Félicitéllä oli, niinkuin muillakin, ollut rakkaudentarinansa.
Hänen isänsä, ammatiltaan muurari, oli kuollut pudotessaan alas
rakennustelineiltä. Sitten hänen äitinsä muutti maalle, sisaret
hajaantuivat maailmalle, muuan tilallinen otti hänet taloonsa ja käytti
häntä jo vallan pienenä paimentamaan lehmiä laitumella. Hän värisi
vilusta ryysyissään, heittäytyi alas vatsalleen juomaan vettä
lätäköistä, sai vitsaa ihan mitättömistä seikoista, ja ajettiin lopulta
talosta syytettynä kolmenkymmenen sou-rahan varkaudesta, johon hän
kuitenkin oli syytön. Hän meni palvelukseen toiseen maataloon, tuli
siellä karjapiiaksi, ja kun isäntäväki hänestä piti, kadehtivat häntä
hänen toverinsa.
Eräänä elokuun iltana (hän oli silloin kahdeksantoistavuotias) he saivat
hänet lähtemään Collevilleen tanssihuveihin. Heti hän huumautui ja
hämmästyi viulunvinguttajien äänekkäästä soitosta, puihin ripustetuista
lyhdyistä, kirjavista puvuista, pitseistä, kultaristeistä ja tuosta yhtä
haavaa hyppivästä joukosta. Tytön pysyessä vaatimattomasti syrjässä,
lähestyi muuan äveriään näköinen nuori mies, joka poltti piippua,
nojaten molemmin kyynärpäin ison korin korentoon, ja pyysi häntä
tanssimaan. Poika tarjosi hänelle omenaviiniä, kahvia, kakkua, osti
hänelle silkkihuivin, ja olettaen, että tyttö oivalsi hänen
tarkoituksensa, tarjoutui saattamaan häntä kotiin. Kaurapellon
pientarella hän kaatoi tytön raa'asti kumoon. Tyttö pelästyi ja alkoi
huutaa. Nuori mies lähti tiehensä.
Toisena iltana Félicité kulki Beaumontin tiellä ja aikoi astua ohi ison
heinäkuorman, jota hevoset vetivät hitaasti, ja hiipaistessaan pyöriä
hän tunsi Théodoren.
Tämä puhutteli häntä tyynen näköisenä, sanoen, että hänen tuli antaa
anteeksi, "se kun oli päihtymyksen syy".
Tyttö ei tietänyt mitä vastata, ja hänen teki mieli paeta.
Mutta Théodore alkoi heti puhua sadon toiveista ja kunnan
merkkihenkilöistä; hänen isänsä oli muun muassa muuttanut Collevillesta
ja asettunut Écotsin tilalle, niin että he nyt olivat naapureja.
-- Vai niin, -- sanoi Félicité.
Théodore lisäsi, että häntä oli kehoitettu menemään naimisiin. Hänellä
puolestaan ei ollut kiire, hän odotti mieleistään vaimoa. Tyttö painoi
päänsä alas. Silloin Théodore kysyi häneltä, ajatteliko hän naimista.
Félicité vastasi hymyillen, että oli paha pitää toista pilanaan.
-- En pidä, minä vannon! -- ja poika kietoi vasemman käsivartensa hänen
vyötäisilleen. Tyttö astui hänen syleilevän käsivartensa tukemana; he
hiljensivät askeleitansa. Tuuli oli leuto, tähdet tuikkivat, korkea
heinäkuorma hoippui heidän edellään, ja nuo neljä laahustelevaa hevosta
nostivat tieltä pölyä. Sitten ne ilman ajurin kehoitusta kääntyivät
oikealle. Théodore suuteli Félicitétä vielä kerran ja katosi hämyyn.
Seuraavalla viikolla suostui tyttö tulemaan Théodoren ehdoittamaan
kohtaukseen.
Heidän kohtauspaikkansa oli pihan perällä, muurin toisella puolella
olevan yksinäisen puun alla. Félicité ei ollut viaton herrasneitien
tavoin -- hän oli oppinut eläimiltä; mutta järki ja kunniantunto estivät
häntä hairahtumasta. Tämä vastustus kiihdytti Théodoren intohimon niin
että hän tyydyttääkseen sitä (tai kenties vain mielensä
yksinkertaisuudessa) tarjoutui naimaan hänet. Tyttö ei ottanut häntä
uskoakseen. Théodore lasketteli juhlallisia valoja.
