Vaivalloista purjehdusta jatkui yhä pitemmälle. Kuusi päivää lähdön
jälkeen, 2. päivänä helmikuuta, ei _Macquarielta_ vielä näkynyt
Aucklandin rantoja. Tuuli oli kuitenkin hyvä ja pysytteli lounaassa;
mutta merivirrat kulkivat vastakkaiseen suuntaan, ja priki eteni tuskin
laisinkaan. Kova merenkäynti rasitti sen mastoja; sen liitokset
natisivat, ja se kykeni vain työläästi nousemaan maininkien harjalle.
Vantit, taakit ja partuunat oli tuettu huonosti, niin että mastot
taipuivat ja tutisivat kovasti joka heilahduksella.
Onneksi Will Halley, joka ei pitänyt kiirettä, ei lisännyt purjeita,
sillä silloin olisi koko riki ehdottomasti romahtanut. John Mangles
toivoi siis, että tämä kurja alus saapuisi satamaan enemmittä
onnettomuuksitta, mutta hän kärsi nähdessään matkatoveriensa epämukavat
tilat.
Mutta lady Helena tai Mary Grant eivät valittaneet, vaikka
yhtämittainen sade pakotti heidät pysymään kansissa. Raittiin ilman
puute, ja laivan tärähtelyt tuntuivat perin kiusallisilta. He
tulivatkin usein kannelle uhmaamaan taivaan tylyyttä, kunnes
sietämättömät puuskat pakottivat heidät taas alas. He palasivat silloin
ahtaaseen koppiinsa, joka olisi ollut sopivampi markkinamiesten kuin
matkustajien ja varsinkaan naisten asunnoksi.
Heidän ystävänsä koettivat pitää heitä hyvällä tuulella. Paganel yritti
tappaa aikaa tarinoillaan, mutta ei siinä oikein onnistunut.
Paluumatkalle joutuminen oli saanut mielen alakuloiseksi. Yhtä paljon
mielenkiintoa kuin maanteiteilijän kertomukset pampasta ja Australiasta
aikanaan herättivät, yhtä välinpitämättömästi ja kylmästi ottivat
kuulijat vastaan hänen mietelmänsä ja kuvailunsa Uudesta Seelannista.
Eihän tätä uutta synkkien muistojen maata kohti purjehdittukaan omasta
halusta, vakaumuksesta, vapaaehtoisesti, vaan kohtalon oikusta.
Kaikista _Macquarien_ matkustajista oli lordi Glenarvan surkuteltavin.
Hän oli harvoin kanssissa. Hän ei voinut pysyä paikallaan. Hänen
hermostunut, kiihtynyt luonteensa ei mukautunut vankeuteen neljän
ahtaan seinän sisään. Huolimatta sateen ryöpyistä ja meren pärskeistä
hän oleili kannella päivät, jopa yötkin, milloin nojaten partaaseen,
milloin levottomana astellen edestakaisin. Hän tähysteli lakkaamatta
näköpiiriä. Kun hetkittäin hiukan seestyi, hän seisoi yhtä mittaa
tutkien merta kaukoputkella. Hän näytti tekevän kysymyksiä mykille
aalloille. Hän olisi tahtonut yhdellä kädensivalluksella pyyhkäistä
pois näköpiiriä sumentavat sumut ja huurut. Hän ei kyennyt alistumaan,
ja hänen kasvoiltaan kuvastui katkera suru. Hän oli tarmokas, tähän
saakka onnellinen ja mahtava mies, jolta äkkiä oli riistetty onni ja
mahti.
John Mangles ei jättänyt häntä ja kesti hänen rinnallaan ilmojen
vimman. Tänä päivänä Glenarvan tutki näköpiiriä tavallista
itsepäisemmin, milloin sumuun ilmestyi jokin aukko. John tuli hänen
luokseen:
-- Etsittekö maata, mylord? hän kysyi.
Glenarvan pudisti päätään kieltävästi.
-- Täytyyhän teidän jo haluta pois tältä prikiltä, nuori kapteeni
jatkoi. -- Jo puolitoista vuorokautta sitten olisi Aucklandin tulien
pitänyt näkyä.
Glenarvan ei vastannut. Hän tähysti yhä, ja minuutin ajan oli hänen
kaukoputkensa suuntautunut tuulen alla olevaan horisontin reunaan.
