Sen nimi oli Lulu. Sen ruumis oli vihreä, siivenpäät vaaleanpunaiset,
otsa sininen ja rinta kullankarvainen.
Mutta sillä oli väsyttävä tapa pureskella yöpuutaan, se raastoi irti
höyheniään, siroitteli ympärilleen ulostuksiaan, pirskoitti
kylpykuppinsa vettä; rouva Aubain, joka oli kyllästynyt siihen,
lahjoitti sen ikipäiviksi Félicitélle.
Hän ryhtyi sitä opettamaan; pian se toisteli: Kelpo poika! Palvelijanne,
herra! Päivää, Mari! Sen paikka oli lähellä ovea, ja moni ihmetteli,
ettei se vastannut kun sitä mainittiin "pikku Jankoksi", sillä kaikkia
papukaijojahan puhutellaan tällä nimellä. Sitä verrattiin kalkkunaan,
pökkelöön -- kaikki tikarinpistoksia Félicitélle! Kummallista
itsepäisyyttä Lulun puolelta, se kun lakkasi puhumasta heti kun sitä
rupesi katselemaan!
Siitä huolimatta se kaipasi seuraa, sillä sunnuntaisin, kun neidit
Rochefeuille, herra Houppeville ja uudet ravintolavieraat -- apteekkari
Onfroy, herra Varin ja kapteeni Mathieu -- pelasivat korttia, se pieksi
ikkunaruutuja siivillään ja piti niin hurjaa melua, että oli mahdoton
kuulla mitä toiset puhuivat.
Bouraisin kasvot epäilemättä näyttivät siitä hullunkurisilta. Heti hänet
nähdessään se alkoi nauraa täyttä kurkkua. Sen terävä ääni kajahti
pihalle, kaiku toisti sen, naapurit asettuivat ikkunan ääreen ja
alkoivat niinikään nauraa; ja välttääkseen papukaijan huomion herra
Bourais hiipi pitkin muuria, peittäen kasvonsa lakillaan, saapui joelle
ja pujahti sitten sisään puutarhaportista: ja ne katseet, jotka hän loi
lintuun, olivat kaikkea muuta kuin hellät.
Teurastajanrenki oli lyönyt Lulua, se kun oli rohjennut pistää päänsä
hänen koriinsa; ja siitälähtien lintu aina koetti nipistää häntä paidan
läpi. Fabu uhkasi vääntää siltä niskat nurin, vaikka hän ei ollut julma
luonteeltaan, huolimatta käsivarsiensa ihopiirroksista ja isosta
poskiparrastaan. Päinvastoin hän piti tuosta papukaijasta, jopa --
leikkisänä luonteeltaan, koetti opettaa sitä kiroilemaan. Félicité, jota
nämä vehkeet pelästyttivät, asetti sen keittiöön. Sen ketjut
irroitettiin ja se sai vapaasti liikkua talossa.
Kulkiessaan alas portaita se riippui astuimista käyrän nokkansa varassa,
nosti ensin oikeata, sitten vasenta jalkaansa; Félicité pelkäsi, että
tämä voimistelu voisi tuottaa sille pyörrytyksen. Se tulikin sitten
kipeäksi, eikä enää voinut puhua eikä syödä. Sen kielen alusta turposi,
niin kuin joskus kanoilla. Félicité paransi sen, poistaen kynsillään
ajettuman. Herra Paul oli eräänä päivänä kyllin varomaton puhaltamaan
sen sieraimin tupakansavua; toisen kerran, kun rouva Lormeau ärsytti
sitä päivänvarjonsa varren päällä, se nokkasi siitä irti helan; lopulta
se karkasi.
Félicité oli pannut sen nurmikolle hetkeksi raittiista ilmasta
nauttimaan ja oli poistunut toviksi; ja kun hän palasi, oli papukaija
poissa! Ensin hän haki sitä pensastosta, rannalta ja katoilta,
kuuntelematta emäntäänsä, joka huusi: -- Pitäkää varanne! Olettehan
vallan hullu!
