Niityiltä tuulahti kesän tuoksu; kärpäset surisivat; aurinko sai
jokiveden kultana kimaltelemaan ja paahtoi paasikatot hehkuvan kuumiksi.
Simon-muori, joka oli palannut huoneeseen, nukahti hiljalleen.
Kellon kumahdukset herättivät hänet; palattiin iltamessusta. Félicité
havahtui hourailustaan. Kuvitellessaan kulkuetta näki hän sen edessään,
aivan niinkuin olisi ollut mukana.
Kaikki koululapset, kuorilaulajat ja palosoturit astuivat
katukäytävillä, ja keskellä katua taas kulkivat: etumaisena
kirkonvartija tapparakeihäs kädessä, suntio, kantaen isoa ristiä,
opettaja, joka valvoi poikasia, nunna, levottomana pikku tytöistään;
kolme kaikkein sirointa, tukka enkelimäisesti suorittuna, levitteli
ympärilleen ruusun terälehtiä, diakoni, käsivarret hajalla, ohjasi
soittoa. Ja kaksi suitsutusastian kantajaa kääntyi ehtimiseen
ehtoollisarkkuun päin, jota kantoi neljän kirkkoneuvoston jäsenen
kannattaman tummanpunaisen vaatekatoksen alla astuva, komeaan
messukaapuun puettu kirkkoherra. Suuri väkijoukko tunkeili jälessä,
soluen edelleen seiniä koristavien valkoisten liinakankaitten välitse;
ja näin saavuttiin kukkulan juurelle.
Kylmä hiki kasteli Félicitén ohimoja. Simon-muori kuivasi niitä
pyyhinliinalla, sanoen, että hänen kerta oli kuljettava samaa tietä.
Kansanjoukon melu kiihtyi, pauhasi hetken rajuna, hälveni sitten
etäisyyteen.
Pyssyjen pauke tärisytti ikkunaruutuja. Esiratsastajat tervehtivät täten
ehtoollisarkkua. Félicitén silmät alkoivat pyöriä ja hän kysyi niin
kovaa kuin jaksoi:
-- Onko se turvassa?
Hän oli levoton papukaijasta.
Hänen kuolinkamppailunsa alkoi nyt. Yhä kiihtyvä koriseva hengitys pani
hänen kylkiluunsa kohoilemaan. Vaahtokuplia ilmestyi suupieliin, ja koko
hänen ruumiinsa vapisi.
Seuraavassa tuokiossa eroitti torvien törähdykset, lasten huudot,
miesten syvät äänet. Kaikki hiljeni hetkeksi, ja jalkojen töminä, jota
tielle siroitetut kukat lievensivät, muistutti karjalauman liikkumista
nurmikolla.
Papisto saapui pihalle. Simon-muori kiipesi tuolille ylettyäkseen
katto-ikkunaan, ja näin hän voi nähdä pihalle asetetun alttarin.
Vihreät köynnöskiehkurat riippuivat alttarilta, jota koristivat
englantilaiskuosiset poimureunukset. Keskellä alttaria oli pieni rasia,
joka sisälsi pyhäinluita; kulmissa oli kaksi oranssi-puuta, ja pitkin
laitaa hopeasoihtuja ja porsliinimaljakkoja, joista pisti esiin
päivänkukkia, liljoja, pionikukkia, sormikukkasia, hortensiatöyhtöjä.
Tämä värien kirjavuus levisi matolle ja siirtyi kivitykselle; ja
harvinaiset esineet kiehtoivat silmää. Heleänpunaisessa sokerirasiassa
oli orvokkiseppele. Alençonin kristalleista tehdyt korvarenkaat
kiilsivät sammalella, kaksi lipasta koreili kiinalaisine maisemineen.
Lulusta, joka oli ruusujen peittämä, näkyi ainoastaan sininen,
lasuuri-laattaan vivahtava otsa.
Kirkkoneuvoston jäsenet, kuorilaulajat ja lapset ryhmittyivät pihan
kolmelle puolelle. Pappi nousi hitaasti ylös alttarin portaita ja laski
pitsiverholle ison säteilevän kulta-aurinkonsa. Seurasi syvä hiljaisuus.
Ja ketjujensa varassa heilahtelevat suitsutusastiat tupruttivat
sakeanaan pyhää savua.
Sininen savupilvi nousi Félicitén huoneeseen. Hän kohotti sieramiaan
vetäen niihin savua mystillisen hurmaantuneena; sitten hän sulki
luomensa. Hänen huulensa hymyilivät. Hänen sydämensä tykytykset
harvenivat harvenemistaan, käyden kerta kerralta heikommiksi, samoin
kuin suihkulähde raukeaa, kuin kaiku hälvenee; ja huokuessaan viimeisen
hengähdyksensä hän luuli näkevänsä auenneessa taivaassa suunnattoman
suuren papukaijan, joka leijaili hänen päänsä yläpuolella.