-- Maa ei ole sillä puolella, John Mangles sanoi. -- Teidän tulee
katsoa enemmän oikealle, mylord.
-- Minkä vuoksi, John? Glenarvan vastasi. -- Minä en lainkaan etsi
maata.
-- Mitä sitten?
-- Laivaani, _Duncania!_ Glenarvan vastasi kiihkeästi. -- Sen täytyy
olla täällä, näillä vesillä, ryöstämässä, merirosvon kauheaa ammattia
harjoittamassa! Se on täällä, sanon sinulle, John, tällä kulkuväylällä
Australian ja Uuden Seelannin välillä, ja minä aavistan, että me
tapaamme sen!
-- Jumala varjelkoon meitä siitä, mylord!
-- Miksi, John?
-- Te unohdatte meidän asemamme! Mitä me tekisimme tällä prikillä, jos
_Duncan_ ryhtyisi ajamaan sitä takaa! Emmehän kykenisi pakenemaankaan!
-- Pakenemaanko, John?
-- Niin, mylord! Se olisi turha yritys! Me joutuisimme vangiksi, noiden
roistojen armoille, ja Ben Joyce on näyttänyt, että hän ei kavahda
rikosta. Minä en pelkää omaa henkeämme. Me puolustaudumme kuolemaan
saakka. Entä sitten? Ajatelkaa lady Glenarvania, mylord, ajatelkaa Mary
Grantia!
-- Naisraukat! Glenarvan mutisi. -- John, mieleni on murtunut, ja minä
tunnen epätoivon saavan siinä sijaa. Minusta tuntuu, että uusia
onnettomuuksia on meitä odottamassa ja että taivas on asettunut meitä
vastaan. Suorastaan pelkään!
-- Tekö, mylord!
-- En omasta puolestani, John, vaan niiden, joita rakastan, niiden
puolesta, joita sinäkin rakastat.
-- Rauhoittukaa, mylord, nuori kapteeni vastasi. -- Ei ole syytä
pelkoon. _Macquarie_ purjehtii huonosti, mutta purjehtii kuitenkin.
Will Halley on kelvoton olento, mutta olenhan minä täällä, ja jos
rannikko näyttää minusta vaaralliselta, käännän laivan jälleen
ulapalle. Niinpä siltä kannalta ei ole sanottavaa vaaraa, jos on
lainkaan. Mutta Jumala varjelkoon meitä joutumasta laidatusten
_Duncanin_ kanssa, ja jos etsitte sitä kaukoputkeenne, mylord, niin
tähystäkää karttaaksemme sitä, paetaksemme sitä!
John Mangles oli oikeassa. _Duncanin_ kohtaaminen olisi ollut
_Macquarien_ tuho. Mutta se oli pelättävissä näin kapeilla vesillä,
missä merirosvot saattoivat ryöstellä vaaratta. Ainakaan tänä päivänä
ei _Duncania_ sentään näkynyt, ja kuudes yö Twofold-lahdesta lähdön
jälkeen koitti John Manglesin pelon toteutumatta.
Mutta sitten yö olikin kauhea. Kello seitsemän illalla tuli melkein
äkkiä pimeä. Taivas oli perin uhkaava. Juopumuksen tylsyyttä väkevämpi
merimiehen vaisto herätti Will Halleyn. Hän lähti kajuutastaan, hieroi
silmiään ja pudisteli suurta, punaista päätänsä. Sitten hän haukkasi
keuhkojen täydeltä ilmaa, niin kuin toinen olisi nielaissut suuren
lasillisen vettä virkistyäkseen, ja tarkasteli rikiä. Tuuli tuimeni ja
kääntyi neljänneksen verran länteen suoraan Uuden Seelannin rannikkoa
kohti.
Will Halley kutsui miehistöään kovasti kiroillen, otatti alas
prammipurjeen ja järjesteli purjeet yötä varten. John Mangles hyväksyi
tämän mitään sanomatta. Hän oli luopunut keskustelemasta raa'an
merimiehen kanssa, mutta hän tai Glenarvan eivät poistuneet kannelta.
