Seuraavana eli 27. päivänä tammikuuta olivat _Macquarien_ matkustajat
asettuneet paikoilleen prikin ahtaaseen kanssiin. Will Halley ei ollut
tarjonnut kajuuttaansa naisille. Sitä kohteliaisuutta ei tarvinnut
surra, sillä pesä oli karhun mukainen.
Kello puoli yksi varustauduttiin lähtemään laskuveden mukana. Ankkuri
kiskottiin ylös ja saatiin vaivoin irtautumaan pohjasta. Lounaasta
puhalsi kohtalainen tuuli. Vähitellen levitettiin purjeet. Laivan viisi
miestä teki laiskasti töitä. Wilson yritti auttaa heitä. Mutta Halley
käski hänen pysyä alallaan ja olla sekaantumatta siihen, mikä ei
hänelle kuulunut. Kipparilla oli tapana hoitaa asiansa itse, pyytämättä
apua tai neuvoja.
Se oli sanottu John Manglesille, joka oli hymähtänyt muutamien
temppujen kömpelyydelle. John painoi vihjeen mieleensä, päättäen
puuttua asiaan silloin kun miehistön taitamattomuus vaarantaisi aluksen
turvallisuuden.
Vähitellen saatiin kuitenkin kipparin kirousten saattamana purjeet
kuntoon viiden miehen voimalla. _Macquarie_ purjehti alihangan
halssilla myötätuulessa, alapurjeet, märssypurje, prammipurje,
haruspurje levällään. Myöhemmin nostettiin vielä sivupurje ja
yläprammipurje. Mutta tästä purjeiden määrästä huolimatta priki kulki
hitaasti. Keulan kömpelö muoto, pohjan pulleus ja perän paksuus tekivät
siitä huonon purjehtijan, oikean "purkin".
Täytyi mukautua oloihin. Niin huono kuin _Macquarien_ vauhti olikin sen
täytyisi onneksi ehtiä Aucklandin satamaan viidessä, korkeintaan
kuudessa päivässä.
Kello seitsemän illalla häipyi näkyvistä Australian rannikko ja Edenin
majakka. Aaltoileva meri uuvutti laivaa, joka painui raskaasti aaltojen
väliin ja heitteli matkustajia sinne tänne. Se teki olon kanssissa
kiusalliseksi. Mutta he eivät voineet oleskella kannellakaan, sillä
satoi rankasti. Heidän oli siis pysyttävä epämukavassa vankilassaan.
Kukin oli omissa ajatuksissaan. Puhuttiin vähän. Tuskin edes lady
Helena ja Mary Grant vaihtoivat muutamia sanoja. Glenarvan ei pysynyt
paikoillaan. Hän asteli edestakaisin, kun taas majuri istui
hievahtamatta. John Mangles nousi Robertin seuraamana tuon tuostakin
kannelle tutkimaan merta. Paganel taas mutisi nurkassaan sekavia ja
käsittämättömiä sanoja.
Mitä kelpo maantieteilijä ajatteli? Uutta Seelantia, jota kohti kohtalo
häntä kuljetti. Hän palautti mieleensä näiden saarten koko historian,
ja kolkon maan menneisyys kajasti hänen silmissään.
Mutta oliko sen historiassa mitään seikkaa tai tapahtumaa, joka
milloinkaan olisi oikeuttanut saarien löytäjiä pitämään niitä
mannermaana? Voiko nykyaikainen maantieteilijä tai kukaan merenkulkija
antaa niille sellaista nimitystä? Kuten näkyy, Paganel palasi aina
asiakirjan tulkintaan. Se oli hänellä painajaisena, pakkomielteenä.
Patagonian ja Australian jälkeen takertui hänen mielikuvituksensa yhden
sanan innostamana Uuteen Seelantiin. Mutta yksi kohta, yksi ainoa
kohta, hajoitti koko ajatusrakennelman.
-- _Contin ... contin_ ... hän toisteli, -- sehän on tietenkin
_continent_, mannermaa!
Hän palautti muistiinsa ne purjehtijat, jotka olivat löytäneet nämä
kaksi eteläisten merien suurta saarta.
Löydettyään Van Diemenin maan hollantilainen Abel Tasman saapui 13.
päivänä joulukuuta 1642 Uuden Seelannin tuntemattomille rannoille. Hän
kulki pitkin rannikkoa muutamia päiviä ja 17. päivänä joulukuuta hänen
laivansa tunkeutuivat leveään lahteen, joka päättyi kahden saaren
väliseen kapeaan salmeen.