Ennen pitkää Théodore tunnusti jotain sangen ikävää: hänen vanhempansa
olivat viime vuonna hänen tilalleen palkanneet sotapalvelukseen miehen.
Mutta milloin tahansa voitaisiin hänet viedä. Pelkkä ajatuskin, että
hänen täytyisi palvella sotaväessä, häntä peloitti. Tämä pelkurimaisuus
todisti Félicitén mielestä hellyyttä; siitä hänen hellyytensä lisääntyi.
Hän hiipi öisin ulos, ja kun oli saapunut kohtauspaikalle, alkoi
Théodore kiusata häntä levottomuudellaan ja kiihkeillä pyynnöillään.
Viimein hän mainitsi itse aikovansa lähteä prefektin taloon saamaan
tietoja, jotka aikoi kertoa hänelle seuraavana sunnuntaina kello
yhdentoista ja kahdentoista välillä illalla.
Määrähetkenä Félicité riensi lemmittynsä luo.
Mutta hänen asemestaan tapasi hän erään hänen tovereistaan.
Tämä kertoi, ettei Félicité enää tulisi Théodorea näkemään. Välttääkseen
kutsuntaa oli Théodore nainut hyvin rikkaan vanhan naisen, Toucquesista
kotoisin olevan rouva Lehoussaisin.
Tämä koski kipeästi Félicitéhen. Hän heittäytyi maahan, päästi huutoja,
rukoili hyvää Jumalaa ja vaikeroi yksinään taivasalla auringonnousuun
asti. Sitten hän palasi taloon ja ilmoitti päättäneensä lähteä pois, ja
kuukauden lopulla, saatuaan jälellä olevan palkkansa, hän sulki vähät
tavaransa huiviin ja lähti Pont-l'Évêqueen.
Majatalon edessä hän tapasi leskihuntuun verhoutuneen naisen, jolta
tiedusteli paikkaa, ja joka paraikaa oli keittäjättären haussa. Tosin
tyttö tällä alalla ei osannut paljoa, mutta hän tuntui niin alttiilta ja
vaatimattomalta, että rouva Aubain lopulta virkkoi:
-- Olkoon menneeksi, otan teidät palvelukseeni.
Neljännestuntia myöhemmin Félicité oli muuttanut hänen taloonsa.
Aluksi hän siellä eli vavisten pelosta; se aiheutui "talon tavoista" ja
"herra-vainajan muistosta", joka liiteli yli kaiken. Paul ja Virginie,
edellinen seitsenvuotias, jälkimäinen tuskin nelivuotias, tuntuivat
hänestä vallan erikoisolennoilta; hän kantoi heitä selässään kuin
hevonen, ja loukkaantui pahasti, kun rouva Aubain alinomaa kielsi häntä
heitä suutelemasta. Siitä huolimatta hän oli tyytyväinen. Ympäristön
miellyttävä rauha oli haihduttanut hänen surumielisyytensä.
Joka torstai vakinaiset vierailijat tulivat pelaamaan korttia. Félicité
nouti edeltäpäin esille kortit ja jalanlämmittäjät. He saapuivat
täsmälleen kello kahdeksan ja poistuivat ennen kello yhtätoista.
Joka maanantai-aamu lehtokujan varrella asuva romukauppias levitti
rautarihkamansa tielle. Sitten kaupunki täyttyi äänien humulla, johon
sekaantui hevosten hirnuntaa, karitsojen määkinää, sikojen röhkinää ja
rattaiden kalseata räminää kadulla. Kahdentoista aikaan, torikaupan
ollessa vilkkaimmillaan, ilmestyi kynnykselle, lakki takaraivolla,
kookas kyömynenäinen maalaismies. Mies oli nimeltään Robelin ja
toimeltaan Geffossesin vuokratilallinen. Vähää myöhemmin saapui Liébard,
Toucquesista kotoisin oleva vuokratilallinen, pieni, punoittava,
pöhöttynyt mies, yllä harmaat liivit ja nahkasäärykset, joihin oli
kiinnitetty kannukset.
