Onni ja kurjuus ovat paremminkin älykkäisyyden kuin hyvän avun
tuloksia tässä elämässä.
Kolmatta viikkoa olin nyt jo ollut vankeudessa, mutta rakas Olivia
ei ollut vielä kertaakaan käynyt luonani. Kovin jo oli minun ikävä
häntä. Puhuin tuosta vaimolleni, ja seuraavana aamuna tyttö raukka
astui huoneeseni, sisarensa käsivarteen nojaten. Minä hämmästyin,
nähdessäni, kuinka kovasti hän oli muuttunut. Nuo entiset
lukemattomat sulot hänen kasvoissaan olivat kadonneet, ja kuoleman
koura näkyi lyöneen himmeitä hipeitä jok'ainoaan piirteesen, minua
säikäyttääkseen. Ohimot olivat veltostuneet, otsa pingoillaan, ja
poskilla asui kamala kalpeus.
-- Terve, tyttäreni, -- virkoin minä, -- mutta mistä tuo
mielenmasennus, Olivia? Luullakseni sinä rakastat minua, kultaseni,
niin paljon, ettes anna alakuloisuuden jäytää sitä henkeä, joka on
minulle yhtä kallis kuin omanikin. Rohkaise mieles, lapsi: vielä me
saamme nähdä onnellisempiakin päiviä.
-- Isä! -- vastasi hän. -- Sinä olet aina ollut niin hyvä minulle,
ja sehän se minun murhettani lisää, ett'en milloinkaan pääse sinun
lupaamaasi onnea nauttimaan. Onnea, pelkään mä, ei minulle enää
ole kauaksi sallittu, ja minä ikävöitsen pois täältä, missä en ole
löytänyt muuta kuin kurjuutta. Niin isä, minä soisin, että sinä
suostuisit mr Thornhillin aikeisin; siten hänet joissain määrin saisi
säälimään sinua, ja se lohduttaisi minua kuollessani.
-- En koskaan, -- lausuin minä, -- en koskaan taivu julistamaan
tytärtäni kunniattomaksi. Vaikka maailma pilkkaisikin sinua
erehdyksesi tähden, niin salli minun pitää sinun erehdystäsi
herkkäuskoisuuden eikä rietasmielisyyden tuloksena. Armas lapsi,
ei minun oloni täällä niin kurjaa ja surullista ole kuin näyttää,
ja ole vakuutettu, että niin kauan kuin minun suodaan nähdä sinun
olevan hengissä, niin kauan ei hän millään ehdoin ole saava minun
suostumustani tekemään sinua vielä onnettomammaksi, menemällä
naimisiin toisen kanssa.
Minun vankeustoverini oli ollut läsnä tässä keskustelussa, ja hänpä
tyttäreni lähdettyä lausui, järkevästi kyllä, kummastuksensa siitä,
ett'en taivu alistumaan, kun sen kautta pääsisin vapaaksi. Hän
huomautti, ett'eihän minun sovi panna koko perhettä alttiiksi yhden
ainoan lapsen tähden, ainoan, joka oli mieleni pahoittanut.
-- Sitä paitsi, -- lisäsi hän, -- en tiedä, lieneekö oikeinkaan
estää miestä ja naista menemästä yhteen, niinkuin te nyt teette,
kieltämällä suostumuksenne avioliitolta, jota ette voi estää, mutta
jonka voitte tehdä onnettomaksi.