Sitten hän tarkasteli kaikki Pont-l'Évêquen puutarhat; ja hän pysäytti
ohikulkijat:
-- Ettekö sattumalta ole nähnyt minun papukaijaani? -- Niille, jotka
eivät tunteneet papukaijaa, hän selitti, minkälainen se oli. Äkkiä hän
luuli eroittavansa myllyn takana, töyryn juurella, jotain vihreätä, joka
liipoitteli. Mutta saavuttuaan mäen huipulle hän ei nähnyt mitään! Muuan
kulkukauppias vakuutti vastikään nähneensä sen Simon-muorin kaupassa.
Félicité lähti sinne juoksujalkaa. Mutta ei edes ymmärretty, mitä hän
tarkoitti. Viimein hän palasi kotia uupuneena, kengät
hajaantumistilassa, kuoleman siemen olemuksessaan; ja istuen keskellä
penkkiä rouvan vieressä hän kertoi kaiken, minkä oli tehnyt, kun äkkiä
kevyt paino laskeutui hänen olalleen: se oli Lulu! Mitä kummaa se
olikaan tehnyt? Se oli kai samoillut lähistössä!
Vaivoin Félicité tästä tointui, tai oikeammin, hän ei tointunut
ollenkaan.
Vilustumisesta hän sai kaularöhkän ja vähän myöhemmin korvien särkyä.
Kolmea vuotta myöhemmin hän tuli kuuroksi; ja hän puhui hyvin kovaa
kirkossakin. Vaikka hänen tekemänsä synnit tuottamatta hänelle häpeää
tai pahennusta kenellekään olisivat voineet tulla julkisiksi koko
hiippakunnassa, kirkkoherra kuitenkin katsoi soveliaaksi ottaa hänet
rippitunnustukselle ainoastaan sakaristoon.
Kuviteltu suhina saattoi hänet levottomaksi. Usein hänen emäntänsä
sanoi: -- Hyvä Jumala! kuinka olette lapsellinen! -- Félicité vastasi:
-- Niin kyllä, rouva -- ja hän etsi jotain ympäriltään.
Hänen ajatustensa ennestäänkin ahdas piiri supistui supistumistaan, eikä
kirkonkellojen soittoa eikä härkien mylvintää enää ollut olemassa.
Kaikki olennot toimivat ääneti kuin aaveet. Yksi ainoa ääni vielä saapui
hänen korvaansa, nimittäin papukaijan ääni.
Ikäänkuin huvittaakseen häntä se matki paistin käänninraudan
naksahdusta, kalakauppiaan terävää huutoa ja vastapäätä asuvan puusepän
sahaamista; ja kun ovikello soi se, matki rouvaa: -- Félicité! Ovikello!
Ovikello!
Heidän välillään oli vuoropuheluja, papukaija toisti loppumattomiin
ohjelmistonsa kolmea lausetta, ja Félicité vastasi niihin tolkuttomin
sanoin, joihin hän kuitenkin purki sydämensä yltäkylläisyyttä. Lulu, tuo
eristetty olento, oli melkein kuin poika, rakastaja. Se kiipesi hänen
sormiaan pitkin, se nipisteli hänen huuliaan, se takertui kiinni hänen
huiviinsa; ja kun hän taivutti päänsä imettäjien tavoin, hänen huntunsa
isot siipiverhot ja linnun siivet värähtelivät yhdessä.
Kun taivas peittyi pilviin ja ukkonen jyrisi, lintu kirkui, kenties
muistaen syntymämetsiensä tulvia. Veden lorina sai sen vallan
haltioihinsa, se lenteli levottomana, kohosi kattoon, kaatoi kaiken
kumoon tiellään ja meni pulikoimaan puutarhan vesilätäkköön, mutta
palasi seuraavassa tuokiossa häkin rautaristikolle istumaan, ja
hyppiessään kuivatakseen höyheniään se näytti milloin pyrstöänsä,
milloin nokkaansa.