Molemmat tarjosivat kaupaksi emännälleen kanoja ja juustoja. Félicité
torjui joka kerta yhtä taitavasti heidän petkutusyrityksensä, ja
poistuessaan tunsivat he syvää kunnioitusta häntä kohtaan. Silloin
tällöin, varsin säännöttömin ajoin, kävi rouva Aubainia tervehtimässä
markiisi de Gremanville, eräs hänen enoistaan, joka juopottelullaan oli
joutunut vararikkoon ja joka nyt asui Falaisessa viimeisellä
maatilkullaan. Hän ilmestyi aina aamiaisaikaan, mukanaan kauhea
villakoira, jonka käpälät likasivat kaikki huonekalut. Huolimatta
ponnistuksistaan näyttää aatelismieheltä, -- ne ponnistelut menivät niin
pitkälle, että hän nosti lakkiaan joka kerta kun hän sanoi:
"isä-vainajani", -- täytti hän, uskollisena tavoilleen, väkijuomilla
lasin toisensa jälkeen ja lasketteli rivonsekaista pilaa. Félicité
työnsi hänet kohteliaasti ulos ovesta, sanoen: Jo riittää, herra de
Gremanville! Näkemiin.
Ja hän sulki oven.
Mielihyvin hän sen avasi herra Bouraisille, entiselle asianajajalle.
Hänen valkoinen kaulaliinansa ja hänen kaljupäisyytensä, hänen paitansa
röyhys, hänen avara ruskea pitkätakkinsa, hänen tapansa nuuskata
taivuttamalla käsivartensa, koko mies teki häneen levottomia tunteita
herättävän vaikutuksen, niinkuin tavattomien ihmisten esiintyminen
ainakin.
Herra Bourais hoiti "rouvan" tiloja, ja sulkeutui hänen kanssaan
tuntikausiksi "herran" huoneeseen, ja pelkäsi aina joutuvansa huonoon
valoon, hän kun piti virkamiessäätyä suuressa arvossa. Hän sanoi
osaavansa latinaakin.
Opettaakseen lapsia miellyttävällä tavalla hän lahjoitti heille
maantiedon vaskipiirroksineen. Nämä esittivät kuvia eri maanääristä:
höyhenpäähineillä koristettuja ihmissyöjiä, apinaa ryöstämässä neitosta,
beduiineja erämaassa, valaskalaa, jota paraikaa harpunoitiin, j. n. e.
Pikku Paul selitti Félicitélle nämä kuvat. Siihen supistui jälkimäisen
koko kirjallinen sivistys.
Lapsien koulutusta hoiti Guyot, määrin-virastoon kuuluva miespahanen,
joka oli kuuluisa kauniista käsialastaan ja joka hioi kynäveistään
saappaansa anturaan.
Kun oli kaunis sää, lähdettiin varhain aamulla Geffossesin karjataloon.
Sen piha on viettävää maata, talo keskellä, ja meri näkyy kaukaa
harmaana viivana.
Félicité otti esille koristaan kylmiä lihaviipaleita, ja aamiaista
syötiin meijerin viereisessä huoneustossa. Se oli nykyään rappeutuneen
kesäasunnon viimeinen jäännös. Repaleiset seinäpaperit liehuivat
tuulahduksista. Rouva Aubain kallisti päänsä muistojensa painamana;
lapset eivät enää rohjenneet puhua.
-- Leikkikää toki! -- hän sanoi.
He livistivät tiehensä.
Paul nousi ladon ylisille, pyydysteli lintuja, heitteli littua
lammikolla tai löi sauvallaan isoja tynnyreitä, jotka kumisivat kuin
rumpu.
Virginie ruokki kaniineja, riensi poimimaan ruiskukkia, ja hänen
juostessaan nopeasti tulivat näkyviin hänen pienet koruompelulla
kaunistetut alushousunsa.
Eräänä elokuun-iltana palattiin kotia poikki niittyjen.
Uusikuu valaisi osan taivaanrantaa, ja usva liiteli harsovyön tavoin
Toucques-joen kiemurtelevilla rannoilla. Nurmikolla loikovat sonnit
katselivat levollisina noita neljää ohikulkijaa. Kolmannella
niittysaralla makaavista nousi jokunen ja asettui kehään heidän eteensä.
