Neljä päivää lähtönsä jälkeen, 31. päivänä tammikuuta, _Macquarie_ ei
ollut vielä päässyt kahta kolmannesta Australian ja Uuden Seelannin
väliin puristuneen meren taipaleesta. Will Halley ei juuri puuttunut
aluksensa hoitoon: hän antoi sen vain mennä. Häntä nähtiin harvoin,
mistä tosin kukaan ei ollut pahoillaan. Kenelläkään ei olisi ollut
mitään muistuttamista, vaikka raaka kippari olisi viettänyt kaiken
aikansa kajuutassaan, ellei hän olisi joka päivä ollut juovuksissa
katajanmarjaviinasta. Matruusit olivat kärkkäitä noudattamaan
esimerkkiä, eikä kai milloinkaan laiva ole kulkenut niin sattuman
varassa kuin _Macquarie_ Twofold-lahdesta.
Tämä anteeksiantamaton huolimattomuus pakotti John Manglesin
alinomaiseen valppauteen. Mulrady ja Wilson tarttuivat useammin kuin
kerran peräsimen tankoon, kun jokin tuulenpuuska oli painaa prikin
kyljelleen. Will Halley tuli usein väliin ja haukkui molemmat matruusit
kauheasti kiroten. Nämä taas kärsimättöminä olisivat tahtoneet sitoa
juopon ja jättää hänet ruuman pohjalle loppumatkaksi. Mutta John
Mangles pidätti heitä ja sai vaivoin heidän oikeutetun suuttumuksensa
tyynnytetyksi.
Tämä laivan tila kuitenkin huolestutti häntä; mutta ollakseen tekemättä
Glenarvania levottomaksi hän puhui siitä vain majurille ja Paganelille.
MacNabbs antoi hänelle, vaikka toisin sanoin, saman neuvon kuin Mulrady
ja Wilson.
-- Jos se näyttää teistä hyödylliseltä, John, MacNabbs sanoi, -- ei
teidän sovi empiä ryhtymästä päälliköksi tai jos teistä kuuluu
paremmalta, edes ohjaamasta laivaa. Aucklandiin tultuamme tuo juoppo
pääsee taas aluksen isännäksi ja saa mennä pohjaan, jos häntä huvittaa.
-- Epäilemättä, herra MacNabbs, John vastasi, -- ja minä teen sen, jos
se on välttämätöntä. Niin kauan kuin olemme aavalla merellä, riittää
vain vähäinen silmälläpito; matruusini ja minä olemme koko ajan
kannella. Mutta ellei tuo Will Halley rannikkoa lähetessä palaa
järkiinsä, niin myönnän olevani huolissani.
-- Ettekö te voisi määrätä kurssia? Paganel kysyi.
-- Se on vaikeaa, John vastasi. -- Uskoisitteko, että laivalla ei ole
ainoatakaan merikorttia!
-- Todellako?
-- Niin. _Macquarie_ tekee vain rannikkomatkoja Edenin ja Aucklandin
välillä, ja Will Halley on niin tottunut näihin seutuihin, ettei
toimita edes peilausta.
-- Hän luulee varmaankin, Paganel vastasi, -- että hänen laivansa
tuntee reitin ja ohjaa itse itseään.
-- Hm, John Mangles sanoi, -- minä en luota aluksiin, jotka kulkevat
omin päin, ja jos Will Halley on juovuksissa maata lähestyessä, saattaa
hän meidät vakavaan pulaan.
-- Toivokaamme, Paganel lausui, -- että hän on tullut järkiinsä maata
nähtyään.
-- Mutta jollei niin kävisi, MacNabbs kysyi, -- ettekö voisi ohjata
_Macquarieta_ Aucklandiin?
-- Ilman tämän rannikon karttaa se on mahdotonta. Matalikot ovat hyvin
vaarallisia. Siellä on pieniä säännöttömiä, oikullisia vuonoja kuin
Norjan rannikolla. Salakareja on paljon, ja niiden väistämiseen
tarvitaan suurta tottumusta. Olkoon laiva kuinka luja tahansa, se on
mennyttä kalua, jos sen emäpuu sattuu johonkin noista arviolta metrin
verran pinnan alla piilevistä kallioista.
-- Silloin, majuri sanoi, -- ei kai miehistöllä ole muuta neuvoa kuin
yrittää rannalle.
