Polvistuttuaan ovella Félicité astui kirkkoon korkean keskikaton
kohdalla kulkevan kaksinkertaisen istuinrivin välitse, avasi rouva
Aubainin penkin, istuutui ja katseli ympärilleen.
Pojat oikealla, tytöt vasemmalla täyttivät kuoripenkit. Kirkkoherra
seisoi kuorikorokkeen ääressä. Kuorin takaseinä-ikkunan lasimaalaus
esitti Pyhää Henkeä, joka varjoi Neitsyttä; toisessa lasimaalauksessa
näki Neitsyen polvillaan Jeesus-lapsen edessä, ja rippileipälippaan
takana oli puinen veistokuva, joka kuvasi Pyhää Mikaelia tappamassa
lohikäärmettä.
Pappi esitti ensin lyhykäisesti raamatunhistoriaa. Félicité näki
hengessänsä paratiisin, vedenpaisumuksen, Baabelin tornin, palavia
kaupunkeja, kansoja kuolinkamppailussa, kumoonkaadettuja
epäjumalankuvia; kaikki tämä häntä häikäisi, ja siitä painui hänen
mieleensä ylimmän olennon kunnioittaminen ja hänen vihansa pelko. Sitten
hän itki kuunnellessaan kärsimyshistoriaa. Miksi olivat he
ristiinnaulinneet hänet, joka rakasti lapsia, ruokki väkijoukkoja,
paransi sokeat, ja joka sulasta lempeydestä oli tahtonut syntyä tallin
seimessä, keskellä köyhiä? Kylvöt, elonleikkuut, viininvalmistukset,
kaikki nuo kotielämän askareet, joista evankeliumi puhui, esiintyivät
hänen elämässään; Jumalan läsnäolo oli pyhittänyt ne, ja Félicité
rakasti nyt hellemmin karitsoja Karitsan tähden, kyyhkysiä Pyhän Hengen
tähden.
Hänen oli vaikea kuvitella tämän olemusta; sillä hän ei ollut ainoastaan
lintu, vaan vielä lisäksi liekki, ja toiste tuulenhenki. Ehkä juuri
hänen valonsa leimuaa öisin soiden laidoilla, hänen hengityksensä
kiidättää pilviä, hänen äänensä tekee kellot sulosointuisiksi; ja hän
vaipui hartaaseen ihailuun, nauttien kirkon kiviseinistä huokuvasta
viileydestä ja rauhasta.
Dogmeista hän ei ymmärtänyt mitään eikä edes yrittänyt ymmärtää.
Kirkkoherra selitteli, lapset laskettelivat ulkolukuaan ja Félicité
nukahti lopulta; hän heräsi äkkiä, kun lapset poistuessaan paukuttelivat
korkojaan permannon kivilaattoja vastaan.
Tällä tavoin, kuuntelemalla, Félicité perehtyi rippikoulu-oppijaksoon,
hänen uskonnollinen kasvatuksensa kun oli laiminlyöty hänen
nuoruudessaan; ja siitälähtien hän jäljitteli kaikkia Virginien
uskonnollisia hartausmenoja, paastosi samoin kuin hän, ripitti itsensä
yhdessä hänen kanssaan. Kristuksen ruumiin juhlana he yhdessä
pystyttivät kulkue-alttarin.
Virginien ensimäinen ripilläkäynti häntä jo edeltäpäin huolestutti. Hän
oli levoton ajatellessaan kenkiä, rukousnauhaa, hartauskirjaa,
käsineitä. Kovasti vavisten hän avusti äitiä Virginietä puetettaissa.
Koko jumalanpalveluksen ajan Félicité tunsi ahdistusta. Herra Bourais
istui hänen edessään ja peitti häneltä osan kuoria; mutta ihan
vastapäätä seisova neitosten joukko, alaslaskettujen harsojensa päällä
valkea seppele, oli valkoinen kuin hanki; ja Félicité tunsi kaukaa
rakkaan pienokaisen hänen hennommasta kaulastaan ja hartaasta
asennostaan. Kello soi. Päät painuivat alas; syntyi hiljaisuus. Sitten
urkujen pauhatessa laulajat ja seurakunta veisasivat "Agnus
dei"-rukouksen; sitten alkoi poikien kulkue; ja heidän jälkeensä
nousivat tytöt. Hitaasti astuen, kädet ristissä he kulkivat kirkkaasti
valaistun alttarin ääreen, polvistuivat ensimäiselle askelmalle, saivat
kukin vuoroonsa ehtoollisen ja palasivat samassa järjestyksessä
rukoustuolilleen. Kun tuli Virginien vuoro, kumartui Félicité ulos
penkistä paremmin nähdäkseen; ja mielikuvitusherkkänä niinkuin todella
hellä ihminen ainakin, hänestä tuntui kuin olisi hän itse ollut tuo
nuori tyttö; hänen kasvonsa muuttuivat tytön kasvoiksi, hänen hameensa
puki tätä, tuon toisen sydän sykki hänen povessaan; avatessaan suunsa ja
sulkiessaan silmäluomensa oli hän vähällä pyörtyä.