-- Älkää pelätkö mitään, -- sanoi Félicité.
Ja mutisten jotain valituksen tapaista hän hyväili lähinnä olevan sonnin
selkää; se teki kokokäännöksen ja muut sonnit seurasivat sen esimerkkiä.
Mutta kun he olivat kulkeneet seuraavan saran poikki, nousi hirvittävä
mylvintä. Se oli sonni, jonka peitti tomupilvi. Se riensi molempia
naisia kohti. Rouva lähti juoksemaan.
-- Ei, ei! Ei niin nopeasti!
He jouduttivat kuitenkin askeliaan ja kuulivat takanaan kaikuvaa
pärskyntää, joka lähestymistään lähestyi. Sonnin sorkat tömähtivät
maahan kuin vasarat; nyt se jo nelisten ryntäsi eteenpäin!
Félicité kääntyi ja tempasi maasta turpeita, joita viskeli sonnin
silmille. Se painoi alas turpansa, ravisti sarviaan ja vapisi raivosta,
mylvien hirvittävästi. Saavuttuaan niityn laidalle kahden pienokaisensa
kanssa rouva Aubain yritti epätoivoisesti päästä korkean penkereen yli.
Félicité hääri taaksepäin kulkien koko ajan sonnin edessä lakkaamatta
paiskaten sen silmille multaisia turpeita, jotka veivät siltä näön, ja
huutaen alinomaa:
-- Joutukaa, joutukaa!
Nyt rouva Aubain laskeutui alas ojaan, työnsi edellään Virginietä ja
Paulia, kaatui monta kertaa yrittäessään kiivetä penkerelle ja onnistui
siinä lopulta rajusti ponnisteltuaan.
Sonni oli ajanut Félicitén veräjän kohdalle. Sen vaahto pärskyi hänen
kasvoilleen, tuossa tuokiossa se olisi lävistänyt hänet sarvillaan.
Mutta hän pääsi pujahtamaan kahden seipään välitse, ja kookas elukka
pysähtyi vallan hämmästyneenä.
Tämä tapaus oli monena vuotena puheenaiheena Pont-l'Evêquessä. Félicité
ei ollenkaan ollut siitä ylpeä, hän kun ei edes aavistanut tehneensä
mitään sankarillista.
Virginie oli koko hänen huomionsa esineenä; -- sillä pelästyksestään
tyttö sai hermosairauden, ja lääkäri Poupart neuvoi parannuskeinona
Trouvillen merikylpyjä.
Siihen aikaan siellä ei käynyt paljon väkeä. Rouva Aubain otti selvän
oloista, kysyi neuvoa Bouraisilta ja ryhtyi valmistuksiin aivan kuin
pitkää matkaa varten.
Hänen matkalaukkunsa vietiin lähtöpäivän aattona Liébardin rattailla.
Seuraavana päivänä sitten sama mies toi kaksi hevosta, joista toisella
oli selässä naissatula sametilla päällystettyine selkänojineen, toisen
hevosen selkään oli pantu kokoonkääritty päällystakki, joka muodosti
istuimen tapaisen. Rouva Aubain nousi satulaan Liébardin taakse,
Félicité nousi Virginien kanssa toisen hevosen selkään, ja Paul keikahti
ratsastamaan herra Lechaptoisin aasin selkään, joka eläin oli luovutettu
matkaa varten sillä ehdolla, että sitä hyvästi hoidettaisiin.
Tie oli niin huono, että nuo kahdeksan kilometriä veivät kokonaista
kaksi tuntia. Hevoset vajosivat nilkkaan asti lokaan ja tekivät
ponnistellessaan siitä irti takaruumiillaan raivokkaita liikkeitä;
toiste niiden kaviot survoutuivat raitioihin; toiste niiden täytyi
hypähtää. Liébardin tamma seisahtui muutamissa paikoin äkkiä. Hän odotti
kärsivällisesti kunnes se taas lähti liikkeelle; ja hän puhui tien
varrella olevien maatilojen omistajista, liittäen heidän elämäkertaansa
siveellisiä mietteitä. Keskellä Toucquesia, kun kuljettiin krassikukkien
ympäröimien ikkunoiden ohitse, hän virkahti kohauttaen olkapäitään:
-- Siinä esimerkiksi asuu muudan rouva Lehoussais, joka sensijaan, että
olisi ottanut nuoren miehen... --
Félicité ei kuullut sen enempää; hevoset ravasivat eteenpäin, aasi
nelisti. Kaikki poikkesivat polulle, ristikkoportti avattiin, kaksi
poikaa ilmestyi, astuttiin alas juhtien selästä lantasäiliön kohdalla,
ihan talon kynnyksen edessä.
