KAHDESNELJÄTTÄ LUKU

Loppu.

Huomenissa herätessäni näin vanhimman poikani istuvan sänkyni

laidalla. Hän oli tullut tuomaan minulle uutta iloista sanomaa.

Päästettyään minut ensin siitä sitoumuksesta, johon hänen edestänsä

olin käynyt edellisenä päivänä, hän kertoi, että se kauppias, jonka

huostassa minun rahani olivat olleet, ja joka oli kaupungista

karannut, oli äskettäin saatu kiinni Antwerpenissä. Häneltä oli

saatu tavaroita, joitten arvo oli suurempikin kuin hänen velkojainsa

saamiset. Mutta melkein yhtä paljon kuin tämä odottamaton onni,

ilahdutti minua poikani ylevämielisyys. Minua vain epäilytti,

sopisiko minua vastaan-ottaa poikani tarjousta.

Kesken näitä mietteitäni astui sir William huoneeseni, ja hänelle

minä ilmaisin epäröimiseni. Hän arveli, että koska minun pojallani

jo naimisensakin kautta on melkoinen omaisuus, niin saatan minä

empimättä hyväksyä hänen esityksensä. Sir William oli muutoin

tullut minulle ilmoittamaan lähettäneensä jo eilis-iltana hakemaan

lupakirjoja. Niitä hän sanoi odottavansa hetkestä hetkeen ja lausui

toivovansa, ett'en minä kiellä apuani, tehdäkseni heidät kaikki jo

tänä aamuna onnellisiksi.

Hänen paraillaan tätä puhuessansa tuli lakeija sanomaan, että

lähettiläs oli palannut. Koska minä nyt olin jo pukeissani, niin

läksin alas. Siellä huomasin vallitsevan semmoisen riemun kuin

hyvinvoipaisuus ja viattomuus suinkin voipi synnyttää. Heidän

naurunsa ei minua kumminkaan miellyttänyt, koskapa nyt oltiin

valmistautumassa varsin juhlalliseen toimitukseen. Minä selitin

heille, kuinka vakavina, säädyllisesti ja juhlamielisinä heidän

tulisi esiintyä tässä tärkeässä tilaisuudessa, ja valmistaakseni

heitä siihen luin heille pari saarnaa ja yhden kappaleen minun omaa

kirjoitustani. Mutta heitä vaan ei saanut taipumaan eikä talttumaan

millään. Vieläpä matkalla kirkkoonkin, jonne minä astuin edeltä, oli

vakavuus heistä kokonaan tiessään, ja minun teki usein mieli kääntyä

harmistuneena heidän puoleensa.

Kirkossa uusi pulma, joka ei helpolla ottanut selvitäksensä.

Nostettiin nimittäin kysymys, kumpainenko pari ensiksi vihitään.

Poikani morsian tahtoi kiven kovaan, että alku olisi tehtävä lady

Thornhillista (siksi tulevasta nimittäin), mutta toinen pani yhtä

kiihkeästi vastaan: hän ei tahdo tulla syypääksi maailman edessä

moiseen epäkohteliaisuuteen. Tätä väittelyä kesti kotvan aikaa yhtä

suurella itsepäisyydellä ja säädyllisyydellä kummaltakin puolen. Minä

se sillä välin yhä vaan seisoin kirja kädessä, valmiina alkamaan

toimituksen. Vihdoin minä jo kyllästyin koko kinaan ja paiskasin

kirjan kiinni, sanoen:

-- Näyttää siltä kuin ei teistä kukaan tahtoisi tulla vihityksi.

Parasta siis kun lähdemme takaisin, sillä ei tästä tänä päivänä näy

tulevan mitään.

Silloin he tulivat järkiinsä jälleen. Ensin vihittiin baronetti ja

hänen ladynsä, sitten minun poikani ja hänen armaansa.

Olin jo ennakolta tänä aamuna lähettänyt ajoneuvot noutamaan

arvoisata naapuriani Flamboroughia perheineen meille. Ja kirkosta

majataloon palatessamme meillä olikin ilo nähdä heidät kaikki siellä.

Mr Jenkinson tarjosi kätensä vanhimmalle tyttärelle, ja minun

poikani talutti nuorempaa. (Sen koommin olen huomannut Moseksen

pitävän hyvinkin hyvää silmää tyttöön, ja minun suostumukseni

ja kannatukseni hän saakin, kun vaan tulee pyytämään.) Tuskin

olimme tulleet majatalolle, niin jo saapui sinne koko joukko minun

seurakuntalaisiani, jotka olivat kuulleet, kuinka hyvin minun oli

käynyt, ja tulivat nyt minua onnittelemaan. Heidän joukossaan oli

niitäkin, jotka olivat tahtoneet ryöstää minut pois, ja joita

olin niin kovasti varoittanut. Kerrottuani nyt tuon tapauksen sir

Williamille, vävylleni, hän nuhteli heitä hyvin ankarasti, mutta

huomattuaan heidän käyneen kovin alakuloisiksi hänen kovista

sanoistaan, hän antoi heille puoli guineata mieheen, käskien heidän

juomaan hänen terveydeksensä ja rohkaisemaan masentuneet mielensä.

