MACQUARIE

Nyt jos koskaan oli kapteeni Grantin etsijöillä syytä epätoivoon, kun

heiltä puuttui yhdellä kertaa kaikki? Missä päin jatkaa etsintöjä?

Kuinka tutkia uusia maita? _Duncania_ ei enää ollut, eikä myöskään

voitu edes heti palata kotimaahan. Niinpä siis näiden jalomielisten

skotlantilaisten yritys oli epäonnistunut. Rauennut! Surullinen sana,

jota rohkea ihminen ei tunnusta, mutta Glenarvanin täytyi kuitenkin

kohtalon lyömänä tunnustaa, ettei alusta ja uhrautuvaa työtä voitu enää

jatkaa.

Mary Grantilla oli kylliksi mielenlujuutta ollakseen näissä oloissa

lausumatta isänsä nimeä. Hän salasi tuskansa, ajatellen onnetonta

surmansa saanutta laivamiehistöä. Tyttären tunne väistyi, ja hänestä

juuri tuli se ystävätär, joka nyt lohdutti lady Glenarvania tämän

lohdutettua häntä niin monta kertaa aikaisemmin! Hän alkoi ensimmäisenä

puhua Eurooppaan palaamisesta. John Mangles ihaili häntä, nähdessään

hänet niin rohkeana ja kohtaloon alistuvana, ja aikoi vielä viimeisen

kerran puhua kapteenin hyväksi, mutta Mary kielsi sen katseellaan ja

sanoi myöhemmin:

-- Ei, herra Mangles, ajatelkaamme niitä, jotka ovat uhrautuneet. Lordi

Glenarvanin on palattava Eurooppaan!

-- Te olette oikeassa, neiti Mary, John Mangles vastasi, -- niin hänen

pitääkin tehdä. Englannin viranomaisten tulee myös saada tietää

_Duncanin_ kohtalo. Mutta älkää silti kokonaan luopuko toivosta.

Mieluummin kuin että lopettaisimme aloittamamme etsiskelyt, jatkan

niitä vaikka yksinäni! Minä löydän kapteeni Grantin tai sorrun sitä

yrittäessäni!

John Mangles antoi näin vakavan lupauksen. Mary otti sen vastaan ja

ojensi nuorelle kapteenille kätensä ikään kuin sopimuksen

vahvistukseksi. John Manglesin puolelta se oli koko hänen elämänsä

uhraus, Maryn puolelta loppumatonta kiitollisuutta.

Tämän päivän kuluessa lähtö päätettiin lopullisesti. Heidän tuli

viipymättä pyrkiä Melbourneen. Seuraavana päivänä John meni

tiedustelemaan lähdössä olevia laivoja. Hän toivoi, että kulkuyhteys

Edenin ja Victorian pääkaupungin välillä oli vilkas.

Mutta siinä hän pettyi. Laivoja oli vähän. Kolme tai neljä

Twofold-lahdella ankkuroivaa alusta oli seudun koko kauppalaivastona.

Yksikään ei ollut menossa Melbourneen tai Sydneyhin tai Point of

Walesiin. Mutta vain näissä kolmessa Australian satamassa Glenarvan

olisi tavannut Englantiin meneviä laivoja, sillä mainittujen paikkojen

ja emämaan välillä _Peninsular Oriental Steam Navigation Company_ pitää

säännöllistä laivaliikettä.

Mitä oli näin ollen tehtävä? Pitikö jäädä odottamaan jotakin laivaa?

Sitä voisi kestää kauan, sillä Twofold-lahdessa ei ole vilkasta

liikettä. Kuinka moni laiva meneekään ohitse tänne poikkeamatta!

Hyvän aikaa mietittyä ja väiteltyä Glenarvan oli jo vähällä päättää

lähteä Sydneyhin rannikkotietä, kun Paganel teki ehdotuksen, jota

kukaan ei ollut odottanut.