-- Sir! -- vastasin minä. -- Te ette tunne sitä miestä, joka meitä
sortaa. Minä tiedän varsin hyvin, ett'ei mikään alistuminen tuottaisi
minulle vapautta hetkeksikään. Minulle on kerrottu, että vasta viime
vuonna muuan hänen velallisistaan kuoli juuri tässä samassa huoneessa
puutteesen. Mutta vaikka minä alistumisellani ja hyväksymiselläni
pääsisin täältä kaikkein kauniimpaan kamariin hänen linnassaan, en
suostuisi sittenkään, sillä ääni rinnassani kuiskaa minulle, että se
olisi aviorikoksen vahvistamista. Niin kauan kuin tyttäreni elää,
ei minun silmissäni mikään muu avioliitto ole oleva laillinen. Jos
tytärtäni ei olisi olemassa, silloinhan olisin ihmisistä ilkein, jos
koston tähden koettaisin erottaa niitä, jotka yhtyä tahtovat. Ei,
niin suuri konna kuin hän onkin, minä soisin hänen menevän naimisiin,
jotta tulisi loppu hänen irstaisesta elämästään. Mutta nyt, enkös
minä olisi julmin kaikista isistä, jos menisin panemaan nimeni
asiakirjan alle, joka ehdottomasti viepi lapseni hautaan, päästäkseni
vain itse pois vankeudesta ja, yhtä tuskaa välttääkseni, murtaisin
lapseni sydämen tuhansilla tuskilla!
Hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta lausui kumminkin pelkäävänsä
tyttäreni terveyden olevan jo niin piloilla, ett'ei se minua enää
kovinkaan kauan vankeudessa pidä.
-- Mutta, -- jatkoi hän, -- ellette tahdo noudattaa veljenpojan
mieltä, niin ei teillä toivoakseni ole mitään sitä vastaan, että
vetoaisitte setään, joka koko valtakunnassa on tunnettu etevimmäksi
mieheksi kaikessa, mikä oikeata ja hyvää on. Minä neuvoisin teitä
lähettämään hänelle postissa kirjeen, jossa ilmoitatte kaiken pahan,
mitä veljenpoika on tehnyt, ja minä panen pääni pantiksi siitä, että
kolmen päivän perästä saatte vastauksen.
Minä kiitin häntä tästä viittauksesta ja aioin heti ryhtyä tuumasta
toimeen, mutta minulta puuttui paperia, ja pahaksi onneksi oli
viimeiset rahat pantu tän'aamuna ruokatavarain ostamiseen. Hänen
avullaan kumminkin sain hankituksi sitä.
Kolme seuraavaa päivää minä vietin kovassa levottomuudessa,
epätietoisena siitä, minkä vaikutuksen minun kirjeeni lienee
tehnyt. Samalla aikaa vaimoni minua myötäänsä kehoitteli
kernaammin suostumaan vaikka mihin ehtoihin kuin jäämään tänne, ja
hetkestä hetkeen tuli vain yhä uusia tietoja tyttäreni terveyden
pahenemisesta. Tuli kolmas päivä, tuli neljäskin, mutta vastausta
ei kirjeesen kuulunut: mitäpäs vento vieraan valituksista suosittua
veljenpoikaa vastaan! Ja niin meni tämä toivo hukkaan, niinkuin
entisenikin.
Mieleni pysyi yhä vielä vireänä, vaikka vankeus ja huono ilma
alkoivat huomattavissa määrin heikontaa terveyttäni. Tulipalossa
vioittunut käteni kävi sekin huonommaksi. Lapset istuivat minun
luonani ja lukivat minulle vuorotellen, oljilla loikoessani, tahi
itkien kuuntelivat minun neuvojani. Mutta tyttäreni terveys heikkeni
nopeammin kuin minun. Jok'ainoa sanoma hänestä lisäsi minun huoliani
ja murhettani.
Viidentenä aamuna siitä lukien, kuin kirje sir William Thornhillille
oli lähetetty, sain sen kauhistuttavan tiedon, että tyttäreni on
menettänyt puhelahjansa. Nyt vasta tuntui vankina-olo minusta
todellakin tuskalliselta. Minun sieluni pyrki raastamaan itsensä
ulos vankihuoneesta lapseni sairasvuoteen ääreen, lohduttamaan ja
rohkaisemaan häntä, kuulemaan hänen viimeisiä toivomuksiansa ja
opastamaan häntä hänen viimeiselle matkallensa. Tuli jälleen sanoma:
hän on lähtemäisillään. Minulla ei siis sitäkään vähäistä lohdutusta,
että saisin itkeä hänen luonansa. Vankeustoverini tuli parin tunnin
perästä, tuoden viimeisen sanoman. Hän pyysi minua pysymään lujana.
Tyttäreni oli kuollut!
