Alkaa näyttää valoisemmalta. Olkaamme lujia, niin onni vihdoinkin
kääntyy meidän puolellemme.
Puheen päätettyäni, ja kuulijani siirryttyä pois, tuli luokseni
ylivartija, inhimillisimpiä siinä virassa, ja pyysi, ett'en panisi
pahaksi, jos hänen on täyttäminen velvollisuutensa: hänen on
nimittäin määrä viedä poikani lujempaan koppiin. Hän saa kumminkin
käydä joka aamu luonani. Minä kiitin häntä tuosta ystävällisyydestä,
puristin poikani kättä ja sanoin hänelle jäähyväiset, muistuttaen
häntä siitä suuresta velvollisuudesta, joka hänen edessänsä on.
Minä laskin pitkäkseni. Toinen pikku pojistani istui vuoteeni
laidalle ja rupesi minulle lukemaan. Samassa tuli mr Jenkinson
sisään, ilmoittaen, että tietoja oli saatu minun tyttärestäni:
muuan henkilö oli pari tuntia sitten nähnyt hänet erään vieraan
herran seurassa. He olivat pysähtyneet läheiseen kylään aterioimaan
ja näkyivät aikovan palata sieltä kaupunkiin. Tuskin oli hän
saanut tämän kertoneeksi, niin jo riensi ylivartija kiireissään ja
hyvillään tuomaan sitä tietoa, että tyttäreni on löydetty. Heti
kohta senjälkeen syöksi Moseskin sisään, huutaen, että Sofia sisko
on alhaalla ja tulee heti tänne ylös vanhan ystävämme mr Burchellin
kanssa.
Hänen tätä parast'aikaa kertoessaan, tuli huoneesen mun armas
tyttäreni, melkein rajuna ilosta, ja riensi riemuissaan minua
suutelemaan. Äiti se ääneti itkeä tihusteli iloissansa.
-- Isä! huusi mun oma tyttäreni, -- tässä on se uljas mies, jota
minun tulee kiittää pelastuksestani. Tämän herran pelvottomuus on
tehnyt minut onnelliseksi ja vapaaksi...
Suudelmalla hänet keskeytti mr Burchell, iloisempana kuin tyttö itse.
-- Kas! Mr Burchell! -- huudahdin minä. -- Kurjassa näette meidät
suojassa nyt, ja peräti toisellaisia olemme nyt kuin silloin,
viimeksi tavattaessa. Te olitte aina meidän ystävämme. Aikaa
sitten jo huomasimme väärinkäsityksemme ja olemme katuneet
kiittämättömyyttä, jota silloin teille osoitimme. Minua melkein
hävettää katsoa teitä silmiin, muistaessani, kuinka kehnosti teitä
kohtelin. Mutta minä toivon, että te annatte anteeksi minulle, jonka
muuan kelvoton konna on pettänyt ja syössyt, ystävyyden naamarin
alla, kurjuuteen.
-- Mahdotonta, -- vastasi mr Burchell, mahdotonta on minun antaa
anteeksi, kosk'ette milloinkaan ole minua loukannut. Huomasin
osittain jo silloinkin teidän erehdyksenne, ja koska minun oli
mahdoton sitä ehkäistä, niin en voinut muuta kuin valittaa sitä.
-- Se käsitys minulla teistä aina oli, -- virkoin minä, -- että te
olette ylevämielinen mies; nyt minä sen näen. Mutta kerro, lapsi
kulta, mitenkä sinä pelastuit, tahi ketä ne rosvot olivat, jotka
sinut ryöstivät.
-- En todellakaan, tiedä itsekään, -- vastasi hän, -- kuka se
kunnoton oli, joka minut sieppasi. Olimme äidin kanssa kävelemässä.
Mies astui meidän takanamme, ja tuskin ennätin huutaa apuakaan, niin
jo hän oli työntänyt minut vaunuihin, ja samassa läksivät hevoset
laukkaamaan. Minä näin useampia ihmisiä tiellä ja huusin heitä
avuksi, mutta he eivät olleet kuulevinankaan minun pyynnöistäni.