Kaksi tuntia myöhemmin kävi tuuli ankaran navakkana. Will Halley
reivautti märssypurjeen, mikä olisi ollut kova työ viidelle miehelle,
ellei _Macquariella_ olisi ollut kaksia märssyraakoja amerikkalaiseen
malliin. Nyt tarvitsi vain hilata alas ylempi raaka, jotta märssypurje
supistui pienimpään laajuuteensa.
Kului kaksi tuntia. Merenkäynti yltyi. _Macquarie_ sai sellaisia
tärähdyksiä pohjaansa, että olisi voinut luulla emäpuun kaapivan
kallioita. Se johtui kuitenkin vain siitä, että raskas runko kohosi
työläästi aallokossa. Tyynenpuolella taas löivät laineet runsaasti
vettä sisään, ja alihangan taaveteissa riippuvan veneen vei eräs
hyökyaalto mennessään.
John Mangles tunsi yhä levottomuutta. Jokainen muu laiva olisi kestänyt
nämä oikeastaan vielä keskinkertaiset laineet kuin leikitellen. Mutta
tämän raskaan rungon saattoi pelätä menevän suoraan pohjaan, sillä
kansi täyttyi joka kerta, kun riki painui, ja vesiröykkiö, joka ei
kyllin nopeasti päässyt pois valurei'istä, saattoi upottaa prikin.
Kaiken varalta olisi ollut viisasta hakata reikiä laivan kaiteeseen
veden valumisen helpottamiseksi, mutta Will Halley ei suostunut
ryhtymään tähän varotoimeen.
Muuten _Macquarieta_ uhkasi suurempi vaara, jota varmaankin oli jo
myöhäistä välttää.
Noin puoli kahdentoista aikaan kuulivat John Mangles ja Wilson, jotka
seisoivat suojanpuolella, äkkiä omituista kohua. Heidän
merimiesvaistonsa heräsi. John tarttui matruusin käteen.
-- Tyrskyjä! hän huudahti.
-- Niin on, Wilson vastasi. -- Laineet lyövät särkkien yli.
-- Korkeintaan kolmensadan metrin päässä!
-- Korkeintaan. Nyt tullaan maihin!
John kumartui partaan yli, katsoi synkkiä aaltoja ja huusi:
-- Luoti, Wilson, luoti!
Kipparilla, joka seisoi keulassa, ei näyttänyt olevan aavistustakaan
asemastaan. Wilson tarttui luotinuoraan, joka oli vyyhditty soikkoon,
ja riensi keularäystäälle. Hän heitti ulos lyijyn, nuora lipui hänen
sormiensa välitse, ja kolmannen solmun kohdalla luoti koski pohjaan.
-- Viisi metriä, Wilson huusi.
-- Kapteeni, John sanoi juostuaan Will Halleyn luo, -- me olemme
tyrskyissä!
Vähät siitä, näkikö hän vai ei Halleyn kohauttavan olkapäitään. Hän
riensi peräsimen luo ja käänsi sen tankoa, sillä välin kun Wilson, joka
oli lakannut luotaamasta, haalasi märssypurjeen auki, saadakseen laivan
luovaamaan. Peräsintä hoitanut matruusi, joka oli voimakkaasti sysätty
syrjään, ei ymmärtänyt mitään tästä äkkihyökkäyksestä.
-- Päin tuulta! Hellittäkää! nuori kapteeni huusi kääntäen alusta
karttaakseen riuttoja.
Puolen minuutin ajan prikin kuve melkein sipaisi riuttoja, ja
pimeydestä huolimatta näki John valkovaahtoisen viirun alle kymmenen
metrin päässä laivasta.
Will Halley, joka käsitti vaaran suuruuden, menetti nyt kokonaan
malttinsa. Matruusit, jotka tuskin olivat selviä, eivät ymmärtäneet
hänen käskyjään. Hänen katkonaiset sanansa ja ristiriitaiset käskynsä
osoittivat muuten, että tältä tylsältä juopolta kerrassaan puuttui
kylmäverisyyttä. Hän ällistyi maan läheisyyttä, kun oli kahdeksan
meripeninkulman päässä suojanpuolella, vaikka hän oli luullut sen
olevan kolmen- tai neljänkymmenen peninkulman päässä. Virta oli
siirtänyt laivan pois suunnastaan ja äkkiarvaamatta yllättänyt kurjan
laivurin, joka kulki vain vanhan tavan mukaan.