Pohjoinen saari oli Ikana-Maui, joka Seelannin kielellä merkitsee
"Mauin kalaa". Eteläinen saari oli "Mahai-Punamu", "vihreänkiven
valaskala".
Tasman lähetti kanootteja maihin, ja ne palasivat mukanaan kaksi ruuhta
täynnä meluavia alkuasukkaita. Nämä villit olivat keskikokoisia,
ruskea- ja keltaihoisia; poskipäät olivat hyvin ulkonevat, ääni karhea,
musta tukka sidottu päälaelle japanilaiseen tyyliin, suuri valkoinen
töyhtö ylimpänä.
Tämä ensimmäinen eurooppalaisten ja alkuasukkaiden kohtaaminen näytti
lupaavan pitkäaikaisia ystävällisiä suhteita. Mutta seuraavana päivänä,
kun yksi Tasmanin kanooteista lähti tutkimaan ankkuripaikkaa lähempänä
maata, sen kimppuun hyökkäsi rajusti seitsemän ruuhta, joissa oli suuri
joukko alkuasukkaita. Kanootti kallistui kyljelleen ja täyttyi vedellä.
Komentajana olleen perämiehen kaulaan osui heti alussa kömpelösti
teroitettu keihäs, ja hän putosi mereen. Hänen kuudesta kumppanistaan
tapettiin neljä; muut kaksi ja perämies uivat laivoja kohti ja saatiin
pelastetuiksi.
Näin kauhean tapauksen jälkeen Tasman purjehti pois, tyytyen kostoksi
ampumaan villejä kohti muutamia pyssynlaukauksia, jotka luultavasti
eivät osuneet. Hän poistui tästä lahdesta, jolle on jäänyt nimeksi
Massacre-bay, kulki pitkin länsirannikkoa ja laski 5. päivänä
tammikuuta ankkurin lähellä pohjoiskärkeä. Siellä esti voimakas
merenkäynti ja villien uhkaava käyttäytyminen häntä noutamasta
juomavettä, ja hän poistui lopullisesti näiltä mailta, joille hän antoi
nimeksi Staten-Land eli säätyjen maa, valtiosäätyjen kunniaksi.
Hollantilainen purjehtija kuvitteli näet tämän maan olevan lähellä
Tulimaan itäpuolelta, Amerikan eteläkärjestä löydettyjä samannimisiä
saaria ja siten löytäneensä "Etelän suuren mantereen".
-- Mutta, Paganel mutisi itsekseen, -- se mitä seitsemännentoista
vuosisadan merimies on voinut nimittää mantereeksi, ei ole merkinnyt
samaa yhdeksännentoista vuosisadan purjehtijalle! Sellainen erehdys ei
ole mahdollinen! Ei, tässä on jotakin, mitä en ymmärrä!
Toista vuosisataa oli Tasmanin löytö unohduksissa eikä Uutta Seelantia
tuntunut olevankaan, kunnes eräs ranskalainen purjehtija Surville
saapui sinne 35° 37' leveysasteen kohdalla. Aluksi hänellä ei ollut
alkuasukkaista valittamista; mutta tuulet ahdistelivat häntä ankarasti
ja sitten nousi myrsky, jonka aikana retkikunnan sairaita kuljettava
vene ajautui Refuge-lahden rannalle. Siellä otti Nagi-Nui-niminen
päällikkö ranskalaiset ystävällisesti vastaan ja hoiti heitä omassa
asunnossaan. Kaikki kävi hyvin, kunnes muuan Survillen veneistä
varastettiin. Surville vaati turhaan sitä takaisin ja luuli olevan
tarpeellista varkauden vuoksi rangaista erästä kylää, jonka hän
kokonaan poltti. Se oli hirvittävä ja väärä kosto, joskin yleinen
niissä verisissä rangaistuspuuhissa, joiden kohteeksi Uusi Seelanti
joutui.
