovat verraten pienikokoisia. Jos ne vain eivät
luisu pitkin pohjaa, toiveet ovat hyvät, kun kerran olemme saaneet ne
paikoilleen.
-- Hyvä, älkäämme tuhlatko aikaa, John.
Kaikki matruusit ja matkustajat kutsuttiin kannelle. Jokainen otti osaa
työhön. Hakattiin poikki takila, mikä vielä piti kiinni keulamastoa. Se
oli kaatuessaan taittunut rotin kohdalta, joten märssy saatiin helposti
irti. John Mangles aikoi käyttää sitä alustaksi lauttaan, jota
kannattaisivat tyhjät astiat, niin että sillä voisi kuljettaa
ankkureita. Siihen sovitettiin kääntöairo, jolla voitaisiin ohjata.
Laskuvesi veisi muuten lautan suoraan prikin taakse, ja kun ankkurit
oli saatu lasketuksi, olisi helppoa palata laivalle hinaamalla
kiinnitetystä kaapelista.
Tämä työ oli puoliksi valmiina, kun aurinko lähestyi keskipäivän
meridiaania. John Mangles määräsi Glenarvanin valvomaan työn jatkamista
ja ryhtyi ottamaan selkoa laivan maantieteellisestä asemasta; tämä
mittaus olikin hyvin tärkeä. Onneksi John oli löytänyt Will Halleyn
hytistä Greenwichin merialmanakan lisäksi sekstantin, tosin perin
likaantuneen, mutta kuitenkin sellaisen, että sen avulla saattoi
määrätä auringon korkeuden. Hän puhdisti sen kuntoon ja toi kannelle.
Liikkuvien peilien avulla palautetaan aurinko taivaanrantaan
keskipäivän hetkellä, siis silloin kun se on ratansa korkeimmalla
kohdalla. Näin ollen selviää, että sitä varten pitää sekstantin
kiikarilla nähdä todellinen taivaanranta, se raja jonka taivas ja vesi
yhtyessään luovat. Mutta maa piteni täällä laajaksi niemeksi pohjoista
kohti ja asettumalla mittaajan ja todellisen taivaanrannan väliin teki
havainnon mahdottomaksi.
Siellä, missä ei ole vapaata taivaanrantaa, se korvataan
keinotekoisesti. Tavallisesti käytetään laakeaa astiaa, joka on
täytetty elohopealla. Tämä on itsestään täysin vaakasuora peili.
Johnilla ei ollut elohopeaa, mutta hän voitti tämän vaikeuden
käyttämällä juoksevalla tervalla täytettyä sankoa, jonka pinta
riittävän tarkasti heijasti auringon kuvan.
Hän tiesi jo pituusmitan, koska oltiin Uuden Seelannin länsirannikolla,
ja se oli onni, sillä ilman kronometriä hän ei olisi voinut laskea
sitä. Puuttui siis vain leveysaste, ja hän ryhtyi määrittämään sitä.
Sekstantin avulla hän sai auringon puolipäiväkorkeuden taivaanrannan
yli. Se oli 68° 30'. Auringon etäisyys taivaanrannasta oli siis 21°
30', koska näiden lukujen summa on 90 astetta. Mutta tänään, 3. päivänä
helmikuuta, oli auringon poikkeama 16° 30' merialmanakan mukaan, ja kun
siihen lisättiin matka keskitaivaasta, 21° 30', saatiin leveysmitaksi
38°.
_Macquarien_ asema oli siis: pituusaste 171° 13', leveysaste 38°,
lukuunottamatta mittavälineistä aiheutuvia pieniä virheitä, joista ei
tarvinnut välittää.
Verratessaan sitä Johnstonin karttaan, jonka Paganel oli ostanut
Edenissä, John Mangles näki, että karilleajo oli tapahtunut
Aotea-lahden suulla, Cap Cahuanin niemen yläpuolella, Aucklandin
maakunnan rannikolla. Koska Aucklandin kaupunki on 37. leveysasteella,
oli _Macquarie_ joutunut yhtä astetta etelämmäksi. Tarvitsi siis
purjehtia asteen verran pohjoisemmaksi, jotta päästäisiin Uuden
Seelannin pääkaupunkiin.
-- Niinpä, Glenarvan sanoi, -- matkaa on enintään kaksikymmentäviisi
meripeninkulmaa. Sehän ei ole mitään.
-- Mikä on lyhyt matka merellä, se on pitkä ja vaivalloinen maalla,
vastasi Paganel.