Seuraavana aamuna varhain hän ilmestyi sakaristoon ja pyysi, että
kirkkoherra antaisi hänelle ehtoollisen. Hän nautti sen hartaana
uskovaisena, mutta ei tuntenut samaa suloista tunnetta.
Rouva Aubain tahtoi antaa tyttärelleen täydellisen kasvatuksen; ja kun
Guyot ei voinut opettaa hänelle englantia eikä musiikkia, päätti hän
panna hänet täysihoitolaan Honfleurin Ursula-nunnaluostariin.
Tyttö ei vastustanut. Félicité huokaili, pitäen rouvaa taipumattomana.
Sitten hän ajatteli, että hänen emäntänsä kenties oli oikeassa. Nämä
asiat kävivät yli hänen käsityskykynsä.
Eräänä päivänä pysähtyivät vanhat katetut vaunut oven eteen; ja niistä
astui alas nunna, joka tuli noutamaan nuorta neitiä. Félicité nosti
tavarat kuomin katolle, antoi määräyksiä ajurille ja pani matka-arkkuun
kuusi tölkkiä marjahilloa ja tusinan päärynöitä sekä orvokkikimpun.
Viime hetkellä Virginie alkoi rajusti nyyhkyttää; hän syleili äitiään,
joka suuteli häntä otsalle toistaen:
-- No, lapsi kulta, rohkeutta, rohkeutta!
Ajoneuvojen astuin nostettiin, ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Silloin rouva Aubain pyörtyi; ja illalla kaikki hänen ystävänsä,
Lormeaun perhe, rouva Lechaptois, neidit Rochefeuille, herrat de
Houppeville ja Bourais tulivat häntä lohduttamaan.
Tyttären poissaolo tuotti hänelle alussa paljon surua. Mutta kolmasti
viikossa hän sai tältä kirjeen, muina päivinä hän itse hänelle
kirjoitti, käveli puutarhassaan, luki hiukan, näin täyttäen ajan
tyhjyyden.
Aamuisin Félicité tapansa mukaan meni Virginien huoneeseen ja katseli
seiniä. Hänestä oli ikävää, ettei enää saanut suoria hänen hiuksiaan,
kuroa hänen kenkänauhojaan, pistää peitteen reunoja patjojen ja vuoteen
väliin -- ja ettei enää alinomaa saanut nähdä hänen sieviä kasvojaan ja
pitää häntä kädestä, kun lähdettiin kävelylle. Ikävissään hän koetti
solmustaa pitsejä. Mutta hänen kovin kömpelöt sormensa katkoivat rihmat;
hän ei enää välittänyt mistään, oli käynyt unettomaksi ja oli, kuten
itse sanoi, vallan hukassa.
Haihduttaakseen ikäviä ajatuksiaan hän pyysi lupaa saada kutsua luokseen
tervehdyksille sisarenpoikansa Victorin.
Tämä tuli sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen, posket punoittaen,
rinta paljaana ja mukanaan maaseudun kenttien tuoksua, joiden kautta oli
kulkenut. Heti paikalla Félicité kattoi hänelle pöydän. He aterioivat
vastatusten; Félicité itse söi niin vähän kuin suinkin, välttääkseen
kuluja, ja tyrkytti pojalle niin paljon ruokaa, että tämä lopulta
nukahti. Iltakellojen ensi soiton kaikuessa hän herätti hänet, harjasi
hänen housunsa, sitoi hänen kaulahuivinsa ja läksi kirkkoon, nojaten
äidillisen ylpeänä hänen käsivarteensa.
Victorin vanhemmat käskivät hänen joka kerta tuoda mukanansa jotain,
joko mytyn raakasokeria, palan saippuaa, tilkan paloviinaa, joskus
rahaakin. Poika toimitti heidän vaatteitaan korjattavaksi; ja Félicité
suostui tähän tehtävään, iloisena siitä, että toisen piti siis tulla
uudestaan.
Elokuulla Victorin isä otti pojan mukaansa rannikko-purjehdukseen. Oli
koululoman aika. Lasten paluu kotia lohdutti häntä. Mutta Paul oli
käynyt oikulliseksi, eikä Virginie enää ollut siinä iässä, että häntä
saattoi sinutella, mikä synnytti väkinäisyyttä ja jonkunmoisen juovan
heidän välilleen.