Maantieteilijä oli puolestaan myös käynyt Twofold-lahdella. Hän tiesi,

että ei ollut mahdollisuutta päästä Sydneyhin ja Melbourneen. Mutta

kolmesta ulkosatamassa ankkuroivasta laivasta yksi aikoi lähteä

Aucklandiin, Ikana-Mauin, Uuden Seelannin pohjoisen saaren

pääkaupunkiin. Ja Paganel ehdotti, että vuokrattaisiin tämä alus ja

lähdettäisiin Aucklandiin, josta olisi helppo palata Eurooppaan

Peninsular Companyn laivoilla.

Tämä ehdotus otettiin vakavasti harkittavaksi. Paganel puolestaan ei

tuonut esiin syitä ja todisteluja, joita hänellä tavallisesti oli niin

runsaasti. Hän tyytyi ilmoittamaan asian ja lisäsi, että matka kestäisi

vain viisi tai kuusi päivää. Australian ja Uuden Seelannin väliä ei

todella olekaan kuin noin tuhat meripeninkulmaa.

Omituisesta sattumasta Auckland sattui olemaan juuri sillä samalla 37.

leveysasteella, jota etsijät itsepintaisesti olivat seuranneet

Araucanian rannikolta saakka. Maantieteilijä olisi tietysti voinut

mainita tämän seikan ehdotustaan puoltavana seikkana, herättämättä

epäluuloja mistään sivutarkoituksista. Se olisi tosiaan ollut luonteva

syy käydä Uuden Seelannin rannikolla.

Mutta Paganel ei käyttänyt tätä etua. Kahden peräkkäisen erehdyksen

jälkeen hän ei varmaankaan halunnut yrittää tulkita asiakirjaa

kolmannella tavalla. Ja mitäpä muuten olisi voinut päätellä? Siinähän

oli selvästi sanottu, että kapteeni Grantin pelastuspaikkana oli

"continent", mannermaa, eikä saari. Mutta Uusi Seelanti oli vain saari.

Se tuntui ratkaisevalta. Joko tämän tai jonkin muun syyn takia Paganel

ei siis liittänyt uuden etsinnän aikomusta tähän ehdotukseensa, että

lähdettäisiin Aucklandiin. Hän huomautti ainoastaan, että sen ja

Ison-Britannian välillä oli säännöllinen kulkuyhteys ja että sitä olisi

helppo käyttää.

John Mangles kannatti Paganelin ehdotusta. Hän neuvoi hyväksymään sen,

koska ei voitu odottaa laivan epävarmaa saapumista Twofoldiin. Mutta

ennen asian lopullista ratkaisemista hän piti parhaana lähteä katsomaan

maantieteilijän mainitsemaa alusta. Glenarvan, majuri Paganel, Robert

ja hän ottivat veneen ja saapuivat muutaman aironvedon jälkeen muutaman

sadan metrin päässä laiturista ankkuroivan laivan luo.

Se oli kahdensadanviidenkymmenen tonnin kantoinen priki, nimeltään

_Macquarie_, joka teki rannikkomatkoja Australian ja Uuden Seelannin

eri satamien välillä. Kapteeni tai oikeammin sanoen "kippari" otti

tulijat vastaan töykeästi. He havaitsivat olevansa tekemisissä

sivistymättömän miehen kanssa, joka ei ollut sanottavasti korkeammalla

aluksensa viiden matruusin tasoa. Suuri punainen naama, paksut kädet,

lättänenä, puhkaistu toinen silmä, piipunperskoista likaiset huulet ja

sen lisäksi röyhkeä käytös tekivät Will Halleysta vastenmielisen

henkilön. Mutta nyt ei ollut valinnan varaa, eikä muutamien päivien

matkan vuoksi kannattanut siitä paljon välittää.

-- Mitä te etsitte, miehet? Will Halley kysyi vierailta, jotka nousivat

hänen laivaansa.

-- Kapteenia, John Mangles vastasi.

-- Se olen minä, Halley sanoi. -- Entä sitten?

-- Onko _Macquarie_ aikeissa lähteä Aucklandiin?

-- On. Entä sitten?

-- Mitä sillä on lastina?

-- Mitä myydään ja ostetaan. Entä sitten?

-- Milloin se lähtee?

