Entisen hyväntahtoisuuden palkinto korkojen kanssa.
Mr Thornhill astui sisään hymyillen, kuten ainakin, ja yritti
syleillä setäänsä, mutta tämä esti sen halveksivalla viittauksella.
-- Pois imartelut nyt, sir! -- huudahti baronetti, luoden tulijaan
tuikean katseen. -- Ainoa tie minun sydämeeni käy kunnian polkua
pitkin, mutta täällä en näe kuin moninkertaista petollisuutta,
pelkuriutta ja sortoa. Mistä se tulee, sir, että tätä mies parkaa,
jonka ystävänä te, kuten tiedän, lupasitte olla, on kohdeltu,
niin tylysti? Tytär on konnamaisesti vietelty, palkinnoksi isän
vieraanvaraisuudesta, ja vanha isä heitetty vankihuoneesen, siitä
syystä kaiketi, että hän pani loukkauksen pahaksensa! Ja hänen
poikansakin, jota et rohjennut miehen tavalla...
-- Kuinka, sir! -- keskeytti squire, -- lukeeko minun setäni
todellakin minulle viaksi sen, että minä, mitä viimeksi mainittuun
seikkaan tulee, olin ryhtymättä sellaiseen tekoon, mistä juuri hän
itse on minua alinoman varoitellut?
-- Sinun muistutuksesi, -- lausui sir William, -- on oikea. Siinä
kohden olet menetellyt ymmärtäväisesti ja hyvin, vaikk'et aivan niin
kuin isä vainajasi olisi tehnyt; mutta veljeni oli kunnian mies, jota
vastoin sinä... no niin, siinä kohden teit oikein, ja minä hyväksyn
tekosi.
-- Ja niinpä, toivoakseni, -- jatkoi veljenpoika, -- eivät minun
muutkaan toimeni ansaitse moitetta. Minä olen esiintynyt tämän herran
tyttären kanssa julkisissa huvipaikoissa. Tälle ajattelemattomalle
teolle antoivat sitten pahat kielet paljoa häijymmän nimen, ja
minusta levitettiin se huhu, että minä muka olin vietellyt hänet.
Minä kävin hänen isänsä luona, sovittaakseni asian täydellisesti,
mutta minut vastaan-otettiin pelkillä soimauksilla ja solvauksilla.
Ja mitä vihdoin siihen tulee, että hän on täällä, niin minun
asian-ajajani ja voutini saattavat parhaiten selittää sen seikan,
sillä minä olen tällaiset asiat antanut kokonaan heidän haltuunsa.
Jos hän on joutunut velkoihin, joita hän ei tahdo tahi voi maksaa,
niin oli heidän velvollisuutensa menetellä näin, enkä minä puolestani
näe mitään tylyyttä tai vääryyttä siinä, että koettaa laillisella
tavalla saada omansa takaisin.
-- Jos asia on niin kuin sanoit, -- virkkoi sir William, -- niin ei
sinun rikoksessasi ole mitään anteeksi-antamatonta, ja vaikka sinä
olisit menetellyt jalomielisemmin, elles olisi alamaistesi sallinut
niin tylysti kohdella tätä herraa, niin on sinulla ainakin laillinen
oikeus puolellasi.
-- Hän ei voi kumota ainoatakaan väitettäni, -- vastasi squire.
-- Minä vaadin häntä tekemään sen, ja monet minun palvelijoistani
ovat valmiit todistamaan olevani oikeassa. Niin, sir, -- jatkoi
hän, huomattuaan minun vaikenevan, ja mahdotonhan minun todellakin
oli tehdä tyhjäksi, mitä hän oli sanonut, -- niin, sir, nyt olen
minä todistanut olevani viaton, mutta vaikka olisinkin altis teidän
pyynnöstänne antamaan hänelle muut solvaukset anteeksi, niin en
voi hillitä suuttumustani siitä, että hän on yrittänyt halventaa
minua teidän silmissänne, tehden sen vielä samaan aikaan kuin hänen
poikansa todellakin väjyi minun henkeäni. Tämä, sanon minä, on niin
katalaa, että minä olen päättänyt antaa lain tehdä tehtävänsä. Tässä
on tuo minulle lähetetty vaatimus kaksintaisteluun, ja minulla on
kaksi vierasta miestä, jotka vahvistavat todeksi sen, että yksi minun
palvelijoistani on vaarallisesti haavoitettu. Ja vaikka setä itse
kehoittaisi minua luopumaan aikeestani -- sitä hän ei kumminkaan tee,
-- niin vaadin minä kumminkin, että tässä asiassa tapahtuu oikeutta
myöten, ja että rikoksentekijä saa kärsiä rangaistuksensa.
-- Sinä sen hirviö! -- huudahti vaimoni. Vai et sinä vainen vielä
ole saanut kostoa kyltiksesi? Vai pitää vielä poikani poloisen saada
tuta sinun julmuuttasi? Minä toivon, että hyväntahtoinen sir William
suojelee meitä, sillä minun poikani on viaton kuin lapsi, se on vissi
se, eikä ole tehnyt pahaa kellenkään.
