Puolen vuosisadan ajan Pont-l'Évêquen porvarisnaiset olivat kadehtineet
rouva Aubainilta hänen palvelijatartaan Félicitétä.
Sadan frangin vuosipalkasta hän keitti ruoan, hoiti taloutta, neuloi,
pesi, kiilloitti, valjasti hevosen, lihoitti siipikarjaa, kirnusi voita,
ja hän pysyi uskollisena emännälleen, -- joka ei suinkaan ollut
miellyttävä henkilö.
Rouva Aubain oli mennyt vaimoksi varattomalle kauniille nuorelle
miehelle, joka kuoli vuoden 1809:n alussa, jättäen hänelle kaksi aivan
pientä lasta ja joukon velkoja. Silloin leski myi kiinteimistönsä,
paitsi Toucquesin ja Geffossesin tiloja, joiden tuottamat korot nousivat
korkeintaan viiteentuhanteen frangiin, ja hän muutti pois
Saint-Melainessa olevasta talostaan toiseen, joka oli halvempi, joka oli
kuulunut hänen esi-isilleen ja sijaitsi kauppahallien takana.
Tämä paasikattoinen talo oli tien ja kujan välillä, joka päättyi joen
rantaan. Sen huoneiden permannot olivat eri korkealla, niin että siellä
helposti kompastui. Kapea eteinen eroitti keittiön ruokasalista, jossa
rouva oleskeli pitkin päivää, istuen olkituolilla ikkunan ääressä.
Lähelle valkeaksi maalattua seinälaudoitusta oli asetettu riviin
kahdeksan mahonkituolia. Vanhalla pianolla, jonka yläpuolella riippui
ilmapuntari, oli suunnaton kasa laatikoita ja pahvilippaita. Kaksi
korukuteisilla päällyksillä varustettua nojatuolia oli molemmin puolin
keltamarmorista, Ludvig XV:n tyylistä kamiinia. Keskellä sen reunustaa
oleva pöytäkello oli Vestan temppelin muotoinen; -- ja koko huoneusto
haiskahti homeelle, sillä lattia oli matalammalla puutarhaa.
Toisessa kerroksessa oli ensin "rouvan" huone, hyvin tilava, siinä
vaaleakukkaiset seinäpaperit, seinällä keikaripuvussa komeilevan
"herran" muotokuva. Siitä vei ovi pienempään huoneeseen, missä näki
kaksi lasten vuodetta ilman patjoja. Sitten tultiin saliin, jonka ovet
aina olivat suljetut, ja joka oli täynnä päällisillä peitettyjä
huonekaluja. Sitten johti käytävä lukuhuoneeseen; kirjat ja romupaperit
täyttivät kirjahyllyt, jotka kolmelta sivulta ympäröivät leveää mustaa
kirjoituspöytää. Sen molemmat kaapinovet olivat kynäpiirrosten,
guachi-maisemien ja Audran-kaiverrusten peitossa -- kaikki muistoja
paremmilta ajoilta ja kadonneesta ylellisyydestä. Toisen kerroksen
ullakkoikkuna päästi valoa Félicitén huoneeseen, josta aukeni näköala
niitylle.
Hän nousi päivän koittaessa, kun ei tahtonut laiminlyödä aamumessua, ja
teki lakkaamatta työtä iltaan asti; kun päivällinen oli ohi, astiat
pesty ja ovi huolellisesti suljettu, peitti hän kekäleet tuhkaan ja
nukahti pesän eteen rukousnauha kädessään. Ei kukaan ollut kauppaa
tehdessä itsepäisempi tinkimään. Puhtaudesta hän huolehti niin tarkasti,
että hänen kiiltävät kasarinsa saivat muut palvelijattaret
epätoivoisiksi. Hän oli säästeliäs, ja söi senvuoksi hitaasti ja kokosi
kahmaloonsa leivänmurut pöydältä -- hänelle paistettiin vasiten
kahdentoista naulan leipä, joka riitti kahdeksikymmeneksi päiväksi.
Kaikkina vuodenaikoina hänellä oli olkapäillä kukallinen karttuunihuivi,
joka oli nuppineuloilla kiinnitetty selkään, myssy peitti hänen
hiuksensa, sukat olivat harmaat, hame punainen, ja puseron yllä oli
leukalappu-esiliina, vallan kuin sairaanhoitajattarilla.
Hänen kasvonsa olivat laihat ja hänen äänensä terävä. Kun hän oli ollut
kaksikymmenvuotias, luuli häntä neljänkymmenen ikäiseksi. Kun hän oli
saavuttanut viidennenkymmenennen vuotensa, näytti hän epämääräisen
vanhalta, -- aina vaiteliaana, suoraryhtisenä ja liikkeiltään hillittynä
näytti hän puukuvalta, joka toimi koneenomaisesti.