-- Huomenna, päivän nousuveden aikaan. Entä sitten?

-- Ottaisiko se matkustajia?

-- Ketä vain, jos tyytyvät laivamuonaan.

-- He tuovat ruokansa mukanaan.

-- Entä sitten?

-- No mitä sitten?

-- Niin, montako niitä on?

-- Yhdeksän; niistä kaksi naista.

-- Minulla ei ole hyttejä.

-- Pankaa kuntoon kanssi heidän käyttöönsä.

-- Entä sitten?

-- Suostutteko? kysyi John Mangles, jota kapteenin tyyli ei

hämmentänyt.

-- Saa nähdä, _Macquarien_ isäntä vastasi.

Will Halley asteli pariin kertaan edestakaisin kolistellen suurilla

rautakorkosaappaillaan kantta ja palasi sitten äkkiä John Manglesin

luo.

-- Mitäs maksetaan? hän kysyi.

-- Mitäs pyydetään? John vastasi.

-- Viisikymmentä puntaa.

Glenarvan antoi hyväksymisen merkin.

-- Olkoon. Viisikymmentä puntaa, John Mangles vastasi.

-- Mutta ei muuta kuin pelkkä kuljetus, Will Halley lisäsi.

-- Ei muuta.

-- Sapuska erikseen.

-- Erikseen.

-- Sovittu. Entä sitten? Will sanoi ojentaen kättään.

-- Mitä?

-- Käsiraha!

-- Tässä on puolet hinnasta, kaksikymmentäviisi puntaa, John Mangles

sanoi laskien rahat kipparille, joka pani ne kiittämättä taskuunsa.

-- Huomenna laivalle, hän sanoi, -- ennen puolta päivää. Olitte

paikalla tai ette, minä lähden.

-- Olemme täällä.

Tämän jälkeen Glenarvan, majuri, Robert, Paganel ja John Mangles

lähdvät laivalta Will Halleyn yrittämättä edes sormellaan koskea

vahakangaslakkiinsa, joka oli kuin kasvanut kiinni hänen punaiseen

tukkaansa.

-- Aika moukka, John sanoi.

-- On, mutta minua hän miellyttää, Paganel vastasi. -- Hän on oikea

merisusi.

-- Oikea karhu, majuri huomautti.

-- Ja minä arvelen, John Mangles lisäsi, -- että tuo karhu on aikoinaan

tehnyt kauppaa ihmislihalla.

-- Mitäpä siitä, Glenarvan sanoi, -- kunhan hän vain on _Macquarien_

kapteeni ja laiva menee Uuteen Seelantiin. Twofold-lahdesta Aucklandiin

emme häntä juuri näe, Aucklandin jälkeen emme lainkaan.

Lady Helena ja Mary Grant olivat hyvillään, että lähtö oli määrätty

huomiseksi. Glenarvan huomautti heille, että _Macquarie_ ei ollut

_Duncanin_ veroinen mukavuudessa. Mutta paljon kokeneina naiset eivät

näin vähästä hämmentyneet. Olbinett sai asiakseen varustaa eväät.

_Duncanin_ menetyksen jälkeen oli miesparka usein surrut onnetonta

rouva Olbinettia, joka oli jäänyt laivalle ja siis muun laivaväen

mukana joutunut rosvojen julmuuden uhriksi. Hän hoiti kuitenkin

muonamestarin tehtäviä yhtä innokkaasti kuin ennenkin, ja "eri muona"

oli tosiaan sellaista, jota prikin ruokalistalla ei ollut milloinkaan

nähty. Muutamassa tunnissa olivat eväät koossa.

Tällä välin majuri muutti erään rahanvaihtajan luona rahaksi Melbournen

Union-pankkiin osoitettuja Glenarvanin maksumääräyksiä. Ei tahdottu

olla ilman kultaa eikä myöskään ilman aseita ja ampumatarvikkeita;

niinpä nämä varastot uusittiin.

Paganel puolestaan hankki Johnstonin Edinburgissa julkaiseman mainion

kartan Uudesta Seelannista.