Victor kävi järjestään Morlaixissa, Dunkerquessä ja Brightonissa; joka
matkalta palatessaan hän toi Félicitélle lahjan. Ensi kerralla se oli
simpukankuorista tehty rasia, toisella kerralla kahvikuppi; kolmannella
kerralla miehen muotoinen mesileipätaikinasta tehty iso kakku. Poika
tuli päivä päivältä kauniimmaksi, hän oli sorea varreltaan, silmät
olivat syvät ja rehelliset, ja hänellä oli päässä nahkalakki,
merimiesten tavoin työnnettynä takaraivolle.
Eräänä maanantaina, heinäkuun 14. p. 1819 -- Félicité ei unhoittanut
tätä päivämäärää -- Victor kertoi sitoutuneensa lähtemään pitkälle
matkalle, ja että hän ylihuomisen jälkeisenä yönä oli matkustajalaivalla
kulkeva Honfleuristä kuunariinsa, jonka oli määrä aivan pian lähteä
Havresta merille. Tällä matkalla hän kenties oli viipyvä kaksi vuotta.
Näin pitkää poissaoloa ajatellessaan Félicité joutui epätoivoon; ja
sanoakseen sisarenpojalleen hyvästit, hän keskiviikko-iltana rouvan
päivällisen jälkeen veti kalossit jalkaansa ja astui kiireesti nuo neljä
ranskan peninkulmaa, jotka eroittavat Pont-l'Évêquen Honfleuristä.
Saavuttuaan hautuumaan kohdalle hän poikkesi oikealle, vaikka olisi
pitänyt poiketa vasemmalle, ja eksyi halkotarhaan, josta taas palasi;
vastaantulijat kehoittivat häntä kiiruhtamaan. Hän kiersi satama-altaan,
joka oli täynnä laivoja, törmäsi vasten laivaköysiä; sitten maa alkoi
viettää, tulia tuikki ristiin, ja hän luuli olevansa hullu, nähdessään
ylhäällä ilmassa hevosia. Rantasillalla toiset hevoset hirnuivat meren
peloittamina. Nostokone, johon ne kiinnitettiin, laski ne alukseen,
missä matkustajat tunkeilivat omenaviini-tynnyrien, juustokorien ja
jyväsäkkien keskellä. Kuuli kanojen kaakattavan, ja kapteeni kiroili ja
muuan laivapoika seisoi nojaten ankkurin kannattajaan välinpitämättömänä
kaikesta tästä. Félicité, joka ei ollut häntä tuntenut, huudahti: --
Victor! -- Hän nosti päänsä; Félicité syöksähti sinnepäin, mutta samassa
laivan portaat äkkiä vedettiin ylös.
Matkustajalaiva, jonka naiset laulaen ja köydestä hinaten panivat
liikkeelle, poistui satamasta. Sen runko rasahteli, raskaat aallot
pieksivät sen kokkaa. Purje oli kääntynyt, ei enää voinut nähdä
ainoatakaan matkustajaa -- ja kuun hopeoimalla merellä se näytti
mustalta pilkulta, joka vaalenemistaan vaaleni ja lopulta katosi.
Kulkiessaan hautuumaan ohi Félicité päätti sulkea Jumalan huomaan sen
olennon, joka oli hänelle rakkainta maailmassa; ja hän rukoili kauan
seisoallaan, kasvot kyynelten kostuttamina, silmät tuijottaen pilviä
kohti. Kaupunki nukkui, tullivartijat kulkivat tarkastuksellaan; ja
vettä valui lakkaamatta sulun rei'istä, kohisten kuin tulva. Kello löi
kaksi.
Luostarin vastaanottohuonetta ei varmaankaan avattaisi ennen aamun
koittoa. Viipyminen epäilemättä pahoittaisi rouvaa; ja huolimatta
halustaan syleillä tuota toista lasta hän lähti paluumatkalle.
Ravintolan palvelustytöt paraikaa heräilivät hänen saapuessaan
Pont-l'Évêqueen.
Tuo poika parka oli siis monena kuukautena keinuva aalloilla! Hänen
edelliset matkansa eivät olleet peloittaneet Félicitétä. Englannista ja
Bretagnesta saattoi palata, mutta Amerikka, siirtomaat, saaret -- ne
olivat epävarmaa seutua, jossakin kaukana maailman äärissä.