Sillä välin koetti ryöstäjä kaikin tavoin estää minua huutamasta;
vuoroin hän mielisteli, vuoroin uhkaili, vannoen, että jos minä
vaan olen hiljaa, ei hän tee minulle mitään pahaa. Hetken kuluttua
minä löin rikki akkunan, jonka hän oli vetänyt ylös, ja kenenkä
minä huomasin jonkun matkan päässä? Kenenkäs muun kuin meidän
vanhan ystävämme mr Burchellin astuvan kiireisin askelin, niinkuin
tavallisestikin, kädessään paksu keppi, josta me ennen niin usein
nauroimme hänelle. Jouduttuamme kuuleman matkan päähän hänestä,
minä huusin häntä nimeltä ja pyysin avukseni. Minä huusin uudestaan
useampia kertoja, kunnes hän kovalla äänellä käski kuskin pysähtyä.
Tämä ei ollut tietääkseenkään, vaan läksi ajamaan yhä kovempaa
vauhtia. Minä luulin jo, ett'ei mr Burchell enää voi saavuttaa
meitä, mutta tuskin oli minuttiakaan kulunut, niin näin hänen
juoksevan hevosten rinnalla ja yhdellä iskulla lyövän kuskin
maahan. Hevoset pysähtyivät silloin itsestään. Rosvo hyppäsi ulos,
kiroten ja uhaten, veti miekkansa ja käski mr Burchellin menemään
tiehensä, muutoin hänen käy huonosti. Mutta mr Burchell ryntäsi
hänen päällensä, taittoi palasiksi häneltä miekan ja ajoi häntä
sitten takaa neljänneksen peninkulmaa. Konna pääsi kumminkin pakoon.
Samaan aikaan olin minäkin astunut vaunuista alas, valmiina auttamaan
pelastajaani, mutta pian hän palasi minun suureksi ilokseni. Kuski
toipui huumauksistaan ja olisi hänkin lähtenyt pakoon, mutta mr
Burchell käski häntä hengen uhalla nousemaan jälleen ja kyyditsemään
meidät vaunuissa takaisin kaupunkiin. Huomattuaan vastustamisen
mahdottomaksi, kuski totteli vastenmielisesti. Hänen saamansa haava
oli ainakin minun mielestäni vaarallinen. Pitkin matkaa hän vaikeroi
haavaansa, niin että mr Burchellin kävi häntä vihdoin sääli ja jätti
hänet minun pyynnöstäni seuraavaan majataloon, jonne paluumatkalla
poikkesimme, ja josta otimme toisen kuskin.
-- Terve tultuasi sitten lapseni! -- huudahdin minä, -- ja sinä,
hänen uljas pelastajansa, tuhannesti terve tullut! Vähät ovat meillä
vieraanvarat, mutta sydämemme ovat valmiit vastaan-ottamaan teitä. Ja
nyt, mr Burchell, joka olette tyttäremme pelastanut! Jos aikomuksenne
on saada hänet palkinnoksi, niin hän on teidän. Jos saatatte alentua
heimolaisuuteen niin köyhän perheen kanssa kuin minun, niin ottakaa
hänet. Saakaa hänen suostumuksensa, kuten tiedän teidän saaneen hänen
sydämensäkin, silloin on teillä minunkin suostumukseni. Ja sallikaa
sanoani, sir, ett'en teille vähäistä aarretta annakaan; hän on
kuulu kauneudestaan, se on totta, mutta en nyt sitä tarkoita; hänen
sydämensä minä teille aarteena annan.
-- Mutta, sir, -- virkkoi hän, -- epäilemättä te tunnette,
millaisissa oloissa minä olen, ja ett'en minä kykene hoitamaan häntä
kyllin ansiollisesti.
-- Jos tuolla vastaväitteellä, -- lausuin minä, -- aiotaan puikahtaa
minun tarjoukseni ohitse, niin en sano enää mitään; minä vaan en
tunne toista, joka olisi niin arvokas ansaitsemaan hänet kuin te; ja
jos minä voisin antaa hänelle tuhansia, ja jos tuhannet häntä minulta
pyytäisivät, niin kunniallinen, uljas Burchellini olisi minulle
mieleisin kaikista.
Tähän kaikkeen näkyi hänen vaitiolonsa antavan masentavan kiellon,
ja mitään vastaamatta minun viimeisiin sanoihini hän kysäisi, eikö
tänne saisi jotain virvokkeita lähimmästä ravintolasta. Saatuaan
myöntävän vastauksen, hän tilasi tänne päivälliseksi parasta, mitä
hätä pikaa ennättävät valmistaa. Samoin hän käski tuoda tusinallisen
parasta viiniä, mitä heillä on, ja minulle jotain sydämen vahviketta.
Myhähtäen hän sitten virkkoi minulle tahtovansa kerrankin
hiukan liikahtaa ja vakuutti, ett'ei hän, vaikka nyt ollaankin
vankihuoneessa, milloinkaan ole ollut niin hilpeällä mielellä
kuin nyt. Ylivartija tuli pian sisään panemaan ateriata kuntoon.