Lokakuun 16. päivänä 1769 näille rannoille ilmestyi kuuluisa Cook. Hän
ankkuroi Taue-Roa-lahdessa _Endeavour_ laivallaan ja koetti voittaa
alkuasukkaiden luottamuksen hyvällä kohtelulla. Mutta hyvä kohtelu
vaati kosketuksen heihin, ja Cook otatti sitä varten kaksi tai kolme
heistä vangiksi ja tyrkytti hyvyyttään heille väkisin. Kun nämä olivat
saaneet runsaasti lahjoja ja kokeneet pelkkää hyvyyttä, heidät
lähetettiin takaisin maihin. Pian tuli useita muita alkuasukkaita
toverien kertomusten houkuttelemina vapaaehtoisesti laivalle tekemään
vaihtokauppaa eurooppalaisten kanssa. Muutamia päiviä sen jälkeen Cook
suuntasi matkansa laajaan Hawkes-lahteen, joka on pohjoisen saaren
itärannikolla. Siellä olivat alkuasukkaat sotaisia, räyhääviä,
uhittelevia. Heidän mielenosoituksensa menivät niin pitkälle, että
heitä oli pakko rauhottaa raehauleilla.
_Endeavour_ ankkuroi sitten 20. päivänä lokakuuta Toko-Malun lahdessa,
jonka rannalla asusti kaksisataa henkeä käsittävä rauhallinen väestö.
Laivan kasvitieteilijät tekivät menestyksekkäitä retkiä seudulla, ja
alkuasukkaat toivat heitä rannalle omissa ruuhissaan. Cook kävi
kahdessa kylässä, joiden turvana oli paaluvarustuksia, rintasuojia ja
kaksinkertaisia kaivantoja, mikä osoitti tuntuvaa perehtyneisyyttä
linnoitustaitoon. Tärkein näistä linnoituksista sijaitsi eräällä
kalliolla, joka nousuveden aikana oli todellinen saari, jopa saarta
parempi, sillä vesi ei ainoastaan ympäröinyt sitä, vaan se kohisi
parinkymmenen metrin korkuisen luonnonholvin lävitse, jonka päällä tämä
luoksepääsemätön "pah" oli. Koottuaan viiden kuukauden aikana suuren
joukon harvinaisia esineitä, seudun kasveja, kansatieteellisiä
todisteita, Cook antoi molempien saarten väliselle salmelle oman
nimensä ja lähti 31. päivänä maaliskuuta Uudesta Seelannista.
Myöhemmillä matkoillaan hän kävi siellä uudelleen.
Vuonna 1773 suuri merenkulkija todella palasikin Hawkes-lahteen ja sai
seurata ihmissyöntiä. Yllytyksestä sellaiseen raakuuteen täytyy
kuitenkin syyttää hänen kumppaneitaan. Jotkut merimiehet löysivät
nuoren villin silvottuja jäseniä, toivat ne laivalle, "keittivät ne" ja
tarjosivat alkuasukkaille, jotka kävivät niihin ahnaasti käsiksi.
Surkea mielijohde ruveta ihmissyöjien aterian valmistajiksi!
Kolmannella matkallaan Cook kävi vielä kerran näillä saarilla, joita
hän erikoisesti harrasti ja joiden hydrografisen mittauksen hän tahtoi
tehdä loppuun. Hän lähti sieltä viimeisen kerran 25. päivänä helmikuuta
1777.
Vuonna 1791 viipyi Vancouver kaksikymmentä päivää Sombre-lahdessa
hyödyttämättä kuitenkaan luonnon- tai maantiedettä. D'Entrecasteaux
mittasi v. 1793 neljäkymmentä kilometriä Ikana-Mauin pohjoisen osan
rannikkoa. Merikapteenit Hausen ja Dalrymple, sitten Baden, Richardson
ja Moody käväisivät siellä myös, ja viiden viikon oleskelun aikana
tohtori Savage kokosi mielenkiintoisia erikoistietoja
uusseelantilaisten tavoista.
Samana vuonna 1805, tuli Rangi-Hun päällikön veljenpoika, älykäs
Dua-Tara, mukaan _Argo_-laivalle, kun tämä kapteeni Badenin komennossa
ankkuroi Saarten-lahdessa.
Ehkäpä Dua-Taran seikkailut antavat sankarirunoelman aiheen jollekin
maorilaiselle Homerokselle. Ne olivat täynnä onnettomuuksia, vääryyksiä
ja ilkeää kohtelua. Lupausten rikkomista, laitonta vankinapitoa,
pieksemistä sai villiraukka palkakseen hyvistä palveluksistaan.