Siitä lähtien Félicité ajatteli yksinomaan sisarenpoikaansa. Paahtavan
kuumina päivinä hän suri sitä, että pojalla oli jano, ja ukkossäällä hän
pelkäsi, että salama häneen iskisi. Kuunnellessaan savutorvessa ulvovaa
tuulta kuvitteli Félicité tämän saman myrskyn nujertavan hänet
murskautuvan maston huipussa, ruumis takakumarassa, vaahtoharson
peittämänä, toiste taas -- ja tämä johtui kuvitetun maantiedon
muistelemisesta -- villi-ihmiset söivät hänet, tai sieppasivat hänet
metsässä kiinni apinat, tai hän kuoli autiolla meren rannikolla. Mutta
hän ei koskaan puhunut levottomuudestaan.
Rouva Aubain puolestaan oli levoton tyttärensä tähden.
Kelpo nunnien mielestä hän oli herttainen, mutta heikko terveydeltään.
Pieninkin mielenliikutus sai hänet hermostuneeksi. Täytyi luopua
pianosta.
Rouva Aubain vaati luostarilta säännöllistä kirjeenvaihtoa. Eräänä
aamuna, kun kirjeenkantajaa ei ollut näkynyt, hän kävi kärsimättömäksi;
ja hän asteli salissa edestakasin nojatuolinsa ja akkunan väliä. Tämä
oli todella eriskummaista! Neljään päivään ei mitään tietoja!
Félicité kehoitti häntä noudattamaan hänen esimerkkiään ja rauhoittumaan
virkkaen:
-- Nähkääs, hyvä rouva, minä en ole puoleen vuoteen saanut tietoja!...
-- Kenestä?...
Palvelijatar vastasi hiljaa:
-- No ... sisarenpojastani.
-- Vai niin, sisarenpojastanne!
Ja kohauttaen olkapäitään rouva Aubain jatkoi kävelyään, mikä merkitsi:
-- Sitä en tullut ajatelleeksi!... Muuten, se ei minua liikuta!
Laivapoika, jätkä, kaikesta sitä välittäisi!... Kun sitävastoin minun
tyttäreni... Ajatelkaahan!...
Vaikkakin tottuneena tuimaan kohteluun Félicité paheksui rouvan
menettelyä, mutta unhoitti sen sitten.
Hänestä tuntui vallan luonnolliselta, että äiti surressaan tyttärensä
kohtaloa joutui noin pois suunniltaan.
Ja olivathan nuo molemmat lapsukaiset yhtä tärkeät; hänen sydämessään
piilevä side yhdisti heidät, ja heidän kohtalonsa tuli olla sama.
Apteekkari kertoi Félicitélle, että Victorin laiva oli saapunut
Havanaan. Hän oli lukenut tämän tiedon lehdestä.
Ajatellessaan sikaareja, Félicité kuvitteli Havanaa maaksi, jossa ei
tehdä muuta kuin poltellaan, ja Victor liikkui neekerien parissa
keskellä tupakansavu-pilveä. Saattoikohan sieltä "tarpeen vaatiessa"
palata maitse? Kuinka etäällä se oli Pont-l'Évêquestä? Saadakseen selvän
tästä hän kääntyi herra Bouraisin puoleen.
Tämä otti esille kartastonsa ja alkoi selitellä pituusasteita; ja hän
väänsi suunsa leveään koulumestarihymyyn huomatessaan Félicitén
tyrmistymisen. Sitten hän osoitti lyijykynänsä varrella soikean täplän
lovissa olevaa mustaa pilkkua, jota tuskin saattoi eroittaa, sanoen: --
Kas tuossa. -- Félicité kumartui kartan yli; tuo värillinen viivaverkko
väsytti hänen silmiään, asiaa ollenkaan selvittämättä. Ja kun Bourais
kehoitti häntä sanomaan, mikä häntä sekoitti, pyysi hän vaan näyttämään
sitä taloa, missä Victor asui. Bourais kohautti käsivarsiaan, aivasti ja
purskahti naurunremahdukseen; tuollainen yksinkertaisuus synnytti
hänessä hilpeyttä; eikä Félicité ymmärtänyt sen syytä -- hän, joka
kenties halusi kartalla nähdä sisarenpoikansa valokuvankin, siihen
määrään rajoitettu oli hänen älynsä.
Kaksi viikkoa myöhemmin Liébard, torimyynnin aikana kuten tavallisesti,
astui sisälle keittiöön ja jätti Félicitélle kirjeen hänen langoltaan.
Kun ei kumpikaan heistä osannut lukea, turvautui Félicité emäntäänsä.
Rouva Aubain, joka paraikaa laski sukankutimen silmukoita, asetti sen
syrjään, avasi kirjekuoren, säpsähti ja virkkoi matalalla äänellä ja
syvin katsein:
-- Teille ilmoitetaan onnettomuus. Teidän sisarenpoikanne...