Eräänä aamuna tuona kauheana talvena 1837, kun Félicité oli asettanut
sen palavan pesän eteen pakkasen takia, hän huomasi sen kuolleeksi
keskellä häkkiänsä, pää riipuksissa ja kynnet takertuneina
rautalankoihin. Nesteiden tungos kai oli sen tappanut? Hän piti
persiljamyrkytystä todennäköisenä; ja vaikka ei ollut minkäänlaisia
todistuksia, kohdistuivat hänen epäluulonsa Fabuhun.
Hän itki niin katkerasti että hänen emäntänsä sanoi: -- No, antakaa
täyttää se!
Félicité kysyi neuvoa apteekkarilta, joka aina oli ollut hyvä
papukaijalle.
Tämä kirjoitti Havreen. Muuan Fellacher-niminen mies otti täyttääkseen
linnun. Mutta kun postivaunuista joskus katosi tavaroita, päätti hän
itse viedä sen Honfleuriin.
Lehdettömiä omenapuita oli loppumattomana jonona tien kummallakin
reunalla. Ojissa oli jäätä. Koirat haukkuivat talojen ympärillä; ja
kädet vaippansa alla, pienet mustat puukengät jalassa ja vasu kädessä
hän astui nopeasti keskellä tietä.
Hän kulki metsän läpi, sivuutti Haut-Chênen ja saapui Saint-Gatieniin.
Hänen jälessään, tomupilven keskellä ja myötämaan jouduttamina,
syöksähtivät postivaunut eteenpäin kuin pilvenpatsas. Nähdessään tuon
naisen, joka ei antanut tietä, vaunujen ajaja nousi seisomaan kuomin
eteen ja postinkuljettaja huusi, ja neljä hevosta, joiden vauhti ei
ollut hillittävissä, jouduttivat juoksuaan. Kaksi ensimäistä hevosta
hiipaisi Félicitétä; ohjaksia tempomalla ajaja sai ne väistymään tien
oheen, mutta vihoissaan hän lisäksi kohotti käsivartensa ja antoi isolla
piiskallaan Félicitélle niin lujan lyönnin vatsaan, että hän kaatui
selälleen.
Ensi liikkeekseen hän, jälleen tultuaan tajuihinsa, avasi vasunsa. Lulu
ei onneksi ollut vioittunut. Mutta Félicité tunsi polttavaa kipua
oikeassa poskessa; kädet, joilla hän sitä tunnusteli, olivat punaiset.
Verta vuoti. Hän istuutui kivikasalle, pyyhki nenäliinalla kasvojaan,
sitten hän alkoi syödä leipäpalaa, jonka varovasti kylläkin oli pannut
vasuun, ja lohdutteli itseään saamastaan haavasta katselemalla lintua.
Saavuttuaan Ecquemauvillen huipulle hän näki Honfleurin valoja, jotka
tuikkivat yössä kuin joukko tähtiä; taampana levisi meri himmeänä.
Silloin hän väsyneenä pysähtyi ja hänen lapsuutensa kurjuus, ensi
rakkauden tuottama pettymys, hänen sisarenpoikansa merille lähtö,
Virginien kuolema, palasivat mieleen nousuveden aaltojen tavoin, hänen
kurkkuansa ahdisti ja hän oli vähällä tukehtua.
Sitten hän pyrki kapteenin puheille; ja jo ennenkuin näytti, mitä oli
tuonut mukanaan, hän kehoitti tekemään huolellista työtä.
Fellacher piti papukaijaa kauan luonaan. Hän lupasi aina palauttaa sen
seuraavalla viikolla; mutta vasta puolen vuoden kuluttua hän ilmoitti
lähettäneensä matkaan laatikon, eikä asiasta sitten kuulunut sen
enempää. Saattoi jo pelätä, ettei Lulu enää koskaan palaisi. --
Varmaankin se on minulta varastettu, -- ajatteli Félicité.
Mutta lopulta se saapui -- ja loistavana, istuen pystyasennossa oksalla,
joka oli kierretty kiinni mahonki-alustaan, toinen jalka pystyssä, pää
kallellaan ja nokassa pähkinä, jonka täyttäjä, tavoitellen suuremmoista
vaikutelmaa, oli kullannut.