-- Hyvä rouva! -- vastasi hyväntahtoinen sir William. -- Teidän
toivonne poikanne pelastumisesta ei saata olla hartaampi kuin
minunkaan, mutta mielipahakseni huomaan, hänen syyllisyytensä
liiankin ilmeiseksi. Ja jos vaan veljenpoikana yhä edelleen vaatii...
Samassa kiintyi huomiomme kokonaan toisaanne. Jenkinson ja
ylivartijan kaksi palvelijaa astuivat sisään, mukanaan muuan pitkä
mies hyvissä vaatteissa, ennen saadun kuvauksen mukaan juuri sen
rosvon näköinen, joka oli tyttäreni ryöstänyt.
-- Kas tässä, -- huudahti Jenkinson, työntäen hänet sisään, -- kas
tässä hän on, ja jos kellä lie Tyborniin[17] etuoikeus, niin ainakin
tällä miehellä.
Tuskin oli mr Thornhill nähnyt vangin ja hänen vartijanaan
Jenkinsonin, niin jo hätkähti säikäyksestä. Hän kalpeni, kuten
konsanaankin pahantekijä, joka huomaa joutuneensa kiinni. Hän olisi
puikahtanut tiehensä, mutta Jenkinson arvasi hänen aikeensa ja
pysäytti hänet.
-- Hohoo, squire! -- huudahti hän. -- Häpeättekö kahta vanhaa
tuttuanne, Jenkinsonia ja Baxteria? Mutta niinhän ne suuret herrat
aina unohtavat ystävänsä. Minä puolestani olen päättänyt, että me
emme unohda teitä. Teidän armonne, -- jatkoi hän, kääntyen sir
Williamin puoleen, -- meidän vankimme on jo tunnustanut kaikki. Tässä
se nyt on se gentleman, joka muka oli niin vaarallisesti haavoitettu.
Hän sanoo, että juuri mr Thornhill oli pannut hänet tähän leikkiin ja
antanut hänelle nämä vaatteet, jotta olisi oikein herran näköinen,
ja toimittanut hänelle postivaunut. Tällainen oli heillä ollut
suostumus: Baxter viepi neitosen ensin turvalliseen paikkaan ja
rupeaa häntä pelottamaan uhkauksillansa; samassa tulee mr Thornhill
ikäänkuin sattumoisin saapuville ja pelastaa hänet. Ensin herrat
kumminkin miekkailevat jonkun aikaa, ja sitten lähtee Baxter pakoon;
siten on mr Thornhillillä, pelastajana muka, parempi tilaisuus päästä
neiden suosioon.
Sir William muisti nähneensä tuon saman takin useinkin veljenpoikansa
päällä. Kaikki muut seikat vahvisti vanki todeksi, kertoen
tapaukset juurta jaksain. Lopuksi hän sanoi mr Thornhillin useinkin
vakuuttaneen hänelle olevansa yht'aikaa rakastunut kumpaakin sisareen.
-- Hyvä Jumala! -- huudahti sir William. -- Millaista olenkaan
elättänyt käärmettä povessani! Ja niin kiihkeä kuin hän näkyi olevan
saamaan lain voimaa käytäntöön! Mutta hän on saapa sen. Ylivartija,
ottakaa talteen hänet... taikka... malttakaa! Pelkäänpä, ettei
vielä ole laillista syytä hänen vangitsemiseensa.
Mr Thornhill pyysi silloin peräti nöyrtyneenä, ett'ei toki kahta
tuollaista viheliäistä hylkiötä päästettäisi todistamaan häntä
vastaan, vaan että kuulusteltaisiin hänen palvelijoitansa.
-- Sinun palvelijoitasi! -- vastasi sir William. -- Konna, älä sano
heitä omiksesi enää! Mutta kuullaanpa, mitä heillä on sanomista.
Käskekää hovimestari tänne.
Sisään tultuansa, hovimestari huomasi mr Thornhillin katseesta heti
kohta, että hänen entiseltä herraltaan on kaikki mahti mennyt.
-- Sano minulle, -- lausui sir William ankarasti, -- oletko nähnyt
isäntääsi ja tätä miestä herrasi vaatteissa koskaan yhdessä?
-- Kyllä, armollinen herra, -- vastasi hovimestari, -- senkin
seitsemän kertaa. Tämä mieshän se aina meidän herralle ladyjä toi.
-- Mitenkä? -- keskeytti nuori mr Thornhill, -- uskallatko minun
läsnäollessani...?
-- Uskallan, -- vastasi toinen, -- teidän ja kenen hyvänsä. Suoraan
puhuen, nuori herra, en minä teistä milloinkaan ole pitänyt enkä
teitä suvainnut. Enkä minä välitä vähääkään, vaikka sanonkin,
millainen mies te minusta nähden oikeastaan olette.
-- No niin, -- virkkoi Jenkinson väliin, -- kerropas armolliselle
herralle, tiedätkös minusta mitä.
-- Enpä saata sinusta kovin paljoa hyvää sanoa, -- vastasi
hovimestari. -- Sinä iltana kuin vanhan herran tytär houkuteltiin
meille, olit sinä mukana.