Hän oli kuollut. Sen enempää ei kirjeessä sanottu.
Félicité lyykistyi tuolille, painaen päänsä selkänojaan ja sulkien
silmänsä, jotka äkkiä alkoivat punoittaa. Sitten hän, pää kumarassa,
käsivarret riippuen sivuilla, katse tuijottavana, toisteli hetken
kuluttua:
-- Poika parka, poika parka!
Liébard katseli häntä huokaillen. Rouva Aubain vapisi lievästi.
Hän ehdoitti, että Félicité kävisi Trouvillessa katsomassa sisartaan.
Félicité vastasi eleellä, ettei se ollut tarpeellista.
Seurasi hiljaisuus. Kelpo Liébard katsoi soveliaaksi vetäytyä pois.
Silloin sanoi Félicité:
-- Ei se heille merkitse mitään!
Hänen päänsä retkahti alas; ja vaistomaisesti hän silloin tällöin nosti
työpöydällä olevia pitkiä sukkapuikkoja.
Pihalla kulki palvelijattaria kantaen paareilla vettävaluvia
pesuvaatteita.
Huomatessaan heidät ikkunasta Félicité muisti pyykinpesunsa; eilen
likoamaan pannut vaatteet täytyi tänään huuhdella; ja hän poistui
huoneesta.
Hänen pyykkisiltansa ja pesusoikkonsa olivat Toucques-joen rannalla. Hän
heitti rannalle joukon paitoja, kääri ylös hihansa ja otti kurikkansa;
ja hänen vahvat iskunsa kuuluivat läheisiin puutarhoihin. Heinäniityt
olivat tyhjät, tuuli liikutteli joen pintaa; pohjassa kasvavat isot
kaislat heiluivat kuin vedessä uiskentelevien ruumiiden hiukset.
Félicité hillitsi surunsa ja pysyi hyvin rohkeana iltaan asti. Mutta
sulkeuduttuaan huoneeseensa hän antautui sen valtaan, heittäytyen
vatsalleen patjalleen, kasvot uponneina pielukseen ja molemmat nyrkit
ohimoilla.
Paljoa myöhemmin Félicité sai itse Victorin kapteenilta kuulla hänen
kuolemansa yksityiskohdat. Hänestä oli liiaksi isketty suonta
sairaalassa keltataudin tähden. Neljä lääkäriä oli yhtä haavaa hoitanut
häntä. Hän oli kuollut heti paikalla, ja johtaja oli sanonut:
-- Kas! vielä yksi lisää.
Victorin vanhemmat olivat aina kohdelleet häntä tylysti. Félicité oli
mieluummin heitä näkemättä; eivätkä hekään puolestaan ottaneet askelta
lähentelyyn, joko unhoituksesta tai kurjuuden tuottamasta paatumuksesta.
Virginie heikkoni heikkonemistaan. Hänellä oli hengenahdistuksia, yskää,
alinomaista kuumetta, ja poskilla hehkuvat täplät tiesivät jotain
syvällä piilevää tautia. Herra Poupart neuvoi oleskelua Provencessa.
Rouva Aubain päätti ajatella neuvoa ja otti heti tyttärensä luokseen,
välttäen Pont-l'Évêquen ilmanalaa.
Hän teki sopimuksen erään ajoneuvojen vuokraajan kanssa, joka vei hänet
luostariin joka tiistai. Puutarhassa oli pengermä, jolta näki
Seine-joen. Virginie käveli siellä nojaten äitinsä käsivarteen, astuen
yli kuihtuneiden viiniköynnöslehtien. Joskus pilvien lomitse esiin
pilkoittava aurinko pakoitti hänet tirkistelemään, hänen katsellessaan
etäisiä purjeita ja koko taivaanrantaa, aina Tancarvillen linnasta
Havren valotorneihin asti. Sitten levättiin lehtimajassa. Hänen äitinsä
oli hankkinut pienen tynnyrin oivallista malaga-viiniä; ja nauraen
ajatusta, että siitä voisi päihtyä, Virginie joi sitä pari siemausta, ei
sen enempää.
Hänen voimansa palasivat. Syksy kului hiljalleen. Félicité sanoi, että
rouva Aubain saattoi olla huoleton. Mutta eräänä iltana oltuaan
kävelyllä lähistössä, näki Félicité palatessaan herra Poupartin
ajoneuvot oven edessä; ja hän itse oli eteisessä. Rouva Aubain sitoi
parhaillaan hattunsa nauhoja.
-- Antakaa minulle hiillosastiani, kukkaroni, käsineeni, mutta
joutukaahan.
Virginiellä oli keuhkotulehdus; se oli kenties arveluttavaa.
