Todistus Sallimuksen tasapuolisesta menettelystä onnellisiin ja
onnettomiin nähden maailmassa. Ilo ja tuska ovat jo olennoltaan
sellaisia, että onnettoman täytyy saada kärsimystensä ylimäärästä
korvausta tulevassa elämässä.
"Ystävät, lapseni ja vankikumppalit! Ajatellessani, millä tavoin hyvä
ja paha täällä maan päällä on jaettuna, minä huomaan, että paljo on
annettu ihmisille riemua, mutta vielä enemmän kärsimystä. Jos vaikka
koko maailman tutkisi, niin ei löytäisi ainoatakaan niin onnellista,
ett'ei hänellä edes jotain olisi toivottavaa, mutta toiselta puolen
tuhannet itsemurhaajat joka päivä todistavat, ett'ei heillä enää
ollut mitään toivomista. Näyttää niinmuodoin siltä, ett'ei ihminen
tässä maailmassa milloinkaan saata tulla täysin onnelliseksi, mutta
kyllä täysin onnettomaksi.
"Miksikä pitää ihmisen kärsimän niin paljon tuskaa? Miksikä tarvitaan
meidän viheliäisyyttämme yleisen onnellisuuden olemassa-oloa varten?
Jos kaikki muu kokonaisuus on täydellinen sen kautta, että sen
alaosat ovat täydellisiä, miksikä sitten tuo suuri kokonaisuus
tarvitsee, täydellinen ollakseen, sellaisia osia, jotka eivät
ainoastaan ole toistensa alaisia, vaan itsessään epätäydellisiäkin?
Siinä kysymyksiä, joista emme milloinkaan selville pääse, ja joista
meidän on tarpeetonkin selville päästä. Tähän asiaan nähden on
Sallimus katsonut parhaaksi masentaa meidän uteliaisuutemme; se
tyytyy vaan antamaan meille lohdutuksen aiheita.
"Tässä tilassa on pyydetty filosofialta ystävällistä apua, ja taivas,
nähdessään kuinka kykenemätön filosofia on ihmistä lohduttamaan,
on antanut hänen avukseen uskonnon. Filosofian lohdutukset ovat
varsin miellyttäviä, mutta usein harhaan viepiä. Se sanoo, meille,
että elämä on täynnä riemuja, jos vaan tahdomme nauttia niitä, ja
toiselta puolen se sanoo, että, vaikka meidän täytyy täällä kärsiä
välttämätöntä kurjuutta, niin elämähän on lyhyt, ja kärsimys pian
loppuu. Näin nämä lohdutukset kumoavat toinen toisensa, sillä jos
elämä on iloa, niin on sen lyhyys tuskaa, ja jos se taas on pitkä,
niin sittenhän meidän kärsimyksemme vain jatkuvat.
"Näin horjuvata on filosofia, mutta uskonnon lohdutus on korkeampaa
laatua. Ihmisen määränä täällä, sanoo uskonto, on kehittää henkeänsä
ja valmistautua toisille asuinsijoille. Kun hyvä ihminen on jättänyt
ruumiinsa ja on pelkkänä kirkastettuna henkenä, niin hän huomaa
luoneensa täällä itse itselleen onnen taivaan. Paha ihminen sitä
vastoin, joka on rikoksilla typistänyt ja saastuttanut itsensä, eroaa
ruumiistansa kauhistuksella ja huomaa ryhtyneensä taivaan kostoon
ennenkuin taivas itse. Ja niinpä meidän on kaikissa elämänoloissa
kiinni pitäminen uskonnosta, parhaimmasta lohduttajasta. Jos me
nimittäin olemme onnelliset, niin on suloista ajatella, että tämä
onni saattaa olla loppumaton; jos taas onnettomia olemme, niin
on sangen lohdullista ajatella, että on olemassa joku rauhan
sija. Uskonto tarjoaa siis onnelliselle onnellisuuden jatkumista,
onnettomalle kärsimysten päättymistä.
"Mutta vaikka uskonto on lempeä jokaista kohtaan, on se luvannut
onnettomalle erityisiä korvauksia. Sairas, alaston, koditon, raskaan
taakan alainen ja vanki -- kaikilla heillä on Jumalan sanassa
runsaasti lupauksia. Meidän uskontomme perustaja sanoo joka paikassa
olevansa onnettoman ystävä. Aivan toisin Hän tekee kuin tämän
maailman väärät ystävät: Hän omistaa kaiken lempensä hyljätyille.