Millaisen käsityksen hän lieneekään saanut ihmisistä, jotka sanovat
itseään sivistyneiksi! Hänet kuljetettiin Lontooseen. Hänestä tehtiin
alimman luokan matruusi, laivaväen ilkeyden ja pilkan kohde.
Ilman pastori Marsdenia olisi hänet rääkätty kuoliaaksi. Tämä
lähetyssaarnaaja kiinnitti huomionsa nuoreen villiin, jonka hän
havaitsi arvostelukykyiseksi, jaloluonteiseksi sekä harvinaisen
herkäksi, hyväksi ja uskolliseksi. Marsden hankki suojatilleen muutaman
säkillisen viljaa ja erinäisiä maanviljelyskaluja hänen kotimaataan
varten. Mutta pikku omaisuus varastettiin häneltä. Onnettomuuksia ja
kärsimyksiä tuli uudelleen Dua-Taran osaksi vuoteen 1814 asti, jolloin
hän vihdoin taas pääsi isiensä maahan. Hän ryhtyi korjaamaan näin
monien vaiheidensa hedelmiä, kun hän kuoli kahdenkymmenenkahdeksan
ikäisenä juuri valmistautuessaan uudestisynnyttämään veristä Seelantia.
Tämä korvaamaton onnettomuus hidastutti epäilemättä sivistystä pitkiksi
vuosiksi. Ei mikään korvaa älykästä ja hyvää ihmistä, jonka sydämessä
ovat yhtyneet rakkaus hyvään ja rakkaus isänmaahan!
Vuoteen 1816 saakka Uusi Seelanti jätettiin omiin hoteisiinsa.
Silloin Thompson, v. 1817 Lydyard Nicholas, v. 1819 Marsden samoilivat
useilla seuduilla kummallakin saarella, ja v. 1820 oleskeli 84.
jalkaväkirykmentin kapteeni Richard Cruise siellä kymmenen kuukautta,
tehden tieteelle arvokkaita tutkimuksia alkuasukkaiden tavoista.
Vuonna 1824 _Coquillen_ kapteeni Duperrey oleskeli Saarten-lahdessa
kaksi viikkoa ja sai alkuasukkaista vain hyvän käsityksen.
Hänen jälkeensä, v. 1827, täytyi englantilaisen valaanpyyntilaivan
_Mercuryn_ puolustautua ryöstöä ja murhaa vastaan. Samana vuonna
otettiin taas kapteeni Dillon kahdella käynnillään vastaan mitä
vieraanvaraisimmin.
Maaliskuussa 1827 _Astrolaben_ kapteeni, kuuluisa Dumont d'Urville,
saattoi turvallisesti ja aseettomana viettää muutamia öitä maissa
alkuasukkaiden joukossa, vaihtaa lahjoja ja lauluja, nukkua majoissa ja
suorittaa häiritsemättä mielenkiintoiset mittaustyönsä, joista
meriministeriöön on saatu arvokkaita karttoja.
Sitä vastoin seuraavana vuonna joutui John Jamesin komennossa
englantilainen priki _Hawes_ -- käytyään Saarten-lahdessa ja mentyään
sieltä Itäisen niemen seudulle -- kärsimään paljon Enararo-nimisen
päällikön kavaluudesta. Monet hänen miehistään kokivat hirveän
kuoleman.
Näistä vastakkaisista tapahtumista, milloin lempeydestä, milloin
raakalaisuudesta täytyy päätellä, että uusseelantilaisten julmuudet
usein olivat vain kostotoimia. Hyvä tai huono kohtelu johtui hyvistä
tai huonoista kapteeneista. Epäilemättä alkuasukkaat ovat joskus
hyökänneet aiheettomasti, mutta enimmäkseen eurooppalaisten
herättämästä kostonhimosta; onnettomuudeksi kosto vain osui sellaisiin,
jotka eivät sitä ansainneet.
D'Urvillen jälkeen täydensi Uuden Seelannin tutkimista rohkea
löytöretkeilijä, joka kaksikymmentä kertaa kulki maapallon ympäri,
tutkimusmatkailija, tieteen tienraivaaja, englantilainen Earle. Hän
kävi molempien saarien tuntemattomissa osissa saamatta aihetta omasta
puolestaan moittia alkuasukkaita, vaikka usein joutui näkemään
ihmislihan syöntiä. Uusseelantilaiset ahmivat toisiaan niin
halukkaasti, että sitä oli inhottavaa katsella.