-- Niin, herra MacNabbs, jos on aikaa.
-- Kova ehto, Paganel huomautti, -- sillä Uuden Seelannin rannat eivät
ole vieraanvaraisia, ja niiden sisä- kuin ulkopuolella vaara on yhtä
suuri.
-- Puhutteko maoreista, herra Paganel? John Mangles kysyi.
-- Puhun, ystäväni. Heidän maineensa on vakiintunut Intian
valtamerellä. He eivät ole arkoja ja rappeutuneita australialaisia,
vaan älykästä ja verenhimoista rotua, ihmissyöjiä, joilta ei ole
odotettavissa mitään sääliä.
-- Niinpä, majuri sanoi, -- jos kapteeni Grant olisi haaksirikkoutunut
Uuden Seelannin rannikolla, te ette neuvoisi lähtemään etsimään häntä?
-- Rannikolta kyllä, maantieteilijä vastasi, -- sillä sieltä voisi ehkä
löytää _Britannian_ jälkiä; mutta sisämaasta en, sillä se olisi
hyödytöntä. Jokainen eurooppalainen, joka lähtee noille kolkoille
seuduille, joutuu maorien käsiin, ja jokainen maorien käsiin joutunut
vanki on mennyttä miestä. Minä olen kehottanut ystäviäni kulkemaan
pampan ja Australian halki, mutta en koskaan ohjaisi heitä Uuden
Seelannin poluille. Taivaan käsi ohjatkoon meitä ja Herra varjelkoon
koskaan joutumasta näiden julmien alkuasukkaiden vangiksi.
Paganelin pelko oli liiankin oikeutettua. Uudella Seelannilla on hirveä
maine, ja jokaiseen sen löytöä koskevaan tapahtumaan liittyy jokin
verityö.
Löytöretkeilijäin marttyyrikirjaan merkittyjen uhrien luettelo on
pitkä. Abel Tasmanin viisi murhattua ja syötyä matruusia ovat näissä
raakalaisuuden verisissä aikakirjoissa ensimmäisinä. Heidän jälkeensä
sama kohtalo koitui kapteeni Tuckneyn ja koko hänen venekuntansa
osaksi. Foveauxin salmen itäosassa kuusi _Sydney Coven_ kalastajaa sai
niin ikään loppunsa alkuasukkaiden hampaissa. Vielä on mainittava
kuunari _The Brothersin_ neljä miestä, jotka salamurhattiin Molineuxin
satamassa, useita kenraali Gatesin sotamiehiä ja kolme _Matildan_
karkuria, ennen kuin tullaan surullisen kuuluisan kapteeni Marion du
Fresnen nimeen.
Kapteeni Cookin ensimmäisen retken jälkeen ankkuroi Saarten-lahdessa
ranskalainen kapteeni Marion 11. päivänä toukokuuta 1772 _Mascarin_ ja
_Castries_ nimisillä laivoillaan, joista jälkimmäisen päällikkönä oli
kapteeni Crozet. Kavalat uusseelantilaiset ottivat uudet vieraat
vastaan mitä ystävällisimmin, ollen näennäisesti arkojakin, niin että
tarvittiin lahjoja, palveluksia, jokapäiväistä seurustelua ja pitkää
ystävällistä yhdessäoloa, ennen kuin he uskalsivat tulla laivoille.
Mikäli Dumont d'Urvillen kertomukseen on luottamista, heidän
päällikkönsä, älykäs Takuri, kuului Wangaroa-heimoon ja oli sukua sille
alkuasukkaalle, jonka Surville kaksi vuotta ennen kapteeni Marionin
tuloa oli petollisesti vienyt pois.
Maassa, jossa kunnia velvoittaa jokaisen maorin hankkimaan
verihyvityksen jokaisesta kärsimästään häväistyksestä, ei Takuri voinut
unohtaa heimoaan kohdannutta vääryyttä. Hän odotti kärsivällisesti
jonkin eurooppalaisen laivan saapumista, laati kostosuunnitelmansa ja
pani sen toimeen kammottavan kylmäverisesti.
Oltuaan ensin pelkäävinään ranskalaisia Takuri teki kaikkensa
tuudittaakseen heitä petolliseen turvallisuudentunteeseen. Hän ja hänen
miehensä viettivät usein yötä laivoilla. He toivat erinomaisia kaloja
ja olivat ottaneet vaimonsa ja tyttärensäkin mukaan. Pian he oppivat
tuntemaan upseerien nimet ja kutsuivat heidät vierailemaan kylissä.