Félicité sulki sen huoneeseensa.
Tämä suoja, johon hän päästi ani harvoja, oli samalla kappelin ja
rihkamapuodin näköinen, niin paljo uskonnollisia esineitä ja kirjavaa
romutavaraa se sisälsi.
Iso kaappi oli tiellä ovea avattaessa. Vastapäätä puutarhanpuolista
ikkunaa oli pyöreä kattoikkuna, joka avautui pihan puolelle;
telttisängyn vieressä oli pöytä, jolle oli ladottu vesikannu, kaksi
kampaa ja särölle lyödyllä lautasella sininen saippuapala. Seinillä näki
rukousnauhoja, medaljonkeja, useita Neitsyt Marian kuvia,
kookospähkinän-kuoresta tehty vihkivesimalja; lipastolla, joka oli
peitetty veralla kuin alttari, Victorin antama simpukkakuori-rasia;
lisäksi ruiskukannu ja pallo, kirjoitusvihkoja, kuvitettu maantieto,
kenkäpari; ja kuvastimen naulaan nauhoistaan ripustettu pieni
silkkinukkahattu! Menipä Félicité tämänlaisten esineiden
kunnioittamisessa niin pitkälle, että säilytti erästä herra-vainajan
pitkää takkiakin. Kaiken vanhan romun, josta rouva Aubain ei enää
välittänyt, Félicité otti huoneeseensa. Tällä tavoin oli tullut lipaston
laidalle tekokukkia ja katto-ikkunan syvennykseen Artoisin kreivin
muotokuva.
Laudanpätkälle asetettuna Lulu sai paikkansa huoneessa kamiinin
ulkonevalla reunalla. Joka aamu herätessään päivän valjetessa hän näki
sen ja muisti silloin menneet päivät ja mitättömät tapaukset pienimpine
yksityiskohtineen, tehden sen surematta, vallan tyynenä.
Voimatta keskustella kenenkään kanssa hän eli unissakävijän
horrostilassa. Kristuksen ruumiinjuhlan kulkueet saivat hänet
virkenemään. Naapurivaimoilta hän pyysi soihtuja ja olkimattoja
koristaakseen niillä kadulle pystytettyä alttaria.
Kirkossa hän aina katseli Pyhää Henkeä, ja pani merkille, että se
vivahti papukaijaan. Tämä yhdennäköisyys tuntui hänestä vielä
selvemmältä eräässä Épinalin väripainos-kuvassa, joka esitti
Vapahtajamme kastetta. Purppuranpunaisine siipineen ja smaragdinvihreine
höyhenineen se oli Lulun ilmetty muotokuva.
Ostettuaan sen, hän ripusti sen Artoisin kreivin sijalle, ja nyt hän
yhdellä katseella saattoi nähdä molemmat, sekä kuvan että täytetyn
papukaijan. Ja ne sulivat yhteen hänen ajatuksissaan, papukaija muuttui
pyhäksi tästä suhteestaan Pyhään Henkeen, joka taas kävi hänen
silmissään elävämmäksi ja tajuttavammaksi. Isä Jumala ei ollut voinut
ilmoittautuakseen valita kyyhkystä, koska nuo linnut eivät osaa puhua,
vaan jonkun Lulun esivanhemmista. Ja Félicité rukoili katsellen kuvaa,
mutta kääntyi silloin tällöin puoleksi lintuun päin.
Hänessä heräsi halu ruveta Neitsyt Marian luostarikunnan nunnaksi. Mutta
rouva Aubain kehoitti häntä luopumaan tästä aikeesta.
Sitten seurasi huomattava tapaus: Paulin avioliitto.
Oltuaan ensin notarion kirjurina, sitten kauppa-alalla,
tullilaitoksessa, veroitusvirastossa ja ryhdyttyään toimenpiteisiin
päästäkseen vesi- ja metsänhoito-alalle hän kuudenneljättä vuoden
ikäisenä äkkiä ikäänkuin taivaan viittauksesta huomasi oikean alansa:
reistraattorinviraston! Ja hän osoitti siinä niin suurta kykyä, että
eräs tarkastaja tarjosi hänelle tyttärensä ja lupasi hänelle
suosittelevaa suojelustaan.