-- Kas niin! -- huudahti sir William. -- Oletpa saanut aivan
erinomaisen vieraanmiehen todistamaan viattomuuttasi, sinä
ihmiskunnan häpeäpilkku! Olla tekemisissä sellaisten roistojen kanssa!
Jatkaen sitten tutkimustaan, hän virkkoi hovimestarille:
-- Sanoitko tämän miehen tuoneen isäntäsi luokse vanhan tohtorin
tyttären?
-- En, armollinen herra, -- vastasi hovimestari, -- ei hän neittä
tuonut, sillä squire toi hänet itse, mutta papin tämä toi muka
vihkimään heitä.
-- Se on ihan totta, -- huudahti Jenkinson; -- minun täytyy
häpeäkseni tunnustaa, että minä sen toimen sain suorittaakseni.
-- Hyvä Isä! -- huudahti baronetti. -- Yhä uusia kauhistuttavia
konnantöitä vaan! Hänen syyllisyytensä on nyt päivän selvä, ja minä
huomaan, että syynä hänen nykyiseen menettelyynsä on ollut pelkkä
julmuus, pelkurius ja kostonhimo. Ylivartija, päästäkää tuo nuori
upseeri, joka on teidän vankinanne, heti kohta vapaaksi. Minä vastaan
seurauksista. Minä otan selittääkseni asiat oikeassa valossa sille
virkamiehelle, ystävälleni, joka lähetti hänet tänne. Mutta missä
on tuo nuori lady itse? Tulkoon hän, jotta saisimme asettaa hänet
vastatusten tämän kurjan miehen kanssa. Minun täytyy saada tietää,
millä tavoin tämä on hänet vietellyt. Pyytäkää, että hän olisi hyvä
ja tulisi sisään. Missä hän on?
-- Voi, sir! -- virkoin minä. -- Tuo kysymys on pistos sydämeeni.
Kerran olin niin onnellinen, että minulla oli tytär, mutta hänen kova
kohtalonsa...
Äkkinäinen tapaus keskeytti minut, sillä sisään astui -- kukas muu
kuin miss Arabella Wilmot, joka parin päivän perästä piti vihittämän
mr Thornhillin kanssa! Sanomattomasti hän hämmästyi, nähtyään täällä
sir Williamin ja hänen veljenpoikansa, sillä hänen tulonsa tänne oli
aivan satunnaista. Hän oli nimittäin vanhan isänsä kanssa matkalla
kaupungin kautta tätinsä luokse, joka oli vaatimalla vaatinut, että
hänen ja mr Thornhillin häät vietettäisiin hänen talossaan. He
olivat pysähtyneet levähtämään erääsen majataloon toisessa päässä
kaupunkia. Siellä oli miss Arabella akkunasta nähnyt toisen minun
pikku pojistani leikkivän kadulla ja samassa lähettänyt lakeijansa
hakemaan pojan luokseen. Pojalta hän oli saanut hiukan tietoja meidän
kovasta kohtalostamme, ei kumminkaan sitä, että mr Thornhill oli
ollut siihen syypää. Turhaan oli isä koettanut hänelle selittää,
kuinka sopimatonta on mennä vankihuoneesen meitä tervehtimään, mutta
miss Wilmot oli pyytänyt pojan saattamaan häntä tänne, ja näin hän
oli yllättänyt meidät niin odottamattomissa oloissa.
Me olimme kaikki ääneti kotvan aikaa, ja sääliä sekä hämmästystä
täynnään katseli meitä miss Arabella, entistänsä ihanampana tuossa
tuo minun viehättävä holhokkini, joksi minä häntä tavallisesti sanoin.
-- Mutta, hyvä mr Thornhill -- virkkoi hän squirelle, jonka hän
otaksui tulleen meitä auttamaan eikä sortamaan, -- minun mielestäni
te olitte epäystävällinen, kun tulitte tänne ilman minua ettekä edes
ole maininnutkaan minulle tämän meille kummallekin niin kalliin
perheen kovasta kohtalosta! Tiedättehän te, että minäkin osaltani
olisin ollut yhtä kernaasti kuin tekin auttamassa vanhaa arvoisata
opettajaani, jota minä alati olen pitävä kunniassa. Mutta minä
huomaan, että teidän, niinkuin setännekin, on mieluista tehdä hyvää
salassa.
-- Hänenkö mieluista tehdä hyvää! -- huudahti sir William. -- Ei,
arvoisa neiti! Hänen mielihyvänsä ovat yhtä kehnoja kuin hän itsekin.
Te näette tuossa suurimman heittiön, mikä ikinä on ihmiskunnalle
häpeätä tuottanut, konnan, joka vieteltyään tämän mies paran
vanhimman tyttären ja koeteltuaan saada pauloihinsa hänen viattoman
nuoremmankin tyttärensä, on vankihuoneesen saattanut isän ja
kahleisin panettanut vanhimman pojan, joka rohkeni ruveta petturia
vastustamaan. Ja sallikaa minun nyt, neiti, onnitella teitä, että
olette päässyt tuollaisen hirviön syleilyistä.
-- Voi, hyvä Jumala! -- huokasi tuo rakastettava tyttö. -- Näinkö
minua on petetty! Mr Thornhill vakuutti minulle tohtorin vanhimman
pojan, kapteeni Primrosen, lähteneen Amerikaan nuoren rouvansa kanssa.