Pöytä lainattiin häneltä, ja huomattavalla tavalla hän näytti
avuliaisuuttansa. Viinit pantiin järjestykseen, ja kaksi varsin hyvin
laitettua ruokalajia kannettiin sisään.
Tyttäreni ei ollut vielä kuullut poloisen veljensä surullisesta
kohtalosta, eikä kukaan meistä näyttänyt tahtovan häiritä sen
kertomisella hänen iloansa. Turhaan minä kumminkin koetin pysyä
hilpeällä mielellä; onnettoman poikani tila teki tyhjäksi kaikki
teeskelyn yritykset, niin että minun vihdoin täytyi keskeyttää
yhteinen ilo ja kertoa, mitenkä onnettomasti hänen oli käynyt, jonka
jälkeen minä pyysin, että hänen sallittaisiin päästä osalliseksi
näistä yleisin tyytyväisyyden hetkistä. Sittenkuin vieraat olivat
toipuneet hämmästyksestänsä, jonka minun kertomukseni oli heissä
vaikuttanut, pyysin minä, että mr Jenkinsoninkin suotaisiin tulla
tänne. Tämän pyyntöni täytti ylivartija tavattoman nöyrästi.
Tuskin oli poikani kahleitten kalina alkanut kuulua käytävästä, kun
jo sisar maltitonna riensi häntä vastaan. Sillä välin mr Burchell
kysäisi minulta, onko minun poikani Yrjö niminen. Minä myönsin. Hän
oli edelleen ääneti. Heti kuin poikani oli astunut sisään, minä
huomasin hänen luovan mr Burchelliin katseen täynnä hämmästystä ja
kunnioitusta.
-- Tule, poikani! -- lausuin minä. -- Vaikka meidät on hyvin syvälle
painettu, on Sallimus kuitenkin suvainnut suoda meille hiukan
huojennusta vaivoissa. Sisaresi on tullut takaisin, ja tässä hänen
pelastajansa: tälle miehelle minä olen velassa siitä, että minulla
vielä on tytär. Lyö ystävänä kättä hänelle, poikani: hän on ansainnut
meidän hartaimmat kiitoksemme.
Poikani ei näkynyt lainkaan kuulevan minun sanojani. Hän oli koko
ajan seisonut kunnioittavan matkan päässä.
-- Veli rakas, -- huudahti sisar, -- miks'etkäs kiitä minun
pelastajaani? Uljaitten miesten pitäisi aina rakastaa toisiansa.
Toinen seisoi kumminkin yhä edelleen ääneti ja hämmästyneenä, kunnes
meidän vieraamme huomasi olevansa viimeinkin tunnettu ja luontaisella
arvokkaisuudellaan pyysi poikaani astumaan esille. En ole koskaan
nähnyt mitään niin todella majesteetillista kuin mr Burchellin ryhti
silloin. Ylevin näky maailmassa, sanoo muuan filosofi, on kunnon
mies, joka taistelee vastoinkäymisten kanssa. On ylevämpiäkin,
nimittäin kunnon mies, joka tulee hänen avukseen.
Kiinnitettyään poikaani voimakkaan katseen ja silmäiltyään häntä
hetkisen, hän lausui:
-- Taaskin minä huomaan, te ajattelematon poika, että sama rikos...
Hänet keskeytti vanginvartijan apulainen, ilmoittaen, että muuan
ylhäinen herra, joka oli tullut vaunuissa kaupunkiin useamman
palvelijan kanssa, lähettää kunnioittavan tervehdyksensä täällä
olevalle gentlemanille ja tiedustaa, milloinka hänen sopisi tulla
hänen puheilleen.
-- Pyydä häntä odottamaan, -- sanoi vieras, -- kunnes saan
tilaisuuden ottamaan hänet vastaan.
Kääntyen sitten poikani puoleen, hän jatkoi:
-- Minä huomaan teidän tehneen itsenne syylliseksi samaan rikokseen,
josta kerran ennenkin teitä nuhtelin, ja josta laki on valmis
määräämään teille ankarimman rangaistuksen. Te kuvittelette
kaiketi, että oman henkenne ylenkatsominen oikeuttaa teitä ottamaan
toiseltakin ihmiseltä hengen. Missäpäs sitten, hyvä herra, teidän
mielestänne on erotus kaksintaistelijan välillä, joka oman,
arvottomana pitämänsä hengen panee alttiiksi, ja murhaajan välillä,
joka toimii paremmin turvattuna? Vähentääkö se pelurin petosta, että
hän sanoo pelanneensa pelkillä luumarkoilla?