-- Ei vielä! -- sanoi lääkäri; ja molemmat nousivat ajoneuvoihin, isojen
lumihiutaleiden tuprutellessa. Yö oli tulossa. Oli hyvin kylmä.
Félicité riensi kirkkoon sytyttämään vahakynttilän. Sitten hän juoksi
ajoneuvojen jälkeen, jotka saavutti tuntia myöhemmin, ja takertui niiden
takaosaan, pitäen kiinni pontimista. Samassa hänen mieleensä juolahti:
-- ovi oli jäänyt sulkematta; varkaita vielä sattuisi tulemaan. Ja hän
laskeutui alas ajoneuvoilta.
Seuraavana aamuna, jo päivän valjetessa, hän meni lääkärin luo. Tämä oli
saapunut kotia ja taas lähtenyt maalle. Sitten Félicité jäi majataloon,
luullen, että joku outo ihminen toisi kirjeen. Viimein hän päivännousun
aikana kyytivaunuilla matkusti Lisieuxiin.
Luostari oli kallioisen kadun pohjukassa. Puolitiessä hän kuuli outoja
ääniä, kuolinkellon soittoa. -- Se on toisia varten, -- hän ajatteli; ja
hän kolkutti kovasti ovivasaralla.
Pitkien minuuttien kuluttua kuului laahustelevien kenkien kolinaa; ovea
raoitettiin, ja eräs nunna tuli näkyviin.
Kelpo sisar näytti murtuneen murheelliselta ja sanoi, että neiti "oli
mennyt kaiken maailman tietä". Samalla Saint-Léonard-kirkon kello alkoi
soida entistä nopeammin.
Félicité pääsi yläkertaan.
Jo huoneen kynnyksellä hän näki Virginien lepäävän selällään, kädet
ristissä, suu auki, pää takakumarassa mustan ristin alapuolella ja
liikkumattomien vuodeuudinten välillä, jotka eivät olleet niin valkeat
kuin hänen kasvonsa. Polvistuneena vuoteen juurelle, josta piteli kiinni
käsillään, nyyhkytti rouva Aubain epätoivoisesti. Luostarin johtajatar
seisoi oikealla. Lipastolla kolme kynttilää punapilkkuliekkeineen; ja
ulkona sumu verhosi ikkunat valkoharsollaan. Jotkut nunnat veivät rouva
Aubainin pois.
Kahteen yöhön Félicité ei lähtenyt vainajan luota. Hän toisti samat
rukoukset, pirskoitti vihkivettä liinoille, palasi istumapaikalleen ja
katseli ruumista. Ensimäisen valvontansa jälkeen hän huomasi, että
vainajan kasvot olivat käyneet keltaisiksi, huulet sinerviksi, nenä
suipommaksi ja että silmät olivat vaipuneet syvemmälle. Hän suuteli
niitä moneen kertaan; eikä hän olisi suuresti ihmetellyt, jos Virginie
olisi jälleen avannut ne; tällaisille sieluille yliluonnollinen on
vallan yksinkertaista. Hän pesi ruumiin, verhosi sen käärinliinoihin,
laski sen arkkuun, pani seppeleen sen päähän, levitti sen hiukset. Ne
olivat tavattoman pitkät hänen ikäisekseen. Félicité leikkasi niistä
itselleen ison tukon, josta puolet kätki povelleen, päättäen olla niitä
koskaan hukkaamatta.
Ruumis vietiin Pont-l'Évêqueen rouva Aubainin toivomuksen mukaisesti;
hän itse seurasi katetuissa vaunuissa ruumisvaunuja.
Hautausmessun jälkeen lähdettiin kolmen neljännestunnin matkan päässä
olevalle hautuumaalle. Paul astui etunenässä ja nyyhkytti. Herra Bourais
kulki jälessä, sitten seudun huomattavimmat asukkaat, naiset mustissa
vaipoissa, ja viimeisenä Félicité. Hän muisteli sisarenpoikaansa, ja
ajatellessaan, ettei ollut voinut osoittaa hänelle tätä kunnioitusta,
hän kävi kohta alakuloisemmaksi, aivan kuin olisi hänet haudattu tuon
toisen kanssa.
Rouva Aubainin epätoivo oli rajaton.
Ensin hän kapinoi Jumalaa vastaan, pitäen häntä kohtuuttomana, kun oli
riistänyt häneltä hänen tyttärensä, tuon lapsen, joka ei koskaan ollut
tehnyt pahaa ja jonka omatunto oli niin puhdas! Mutta ei! Hänen olisi
pitänyt viedä hänet etelään. Toiset lääkärit olisivat hänet parantaneet.