Saman koki kapteeni Laplace oleskellessaan Saarten-lahden rannoilla
v. 1831. Taistelutkin olivat jo pelottavia, sillä villit käyttivät
tuliaseita merkillisen taitavasti. Ikana-Mauin ennen niin kukoistavat
ja asutut seudut olivat muuttumassa suorastaan autiomaiksi. Kokonaisia
heimoja oli kadonnut, niin kuin lammaslaumat häviävät paistettuina ja
syötyinä.
Lähetyssaarnaajat ovat turhaan taistelleet hävittääkseen nämä veriset
luonnonvietit. Vuodesta 1808 _Church Missionary Society_ oli lähettänyt
taitavia asiamiehiään -- se on sopiva nimitys -- pohjoisen saaren
pääpaikoille. Mutta uusseelantilaisten julmuus pakotti heidät
lykkäämään toistaiseksi lähetyssiirtoloiden perustamista. Vasta vuonna
1814 herrat Marsden, Dua-Taran suojelija, Hall ja King nousivat maihin
Saarten-lahdessa ja ostivat päälliköiltä kahdensadan eekkerin suuruisen
alueen kahdellatoista rautakirveellä. Sinne perustettiin anglikaanisen
kirkon siirtola.
Alku oli perin hankala, mutta vihdoin maorit oppivat kunnioittamaan
lähetyssaarnaajien elämäntapaa ja omaksumaan heidän hoitotapojaan ja
opetuksiaan. Muutamat villit alkuasukkaat kesyyntyivät, ja heidän
epäinhimillisissä sydämissään heräsi kiitollisuus. Tapahtuipa v. 1824,
että seelantilaiset suojelivat "arikeja", pappejaan, hurjia matruuseja
vastaan, jotka solvasivat ja uhkasivat pahoinpidellä heitä.
Näin lähetyssiirtolat vaurastuivat vähitellen, huolimatta Port
Jacksonista karanneista rikollisista, jotka turmelivat alkuasukkaita.
Vuonna 1831 oli jo kaksi huomattavaa siirtolaa, toinen Kidi-Kidissä,
Saarten-lahdessa mereen laskevan joen varrella, toinen Kawa-Kawan joen
rannalla. Kristinuskoon kääntyneet maorit olivat rakentaneet uusia
teitä "arikien" johdolla, raivanneet kulkuyhteyksiä suunnattomien
metsien läpi ja rakentaneet siltoja jokien poikki. Lähetyssaarnaajat
kävivät vuorotellen saarnaamassa sivistyksen uskontoa kaukaisten
heimojen keskuudessa, rakentaen kappeleita kaisloista tai kaarnasta ja
kouluja nuorisolle. Ja näiden vaatimattomien rakennusten katolla liehui
lähetyslippu, johon oli merkitty Kristuksen risti ja sana "Rongo-Pai",
evankeliumi Uuden Seelannin kielellä.
Onnettomuudeksi lähetyssaarnaajien vaikutusvalta ei ulottunut heidän
siirtokuntiaan kauemmas; väestön koko kiertelevä osa ei saanut kokea
heidän toimintaansa. Ihmissyönti saatiin juurrutetuksi vain
kristittyjen keskuudesta, eikä näitäkään vastakääntyneitä voinut jättää
suurelle kiusaukselle alttiiksi. Heissä oli vielä verenhimo.
Sitä paitsi nämä villit maat ovat alituisessa sotatilassa.
Seelantilaiset eivät ole eläimellisiä australialaisia, jotka pakenevat
eurooppalaisen anastajan tieltä; he tekevät vastarintaa ja
puolustautuvat, kostavat valloittajille, ja sammumaton viha kiihottaa
heitä nykyään englantilaisia siirtolaisia vastaan. Näiden suurten
saarien tulevaisuus on arvan varassa; joko niitä odottaa lähiaikoina
sivistys tai vuosisatainen syvä raakalaisuus, sotaonnesta riippuen.
Aivojensa työskennellessä täydellä teolla oli Paganel ajatuksissaan
näin käynyt läpi Uuden Seelannin historian. Mutta mikään seikka tässä
historiassa ei oikeuttanut nimittämään tätä kahden saaren aluetta
mantereeksi, ja vaikka eräät asiakirjan sanat olivat kiihottaneet hänen
mielikuvitustaan, jäivät nuo kaksi tavua _contin_ itsepintaisesti
häiritsemään uutta tulkintaa.