John Manglesin ripeä toiminta oli kuitenkin kääntänyt _Macquarien_ pois
tyrskyistä. Mutta hän ei tiennyt, missä nyt oltiin. Kenties laiva oli
keskellä riuttarengasta. Tuuli oli suoraan läntinen ja joka laskulla
voitiin osua karille.
Pian kuuluikin edestä oikealta puolen kahta kovemmat tyrskyt. Täytyi
luovata vieläkin. John käänsi taas peräsintä ja kun tyrskyt
lisääntyivät prikin keulapuolella, täytyi kääntää vastatuulen ympäri,
jotta olisi päästy ulapalle. Onnistuisiko tämä yritys näin kömpelöllä
aluksella ja niin vähin purjein? Se oli epävarmaa, mutta täytyi
yrittää.
-- Peräsimen tanko kokonaan tuulen alle! John Mangles huusi Wilsonille.
_Macquarie_ alkoi lähestyä uutta riuttajonoa. Pian meri vaahtosi taas
salakarien yllä tyrskyen.
Hetki oli sanomattoman tuskallinen. Vaahto sai aallot loistamaan. Olisi
voinut sanoa vesisäihkyn äkkiä valaisevan niitä. Meri ärjyi kuin sillä
olisi ollut samanlainen ääni kuin muinaisilla kallioilla, joita
pakanallinen tarusto kuvaa eläviksi. Wilson ja Mulrady painoivat
peräsimen tankoa kaikin voimin. Mutta samalla tuntui laiva raapaisevan
pohjaa.
Äkkiä seurasi kova tärähdys. _Macquarie_ oli kolahtanut kallioon.
Etummaiset vantit katkesivat, niin että oli epävarmaa, pysyisikö
keulamasto pystyssä. Voitaisiko kääntää aiheuttamatta muuta vauriota?
Ei, sillä äkkiä tuuli tyyntyi hetkeksi ja alus painui takaisin. Yritys
ei onnistunut. Valtava laine nosti alusta ja vei sen edemmäs riuttaa
kohti, minkä jälkeen seurasi kauhea romahdus. Keulamasto meni yli
laidan kaikkineen päivineen. Priki hypähti kaksi kertaa ja jäi sitten
paikalleen, kolmekymmentä astetta oikealle kyljelle kallistuneena.
Kanssin ruudut olivat sälähtäneet rikki. Matkustajat syöksyivät ulos.
Mutta laineet huuhtoivat kantta laidasta laitaan, eivätkä he voineet
pysytellä siellä vaaratta. John Mangles, joka tiesi laivan olevan
tukevasti tarttuneena pohjaan, pyysi heitä palaamaan kanssiin.
-- Totuus, John? Glenarvan kysyi kylmästi.
-- Totuus, mylord, John Mangles vastasi, -- on se, että me emme uppoa.
Murskaako meri aluksen, se on toinen kysymys, mutta siitä ehdin
ilmoittaa sitten.
-- On keskiyö.
-- Niin, mylord, ja täytyy odottaa aamua.
-- Eikö voisi laskea venettä vesille?
-- Tässä aallokossa ja pimeydessä se on mahdotonta. Ja missä päin
nousta maihin?
-- Hyvä on, John, jääkäämme tänne aamuun saakka.
Will Halley juoksi kuin hullu prikinsä kannella. Hänen matruusinsa
olivat tointuneet ällistyksestään, löivät pohjan pois eräästä
viina-ankkurista ja rupesivat juomaan. John aavisti, että heidän
juopumuksensa pian aiheuttaisi hirvittävän näytelmän. Kapteeni ei
pystynyt heitä pidättämään. Tämä hurja mies repi vain tukkaansa ja
väänteli käsiään. Hän ei ajatellut muuta kuin lastiaan, joka ei ollut
vakuutettu.
-- Kaikki mennyt! Minä olen hukassa! hän huusi juosten laidalta
toiselle.
John Mangles ei yrittänytkään lohduttaa häntä. Hän jakoi kumppaneilleen
aseet, ja kaikki olivat valmiina torjumaan matruuseja, jotka kaatoivat
kurkkuunsa viinaa julmasti herjaillen ja sadatellen.
-- Ensimmäisen, joka noista lurjuksista lähestyy kanssia, majuri sanoi
tyynesti, -- minä tapan kuin koiran.