Tällaisten ystävyydenosoitusten eksyttäminä Marion ja Crozet kulkivat
läpi koko tämän rannikon missä oli neljätuhatta asukasta. Maorit
tulivat heitä vastaan aseettomina ja koettivat herättää heissä
rajatonta luottamusta.
Kapteeni Marionin aikomuksena Saarten-lahdessa oleillessaan oli
varustaa _Castries_ uusilla mastoilla, vanhat kun olivat pahoin
vaurioituneet viime myrskyissä. Hän teki siis matkan saarten sisäosiin
ja löysi 23. päivänä toukokuuta komean seetrimetsikön kahdeksan
kilometrin päässä rannasta lähellä erästä lahtea, jonne laivoilta oli
matkaa noin neljä kilometriä.
Sinne raivattiin leiripaikka, missä kaksi kolmannesta laivaväestä
kirvein ja muin työvälinein kaatoi puita ja pani lahden rannalle
johtavia teitä kuntoon. Sitten valittiin vielä kaksi muuta asemaa,
toinen pienellä Motu-Aron saarella keskellä satamaa, jonne siirrettiin
retkikunnan sairaat ja laivojen sepät ja astiantekijät, toinen
pääsaarella, valtameren rannalla, viiden kilometrin päässä laivoilta;
tämä jälkimmäinen oli yhteydessä kirvesmiesten leiriin. Kaikissa näissä
paikoissa auttoivat reippaat ja palveluhaluiset villit merimiehiä
näiden eri töissä.
Kapteeni Marion ei tähän mennessä kuitenkaan ollut luopunut eräistä
varotoimista. Villit eivät koskaan saaneet tulla aseellisina laivaan,
ja veneet lähetettiin maihin aina hyvin aseistettuina. Mutta Marionin
ja hänen epäluuloisimmatkin upseerinsa sokaisi alkuasukkaiden käytös,
ja kapteeni antoi käskyn poistaa aseet kanooteista. Kapteeni Crozet
kehotti kyllä Marionia perumaan tämän käskyn, mutta ei onnistunut.
Silloin kävi uusseelantilaisten nöyryys ja huomaavaisuus kahta
vertaa suuremmaksi. Heidän päällikkönsä ja laivan upseerit olivat
täysin ystävystyneitä. Monta kertaa toi Takuri poikansa laivalle
ja antoi hänen olla siellä yötä. Marion julistettiin erään
juhlallisen vastaanoton aikana maissa 8. päivänä kesäkuuta koko maan
"pääisännäksi", ja hänen päähänsä kiinnitettiin neljä valkoista sulkaa
kunniamerkiksi.
Kolmekymmentäkolme päivää oli tällä tavoin kulunut laivojen
saapumisesta Saarten-lahteen. Mastojen valmistus edistyi; vesiastiat
täytettiin Motu-Aron lähteestä. Kapteeni Crozet oli itse päällikkönä
kirvesmiesten leirillä, eikä milloinkaan ole ollut parempia toiveita
työn onnistumisesta.
Kello kaksi 12. päivänä kesäkuuta pantiin päällikön vene kuntoon
suunniteltua kalaretkeä varten Takurin kylän edustalla. Marion ja kaksi
nuorta upseeria, Vaudricourt ja Lehoux, yksi vapaaehtoinen, laivan
vääpeli ja kaksitoista matruusia laskeutui veneeseen. Takuri ja viisi
muuta heimopäällikköä oli mukana. Ei mistään voinut aavistaa, mikä
kauhea kohtalo odotti kuuttatoista seitsemästätoista eurooppalaisesta.
Vene lähti vesille, eteni maata kohti ja katosi pian molempien laivojen
näkyvistä.
Illalla kapteeni Marion ei palannut laivalle, mutta kukaan ei ollut
levoton hänen poissaolostaan. Arveltiin hänen halunneen käydä
mastonvalmistuspaikalla ja jääneen sinne yöksi.
Seuraavana päivänä kello viisi meni _Castriesin_ vene tavan mukaan
noutamaan vettä Montu-Aron saarelta. Se palasi laivalle seikkailuja
kokematta.
