-- Kaikessa tässä kurjuudessakin, -- huudahdin minä, -- kuinka
kiitollisia meidän pitäiskään olla siitä, että ainakin yksi meidän
perheen jäsenistä on säästetty kärsimästä tuskaa meidän kanssamme!
Jumala suojelkoon häntä ja suokoon hänelle sen onnen, että saisi,
olla leskeksi jääneen äitinsä tukena ja näitten kahden poikasen
isänä; muuta perintöähän en hänelle jätä. Suojelkoon hän heidän
viatonta mieltänsä puutteen tuottamilta kiusauksilta ja johtakoon
heidän askeleitansa kunnian polvuille.
Tuskin olin ennättänyt nämä sanat lausua, kun äkkiä alhaalta
vankihuoneesta kuului kovaa meteliä. Hetken kuluttua melu lakkasi, ja
käytävästä, joka johti minun huoneeseni, kuului kahletten kalinaa.
Ylivartija astui sisään, taluttaen miestä, joka oli verissään,
jaloissa kaikkein raskaimmat kahleet. Täynnä sääliä minä katselin
onnetonta, joka lähestyi minua, mutta kauhistuin samassa, nähtyäni,
että se oli oma poikani.
-- Yrjö! Oma poikani! Tällaisessako tilassa minä sinut näen?
Haavoitettuna! Kahleissa! Siinäkö se sinun onnesi? Näinkö palajat
luokseni. Voi, jospa tämä näky särkisi minulta sydämen ja surmaisi
minut tähän paikkaan!
-- Isä, missä sinun miehuutesi? -- vastasi poikani lujalla äänellä.
-- Minun täytyy kärsiä rangaistus. Minun henkeni on mennyttä, ja
ottakoot sen. Minun viimeinen iloni on se, ett'ei minua ole vangittu
murhaajana, vaikk'ei minulla olekaan mitään armahduksen toivoa.
Minä koetin hillitä kiihkoani muutaman minutin vaitiololla, mutta tuo
pakko tuntui vievän minulta hengen.
-- Voi poikani! Sydämeni itkee, nähdessäni sinut tuossa tilassa,
enkä voi, en voi sitä estää itkemästä. Nähdä sinut tuollaisena juuri
siinä silmänräpäyksessä, jolloin luulin sinun olevan onnellisen ja
rukoilin sinun edestäsi! Kahleissa, haavoja täynnä! Kuolla nuorena,
se on sittenkin onnellista. Mutta minä olen vanha, perin vanha ja
olen elänyt, nähdäkseni moisen päivän: kaikki lapseni ovat ennen
aikojansa kaatuneet ympäriltäni, ja minä elän heidän jälkeensä
keskellä raunioita! Kaikki kirous, mikä milloinkaan on ihmisen
sielua painanut, langetkoon raskaana minun lasteni murhaajan päälle.
Suotakoon hänen elää, niinkuin minäkin, nähdäkseen...
-- Riittää jo, isä, -- lausui poikani, -- tahi minun täytyy punastua
sinun tähtesi. Näinkö sinä unohdat ikäsi ja pyhän virkasi, uhmailet
Jumalan oikeamielisyyttä ja päästelet suustasi kirouksia, jotka
piankin saattavat ponnahtaa takaisin ja musertaa sinun harmaan pääsi?
Ei, isä, varusta itsesi valmistamaan minua häpeälliseen kuolemaan,
joka minun piankin pitää kärsimän, rohkaisemaan mieltäni, jotta
jaksaisin juoda sen katkeran kalkin, joka pian minun osakseni tulee.
-- Lapseni, ei sinun tarvitse kuolla. Minä olen varma siitä, ettes
ole mitään sellaista rikosta tehnyt, joka ansaitsisi niin häpeällisen
rangaistuksen. Ei saata minun Yrjö poikani olla syyllinen sellaiseen
rikokseen, joka saattaisi hänen esi-isänsä häpeään.
-- Minun rikokseni, -- vastasi hän, -- on, pelkään mä, sellainen,
jota ei anteeksi anneta. Saatuani äidin kirjeen, matkustin heti
tänne. Olin päättänyt rangaista meidän kunniamme solvaisijaa ja
lähetin hänelle vaatimuksen kaksintaisteluun. Hän ei kumminkaan
tullut määräpaikalle itse, vaan lähetti neljä palvelijaansa, joilla
oli käsky ottaa minut kiinni. Minä haavoitin yhden, joka ensiksi
oli käynyt minuun käsin, ja luullakseni on mies nyt toivottomassa
tilassa. Muut ottivat minut vangiksensa, ja nyt tuo pelkuri on
päättänyt saattaa minut lain määräämän rangaistuksen alaiseksi.
Todistukset ovat kumoamattomat. Minä olin se, joka lähetin
vaatimuksen, ja koska minä ensimmäisenä rikoin lainkäskyn, niin ei
minulla ole armahduksesta toivoakaan. Sinähän olet usein ihastuttanut
minua opetuksillasi mielenlujuudesta; ole nyt itse esimerkkinä
minulle.
-- Ja niin aion ollakin, poikani. Minä olen nyt jo irti maailmasta
ja kaikista sen iloista. Tästä hetkestä ruveten olkoot katki kaikki
siteet, mitkä minua tähän maailmaan ovat kiinnittäneet. Minä tahdon
valmistaa meitä kumpaakin iankaikkisuuteen. Niin, poikani, minä
olen näyttävä sinulle tien, ja minun sieluni on seuraava sinua
matkallasi tuonne ylös, sillä me lähdemme sinne yhdessä. Nyt huomaan
minäkin ja olen varma, ett'ei sinulla ole armoa odottaminen täällä,
ja siksi kehoitan sinua hakemaan sitä Hänen tuomio-istuimensa
tykönä, jonka eteen me kumpainenkin ennen pitkää astumme. Mutta
älkäämme olko itsekkäitä valmistuksissamme; sallikaamme kaikkien
vankeuskumppaliemme olla siinä läsnä. Vartija hyvä, antakaa heidän
tulla tänne; minä koetan taivuttaa heitä parannukseen.
Näin sanottuani minä yritin nousta olkivuoteeltani, mutta voimia
puuttui: en jaksanut kuin nojata seinää vastan. Vangit tulivat
kutsuttuina, he kun mielellään kuuntelivat minun opetuksiani. Äiti
ja poika kannattelivat minua puolelta ja toiselta. Nähtyäni, ett'ei
ketään ole poissa, minä käännyin heidän puoleensa ja pidin heille
seuraavan kehoituspuheen.