Hän syytti itseään, tahtoi rientää tyttärensä luo ja päästi epätoivon
huutoja keskellä houreitaan. Hän näki miesvainajansa merimiehenpuvussa
palaavan pitkältä matkalta ja kuuli hänen itkien sanovan saaneensa
käskyn viedä pois Virginien. Silloin he yhdessä neuvottelivat, mistä
löytäisivät tyttärelleen piilopaikan.
Kerran hän palasi puutarhasta vallan hämmentyneenä. Vähää ennen (hän
näytti paikan) isä ja tytär olivat vieretysten ilmestyneet hänelle
eivätkä tehneet mitään; he vain katselivat häntä.
Monen kuukauden ajan rouva Aubain pysyi huoneessaan toimettomana.
Félicité piti hänelle lempeitä nuhdesaarnoja; täytyihän säästää itseään
poikaansa varten, ja tuota toistakin varten, hänen muistonsa nimessä. --
Häntä varten? -- virkkoi rouva Aubain ikäänkuin heräten unesta. -- Niin,
se on totta!... Te ette unhoita häntä! -- Tällä hän tarkoitti
hautuumaata, jonne häneltä tarkoin oli kielletty pääsy.
Félicité kävi siellä joka päivä.
Täsmälleen kello neljä hän kulki talojen ohi, nousi mäenrinteelle, avasi
portin ja meni Virginien haudalle. Siinä oli pieni vaaleanpunainen
marmoripylväs, kivilaatta alla ja rautaketjut pienen istutuksen
ympärillä. Kukkalavat olivat aivan kukkien peitossa. Félicité kasteli
niiden lehtiä, levitti uutta hiekkaa, laskeutui polvilleen paremmin
voidakseen muokata maata. Niin pian kun rouva Aubain jaksoi tulla sinne,
hän tunsi haudan näkemisestä huojennusta, jonkinmoista lohdutusta.
Sitten vuodet vierivät, toistensa kaltaisina, ilman muita
merkkitapauksia kuin suurten juhlien paluu: pääsiäisen,
taivaaseenastumisen, pyhäinmiestenpäivän. Merkkipäiviä, joita
aikamääräyksissä myöhemmin mainittiin, muodostivat eräät talon
tapaukset. Niinpä esim. vuonna 1825 kaksi lasimestaria kalkitsi eteisen
seinät; v. 1827 osa kattoa romahti alas pihalle ja oli vähällä tappaa
miehen. Kesällä v. 1828 oli rouvan tarjoaminen pyhää leipää; samaan
aikaan Bourais poistui salaperäisesti; vanhat tuttavatkin vähitellen
muuttivat manalle: Guyot, Liébard, rouva Lechaptois, Robelin, eno
Gremanville, joka jo kauan oli ollut halvautunut.
Eräänä yönä postinkuljettaja ilmoitti Pont-l'Évêquessä, että heinäkuun
vallankumous oli puhjennut. Muutamaa päivää myöhemmin nimitettiin uusi
aliprefekti: parooni Larsonnière, joka oli ollut konsulina Amerikassa,
ja jonka talossa oli, paitsi hänen vaimoaan, käly ynnä kolme tytärtä, jo
koko isoja. Heidän nähtiin kävelevän pihanurmikollaan, puettuina
avaroihin puseroihin; heillä oli neekeri ja papukaija. He kävivät rouva
Aubainin luona tervehdyksellä, eikä rouva Aubain laiminlyönyt vastata
vierailuun. Kun he näkyivät kaukaa, riensi Félicité rouvalle
ilmoittamaan heidän tuloaan. Mutta yksi ainoa seikka vain oli omansa
rouvan mieltä liikuttamaan, nimittäin hänen poikansa kirjeet.
Tämä poika ei antautunut millekään uralle, sillä hän vietti täydellistä
kapakka-elämää. Äiti maksoi hänen velkansa; mutta poika teki uusia
velkoja; ja huokaukset, jotka rouva Aubain päästi kutoessaan sukkaa
ikkunan ääressä, saapuivat Félicitén kuuluviin, joka keittiössä polki
rukinpyöräänsä.
He kävelivät yhdessä säleaidan vierustalla; ja he puhuivat aina
Virginiestä, arvaillen, olisiko se tai se seikka häntä miellyttänyt, ja
mitä hän siinä tilaisuudessa todennäköisesti olisi sanonut.
Kaikki Virginien tavarat mahtuivat hänen huoneensa seinäkaappiin; siinä
huoneessa oli kaksi vuodetta. Rouva Aubain tarkasti noita peruja niin
harvoin kuin suinkin. Eräänä kesäpäivänä hän epäröityään päätti
toimeenpanna katsastuksen; ja vaatekaapista lenteli koiperhosia.