-- Siksipä teemmekin kaikki mikä ihmisvoimille on mahdollista
saadaksemme _Macquarien_ liikkeelle, John Mangles vastasi.
Kun paikka oli määritetty, jatkettiin taas töitä. Neljännestä yli
kaksitoista oli meri korkeimmillaan. John ei voinut sitä käyttää
hyväkseen, kun ankkureita ei vielä ollut laskettu. Mutta hän katseli
_Macquerieta_ silti jokseenkin levottomana. Nostaisiko nousuvesi sen
vapaaksi? Se nähtäisiin viiden minuutin kuluttua.
Odotettiin. Tuntui jonkinlaista natinaa; vaikka alus ei tosin noussut,
oli nousuvesi kuitenkin saanut sen hievahtamaan. John oli toiveikas
seuraavan vuoksen varalta, vaikka oikeastaan priki ei ollut liikkunut.
Sitten tehtiin jälleen työtä. Kello kaksi oli lautta valmis.
Varppiankkuri laahattiin sille. John ja Wilson lähtivät viemään sitä
kiinnitettyään touvin laivan perään. Laskuvesi kuljetti heitä, ja he
laskivat ankkurin sadan metrin päähän kymmenen metrin syvyyteen.
Pohja oli hyvä, ja lautta palasi laivalle.
Nyt oli jäljellä iso rana-ankkuri. Sekin saatiin tosin työläästi
lautalle, joka toisti uudelleen äskeisen tempun, ja pian oli tämä
toinen ankkuri laskettu toisen taakse kahdenkymmenenviiden metrin
syvyyteen.
John ja Wilson palasivat _Macquarielle_ hinaustouvin avulla.
Ankkurien ketjut kiinnitettiin kelaan ja odotettiin seuraavaa
nousuvettä, jonka piti alkaa kello yhden aikaan yöllä. Kello oli nyt
kuusi illalla.
John Mangles kiitti matruusejaan ja sanoi Paganelille, että kestävänä
ja tottelevaisena hänestä kerran voisi tulla toinen perämies.
Tällä välin erinäisissä töissä apuna ollut Olbinett oli palannut
keittiöön. Hän oli valmistanut virkistävän aterian, joka tulikin
sopivaan aikaan. Laivaväellä oli huikea ruokahalu. Se tyydytettiin
täydellisesti, ja kaikki tunsivat saaneensa uusia voimia. Aterian
jälkeen John Mangles ryhtyi viimeisiin varotoimiin, joiden tuli taata
yrityksen menestys. Kun laiva on saatava irti matalikolta, ei sovi
laiminlyödä mitään. Usein yritys jää onnistumatta, kun kevennys ei ole
ollut täysin riittävä, jotta kiinni tarttunut emäpuu irtautuisi
hiekasta.
John Mangles oli heitättänyt mereen suuren osan lastia keventääkseen
prikiä; mutta jäljellä olevat tavarapaalut, raskaat pyöröpuut,
vararaa'at ja muutama tonni takkirautaa, joka oli painolastina,
siirrettiin perään helpottamaan painollaan keulapuolen nousemista.
Samasta syystä Wilson ja Mulrady vierittivät sinne joukon tynnyreitä,
jotka he täyttivät vedellä.
Oli puoliyö, kun kaikki oli vihdoin saatu valmiiksi. Laivaväki oli
väsyksissä, mikä oli pahaksi sillä hetkellä, jolloin kaikki heidän
voimansa olisi tarvittu vääntämään kelaa: se sai John Manglesin
tekemään uuden päätöksen.
Tuuli oli tyyntynyt. Näkyi tuskin väreitäkään laineiden pinnassa. John
huomasi taivaanrantaa tarkastellessaan, että tuuli oli kääntymässä
lounaasta luoteeseen. Merimies ei voi erehtyä pilvien muuttuneesta
muodosta ja väristä. Wilson ja Mulrady olivat samaa mieltä kapteeninsa
kanssa.
John ilmoitti havaintonsa Glenarvanille ja ehdotti, että prikin
irrottamisyritys jätettäisiin huomiseen.
-- Minun syyni ovat seuraavat, hän sanoi. -- Ensinnäkin me olemme lopen
väsyneitä, mutta laivan irrottamiseen tarvitaan kaikki voimamme.
Sitten, jos laiva saataisiinkin irti, kuinka ohjata sitä näiden
vaarallisten tyrskyjen välissä pilkkopimeässä? Parempi on toimia
päivänvalossa. Sitä paitsi odottamista puoltaa vielä lisäsyykin. Tuuli
lupaa tulla meille avuksi; tarkoitan, että se panee tämän vanhan purkin
kulkemaan, kun meri sen ensin nostaa. Ellen erehdy, tuuli puhaltaa
huomenna luoteisesta. Me panemme isonmaston purjeet suoraan tuulta
vasten, ja ne auttavat samalla prikin irrottamisessa.