-- Armas neiti! -- huudahti vaimoni. -- Hän on puhunut teille pelkkää
valhetta. Yrjö poikani ei ole milloinkaan lähtenyt muille maille eikä
ole naimisissakaan. Vaikka te olittekin hyljännyt hänet, niin hän on
kumminkin aina rakastanut teitä eikä ole muita ajatellutkaan. Minä
olen kuullut hänen sanovan, että hän aikoo teidän tähtenne pysyä
naimatonna ikänsä kaiken.
Ja sitten alkoi äiti laveasti selitellä, kuinka uskollista hänen
poikansa rakkaus on, ja kertoi hänen kaksintaistelunsa mr Thornhillin
kanssa oikeassa valossa. Sitten hän piankin siirtyi puhumaan squiren
irstaisesta elämästä, hänen vääristä avioliitoistaan, ja päätti
puheensa peräti herjaavaan kuvaukseen hänen pelkurimaisuudestansa.
-- Voi kuitenkin! -- vaikeroi miss Wilmot. -- Kuinka lähellä olenkaan
ollut turmiotani! Ja kuinka riemullista on nyt, kun olen siitä
pelastanut! Tuhansia epätotuuksia hän on minulle puhunut. Kavalilla
juonillaan hän vihdoin sai aikaan sen, ett'en minä enää pitänyt
sitovana lupaustani sille ainoalle miehelle, jota olen kunnioittanut,
mutta jonka nyt luulin olleen minulle uskottoman. Hänen väärät
puheensa saattoivat minut halveksimaan sitä miestä, joka on yhtä
urhoollinen kuin jalomielinenkin.
Poikani oli nyt vapaa lain määräämästä pakosta, koskapa haavoitetuksi
sanottu henkilö oli huomattu petturiksi. Mr Jenkinson oli ottanut
ollaksensa poikani kamaripalvelijana, oli kähertänyt hänen tukkansa
ja hankkinut hänelle kaikki, mitä tarpeellista oli, jotta nuori
upseeri voisi esiintyä niin säädyllisessä asussa kuin suinkin. Hän
astui nyt sisään rykmenttinsä somassa uniformussa, ja minun täytyy
sanoa -- ilman turhamaisuutta, sillä sitä minussa ei enää ole -- että
hän oli niin kaunis kuin mies ikinä sotilaspuvussa olla saattaa.
Kainosti ja välttelevästi hän kumarsi miss Wilmotille, hän kun ei
vielä tiennyt, minkä muutoksen hänen äitinsä kaunopuheliaisuus oli
saanut aikaan hänen eduksensa. Mutta nyt eivät mitkään säädyllisyyden
säännöt voineet hillitä hänen punastuvan armaansa maltittomuutta:
hänen täytyi päästä sovintoon Yrjönsä kanssa. Hänen kyynelensä, hänen
katseensa -- kaikki ilmaisi, mitä hän sydämensä syvimmissä tuntee,
hän, joka oli rikkonut ensimmäisen lupauksensa ja sallinut petturin
viekotella hänet pauloihinsa. Poikani näkyi olevan hämmästynyt hänen
herttaisuudestaan ja tuskin saattoi uskoa sitä todeksi.
-- Neiti! -- huudahti hän. -- Tämä on varmaankin harhanäkyä.
Min'en ole tätä koskaan ansainnut. Näin suuri onni minulle, se on
ylenpalttista!
-- Ei, sir, -- vastasi miss Wilmot, -- minut on petetty,
halpamaisesti petetty; muutoin en olisi millään muotoa lupaustani
rikkonut. Te tiedätte, mitä minä teistä ajattelen, ja olette sen jo
kauan aikaa tietänyt, mutta unohtakaa, mitä tehnyt olen, ja niinkuin
minä kerran ennen lupasin teille uskollisuutta, niin lupajan nyt
vielä kerran, ja olkaa vakuutettu, että, ellei teidän Arabellanne
saata tulla teidän omaksenne, niin ei hän toisenkaan omaksi tule.
-- Ettekä te kenenkään toisen omaksi tulekaan, -- lausui sir William,
-- jos minulla niitäkään vaikutusvaltaa on teidän isäänne.
Tämän viittauksen kuultuaan, Moses poikani riensi samassa majataloon,
jonne vanha herra oli jäänyt, riensi kertomaan hänelle juurta jaksain
kaikki, mitä täällä oli tapahtunut.
Tällä välin oli squire huomannut olevansa ahtaalla kaikilta puolin.
Hän näki, ett'ei tässä imartelulla ja teeskentelyllä enää niitäkään
aikaan saa. Senvuoksi hän päätti astua avoimin kypärin vastustajainsa
eteen. Ja niinpä hän, pannen pois kaiken hävyn, esiintyi julkeana,
paatuneena konnana.
-- Minä näen, -- huudahti hän, -- ett'ei minun ole toivomistakaan
saada täällä oikeutta, mutta minä olen päättänyt saada sen. Tietäkää,
sir, -- virkkoi hän, kääntyen sir Williamiin, min'en enää aio olla
teidän suosiostanne riippuvainen raukka; minä halveksin sitä. Kenkään
ei saata riistää minun käsistäni miss Wilmotin omaisuutta, joka
hänen isänsä toimeliaisuuden kautta on karttunut hyvinkin suureksi.