Kello yhdeksän huomasi _Mascarinin_ vahtimatruusi vedessä miehen, joka
näännyksissä ui laivaa kohti. Lähetettiin vene pelastamaan ja tuomaan
hänet laivalle.
Hän oli Turner, yksi kapteeni Marionin soutajista. Hänen kyljessään
oli kaksi keihäänhaavaa, ja hän yksin pääsi palaamaan niistä
seitsemästätoista miehestä, jotka edellisenä päivänä olivat lähteneet
laivalta.
Häntä kuulusteltiin, ja pian saatiin kuulla tämän kauhean tapauksen
kaikki yksityiskohdat.
Onnettoman Marionin vene oli saapunut kylän rantaan kello seitsemän
aamulla. Villit tulivat hilpeästi vieraitaan vastaan. He kantoivat
upseereja ja matruuseja olkapäillään, jotta nämä eivät kastuisi maihin
noustessa. Sen jälkeen ranskalaiset hajautuivat.
Villit syöksyivät nyt keihäin ja sotanuijin heidän kimppuunsa, kymmenen
yhtä vastaan, ja murhasivat heidät. Matruusi Turnerin, joka oli saanut
kaksi keihäänpistoa, onnistui päästä vihollisiaan pakoon ja piiloutua
pensaikkoon. Sieltä hän joutui näkemään mitä hirvittävimmän näytelmän.
Villit riisuivat uhrinsa, viilsivät auki heidän vatsansa, hakkasivat
heidät kappaleiksi...
Tällöin Turner syöksyi veteen kenenkään huomaamatta, ja _Mascarinin_
vene pelasti hänet, kun hän oli jo uupumaisillaan.
Moinen tapaus tyrmistytti molempien laivojen miehistöä. Huudettiin
kostoa; mutta ennen kuin kostettiin kuolleiden puolesta, täytyi
pelastaa elossa olevat. Maissa oli kolme leiripaikkaa ja niiden
ympärillä tuhansia verenhimoisia villejä, jotka olivat päässeet
ihmislihan makuun.
Koska kapteeni Crozet oli poissa -- hän oli jäänyt yöksi mastoleirille
-- ryhtyi laivan ensimmäinen perämies, Duclesmeur, välttämättömimpiin
kiireellisiin toimenpiteisiin. _Mascarinilta_ lähetettiin veneessä eräs
upseeri ja osasto sotilaita. Tämän upseerin oli määrä ennen kaikkea
mennä kirvesmiesten avuksi. Hän soudatti joukkonsa pitkin rantaa,
huomasi kapteeni Marionin veneen rannalla ja nousi maihin.
Kapteeni Crozet, joka kuten sanottu oli poissa laivalta, ei tiennyt
mitään verilöylystä, nähdessään kello kahden aikaan iltapäivällä tämän
osaston saapuvan. Hän aavisti pahinta, riensi tulijoita vastaan ja sai
kuulla mitä oli tapahtunut. Varovasti hän ilmoitti miehilleen, etteivät
nämä olisi menettäneet rohkeuttaan.
Villit olivat kokoontuneet ryhmiin kaikille kukkuloille. Kapteeni
Crozet otti mukaan tärkeimmät työaseet, kaivatti maahan muut, käski
sytyttää tuleen vajat ja aloitti peräytymisen kuudenkymmenen miehen
kanssa.
Alkuasukkaat seurasivat häntä huudellen: _Takuri mate Marion_ -- Takuri
on tappanut Marionin! He toivoivat pelästyttävänsä matruusit kertomalla
heidän päällikkönsä kuolleen. Raivostuneina nämä tahtoivat iskeä
roistojen kimppuun, ja kapteeni Crozet sai töin tuskin hillityksi
heidät.
Näin marssittiin kahdeksan kilometriä. Osasto pääsi rantaan ja
veneisiin toisen leiripaikan miehistön kanssa. Koko ajan istui
tuhatkunta villiä maassa paikaltaan hievahtamatta, mutta kun veneet
lähtivät vesille, alkoi sataa kiviä. Nyt ampui neljä matruusia, jotka
olivat hyviä pyssymiehiä, vuoron perään kaikki päälliköt, tuliaseita
tuntemattomien alkuasukkaiden suureksi ihmeeksi.
Kapteeni Crozet saavutti _Mascarinin_ ja lähetti heti venekunnan
Motu-Aron saarelle; osasto sotamiehiä varustautui viettämään siellä
yön, ja sairaat tuotiin takaisin laivoille.