-- Voi, sir, -- huudahdin minä, -- ken lienettekään, säälikää tätä
väärään johdettua poika parkaa, sillä minkä hän teki, sen hän teki
vain totellakseen loukattua äitiänsä, joka tuskansa katkeruudessa
oli vaatinut häntä, siunauksen pois-ottamisen uhalla, kostamaan
hänen puolestansa! Kas tässä, sir, kirje, josta näette, kuinka
ymmärtämättömästi äiti teki, ja joka lieventää poikani rikoksen.
Vieras otti kirjeen ja luki sen hätäpikaa läpi.
-- Tämä, -- virkkoi hän, -- tämä tosin ei täydellisesti poista
syyllisyyttä, mutta on siinä siksi paljon lievennystä rikokselle,
että minä sen johdosta annan hänelle anteeksi. Ja nyt, sir, --
jatkoi hän ottaen ystävällisesti poikaani kädestä; huomaan teidän
olevan hämmästyksissänne, kohdatessanne minut täällä, mutta olenpa
minä käynyt vankihuoneissa vähemmänkin tärkeissä asioissa. Nyt olen
tullut tänne pitämään huolta, että oikeus tapahtuu eräälle arvoisalle
miehelle, jota kohtaan minä tunnen vilpitöntä kunnioitusta. Minä
olen jo kauan aikaa valepuvussa tarkastanut teidän isänne hyvää
sydäntä. Hänen matalassa majassaan on minun osakseni tullut
kunnioitusta, jossa ei ollut imartelua, ja hänen yksinkertaisen,
hauskan kotilietensä ääressä olen nauttinut sellaista onnea,
jota en ole hoveissa löytänyt. Veljeni poika on saanut tietää,
että minä olen aikonut käydä täällä, ja näkyy hänkin saapuneen
tänne. Olisi kohtuutonta sekä häneen että teihin nähden, jos hänet
tutkimatta tuomitseisin. Jos kelle vääryyttä on tehty, niin se
pitää oikaistaman, ja sen uskallan kerskailematta sanoa, ett'ei
kellään ole milloinkaan ollut syytä moittia sir William Thornhillin
oikeamielisyyttä.
Tuossa siis oli se mies, jota me olimme kauan aikaa pitäneet
hyvänsävyisenä, hauskana tuttuna talossa, ja hän ei ollut kukaan
muu kuin kuuluisa sir William Thornhill, jonka hyvät avut ja
omituisuudet olivat kaikkialla tunnetut. Tuo köyhä mr Burchell olikin
hyvin nerokas ja vaikutusvaltainen mies. Neuvoskunnat noudattivat
mielellään vastaan hänen neuvojansa, ja puolueet ne luottamuksella
häntä kuuntelivat. Hän oli maansa ystävä ja kuninkaalleen uskollinen.
Vaimo parkani, muistellen, kuinka ylen tuttavallisesti hän oli tätä
herraa kohdellut, oli vähällä pyörtyä pelkästä säikäyksestä, mutta
Sofia, joka hetki sitten oli pitänyt häntä omanaan, huomasi nyt,
kuinka äärettömän juovan varallisuus on heidän välillensä asettanut,
eikä voinut salata kyyneleitänsä.
-- Voi, sir! -- huudahti vaimoni, varsin surkean näköisenä, -- kuinka
on mahdollista, että te milloinkaan voisitte antaa minulle anteeksi?
Sitä kunnioituksen puutetta, jolla minä teitä kohtelin, silloin kuin
minulla viimeksi oli kunnia nähdä teitä meillä, ja niitä pilapuheita,
joita julkenin lasketella, juuri niitä pilapuheita, sir, pelkään mä,
te ette milloinkaan voi anteeksi antaa.
-- Hyvä rouva, -- vastasi toinen myhäillen, -- minkä teillä oli
pilapuheita, sen oli minulla vastauksia varalla. Päättäköön koko tämä
seura, eivätkö minun komppani olleet aivan yhtä hyviä kuin teidänkin.
En todellakaan voisi tällä haavaa olla suutuksissa kehenkään muuhun
kuin siihen ihmiseen, joka säikäytti tämän mun tyttöni pienen.
Minulla ei ollut aikaa tarkastaa rosvoa senkään vertaa, että voisin
yleisessä kuulutuksessa ilmoittaa hänen tuntomerkkinsä. Sanokaas,
armas Sofia, voisitteko te tuntea hänet?