Muori Liébard oli kovin ihastuksissaan nähdessään emäntänsä. Hän tarjosi
vieraalleen aamiaista, johon kuului häränselkää, sisälmyssylttyä,
verimakkaraa, kanaviilokkia, kuohuvaa omenaviiniä, hedelmäkakkua,
viinaan kastettuja luumuja. Ja kaikkea tätä höystivät rouvalle lausutut
kohteliaisuudet, hän kun näytti niin terveeltä; niistä sai osansa
niinikään neiti, joka oli tullut "kovin sieväksi", ja herra Paul, joka
oli "erityisesti lihonut". Eikä unhoitettu vainajiakaan, lasten
isovanhempia, jotka Liébardit olivat tunteneet, he kun jo usean
sukupolven aikana olivat olleet perheen palveluksessa. Karjatalossa
näkyi, kuten sen asujamissakin, vanhuuden leima. Katto-orret olivat
madonsyömät, seinät savusta mustat ja ikkunat harmaat pölystä.
Tammisessa kaapissa oli kaikenlaisia astioita ja esineitä, kannuja,
lautasia, tinavateja sudenrautoja, keritsimiä; suunnattoman suuri
käsiruisku sai lapset hyvälle tuulelle. Kolmella pihalla ei ollut
ainoatakaan puuta, jonka tyvi ei ollut kääpäsienen peittämä, tai jonka
oksilla ei ollut misteli-kimppua. Tuuli oli viskellyt niitä maahan ison
joukon. Ne olivat alkaneet uudelleen kasvaa, ja kaikki ne nuokkuivat
hedelmiensä painosta. Olkikatot, jotka näyttivät ruskealta sametilta ja
olivat epätasaisen paksuja, saattoivat vastustaa rajuimpiakin
tuulenpuuskia. Mutta ratasvaja oli tuiki rappeutunut ja
luhistumaisillaan. Rouva Aubain lupasi miettiä korjauskeinoja ja käski
satuloida ratsut matkaa varten.
Oltiin vielä puolen tunnin matkan päässä Trouvillesta. Pieni karavaani
astui alas kulkeakseen Écoren yli; tämä oli jyrkkä mereen pistävä
kallio, jonka juurella veneet laskivat maihin; ja muutamaa hetkeä
myöhemmin, satamasillan päässä, poikettiin "Kultakaritsa" ravintolan
pihaan, David-muorin luo.
Heti ensi päivistä alkaen Virginie ei enää tuntenut itseään niin
heikoksi, mikä muutos johtui ilmanvaihdoksesta ja kylvyistä. Hän otti
merikylpynsä uimapuvun puutteessa paita yllä; ja hänen hoitajansa puki
hänelle jälleen vaatteet ylle tullivartijan mökissä, jota kylpijät
käyttivät uimahuoneena.
Iltapäivällä kuljettiin aasi mukana Mustien kallioiden tuolle puolelle,
Hennequevillen seuduille. Polku kohosi aluksi kukkulaisten paikkojen
poikki, joita peitti puistonurmikkoon vivahtava ruohomatto, sitten se
saapui ylängölle, jolla vuorottelivat laitumet ja viljelystyön alaiset
pellot. Tien varrella, viidakossa, kohosi rautatammia, siellä täällä
kuivunut iso puu ojensi sinitaivaan taustaa vasten vinkkuraviivaisia
oksiaan.
Melkein aina levähdettiin jollakin niityllä, vasemmalla oli Deauville,
oikealla le Havre, ja vastapäätä aava meri. Se säteili päiväpaisteessa,
tasaisena kuin kuvastin, niin tyynenä, että tuskin kuuli henkäystäkään;
varpuset vikertelivät piilopaikoissaan, ja ääretön taivaankansi
kaareutui kaiken tämän yli. Rouva Aubain istui ompelutyönsä ääressä;
Félicité punoi lähellä häntä vihvilöitä; Virginie noukki
lavendeli-kukkia; Paul, jolla oli ikävä, tahtoi, että lähdettäisiin
matkaan.