Lyhytmielisyys on moittinut tätä puolueellisuudeksi, ansiottomaksi
etuoikeudeksi. Mutta se ei ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että
itse taivaankin on mahdoton tarjota loppumatonta onnellisuutta yhtä
suurena lahjana onnelliselle kun onnettomallekin. Edelliselle on
iankaikkisuus pelkästään autuutta, koskapa se oikeastaan lisää vaan
sitä, mitä hänellä ennestäänkin jo oli olemassa. Jälkimmäiselle se on
kaksinkertainen etu, sillä se päästää hänet kärsimyksistä täällä ja
palkitsee sitä sitten taivaan autuudella.
"Sallimus on vielä toisessakin katsannossa suosiollisempi köyhiä kuin
rikkaita kohtaan, sillä samalla kuin se saa yhä enemmän kaipaamaan
haudantakaista elämää, samalla se sinne tietäkin tasoittaa. Onneton
on jo pitkin aikaa saanut tutustua kaikenlaatuisiin kauhuihin.
Surujen mies laskee päänsä rauhassa lepoon; ei hänellä ole mitään,
josta hän ikävöiden luopuisi, ei hänellä ole kuin moniahta side, joka
voisi viivyttää hänen lähtöänsä. Ei hän lopullisessa eroamisessa
tunne muuta kuin luonnonomaista tuskaa, joka ei ole millään muotoa
suurempi kuin se, minkä alle hän ennenkin niin usein on nääntynyt,
sillä kun tuska on saavuttanut vissin määrän, silloin luonto
lempeydessään tekee tunnottomaksi jokaisen uuden iskun, minkä kuolema
ruumiisen lyö.
"Täten on Sallimus antanut onnettomille tässä maailmassa kaksi etua,
joita ei onnellisilla ole: ensinnäkin he kuolevat iloisemmalla
mielellä, ja toiseksi on heidän riemunsa, vastakohtana entisille
kärsimyksille, suurempi. Ja tämä seikka, ystävät, ei ole mikään
vähäpätöinen etu; se näkyy olevan yksi niitä nautinnolta, joista
köyhän miehen vertauksessa puhutaan, sillä vaikka hän jo oli
taivaassa ja tunsi kaikkia sen tarjoamia riemuja, niin mainitaan
lisäyksenä hänen onnellisuuteensa se, että hän on aikoinansa saanut
kurjuutta nähdä, mutta nyt hän lohdutetaan; hän on tiennyt, mitä on
olla onneton, ja nyt hän tietää, mitä on olla onnellinen.
"Näin, ystävät, te näette, kuinka uskonto tekee sellaista, mitä
filosofia ei ole milloinkaan tehnyt: se näyttää, kuinka taivas
tasapuolisesti jakaa lahjansa niin onnelliselle kuin onnettomallekin,
mitaten kaikki inhimilliset nautinnot suunnilleen samalla mitalla.
Se antaa sekä rikkaalle että köyhälle saman autuuden tämän elämän
perästä ja saattaa heidät täällä kaipaamaan sitä yhtäläisillä
toiveilla. Mutta jos rikkailla on se etu, että jo täällä saavat
riemuja nauttia, niin on köyhillä ilo siitä, että he, iankaikkisella
riemulla kruunattuina, tietävät, miltä onnettomana olo ennen tuntui.
Ja vaikkapa tätä etua vähäpätöisenä pidettäisiinkin, niin onhan se
iankaikkinen, ja juuri tämä köyhän riemujen loppumattomuus painaa
yhtä paljon kuin se ajallisten riemujen suurempi runsaus, jota maan
mahtavat ovat täällä saaneet osakseen.
"Nämä niinmuodoin ovat onnettomain nimenomaisia lohdutuksia, ja
siinä suhteessa he ovat korkeammalla muita ihmisiä; muissa suhtein
he ovat alempana. Ken tahtoo tietää, millaista köyhän kurjuus on,
hän katsokoon ja kestäköön elämää. Kerskailla siitä etuoikeudesta,
että jo täälläkin saa riemuja nauttia, on puhua sellaista, mitä
ei kukaan usko. Ihmiset, joilla on niin paljo kuin he elämässään
tarvitsevat, eivät ole köyhiä; joilta taas tämä puuttuu, heidän
täytyy olla kurjia. Niin, ystävät, meidän täytyy olla kurjia. Ei
kiihotetun mielikuvituksen ponnistuksilla milloinkaan saa luonnon
vaatimuksia tukautetuiksi, ei niillä milloinkaan saa vankihuoneen
ummehtunutta ilmaa raikkaaksi ja suloiseksi eikä murtuneen sydämen
sykintää tyynnytetyksi. Puhukoot vaan filosofit meille pehmoisilta
leposijoiltaan, että me pystymme kestämään kaikkea tuota. Voi!