Matruusit näkivät epäilemättä, että matkustajat olivat päättäneet pitää
heidät kurissa, sillä muutamien ryöstöyritysten jälkeen he katosivat
näkyvistä. John Mangles ei välittänyt juopuneista, vaan odotti
kärsimättömästi päivää.
Laiva oli silloin yhä paikallaan. Meri tyyntyi vähitellen, ja tuuli
lauhtui. Runko saattoi siis kestää vielä muutamia tunteja. Päivän
noustessa John aikoi tarkastella maata. Jos maihinpääsy näyttäisi
olevan helppoa, käytettäisiin laivan venettä miehistön ja matkustajien
kuljetukseen. Siihen tarvittaisiin ainakin kolme matkaa, sillä tilaa
oli vain neljälle hengelle kerrallaan. Kuten sanottu, meri oli vienyt
isomman veneen.
Miettiessään tilanteen vaikeuksia kanssin seinään nojaten John Mangles
kuunteli tyrskyjen kohinaa. Hän yritti nähdä syvän pimeyden läpi ja
arvailla, kuinka kaukana tuo kaivattu ja samalla niin pelottava maa nyt
oli. Tyrskyt ulottuvat usein peninkulmien päähän rannikosta. Kestäisikö
hauras vene vähänkään pitempää matkaa?
Sillä välin kun John mietiskeli näitä toivoen pimeän taivaan hiukankin
valkenevan, lepäsivät naiset hänen sanaansa luottaen vuoteillaan.
Prikin liikkumattomuus soi heille muutaman tunnin rauhan. Kun
Glenarvan, John ja muut eivät enää kuulleet juopuneen miehistön
huutoja, hekin virkistivät itseään lyhyellä unella, ja kello yhden
aikaan yöllä vallitsi syvä hiljaisuus prikillä, joka itse oli
nukahtanut karivuoteelleen.
Kello neljän tienoilla näkyi idästä ensimmäinen päivänvalo. Pilvet
saivat hiukan kajastusta aamuruskon kalpeista säteistä. John nousi
jälleen kannelle. Näköpiiriä peitti sumuverho. Muutamia epämääräisiä
hahmoja häämötti aamusumussa, mutta verraten korkealla. Heikko maininki
liikutti vielä merta, mutta ulapan aallot haihtuivat paksujen
liikkumattomien pilvien keskelle.
John odotti. Valo lisääntyi vähitellen, taivaanranta muuttui
punertavaksi. Esirippu nousi hitaasti laajan näyttämön edestä. Mustia
kallioita pisti esiin vedestä. Sitten piirtyi vaahtoviirun yläpuolelle
viiva, loistava piste syttyi kuin majakka erään kukkulan laelle, joka
heitti varjonsa nousevan, vielä näkymättömän auringon kehrälle. Siellä
oli maa, vähintään yhdeksän peninkulman päässä.
-- Maa! John Mangles huudahti.
Hänen toverinsa heräsivät tähän huutoon, riensivät kannelle ja
katselivat ääneti rannikkoa, joka näkyi taivaanrannassa. Vierasvarainen
tai turmiota tuova, sinne heidän joka tapauksessa täytyi pyrkiä.
-- Missä on Will Halley? Glenarvan kysyi.
-- En tiedä, mylord, John Mangles vastasi.
-- Entä hänen matruusinsa? 504
-- Kadonneet kuten hänkin.
-- Ja kuten hänkin epäilemättä täysin juovuksissa, majuri lisäsi.
-- Heidät pitää etsiä! Glenarvan sanoi. -- Eihän heitä voi jättää tälle
laivalle.
Mulrady ja Wilson menivät keulakanssiin, mutta palasivat parin minuutin
kuluttua. Se oli tyhjä. He tutkivat sitten välikannen ja koko prikin
ruumanpohjaa myöten, mutta eivät löytäneet Will Halleyta eikä hänen
matruusejaan.
-- Mitä? Eikö ketään? Glenarvan kysyi.
-- Ovatko he pudonneet mereen? Paganel tiedusteli.
-- Kaikki on mahdollista, John Mangles vastasi perin huolissaan tästä
katoamisesta.
Sitten hän sanoi, kääntyen perään päin:
-- Veneeseen!
Wilson ja Mulrady seurasivat häntä laskeakseen veneen vesille. Sekin
oli kadonnut.