Seuraavana päivänä vahvistettiin saaren varusväkeä toisella osastolla,
sillä oli välttämätöntä puhdistaa saari sitä häiritsevistä villeistä ja
jatkaa vedenottoa. Motu-Aron kylässä oli kolmesataa asukasta.
Ranskalaiset hyökkäsivät heidän kimppuunsa; kuusi päällikköä ammuttiin,
muut surmattiin pistimillä, ja kylä poltettiin.
Mutta _Castries_ ei voinut lähteä merelle ilman mastoja, ja Crozetin,
jonka täytyi luopua seetrimetsän puista, oli pakko rakentaa
hätämastoja. Vedenottoa jatkettiin yhä.
Kului kuukausi. Villit yrittivät muutamia kertoja vallata takaisin
Motu-Aron saarta, mutta onnistumatta. Kun heidän ruuhensa tulivat
ampumamatkan päähän laivoista, ne käännytettiin kanuunojen tulella.
Vihdoin olivat työt lopussa. Enää oli selvitettävä oliko kukaan noista
kuudestatoista pelastunut verilöylystä, ja muiden puolesta kostaminen.
Suuri upseeri- ja sotilasjoukko lähetettiin Takurin kylään. Sen uskoton
ja pelokas päällikkö pakeni kapteeni Marionin takki hartioillaan. Kylän
asumukset tutkittiin tarkoin. Päällikön majassa löydettiin äskettäin
keitetty ihmisen pääkallo, jossa vielä näkyi merkkejä ihmisen
hampaista, eräässä puuvartaassa oli ihmisen reisi; kauluksesta verinen
paita tunnettiin Marionin omaksi. Vielä tavattiin pukuja, nuoren
Vaudricourtin pistoolit, veneen aseet ja vaateriepuja sekä kauempana
eräässä toisessa kylässä puhdistettuja ja keitettyjä ihmisen
sisälmyksiä.
Nämä murhan ja ihmissyönnin kiistämättömät todisteet koottiin ja
ihmisten jäännökset haudattiin kunnianosoituksin, minkä jälkeen Takurin
ja hänen liittolaisensa Piki-Oren kylät poltettiin. Molemmat laivat
lähtivät sitten 14. päivänä heinäkuuta 1772 näiltä kauheilta seuduilta.
Sellainen oli tämä surullinen loppunäytös, jonka matkustajan tulee
tarkoin muistaa, jos hän astuu Uuden Seelannin rannikolle. Ainoastaan
varomaton ei ota varteen tätä opetusta. Uusseelantilaiset ovat yhä
vieläkin epäluotettavia ja ihmissyöjiä. Cook puolestaan sai myös kokea
samaa toisella matkallaan v. 1773.
Kapteeni Furneauxin komennossa olevan Cookin laivueeseen kuuluvan
laivan _Adventuren_ vene, joka oli 17. päivänä joulukuuta lähtenyt
maihin kokoamaan villikasveja, ei palannut. Siinä oli yksi merikadetti
ja yhdeksän miestä. Kapteeni Furneaux tuli levottomaksi ja lähetti
luutnantti Burneyn etsimään sitä. Saavuttuaan maihinnousupaikalle
Burney, kuten hän kertoi, tapasi "ihmisteurastuksen ja julmuuden näyn,
jota on mahdoton kertoa ilman kauhua, meidän kumppaneidemme päitä,
sisälmyksiä, keuhkoja oli hajallaan hiekassa, ja ihan lähellä oli
koiria ahmimassa muita samanlaisia jäännöksiä".
Lopettaaksemme tämän verisen luettelon tulee vielä mainita laiva
_Brothers_, jonka kimppuun uusseelantilaiset hyökkäsivät vuonna 1815,
ja kapteeni Thompsonin komennossa olleen _Boydin_ koko miehistö, joka
murhattiin vuonna 1820. Vihdoin, 1. päivänä maaliskuuta 1829, ryösti
heimopäällikkö Enararo Walkitaassa englantilaisen prikin _Hawesin_
Sydneystä; hänen ihmissyöjäjoukkionsa teurasti useita matruuseja,
keitti ruumiit ja söi ne.
Sellainen on Uusi Seelanti, jota kohti _Macquarie_ kulki typerän
miehistön hoitamana humalaisen komennossa.