Ponnistukset tuon kestämiseen, nehän ne suurinta tuskaa ovatkin.
Kuolema on helppoa, sen kestää jokainen; mutta kituminen on kauheata,
ja sitä ei kestä kukaan.
"Meille, ystävät, pitäisi taivaallisen autuuden lupausten olla
erittäin kalliita, sillä jos meidän palkintomme olisi vain tässä
maailmassa, niin me olisimme ihmisistä kurjimmat. Katsellessani näitä
kolkkoja kiviseiniä, jotka on rakennettu meitä sekä hirvittämään
että tallella pitämään, -- tuota valoa, jonka määränä on vaan
näyttää, kuinka kamala tämä paikka on, -- noita kahleita, joita
tyrannivalta kytkyinä käyttää, tai jotka rikos on tarpeellisiksi
tehnyt, -- katsellessani noita kuihtuneita kasvoja ja kuullessani
näitä huokauksia, -- voi, ystävät, kuinka ihanata on vaihtaa kaikki
tämä taivaasen! Lentää liidellä halki avaruuksien, ääretönten
kuin ilma, lekotella paisteessa iankaikkisen riemun, lakkaamatta
veisata kiitosvirsiä, olla ilman tylyä isäntää, joka myötäänsä meitä
uhkaa tai rääkkää, hyvyyden alkumuoto vain ikuisesti silmäimme
edessä, -- kaikkea tätä miettiessäni, tuntuu kuolema iloisen
sanoman saattajalta; -- kaikkea tätä miettiessäni, käy kuoleman
terävinkin nuoli nojasauvakseni vaan; kaikkea tätä miettiessäni...
mitä onkaan elämässä sellaista, jota maksaisi omistaa? -- kaikkea
tätä miettiessäni... mikä ei mielestäni olisikaan vähäarvoista?
Kuninkaitten pitäisi linnoissansa huokaillen toivoa sellaisia etuja,
mutta meidän, miesten masennettujen, pitäisi kaihoten kaivata niitä.
"Ja saammeko me sitten kaiken tämän omaksemme? Saamme kyllä, jos vaan
sen perään pyrjimme. Ja -- mikä lohdullista on -- me vältämme monet
kiusaukset, jotka saattaisivat meidän pyrkimystämme hidastuttaa.
Meidän tulee vain pyrkiä kaiken sen perään; silloin taatusti saamme
sen omaksemme, ja -- mikä myöskin lohdullista on -- piankin. Jos
nimittäin katsahdamme kuluneesen elämäämme, niin se on kuin kapea
kämmenen leveys, ja näyttäköön jäljellä oleva elämä millaiselta
hyvänsä, me huomaamme, ett'ei sitä kauankaan kestä. Mitä vanhemmaksi
ihminen tulee, sitä lyhyemmiksi näkyvät päivät käyvän. Mitä enemmän
me aikaan tutustumme, sitä lyhyemmältä sen pituus tuntuu. Olkaamme
siis nyt lohdutetut, sillä pian me joudumme matkamme päähän. Pian
laskemme maahan raskaan taakan, jonka taivas on meidän harteillemme
sälyttänyt, ja vaikka kuolema, kurjan ainoa ystävä, jonkun aikaa
kiusotteleekin väsynyttä matkamiestä, näyttäymällä silloin tällöin,
ja vaikka taivaanranta yhä kauemmas vaeltajan edestä pakenee, niin
tulee kuin tuleekin ja piankin se aika, jolloin meiltä työ lakkaa,
-- jolloin uljaat maailmanmahtavat eivät enää meitä maahan polje,
-- jolloin mielihyvällä muistelemme kärsimyksiämme täällä, jolloin
ympärillemme kerääntyvät kaikki ystävät tahi sellaiset, jotka
ansaitsivat olla ystäviämme, -- jolloin onni on meillä sanomaton ja
-- kaiken kruununa -- autuus iankaikkinen."