Pian sen jälkeen kutsuttiin meidät pulskille päivällisille, jotka mr

Thornhillin kokki oli laittanut.

Älköönhän katsottako sopimattomaksi mainita, että squire elää tällä

haavaa seuralaisensa, erään sukulaisen, luona. Häntä siedetään varsin

hyvin, ja harvoin hän saa aterioilla istua sivupöydän ääressä, paitsi

silloin kuin pääpöydässä ei ole tilaa. Häntä nimittäin ei pidetä

vieraana. Hänen aikansa kuluu seurustellessa sukulaisensa kanssa,

joka on hiukan alakuloisuuteen taipuvainen, ja opetellessa torvea

puhaltamaan. Vanhin tyttäreni muistelee kumminkin kaipauksella

häntä ja on -- mutta tämän minä pidän salassa -- minulle sanonut

leppyvänsä, jos squire vaan parantaa itsensä.

Mutta palatkaamme pääasiaan, sillä minusta ei ole tuommoisiin

poikkeamisiin. Olimme juuri pöytään käymässä, kun taas alkoi

kursailu. Kysymys oli, eiköhän minun vanhimman tyttäreni, rouvana,

tulisi istua kahden nuoren morsiamen vastapäätä. Kinastelusta teki

Yrjö poikani pikaisen lopun, ehdottaen, että pöydässä istuttaisi

muitta mutkitta: kukin herra naisensa vieressä. Tähän ehdotukseen

suostuivat suurella mielihyvällä kaikki, paitsi vaimoani, joka,

mikäli minä huomasin, ei ollut oikein tyytyväinen siihen, ett'ei hän,

niinkuin oli odottanut, saa istua pöydän päässä ja tarjota ruokia

kullekin erikseen. Mutta tuosta huolimatta me olimme sanomattoman

iloisella mielellä. En saata sanoa, olimmeko sukkelampipuheisia nyt

kuin ennenkään, mutta ainakin me nauroimme enemmän, ja sehän on

loppujen lopussa yhtä hyvä. Yksi hassu kohtaus on jäänyt mieleeni.

Vanha mr Wilmot joi Moses poikani onneksi. Tämä oli sattunut

kääntymään toisaanne ja vastasi: "Kiitos, hyvä neiti!" Vanha

herra iski silloin silmää meille muille, huomauttaen, että nuori

mies mahtaa ajatella kultaansa. Tuon pilapuheen kuultuansa olivat

Flamboroughin neitoset vähällä kuolla nauruun.

Heti päivällisten jälkeen minä, vanhan tapani mukaan, ehdotin, että

pöytä siirrettäisiin pois, jotta mielihyvikseni saisin taaskin

kerran nähdä perheeni ympärilläni kotilieden ääressä. Pikku pojat

istuivat minun polvillani, muut vaimojensa vieressä. Minulla ei ollut

enää mitään toivomusta tällä puolen haudan. Kaikki huoleni olivat

haihtuneet. Iloni oli sanomaton.

Puuttuu vaan, että kiitollisuuteni hyvinä päivinä olisi vielä

suurempi kuin kärsivällisyyteni vastoinkäymisissä.

Viiteselitykset:

[1] Wakefield, lue: ueekfiild.

[2] Lukija ottakoon huomioonsa, että oikeinkirjoitus

englanninkielessä on ylen vaikea asia. Suomentajan muistutus.

[3] Mrs lyhennys sanasta mistress (lue: misis) = rouva. Suom. muist.

[4] Mr lyhennys sanasta mister = herra. Suom. muist.

[5] Penny (monikossa pence) = 10,5 Suomen penniä Suom. muist.

[6] Guinea (lue: giine) entinen kultaraha Englannissa, arvoltaan =

26,80 Smk.

[7] 1 Englannin peninkulma (maili) = 1,6 kilometriä. Suom. muist.

[8] Squire lue: (skvair) = maajunkkeri eli aatelismies,

maatilan-omistaja.

[9] 1 acre [lue: eek(e)r] = 2/5 hehtaaria.

[10] Charles (lue: tshaarls) = Kaarlo.

[11] Dick lyhennys nimestä Richard, Bill samoin nimestä William.

Suom. muist.

[12] Englantilaisen piispan virkapukuun kuuluva osa. Suom. muist.

[13] 1 unssi = 28 grammaa. Suom. muist.

[14] Antiqua mater = yliopisto, korkeakoulu. Grub-street Lontoossa

sen kadun nimi, jonka varrella asui köyhiä kirjailijoita.

[15] Ned on hyväilymuoto nimistä Edward, Edmund, Edwin. Suom. muist.

[16] Baronetti = aatelismies, arvossa baron'in ja knight'in (ritarin)

välillä.

[17] Tyborn (lue: Taibö(r)n), silloinen mestauspaikka Lontoossa.

Wakefieldin kappalainen · 第 35 / 36 题