Huomis-aamuna mr Jenkinson tuli jälleen. Pikku pojat, minun ainoa
seurani nyt, olivat minun luonani, koettaen kaikessa viattomuudessaan
lohduttaa minua niin hyvin kuin osasivat. He tarjoutuivat lukemaan
minulle ääneen ja pyysivät, ett'en minä itkisi ja valittaisi, minä
kun olen jo niin vanha.
-- Eikös sisko ole enkelinä nyt, isä? huudahti vanhempi heistä. --
Miksikäs sinä sitten suret? Minä tahtoisin olla enkelinä, kaukana
tästä kamalasta paikasta, jos isä olisi mukana.
-- Niin, -- lisäsi nuorempi, -- sisko on taivaassa, ja taivas on
paljoa ihanampi paikka kuin tämä, ja siellä on pelkkiä hyviä ihmisiä,
mutta täällä ovat ihmiset kerrassaan pahoja.
Mr Jenkinson keskeytti heidän viattomat lörpötyksensä, huomauttaen,
että koska tyttäreni nyt on lähtenyt pois, niin minun pitäisi
vakavasti miettiä muitten perheeni jäsenten kohtaloa ja koettaa
pelastaa oma henkeni, sillä terveytenihän huononee tarpeellisen
hoidon ja raittiin ilman puutteessa päivästä päivään. Hän lisäsi,
että nyt minun tulee uhrata oma ylpeyteni ja kostonpyyntöni niitten
menestykseksi, joitten turva minä vielä olen. Nyt on, arveli hän,
sekä oikeuden että kohtuuden mukaan, minun velvollisuuteni sopia
hovinherran kanssa.
-- Jumalan kiitos, -- vastasin minä, -- ei ole minussa ylpeyttä enää
jäljellä. Minä halveksisin sydäntäni, jos huomaisin rahtuisenkaan
ylpeyttä tai kostonhimoa siinä piilevän. Päinvastoin minä toivon,
koska minun sortajani on ollut minun seurakuntani jäseniä, että
kerran saan asettaa hänetkin puhtaaksi pestynä sieluna Jumalan
tuomio-istuimen eteen. Ei, sir, ei minussa enää ole kostonpyyteitä.
Ja vaikka squire on ottanut minulta sen, mitä minä pidän kalliimpana
kaikkia hänen aarteitaan, vaikka hän on sydämeni rikki repinyt, sillä
minä olen menehtymäisilläni, hyvä toveri, menehtymäisilläni, niin
ei sittenkään minussa kostonhimoa ole. Nyt olen suostuvainen hänen
avioliittoonsa. Tämä myöntyväisyys kenties tekee hänelle mielihyvän,
ja antakaa hänen samalla tietää, että jos minä olen hänelle vääryyttä
tehnyt, niin olen pahoillani siitä.
Mr Jenkinson otti kynän ja paperia ja kirjoitti minun suostumukseni
melkein sanasta sanaan niinkuin sen olin lausunut. Minä panin nimeni
sen alle. Poikani sai toimekseen viedä kirjeen mr Thornhillille, joka
tähän aikaan kuului olevan maatilallansa.
Poikani meni ja palasi noin kuuden tunnin kuluttua, tuoden mukanaan
suullisen vastauksen. Hänen oli ollut vaikea päästä squiren
puheille, palvelijat kun olivat olleet tylyjä ja epäluuloisia.
Sattumoisin hän oli vihdoin tavannut mr Thornhillin juuri kuin tämä
oli lähtemäisillään ulos, valmistelemaan häitänsä, jotka vietetään
kolmen päivän perästä. Poikani kertoi astuneensa varsin nöyrästi
hänen luokseen ja antaneensa hänelle kirjeen. Luettuaan sen oli
mr Thornhill sanonut, että myöntyminen on nyt liian myöhäistä ja
tarpeetontakin; hän oli maininnut kuulleensa meidän valituksestamme
hänen sedällensä, joka halveksien oli sen hyljännyt, niinkuin se
ansaitsikin. Jos meillä jotain asiata on, oli hän lisännyt, niin
on paras kääntyä hänen asian-ajajansa puoleen eikä hänen. Lopuksi
hän oli sanonut olevansa vakuutettu minun molempain tyttärieni
älykkäisyydestä: he ovat varmaankin olleet hänen miellyttäviä
puolustajiaan. -- No niin, sir, -- virkoin minä vankeustoverilleni,
-- siinä te näette, minkälainen on luonteeltaan tämä mies, joka minua
vainoaa. Hän saattaa olla samalla kertaa sekä leikillinen että julma.