Paul, joka oli muuttunut vakavaksi, toi vaimonsa äitinsä taloon.
Tämä nainen häpäisi Pont-l'Évêquen tapoja, esiintyi ylpeänä kuin
prinsessa ja loukkasi Félicitétä. Hänen lähtiessään pois rouva Aubain
tunsi helpoitusta.
Seuraavalla viikolla saatiin kuulla, että herra Bourais oli kuollut
eräässä Ala-Bretagnen majatalossa. Huhu, että se oli itsemurha,
näyttäytyi todeksi; ruvettiin epäilemään hänen rehellisyyttään.
Rouva Aubain tarkasti laskujaan ja sai ennen pitkää selville vainajan
petoksien sarjan: suorittamattomien maksujen, salaamisen, salattuja
metsänmyyntejä, vääriä kuitteja, j. n. e. Lisäksi hänellä oli äpärä ja
suhde erääseen naikkoseen, nimeltä Dozulé.
Nämä häpeälliset teot surettivat rouva Aubainia suuresti. Maaliskuulla
1853 hän tunsi kipua rinnassaan, hänen kielensä tuntui karvaalta,
eivätkä iilimadot helpoittaneet tuskia; ja yhdeksäntenä iltana hän
huoahti viimeisen henkäyksensä täsmälleen kahdenkahdeksatta vuoden
ikäisenä.
Häntä oli luultu nuoremmaksi hänen ruskean tukkansa tähden, jonka
suortuvat ympäröivät hänen kelmeitä rokonarpisia kasvojaan. Ainoastaan
harvat ystävät häntä kaipasivat, sillä hänen käyttäytymisensä oli ollut
ylpeätä ja luotaan sysäävää.
Félicité suri häntä enemmän kuin palvelija tavallisesti suree
emäntä-vainajaa. Se, että rouva kuoli ennen häntä, pani hänen
ajatusmaailmansa sekaisin, se tuntui hänestä vastustavan säännöllistä
maailmanjärjestystä, se tuntui hyväksymättömältä, suunnattomalta.
Kymmentä päivää myöhemmin -- niin kauan kesti matka Besançonista --
saapuivat perilliset. Miniä penkoi vetolaatikot, valitsi itselleen
huonekaluja, myi loput, sitten he palasivat kotipaikalleen.
Rouvan nojatuolin, jakkaran, hiillosastian, kahdeksan tuolia he olivat
vieneet mukanansa. Piirrosten sijalla oli seinillä keltaiset
nelikulmiot. He olivat niinikään vieneet molemmat pikku vuoteet
patjoineen, eikä seinäkaapissa enää näkynyt ainoatakaan Virginien
tavaroista! Félicité kulki alakerrasta yläkertaan, ollen
menehtymäisillään suruun.
Seuraavana päivänä ilmestyi ulko-ovelle ilmoitus; apteekkari huusi
Félicitén korvaan, että talo oli myytävänä.
Félicité horjahti, ja hänen täytyi istuutua.
Enimmin häntä suretti se ajatus, että hänen täytyisi jättää huoneensa,
-- joka oli niin mukava Lulu paralle. Luodessaan siihen tuskaisen
katseen hän rukoili Pyhää Henkeä ja sai tuon epäjumalanpalvelukseen
vivahtavan tavan lausua tunteenpurkauksensa polvistuneena papukaijan
eteen. Joskus kattoikkunasta sisään pilkoittava aurinko osui täytetyn
linnun lasisilmään, heijastaen siitä kirkkaan valosäteen, joka sai
Félicitén haltioihinsa.
Hän oli jälkisäädöksen kautta saanut emäntä-vainajaltaan kolmensadan
kahdeksankymmenen frangin suuruisen vuotuisen eläkkeen. Puutarha tuotti
hänelle vihanneksia. Vaatteita hänellä oli riittävästi kuolinpäiväänsä
saakka ja valaistusta hän säästi panemalla maata jo iltahämärissä.