Mulrady oli jo hyvissä voimissa. Hän tuskin tunsikaan enää haavaa, joka

oli vaarantanut hänen henkensä. Muutama tunti merellä saisi hänet

täysin kuntoon. Tyynen valtameren tuulista hän arveli saavansa hyvän

lääkkeen.

Wilson sai tehtäväkseen panna matkustajien oleskelutilat kuntoon

_Macquariella_. Harjan ja luudan avulla tuli kanssi toisennäköiseksi.

Will Halley antoi hartioitaan kohauttaen matruusin tehdä mielensä

mukaan. Glenarvanista ja hänen kumppaneistaan hän ei välittänyt sen

enempää. Hän ei edes tiennyt heidän nimiään eikä viitsinyt kysyä. Nämä

matkustajat tuottivat hänelle viisikymmentä puntaa, siinä kaikki, mutta

lisä sinänsä ei hänestä ollut niin arvokas kuin ne kaksisataa tonnia

parkittuja nahkoja, jotka täyttivät ruuman. Nahat ensin, ihmiset

sitten. Hän oli kauppamies. Merimiehenä pidettiin häntä hyvinkin

perehtyneenä näihin vesiin, jotka koralliriuttojen takia olivat melko

vaarallisia.

Päivän viimeisinä tunteina Glenarvan halusi palata sille rannikon

kohdalle, jota 37. leveysaste leikkaa. Hän teki sen kahdesta syystä.

Hän halusi vielä kerran tutkia tämän haaksirikon oletetun paikan.

Ayrtonhan oli todellakin _Britannian_ perämies, ja _Britania_ oli

tosiaan voinut tuhoutua tällä kohtaa Australian rannikkoa,

itärannikolla länsirannikon asemesta. Ei siis sopinut huolettomasti

jättää paikkaa, jota ei enää toiste nähtäisi.

Mutta olipa _Britannian_ laita kuinka hyvänsä, ainakin _Duncan_ oli

siellä joutunut rosvojen käsiin. Ehkä ensin oli käyty taistelu! Miksei

rannalta saattaisi löytyä taistelun, viimeisen vastarinnan jälkiä? Jos

laivaväki oli saanut surmansa aalloissa, eivätkö nämä olisi voineet

huuhtoa jotakin ruumista rantaan?

Uskollisen Johninsa saattamana lähti Glenarvan tälle tutkimusretkelle.

_Victoria_-hotellin isäntä antoi heidän käytettäväkseen kaksi hevosta,

ja he ratsastivat Twofold-lahtea kiertävää pohjoista tietä pitkin.

Se oli alakuloinen matka. Glenarvan ja kapteeni John ratsastivat

äänettöminä. Mutta he ymmärsivät toisiaan. Samat ajatukset ja siis

samat tuskat painoivat heidän mieltään. He katselivat meren uurtamia

kallioita. Heidän ei tarvinnut kysyä eikä vastata.

Kun vain ajattelee Johnin intoa ja älyä, niin saa olla varma siitä,

että jokainen rannikon metri tutkittiin huolellisesti, pienimmätkin

lahdelmat tarkastettiin samoin kuin viettävät rinteet ja hiekkarannat,

jonne Tyynen valtameren mainingit olisivat voineet kuljettaa jonkin

hylyn kappaleen. Mutta minkäänlaista merkkiä, joka olisi ollut omiaan

antamaan aihetta uusiin etsiskelyihin näillä seuduilla, ei löytynyt.

Haaksirikosta ei vieläkään näkynyt jälkeä. _Duncanista_ ei myöskään.

Koko tämä valtamereen rajoittuva Australian osa oli autio.

Rantaa tutkiessaan John Mangles keksi kuitenkin selviä leiriytymisen

merkkejä, jäännöksiä yksinäisten myallien alla äskettäin palaneista

nuotiotulista. Oliko tästä siis muutamia päiviä sitten kulkenut jokin

vaeltava alkuasukasheimo? Ei, sillä eräs todistuskappale sattui

Glenarvanin silmään ja osoitti ratkaisevalla tavalla, että tällä

rannikon paikalla oli äskettäin ollut karkotusvankeja. Tämä

todistuskappale oli harmaa ja keltainen pusero, kulunut, paikattu,

kurja riepu, joka oli jätetty erään puun juurelle. Siinä oli Perthin

vankilan merkkinumero. Vankia ei enää ollut täällä, mutta likainen

repale puhui hänen puolestaan. Tämä rikoksen virkapuku, joka oli ollut

jonkun roiston verhona, mätäni nyt autiolla rannalla.