Aviokontrahti ja säädös hänen myötäjäisistään on allekirjoitettu ja
minun huostassani. Hänen omaisuutensa se on eikä hänen personansa,
joka on saattanut minut toivomaan tätä avioliittoa, ja kun minulla on
edellinen, niin ottakoon jälkimmäisen ken tahtoo.
Tämä oli tuntuva isku. Sir Williamin täytyi myöntää hänen
vaatimuksensa oikeutetuiksi, sillä hän itse oli ollut mukana
aviokontrahtia laadittaessa. Miss Wilmot, nähdessään omaisuutensa
olevan ehdottomasti mennyttä, kääntyi poikani puoleen, kysäisten,
onko hän omaisuutensa menetettyäänkin vielä yhtä rakas armaallensa.
-- Omaisuuteni, -- virkkoi hän -- ei enää ole vallassani, mutta oma
itseni kyllä vieläkin.
-- Ja sehän, neiti, -- vastasi hänen uskollinen lempijänsä, -- sehän
todella olikin kaikki, mitä teillä milloinkaan on ollut annettavana;
min'en ainakaan ole millekään muulle arvoa pannut. Ja minä tunnustan,
rakas Arabella, kaiken sen nimessä, mitä onneksi sanotaan, että
teidän omaisuutenne kadottaminen tekee minut kaksin verroin
onnelliseksi, siitä kun mun oma lemmittyni saa vakuutuksen minun
vilpittömyydestäni.
Mr Wilmot tuli samassa. Hän näytti olevan sangen iloinen, että hänen
tyttärensä vast'ikään oli välttänyt vaaran, ja suostui heti purkamaan
aikeessa olleen avioliiton. Mutta kuultuaan, että hän samalla
kadottaa omaisuutensa, se kun oli laillisella säädöksellä siirtynyt
mr Thornhillille, hän harmistui sanomattomasti. Hän näki olevansa
pakotettu tekemään rahoillaan rikkaaksi miehen, jolla itsellään ei
ole mitäkään. Hän saattoi vielä sietää sen, että tämä mies on roisto,
mutta jäädä ilman mitään korvausta tyttärensä omaisuudesta, se häntä
myrkytti. Hän istuikin hetken aikaa, vaipuneena varsin tuskallisiin
mietteisin, kunnes sir William kävi lievittämään hänen murhettansa.
-- Minun täytyy tunnustaa, sir, -- lausui hän, -- ett'ei teidän
nykyinen harminne ole minulle aivan vastenmielinen. Teidän liiallinen
himonne kerätä omaisuutta on nyt saanut oikeanmukaisen rangaistuksen.
Mutta vaikk'ei tyttärenne voikaan enää olla rikas, niin saattaa hän
kumminkin olla tyytyväinen. Tässä nuori sotilas, joka on valmis
ottamaan hänet ilman omaisuutta. He ovat kauan aikaa rakastaneet
toisiansa, ja sen ystävyyden nojalla, jota tunnen nuoren herran isää
kohtaan, olen minä puolestani oleva avullinen hänen pyrinnöissään.
Heittäkää siis pois tuo kunnianhimo, joka teille pelkkää mieliharmia
tuottaa, ja tyytykää siihen onneen, joka vaan odottaa teidän
vastaan-ottoanne.
-- Sir William, -- vastasi vanha herra, en ole milloinkaan hänen
toiveillensa esteitä eteenpannut enkä nytkään sitä tee. Jos hän yhä
edelleen rakastaa tätä nuorta herraa, niin ottakoon hänet; minä suon
sen sydämeni pohjasta. Onhan minulla, Jumalan kiitos, jonkun verran
omaisuutta jäljellä vielä, ja teidän lupauksenne tekee sen yhäti
suuremmaksi. Ja jos vaan tämä vanha ystävä tässä (hän tarkoitti
minua) lupaa panna kuusituhatta puntaa tyttäreni varalle, siinä
tapauksessa nimittäin, että hän joskus maailmassa omaisuutensa
takaisin saa, niin minä tän'iltana ensimmäisenä liitän nuoret yhteen.
Koska nyt nuorten onni riippui minusta, niin minä kernaasti lupasin
tehdä tuon vaaditun säädöksen, ja sehän ei ollut kovinkaan suurta
auliutta sellaiselta, jolla oli niin vähän rikastumisen toiveita kuin
minulla. Ja niinpä me nyt mielihyviksemme näimme nuorten riemuissaan
rientävän toistensa syliin.
-- Saada näin paljo suloa, -- huudahti Yrjö, -- kaikkien kovan onnen
iskujen jälkeen... se on enemmän kuin olisin milloinkaan voinut
toivoa! Saada kaikki, mikä hyvää on, niin monivuotisten kärsimysten
perästä... eivät rohkeimmatkaan pyyteeni olisi voineet kohota niin
korkealle!