Toiste he kulkivat veneellä Toucques-joen poikki ja etsivät simpukoita.
Pakoveden aikana tuli näkyviin meripiikkiäisiä ja limaskoja; ja lapset
juoksivat tavoitellen ilmaan pärskyvää vaahtoa, jonka tuuli haihdutti.
Hiedalle vyöryvät mainingit levisivät pitkin rantaa. Tämä ulottui
silmänkantamattomiin, mutta manteren puolella olivat sen rajana
hiekkasärkät, jotka erottivat sen *Suosta* -- kilpa-ajokentän
muotoisesta ruoho-aavikosta. Heidän palatessaan sitä tietä, taustassa
ylängön rinteellä oleva Trouville suureni joka askeleelta ja näytti
erikokoisine taloineen leviävän hilpeään epäjärjestykseen.
Liian kuumina päivinä he eivät lähteneet huoneistaan. Ulkoa tuleva
häikäisevä valo pujotti kirkkaita juovia ikkunaluukkujen säleiden
väliin. Kylästä ei kuulunut pienintäkään hälyä. Alhaalla katukäytävällä
ei liikkunut ketään. Tämä yltympäri levinnyt hiljaisuus lisäsi yleistä
rauhallisuutta. Kaukana tilkitsijät nakuttelivat vasaroillaan
laivankylkiä, ja raskas tuulahdus toi mukanaan tervan hajua.
Päähuvi oli purjeveneiden paluu. Niin pian kun ne olivat kulkeneet
reimarien ohi, alkoivat ne luo vailla. Niiden purjeet laskettiin alas
kolmanneksen maston pituutta; ja keulapurjeen pullistuessa ilmapallon
tavoin ne aaltojen kohistessa soluivat eteenpäin keskelle satamaa, missä
ankkuri äkkiä laskettiin. Sitten vene käännettiin rantasiltaa kohti.
Merimiehet heittelivät sätkiviä kaloja veneen laidan yli; jono rattaita
odotti, ja pumpulikangas-myssyihin puetut vaimot riensivät
vastaanottamaan vasuja ja syleilemään miehiänsä.
Eräs näistä tuli kerran puhuttelemaan Félicitétä, joka kotvan kuluttua
astui huoneeseen ylen iloisena. Hän oli tavannut sisarensa; ja Nastasie
Barette, Lerouxin vaimo, ilmestyi kantaen povellaan rintalasta,
taluttaen oikeasta kädestä toista lasta; hänen vasemmalla puolellaan
astui pieni laivapoika, nyrkit lanteilla ja lierihattu takaraivolla.
Neljännestunnin kuluttua rouva Aubain antoi hänen poistua.
Heidät tapasi aina keittiön ympäristöllä tai kävelyillä. Perheenisä ei
näyttäytynyt.
Félicité kiintyi heihin. Hän osti heille vuodepeitteen, paitoja,
keitinlaitoksen; ilmeisesti he liiaksi käyttivät hyväkseen hänen
hyväsydämisyyttään. Tämä heikkous kiusasi rouva Aubainia, joka
muutenkaan ei pitänyt sisarenpojan tuttavallisuudesta -- tämä kun
sinutteli hänen poikaansa; -- ja kun Virginie alkoi yskiä eikä
vuodenaika enää ollut suotuisa, palattiin Pont-l'Évêqueen.
Herra Bourais auttoi häntä valitsemaan koulun. Caenin poikakoulua
pidettiin parhaana. Paul lähetettiin sinne, ja hän hyvästeli omaisiaan
rohkein mielin, iloisena siitä, että pääsi taloon, jossa oli tovereita.
Rouva Aubain mukautui lopulta poikansa poissaoloon, se kun oli
välttämätön. Virginie ajatteli sitä aikaa voittaen yhä vähemmin.
Félicité kaipasi pojan meluavia leikkejä. Mutta muuan toimi tuotti
hänelle viihdykettä; joulusta alkain hän joka päivä saattoi nuorta
tyttöä rippikouluun.