Hän ei ollenkaan lähtenyt ulos kävelylle, välttääkseen näkemästä
romukauppiaan myymälää, jossa oli muutamia talon entisistä
huonekaluista. Pyörtymiskohtauksensa jälkeen hän ontui toista jalkaansa;
ja kun hänen voimansa alkoivat vähetä, kävi Simon-muori, joka oli tehnyt
vararikon sekatavarakaupassaan, joka aamu pilkkomassa hänelle puita ja
nostamassa vettä.
Hänen silmänsä kävivät yhä heikommiksi. Ikkunoiden liistaluukkuja ei
enää avattu. Useita vuosia kului. Eikä taloa vuokrattu eikä myyty.
Peläten, että hänet ajettaisiin pois, Félicité ei pyytänyt mitään
korjauksia. Kattolaudat lahosivat; koko talven ajan hänen pieluksensa
kastui katosta tihkuvasta vedestä. Pääsiäisen jälkeen Félicité alkoi
sylkeä verta.
Silloin Simon-muori kääntyi lääkärin puoleen. Félicité tahtoi tietää,
mikä häntä vaivasi. Mutta kuuro kun oli, eroitti hän yhden ainoan sanan:
"keuhkokuume". Sen hän tajusi, ja hän virkkoi hiljaa: -- Samoin kuin
rouvalla. -- Ja hänestä oli luonnollista, että hän seuraisi emäntäänsä.
Katukulkueiden aika lähestyi.
Ensimäinen alttari pystytettiin aina kukkulan juurelle, toinen
postikonttorin eteen ja kolmas kadun keskipaikoille. Viimemainitun
suhteen syntyi kilpailua; ja pitäjän naiset valitsivat lopulta rouva
Aubainin pihan.
Hengenahdistus ja kuume kiihtyi. Félicité oli pahoillaan siitä, ettei
voinut tehdä mitään alttaria varten. Jospa hän olisi voinut tuoda siihen
edes jotain. Silloin papukaija johtui hänen mieleensä. Se ei ollut
soveliasta, huomauttivat naapurivaimot. Mutta kirkkoherra antoi siihen
luvan; Félicité tuli siitä niin iloiseksi, että pyysi pappia ottamaan
hänen kuoltuaan Lulun, hänen ainoan rikkautensa.
Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä, Kristuksen ruumiin juhlan
aattona, hänen yskänsä kiihtyi. Illalla hänen kasvonsa olivat
jähmettyneet, huulet takertuivat ikeniin, ja hän antoi usein ylen; ja
seuraavana päivänä hän tunsi itsensä hyvin heikoksi ja kutsutti papin.
Kolme kelpo naista ympäröi häntä viimeisen voitelun aikana. Sitten hän
mainitsi tahtovansa puhua Fabun kanssa.
Tämä saapui sunnuntaipuvussa, astuen väkinäisesti tähän synkkään
huoneeseen.
-- Antakaa minulle anteeksi, -- sanoi Félicité ponnistaen ojentaakseen
käsivarttaan, -- luulin, että te olitte tappanut sen!
Mitä merkitsivät moiset lorut? Että hän olikin epäillyt murhaajaksi
hänen veroistaan miestä! Ja hän poistui äkäisenä ja piti kovaa ääntä.
-- Hän on päästään vialla, se on päivänselvää! --
Aika-ajoin Félicité houri. Kelpo vaimot poistuivat. Simon-muori söi
aamiaista.
Vähän myöhemmin Simon-muori otti Lulun ja toi sen Félicitén luo.
-- No, sanokaa sille hyvästi.
Vaikka se ei ollut mikään raato, oli siinä matoja; sen toinen siipi oli
poikki ja tappurat pistivät esiin sen vatsasta. Mutta Félicitén näkö oli
nyt himmentynyt, hän suuteli sen otsaa ja painoi sitä poskilleen. Muori
Simon otti sen sitten ja vei piha-alttarille.