Mutta kohdelkoonpa minua niinkuin tahtoo! Minä pääsen pian vapaaksi,
huolimatta kaikista teljistä ja salvoista, joitten takana hän koettaa
minua vankina pitää. Minä olen matkalla kohti sellaisia asuinsijoja,
jotka käyvät sitä kirkkaammiksi, mitä lähemmiksi niitä tulee. Tämä
toivo lievittää minun murhettani, ja vaikka minä jätän jälkeeni
joukon turvattomia orpoja, eivät he kumminkaan aivan avuttomiksi jää:
jokunen ystävä kenties on pitävä heistä huolta isä paran tähden, ja
jokunen on armeliaasti auttava heitä taivaallisen Isän tähden.
Kesken puhettani tuli sisään vaimoni, jota en vielä sinä päivänä
ollut nähnyt. Hän oli säikähtäneen näköinen ja koetti puhua, mutta ei
saanut sanaakaan suustaan.
-- Armaani! -- lausuin minä. -- Miksikäs murheellasi vielä minun
huoliani lisäät? Vaikk'ei mikään myöntymys meidän puolelta saakaan
lepytetyksi ankaraa herraa; vaikka hän on tuominnut minut kuolemaan
tässä viheliäisyyden kodissa, ja vaikka me olemme kadottaneet rakkaan
lapsen, niin on sinulla kumminkin oleva lohdutusta muissa lapsissasi,
kun minusta aika jättää.
-- Niin, -- vastasi hän, -- me olemme todellakin kadottaneet rakkaan
lapsen. Sofia, mun silmäteräni on poissa, viety mieltä. Rosvot ovat
hänet ryöstäneet.
-- Mitenkä, rouva? -- huudahti vankeustoverini, -- ettäkö olisi
ryöstetty? Sehän on mahdotonta!
Tuijottava katse ja kyynelvirta, -- siinä vaimoni ainoa vastaus.
Mutta erään toisen vangin vaimo, joka oli tullut sisään yhdessä
hänen kanssaan, osasi antaa lähempiä tietoja. Hän oli ollut vaimoni
ja tyttäreni kanssa kävelemässä vallantiellä jonkun matkan päässä
kylästä. Siellä olivat heidän luokseen äkkiä ajaneet postivaunut,
nelivaljakko edessä, ja pysähtyneet. Silloin oli muuan hienosti
puettu mies, ei kumminkaan mr Thornhill, astunut vaunuista, siepannut
minun tytärtäni vyötäisistä ja väkivallalla nostanut hänet vaunuihin,
käskien samassa kuskin ajamaan, ja silmänräpäyksessä olivat vaunut
tiessään.
-- No niin, -- huudahdin minä, -- nyt on minun kurjuuteni mitta
kukkurallaan, eikä ole maailmassa mitään, mikä minun tuskani enää
voisi sen suuremmaksi tehdä! Ei yhtäkään enää! Ei ainoatakaan
jätetty! Tuo hirviö! Lapseni, joka oli sydäntäni lähinnä, kaunis kuin
enkeli ja viisaskin melkein kuin enkeli! Mutta auttakaa vaimoani, hän
on kaatumaisillaan. Ei ainoatakaan jäljellä enää!
-- Mieheni armas! -- virkkoi vaimoni. Sinä näyt olevan vielä enemmän
lohdutuksen puutteessa kuin minä. Kova on kohdannut meitä isku, mutta
minä kestäisin sen ja kovemmankin, jos vaan näkisin sinun olevan
rauhallisena. Ottakoot minulta lapseni ja kaikki tyyni, mitä minulla
maailmassa on, kunhan vaan jättävät sinut minulle!