-- Niin, armas Yrjö, -- virkkoi hänen herttainen morsiamensa, --
ottakoon tuo kurja mies omaisuuteni kaiken; jos sinä vaan olet ilman
sitäkin onnellinen, niin olen minä myös. Oi mikä vaihdos: kehnoimman
miehen sijaan miehistä parhain ja armain! Nauttikoon hän vaan
omaisuudestamme; minä olen nyt köyhänäkin onnellinen.
-- Ja minä, -- virkkoi squire pilkallisella virnistyksellä, -- minä
lupaan onnekseni nauttia kaikkea sitä, minkä te ylenkatsotte.
-- Malttakaas, malttakaas, sir! -- huudahti Jenkinson. -- On tässä
solmussa vielä toinenkin mutka. Ja mitä ladyn omaisuuteen tulee,
sir, niin siitä te ette saa ropoakaan. Sallikaas, armollinen herra,
lisäsi hän, kääntyen sir Williamiin, -- saattaakos squire saada ladyn
omaisuuden, vaikka olisi naimisissa toisen kanssa?
-- Mikä typerä kysymys? -- vastasi baronetti.
-- Tietysti ei.
-- Mieleni on paha, -- virkkoi Jenkinson, sillä koska me tämän
gentlemanin kanssa olemme olleet vanhastaan veijarikumppanuksia, niin
on minussa hiukan ystävyyttä häntä kohtaan. Mutta niin paljon kuin
hänestä tykännenkään, täytyy minun sanoa, ett'ei tuo aviokontrahti
maksa hölynpölyäkään, sillä hän on jo ennestään naimisissa.
-- Sinä valehtelet, roisto! -- huudahti squire, raivostuneena
moisesta syytöksestä. -- Min'en ole ollut laillisessa avioliitossa
kenenkään kanssa.
-- Olette niinkin, älkää panko pahaksi, herra! -- vastasi toinen.
-- Ja toivoakseni tekin puolestanne olette kiitollinen vanhalle,
rehelliselle Jenkinsonillenne, joka tuo teille emäntänne tänne.
Jos arvoisa seura suvaitsee hetkeksi hillitä uteliaisuuttaan, niin
saadaan nähdä.
Näin sanottuaan hän pyörähti pois nopeasti kuin konsanaankin. Me emme
osanneet aavistaakaan, mikä miehellä mielessä.
-- Niin, menköön vaan! -- virkkoi squire. Mitä lienenkään tehnyt,
minä en hänestä välitä. Olen jo siksi vanha, ett'en joutavia juoruja
säikähdä.
-- Kummallista! -- virkkoi baronetti. -- Mitähän tuo mies
tarkoittaneekaan? Jotain hupsutuksia kaiketi.
-- Mutta, -- sanoin minä, -- kenties hänellä on jotain vakavatakin
mielessä. Kun ajattelee, kuinka moninaisia vehkeitä tämä herra on
käyttänyt, viattomia vietelläkseen, niin onhan mahdollista, että
joku, vielä häntäkin kavalampi, on saanut hänet petetyksi. Kun
ajattelee, kuinka monta ihmistä hän on turmioon saattanut, kuinka
monet vanhemmat kärsivät tuskaa ja häpeätä, jonka hän on heidän
perheisinsä saattanut, niin ei kummakaan, jos jotkut heistä...
mutta... näenkö minä aaveita!... Näenkö mä kuolleen tyttäreni jälleen?
Häntäkö sylissäni pitelen? Niin, hänhän se on, minun elämäni, minun
toivoni!... Minä luulin kadottaneeni sinut, Olivia, mutta tässähän
sinä olet ja olet elävä minun ilokseni!
Ei ole hellä rakkaus milloinkaan puhjennut sen sydämellisempään
riemuun kuin minun nyt, nähtyäni mr Jenkinsonin astuvan sisään
Olivian kanssa ja pidellessäni sylissäni omaa lastani, jonka ihastus
ilmeni pelkässä äänettömyydessä.
-- Oletko siis tullut todellakin takaisin, mun oma armaani? --
huudahdin minä. -- Tulitko todellakin vanhain päivieni lohdutukseksi
minulle?
-- Niin on, -- virkkoi Jenkinson, -- ja pitäkää hyvänänne, sillä
hän on teidän oma, jalomielinen lapsenne ja kunniallinen vaimo, jos
kukaan tässä huoneessa. Ja nyt, squire, niin totta kuin te seisotte
tässä, tämä nuori lady on teidän laillisesti vihitty vaimonne. Ja
todistaakseni, että minä puhun pelkkää totuutta, kas tässä lupakirja,
jonka nojalla teidät on vihitty.
Näin sanoen hän pisti lupakirjan baronetin käteen. Tämä luki sen ja
huomasi sen kaikin puolin täydelliseksi.