Hänen hameensa riippuivat rivissä naulakon reunasta, jolla oli kolme
nukkea, leikkivanteita, talouskaluja ja hänen käyttämänsä pesuvati.
Naiset ottivat kaapista hameet, sukat, nenäliinat ja levittivät ne
molemmille vuoteille, ennenkuin taas panivat ne kokoon. Aurinko valaisi
näitä rääsypahaisia, niin että tahrapilkut ja ruumiinliikkeiden
muodostamat poimut tulivat näkyviin. Ulkona oli kuuma ja taivas sininen,
muuan rastas raksutteli. Kaikki näytti elävän syvässä ja suloisessa
rauhassa. He löysivät tavaroiden joukosta pienen ruskean
silkkinukka-lakin, jossa oli pitkät karvat, mutta se oli vallan koin
syömä. Félicité pyysi saada säilyttää sen muistona. Molempien silmät
kiintyivät toisiinsa ja kostuivat kyynelistä; lopuksi emäntä avasi
sylinsä ja palvelijatar heittäytyi siihen; ja he puristivat toistaan
rintaansa vasten, tyynnyttäen suruaan suudelmalla, joka saattoi heidät
toistensa vertaisiksi.
Tämä oli ensi kerta heidän elämässään; rouva Aubain ei ollut mikään
tunteenpurkauksille herkkä luonne. Félicité oli hänelle siitä
kiitollinen kuin hyvästäteosta ja rakasti häntä siitälähtien uskollisena
kuin koira ja uskonnollisen hartaasti.
Hänen sydämensä hyvyys kasvoi.
Kuullessaan kadulta ohimarssivan rykmentin rummun pärinää, hän asettui
oven eteen omenaviini-haarikka kädessä ja tarjosi sotilasten juoda. Hän
hoiti kolerasairaita. Hän suosi puolalaisia; jopa eräs heistä
ilmoittautui halukkaaksi naimaan hänet. Mutta sitten he riitaantuivat;
eräänä aamuna, kun hän palasi kirkosta, oli tuo puolalainen keittiössä,
johon hän omin luvin oli tullut ja missä oli valmistanut itselleen
sillirosollin, jota nyt söi kaikessa rauhassa.
Puolalaisten jälkeen oli hänen huolenpitonsa esineenä isä Colmiche, joka
sanoi olleensa näkemässä vuoden 93:n hirmutöitä. Hän asui joen rannalla,
sikolätin raunioissa. Katupojat katselivat häntä seinien raoista ja
viskelivät häntä kivillä, jotka putosivat alas hänen kurjalle
makuusijalleen, missä hän lepäsi alinomaisten yskimiskohtausten
puistamana, hiukset hyvin pitkinä, silmäluomet verestävinä ja
käsivarressa paise, joka oli päätä isompi. Félicité hankki hänelle
liinavaatteita, koetti siivota hänen komeroansa ja uneksi hänen
majoittamistaan pesutupaan, siten häiritsemättä rouvaa. Kun syöpäpaise
oli puhjennut, hoiteli Félicité sitä siteillä joka päivä, toi hänelle
joskus kakun ja siirsi hänet makaamaan olkikuvolle päiväpaisteeseen. Ja
ukkoparka laski suustaan kuolaa ja vapisi, kiittäen häntä heikolla
äänellään, pelkäsi menettävänsä hänet ja ojensi käsiään heti kun huomasi
hänen poistuvan. Hän kuoli. Félicité toimitutti kuolinmessun hänen
sielunsa rauhan hyväksi.
Tuona päivänä hänelle sattui hyvin onnellinen tapaus: päivällisaikaan
ilmestyi taloon rouva de Larsonnièren neekeri tuoden häkissä olevan
papukaijan ynnä istumapuun, ketjut ja munalukon. Mukana seuraava
paroonittaren kirje ilmoitti rouva Aubainille, että hänen miehensä oli
koroitettu prefektiksi ja että he jo sinä iltana matkustivat pois
seudulta; ja hän pyysi rouva Aubainia vastaanottamaan tämän linnun
muistoksi ja merkiksi hänen kunnioituksestansa.
Se oli jo kauan aikaa askartanut Félicitén mielikuvituksessa, se kun oli
kotoisin Amerikasta; ja tämän maan nimi palautti hänen mieleensä
Victorin, ja lopulta hän tiedusteli sitä neekeriltä. Jopa hän kerran oli
sanonut: -- Olisipa rouva iloinen, jos saisi sen!
Neekeri oli toistanut keskustelun emännälleen, joka ei voinut viedä
lintua mukanansa ja vapautui siitä tällä tavalla.