-- En ole siitä aivan varma, -- vastasi Sofia.
-- Muistelen kumminkin, että hänellä oli iso arpi toisessa
silmäkulmassa.
-- Suokaa anteeksi, neiti, -- keskeytti Jenkinson, joka oli
saapuvilla, -- mutta olkaa hyvä ja sanokaa, oliko miehellä oma
punainen tukka?
-- Luullakseni oli, -- vastasi Sofia.
-- Ja te, armollinen herra, -- kysäisi mr Jenkinson, kääntyen sir
Williamin puoleen, -- huomasitteko, että hänellä oli hyvin pitkät
jalat?
-- En osaa sanoa, -- virkkoi baronetti, kuinka pitkät ne olivat,
mutta nopeasti ne liikkuivat, sen tiedän, sillä pakoon hän minulta
pääsi, ja siihen en luulisi koko valtakunnassa kenenkään muun
pystyvän.
-- No niin, armollinen herra, -- huudahti Jenkinson, -- minä tunnen
hänet! Se on varmaankin sama mies: Englannin nopein juoksija, joka on
voittanut Newcastlen kuuluisan Pinwiren. Hänen nimensä on Timoteus
Baxter. Minä tunnen hänet perin pohjin ja tiedän hänen nykyisen
olopaikkansakin. Jos teidän armonne suvaitsee käskeä ylivartijan
lähettämään kaksi miestä minun kanssani, niin minä lupaan tuoda hänet
teidän luoksenne vähintänsä tunnin perästä.
Lähetettiin sana ylivartijalle, ja hän tuli silmänräpäyksessä. Sir
William kysyi, tunteeko hän häntä.
-- Kyllä, armollinen herra, -- vastasi kysytty, -- hyvinhän minä
tunnen sir William Thornhillin, ja ken häntä osaksikin tuntee, se
tahtoisi tuntea häntä yhä enemmän.
-- No niin, -- sanoi baronetti, -- minä pyydän nyt, että te minun
edesvastauksellanne sallitte tämän miehen lähteä kahden palvelijanne
kanssa asioille. Ja koska minä olen valtuutettu rauhatuomariksi, niin
minä puhun teidän puolestanne.
-- Teidän lupauksenne on riittävä, -- vastasi ylivartija, -- ja jos
minutinkan verran ennakolta annatte minulle viittauksen, niin saatte
lähettää heidät ympäri koko Englannin, minne vaan suvaitsette.
Ylivartijan suostumuksella lähetettiin Jenkinson nyt hakemaan
Timoteus Baxteria. Sillä välin huvitti meitä suuresti nuorimman
poikani Billin toimeliaisuus, hän kun nyt juuri sisään tultuansa
juoksi sir Williamin kaulaan, suutelemaan häntä. Äiti yritti mennä
kurittamaan poikaansa moisesta tungettelemisesta, mutta tuo kunnon
mies esti sen. Hän otti Billin, niin repaleisena kuin poika oli,
polvelleen.
-- No Bill, sinä paksuposkinen vekkuli, virkkoi hän, -- vieläkö
muistat vanhaa Burchell ystävää? Entäs sinä, Dick, arvoisa äijä,
oletko sinäkin täällä? Katsokaas, minä en ole unohtanut teitä.
Sen sanottuaan hän antoi kummallekin suuren palan mesileipää, jonka
poika parat heti söivät makeaan suuhunsa: tän'aamuna he olivatkin
saaneet varsin niukan suuruksen.
Me kävimme päivälliselle, vaikka ruuat olivat jo melkein kylmiä. Sitä
ennen sir William kirjoitti lääkkeitä minun kättäni varten, jota
yhä edelleen pakotti. Hän oli näet aikoinaan huviksensa tutkinut
lääketiedettä ja oli tavallista enemmän perehtynyt siihen. Lääkkeet
tuotiin paikkakunnan apteekista, ja heti kuin ne oli pantu kipeälle
käsivarrelle, tunsin ilmeistä helpotusta.
Pöydässä meitä passasi ylivartija itse, koettaen kohdella meidän
vierastamme niin syvällä kunnioituksella kuin suinkin osasi. Mutta
ennenkuin ateria oli loppunut, tuli jo uudestaan sana veljenpojalta,
joka pyysi päästä setänsä puheille, puolustamaan viattomuuttansa ja
kunniaansa. Baronetti suostui ja käski pyytää mr Thornhillia sisään.