-- Ja nyt, hyvät herrat, -- jatkoi Jenkinson, -- te näytte olevan
kaikki hämmästyneitä tästä, mutta minä selitän koko asian muutamalla
sanalla. Tämä kuuluisa squire tässä, jota kohtaan minä tunnen suurta
ystävyyttä, -- mutta se nyt olkoon näin meidän kesken, -- on usein
käyttänyt minua yhteen ja toiseen pikku tehtävään. Muun muassa hän
antoi minun toimekseni hankkia väärän lupatodistuksen ja väärän
papin, pettääkseen tämän nuoren ladyn. Mutta minä kun olin niin hyvä
ystävä hänen kanssaan, niin mitäpäs minä muuta kuin hankin hänelle
oikean todistuksen ja oikean papin, ja vihitin heidät yhteen niin
lujasti kuin pappi ikinä tehdä voi. Kenties luulitte minun tehneen
kaiken tämän pelkästä jalomielisyydestä. Eikös ja! Häpeäkseni minun
täytyy tunnustaa, ett'ei minulla muuta tarkoitusta ollut kuin saada
tämä todistus käsiini ja antaa squiren tietää, että minä voin käyttää
tätä asiakirjaa häntä vastaan, milloin vaan hyväksi näen, ja siten
kiristää rahoja milloin vaan tarvis vaatii.
Mielihyvän huudahdus pääsi kaikilta läsnäolijoilta. Meidän ilomme
ennätti jo tulla tiedoksi yhteiseen huoneesenkin, ja siellä vangit
ottivat siihen osaa.
Rajuin riemuin ja soinnuin nyt
Siellä kahleet kalskuivat.
Onni heiastelihe kaikkien kasvoilla, ja mielihyvästä punoittivat
Oliviankin posket. Saada näin yht'äkkiä takaisin kunniansa ja
ystävänsä ja omaisuutensa, -- moinen riemu oli omiansa ehkäisemään
hivutustaudin ja tekemään hänet terveeksi ja vilkkaaksi jälleen.
Mutta lieneekö kenkään iloinnut siitä niin täydellisesti kuin minä?
Yhä pitäen sylissäni armasta lasta, minä kyselin sydämeltäni, eikö
tämä kaikki vaan lienekin unta.
-- Kuinka te saatoittekaan! -- huudahdin minä mr Jenkinsonille, --
kuinka saatoittekaan kaikkien tuskieni lisäksi vielä kertoa hänen
olevan kuolleen? Mutta mitäpä tuosta! Minun iloni, saatuani hänet
jälleen, palkitsee minut yltäkyllin kärsimyksistäni.
-- Mitä teidän kysymykseenne tulee, -- virkkoi Jenkinson, --
niin siihen on helppo vastata. Minun mielestäni ei teillä ollut
muuta keinoa, päästäksenne vankeudesta pois, kuin taipua squiren
vaatimuksiin ja suostua hänen avioliittoonsa toisen nuoren ladyn
kanssa. Mutta siihen te ette sanonut suostuvanne niinkauan kuin
tyttärenne on hengissä. Ei siis ollut muuta neuvoa saada asiata
lukkoon kuin ilmoittaa teille, että tyttärenne on kuollut. Minä sain
vaimonne osalliseksi tähän tuumaan, eikä meillä hamaan tähän asti
ollut sopivaa tilaisuutta tehdä teille selkoa asian oikeasta laidasta.
Koko seurassa oli ainoastaan kaksi henkeä, joitten kasvot eivät
riemusta loistaneet. Mr Thornhillin varmuus oli kokonaan hervahtunut:
hän näki edessään pohjattoman kuilun täynnä häpeää ja puutetta.
Putoaminen sinne hirvitti häntä niin, että hän lankesi polvilleen
setänsä eteen ja pyysi surkealla äänellä armoa. Sir William oli
sysäämäisillään hänet pois, mutta minun pyynnöstäni hän käski hänen
nousta ja sanoi tuokion kuluttua:
-- Sinun ilkeytesi, rikoksesi ja kiittämättömyytesi tosin eivät
ansaitse sääliä, mutta aivan puille paljaille sinä et kumminkaan
jää. Sen verran sinulla on oleva, että riittää jokapäiväisiin
elämäntarpeisin, ei irstailemisiin. Tälle nuorelle ladylle, sinun
vaimollesi, on tuleva kolmas osa siitä, mikä kerran oli sinun omaasi,
ja yksin hänen hyväntahtoisuudestaan riippuu ylimääräiset lisät
vast'edes.
Squire yritti lausumaan kiitollisuuttansa tällaisesta
ystävällisyydestä valituin sanoin, mutta baronetti esti hänet siitä:
-- Älä kehnouttasi enää entistä suuremmaksi tee, -- virkkoi hän; --
kylliksi ilmeistä se on jo nytkin.
Hän käski sitten hänen samassa lähteä pois ja pitää entisistä
palvelijoistaan yhden vaan, kenet sopivaksi näkee, sillä muita ei
hänellä saa olla.
Heti hänen lähdettyänsä sir William astui kohteliaasti hymyillen
Olivian luokse ja onnitteli häntä. Hänen esimerkkiään noudattivat
miss Wilmot ja vanha herra Wilmot. Vaimonikin suuteli tytärtään
herttaisesti, koskapa, käyttääkseni hänen omia sanojaan, Oliviasta
nyt oli tullut kunniallinen aviovaimo. Sofia ja Moses samoin. Ja
meidän hyväntekijämme, mr Jenkinson, pyysi hänkin saada kunnian
päästä onnittelemaan. Meidän riemumme näytti nyt olevan ylimmillään.