Nämä syyt olivat ratkaisevia. Glenarvan ja Paganel, laivaväestä
maltittomimmat, myöntyivät tähän, ja yritys lykättiin seuraavaan
päivään. Yö kului hyvin. Oli järjestetty vahtivuorot varsinkin
ankkurien silmälläpitoa varten.
Päivä koitti. John Manglesin ennustus toteutui. Pohjoisluoteesta alkoi
puhaltaa tuuli, joka oli voimistumaan päin. Se oli hyvin edullinen
voimanlisä. Laivaväki käskettiin paikoilleen. Robert, Wilson, Mulrady
nousivat isoonmastoon, majuri, Glenarvan, Paganel asettuivat kannelle
levittämään purjeet määrähetkellä. Suurmärssyn raaka hinattiin ylös,
isopurje ja suurmärssypurje jätettiin nostotouvien varaan.
Kello oli yhdeksän aamulla. Nousuveden täyteen korkeuteen oli vielä
neljä tuntia. Niitä ei tuhlattu. John käytti ne pystyttääkseen prikin
keulaan hätämastonsa keulamaston korvaukseksi. Näin alus voisi poistua
näiltä vaarallisilta vesiltä heti, kun se irtautuisi karilta. Laivaväki
teki uusia ponnistuksia, ja ennen puoltapäivää oli keularaaka tukevasti
pystytetty mastoksi. Lady Helena ja Mary Grant olivat apuna ja
kiinnittivät varapurjeen etuprammin raakaan. He olivat iloisia
voidessaan työskennellä yhteiseksi hyväksi. Kun tämä takila oli valmis,
saattoi _Macquarie_ ainakin purjehtia sillä ehdolla, ettei loittonisi
rannikolta aavalle merelle, joskin siinä sirouden kannalta oli kyllä
toivomisen varaa.
Tällä välin vesi nousi. Meren pinta kohosi pienin, kieppuvin lainein.
Tyrskyjen harjat häipyivät vähitellen kuin merieläimet, jotka palaavat
märän elementtinsä syvyyksiin. Suuren yrityksen hetki lähestyi.
Kuumeinen maltittomuus piti miehiä kiihdyksissä. Ei kukaan puhunut.
Katsottiin Johniin. Odotettiin hänen määräystään. John Mangles katseli
aallokkoa peräpartaan yli kumartuneena. Hän silmäsi levottomana
ankkurien köysiä, jotka olivat jo kiristyneet tiukalle. Kello yksi
nousi meri korkeimmilleen. Tuli seisahdus, se lyhyt hetki, jolloin vesi
ei enää nouse eikä vielä laske. Nyt oli toimittava nopeasti. Isopurje
ja suurmärssypurje levitettiin, ja tuuli pullisti ne kireälle.
-- Vintturiin! John huusi.
Se oli vivuilla varustettu laite, kuten palopumput. Glenarvan, Robert,
Mulrady yhdellä, Paganel, majuri, Olbinett toisella puolella painoivat
vipuja, joista vintturi sai liikevoimaa. Samalla John ja Wilson
auttoivat sauvoimilla lykäten niin paljon kuin jaksoivat.
-- Painakaa! nuori kapteeni huusi, -- ja yhtaikaa!
Vintturin voimasta köydet pingoittuivat. Ankkurit pysyivät lujasti
kiinni eivätkä lähteneet luisumaan. Pian oli pakko onnistua. Nousuveden
huippu kestää vain muutaman minuutin. Alettuaan laskea vedestä ei enää
ollut avuksi. Ponnistettiin kahta voimakkaammin. Tuuli puhalsi rajusti
ja painoi purjeita mastoa vasten. Laivan runko vavahteli ikään kuin
olisi vähällä irtautua. Ehkä riittäisi vain yksi mies lisää saamaan sen
hiekasta irti.
-- Helena! Mary! Glenarvan huusi.
Molemmat nuoret naiset riensivät avuksi. Hammasratas kierähti vielä
yhden napsahduksen eteenpäin.
Mutta siinä olikin kaikki. Priki ei liikahtanut. Yritys oli
epäonnistunut. Nyt alkoi jo laskuvesi. Ilmeistä oli, että tuulenkaan ja
meren avulla ei näin vähälukuinen laivaväki jaksaisi kiskoa alustaan
irti.