-- Siinä näet, John, Glenarvan sanoi, -- rosvot ovat saapuneet tänne!

Ja meidän toveriparkamme _Duncanilla_...?

-- Niin, John sanoi synkällä äänellä, -- se on varmaa, että heitä ei

ole tuotu maihin, että he ovat hukkuneet...

-- Roistot! Glenarvan huudahti. -- Jos he milloinkaan joutuvat minun

käsiini, kostan laivaväkeni puolesta...!

Suru oli koventanut Glenarvanin piirteet. Muutamia minuutteja lordi

silmäili ääretöntä ulappaa, etsien ehkä katseellaan viimeistä kertaa

jotakin kaukaisuuteen häipynyttä laivaa. Sitten hänen silmänsä

sumenivat, hän oli taas entisensä, ja sanaakaan sanomatta tai mitään

merkkiä antamatta hän lähti nelistämään takaisin Edeniin.

Yksi muodollisuus oli vielä suoritettavana, näiden tapahtumien

ilmoittaminen poliisiviranomaisille. Se tehtiin samana iltana Thomas

Banksille. Tämä virkamies saattoi tuskin salata tyytyväisyyttään

selaillessaan muistiinpanojaan. Hän oli kerrassaan riemastunut Ben

Joycen ja koko joukkion poistumisesta näiltä tienoilta, ja kaupunki

iloitsi samoin. Rosvot olivat siis lähteneet Australiasta, tosin uuden

rikoksen tehtyään, mutta joka tapauksessa heistä oli päästy eroon. Tämä

tärkeä uutinen sähkötettiin heti Melbournen ja Sydneyn viranomaisille.

Ilmoituksensa tehtyään Glenarvan palasi _Victoria_-hotelliin.

Matkalaiset viettivät tämän viimeisen illan perin alakuloisina. Heidän

ajatuksensa harhailivat tässä onnettomuuksista rikkaassa maassa. He

muistelivat Kap Bernouillissa saatuja hyviä toiveitaan, jotka

Twofold-lahden rannalla niin surkeasti murtuivat!

Paganel oli kuumeisen kiihtymyksen vallassa. John Mangles, joka oli

tarkkaillut häntä Snowyn rannalla sattuneen kohtauksen jälkeen, tunsi

vaistomaisesti, että maantieteilijä sekä tahtoi että ei tahtonut puhua.

Monta kertaa hän oli ahdistanut Paganelia kysymyksillä, joihin toinen

ei ollut vastannut.

Mutta tänä iltana saattaessaan häntä huoneeseensa John kysyi, miksi hän

oli niin hermostunut.

-- John-ystäväni, Paganel vastasi vältellen, -- minä en ole tavallista

hermostuneempi.

-- Herra Paganel, John sanoi, -- teitä painaa jokin salaisuus!

-- No niin, minkäpäs sille mahdan, maantieteilijä huudahti, -- se on

minua voimakkaampi!

-- Mikä on teitä voimakkaampi?

-- Iloni yhtäältä, epätoivoni toisaalta.

-- Oletteko siis samalla kertaa sekä toiveikas että toivoton?

-- Olen, Uuteen Seelantiin lähtemisestä.

-- Onko teillä syy siihen? John Mangles kysyi innokkaasti. -- Oletteko

löytänyt kadonneet jäljet?

-- En, John-ystäväni. _Uudesta Seelannista ei ole helppo palata_. Mutta

kuitenkin, kaikitenkin ... niin, te tunnette ihmisluonnon. Ei tarvita

muuta kuin että ihminen hengittää, silloin hän jo toivoo. Ja minun

tunnukseni on _dum spiro, spero_, joka on maailman kaunein lause.