Sir William, jonka suurimpana ilona oli tehdä hyvää, katseli nyt
ympärilleen mielihyvästä loistavin silmin ja näki kaikkialla
riemullisia katseita. Sofia yksin ei näyttänyt täysin tyytyväiseltä,
emme saattaneet käsittää, miksi.
-- Minusta näyttää, -- virkkoi sir William hymyillen, -- että
kaikki ovat varsin onnellisia, paitsi yhtä tai kahta. Minulla on
vielä yksi oikeudenmukainen työ suoritettavana. Te myönnätte, --
jatkoi hän, kääntyen minuun, -- kuinka suuressa kiitollisuuden
velassa me kumpainenkin olemme mr Jenkinsonille. Oikeus ja kohtuus
niinmuodoin on, että me kumpikin hänet palkitsemmekin. Miss Sofia
tahtoo tietystikin tehdä hänet onnelliseksi; minulta mr Jenkinson saa
viisisataa puntaa hänen myötäjäisikseen, ja minä olen vakuutettu,
että he täten tulevat varsin hyvin toimeen. No niin, miss Sofia,
mitäs vastaatte tällaiselle puhemiehelle?
Tyttö rukka oli vähällä kaatua äitinsä syliin, kuultuaan näin
inhottavan ehdotuksen.
-- Ettäkö ottaisin hänet, sir? -- virkkoi hän heikolla äänellä. --
En, sir, en milloinkaan!
-- Mitenkä? -- huudahti toinen, -- ettekö huoli mr Jenkinsonista,
hyväntekijästänne, pulskasta pojasta, jolla on viisisataa puntaa ja
hyvät toiveet tulevaisuudesta?
-- Sir, -- virkkoi tyttö, tuskin kyeten puhumaan. -- Lakatkaa jo,
älkääkä tehkö minua niin peräti onnettomaksi.
-- Katsos tuota itsepäistä! -- huudahti toinen jälleen. -- Hyljätä
mies, jolle koko perhe on niin suuressa kiitollisuuden velassa,
sisarenne pelastaja, jolla on viisisataa puntaa! Ettekö vainenkaan
huoli hänestä?
-- En, sir! En koskaan, -- vastasi Sofia tuskissaan. -- Ennen kuolen!
-- Jos niin on, -- virkkoi sir William, ellette hänestä huoli, niin
täytynee minun itseni saada teidät.
Ja näin sanottuaan hän painoi tytön kiihkeästi rintaansa vasten.
-- Mun armahin tyttöni, sinä tytöistä herttaisin! -- puheli
hän. -- Kuinka saatoit ajatellakaan, että sinun oma Burchellisi
milloinkaan voisi sinua pettää, tahi että sir William Thornhill
milloinkaan lakkaisi lempimästä armastansa, joka rakastaa häntä vain
hänen tähtensä? Olen monen vuoden kuluessa etsinyt naista, joka,
rikkaudestani mitään tietämättä, saattaisi pitää minua muutoinkin
ansiollisena miehenä. Turhaan minä haeskelin nenäkkäitten ja
rumienkin joukosta ja -- kuinka suuri olikaan vihdoin minun riemuni,
saatuani omakseni niin paljon älyä ja immen niin ihanan kuin taivaan
enkeli!
Kääntyen sitten mr Jenkinsoniin hän jatkoi:
-- Kosk'en minä, sir, saata luopua tästä nuoresta ladystä, sillä hän
on mielistynyt minun kasvojeni kuosiin, niin en saata muuta palkintoa
teille antaa kuin hänen myötäjäisensä. Huomenna saatte minun
voudiltani nostaa viisisataa puntaa.
Meidän oli nyt syytä ruveta uudestaan onnittelemaan, ja lady
Thornhill sai osakseen samat kohteliaisuuden osoitukset kuin sisarkin
äskettäin. Heti senjälkeen tuli sir Williamin kamaripalvelija
ilmoittamaan, että vaunut ovat valmiina viemään meitä majataloon,
jossa kaikki on jo varustettu meidän vastaan-ottoamme varten. Vaimoni
ja minä läksimme ulos seurueen etunenässä, jättäen nämä murheen
mustat asuinsijat. Jalomielinen baronetti määräsi neljäkymmentä
puntaa jaettaviksi vankien kesken; mr Wilmot noudatti hänen
esimerkkiänsä ja lahjoitti samaan tarkoitukseen kaksikymmentä puntaa.
Portilla oli kylänväki vastaan-ottamassa meitä riemuhuudoilla.
Joukossa oli pari kolme minun seurakuntalaistani, joitten kättä nyt
sain ilomielin puristaa. He seurasivat meitä majataloon, jonne oli
valmistettu komeat illalliset. Kansalle jaettiin ruokia runsain
määrin.
Päivän kuluessa kun olin kokenut niin paljon sekä iloa että tuskaa,
tunsin nyt olevani kovasti väsynyt ja senvuoksi pyysin illallisen
jälkeen saada vetäytyä pois. Jätin muut kesken parasta iloa, ja
heti kuin olin jäänyt yksikseni, puhkesi sydämeni kiitokseen Häntä
kohtaan, joka meille jakaa sekä iloja että suruja, ja nukuin sitten
sikeästi aamuun asti.