Poikani koetti lievittää meidän murhettamme. Hän kehoitti meitä
tyyntymään, sanoen toivovansa, että meillä vielä on oleva syytä
olemaan kiitollisia.
-- Lapsi parka! sanoin minä. -- Luo silmäsi ympärillesi maailmaan ja
katso, onko siellä mitään onnea minulle enää jäljellä. Eikö pieninkin
lohdutuksen kipinä ole sammunut? Valoisat toiveet... ne ovat nyt
haudassa kaikki.
-- Isä hyvä, -- vastasi hän, -- on sinulla sentään edes hetkiseksi
mielihyvänkin syytä: minä sain kirjeen Yrjö veikolta.
-- Kuinka hänen on laitansa, lapsi? -- keskeytin minä. -- Tietääkö
hän mitään meidän onnettomuudestamme? Toivoakseni hänen ei ole
tarvinnut olla osallisena poloisten omaistensa murheessa?
-- Ei olekaan, -- vastasi Moses; -- hän on peräti iloinen,
tyytyväinen ja onnellinen. Kirjeessä ei ole muuta kuin hyviä
uutisia. Översti pitää hänestä paljon ja on luvannut korottaa hänet
luutnantiksi niin kohta kuin sija tulee avonaiseksi.
-- Ja oletko varma kaikesta tuosta? -- huudahti vaimoni. -- Oletko
varma, ett'ei pojalleni ole mitään pahaa tapahtunut?
-- Olen niinkin, äiti, -- vastasi poikani. Saat nähdä kirjeen, joka
on tekevä suuren ilon, ja jos mikään voi lohduttaa sinua, niin
ainakin se.
-- Mutta oletko varma, -- jatkoi äiti, että kirje on häneltä
itseltään, ja että hän on todellakin niin onnellinen?
-- Kyllä, äiti, -- vastasi poikani, -- ja vielä hänestä kerran tulee
meidän kaikkien tuki ja turva.
-- Jumalan kiitos, -- huudahti äiti, -- ett'ei minun viimeinen
kirjeeni ole tullut perille! Niin, armas, -- jatkoi hän, kääntyen
minuun, -- minun täytyy nyt tunnustaa, että Herran käsi, joka on
raskaana painanut meitä, on tässä kohden ollut meille laupias.
Viimeisessä kirjeessäni, jonka olin kirjoittanut vihan katkeruudessa,
minä pyysin häntä, jos äidin siunaus hänelle kallis on ja miehen
sydän hänellä rinnassa lienee, pitämään huolta, että hänen isälleen
ja sisarelleen tapahtuu oikeus, ja kostamaan meidän puolestamme.
Mutta kiitos Hänen, joka kaikki asiat parhain päin kääntää! Kirje ei
ole tullut perille, ja minä olen rauhassa.
-- Vaimo! -- huudahdin minä. -- Pahoin sinä teit, ja ankarat saisit
minulta nuhteet, jos toisin olisivat meillä asiat. Voi minkälaisesta
kuilusta olet pelastunutkaan, kuilusta, joka olisi syössyt sekä sinut
että hänet pohjattomaan kurjuuteen! Mutta Jumala on ollut laupiaampi
meille kuin me toisillemme. Hän on asettanut niin, että pojasta
saattaa tulla lasteni isä ja suojelija, kun minusta aika jättää.
Kuinka teinkään väärin, vaikeroidessani, ett'ei minulla enää mitään
lohdutusta ole, koska nyt kumminkin kuulen, että hän on onnellinen
eikä tiedä mitään meidän koettelemuksistamme, ja että hänet on
vielä säästetty tukemaan leskeksi jäänyttä äitiänsä ja suojelemaan
veljiänsä ja sisariansa! Mutta mitä sisaria? Eihän ole hänellä
sisaria enää. He ovat poissa, ryöstetyt minulta, ja minä kurja ja
saamaton.
-- Isä! -- keskeytti poikani. -- Salli minun lukea hänen kirjeensä.
Se tekee kuin tekeekin sinulle mielihyvän. -- Ja hän luki seuraavaa:
'Rakas Isä!
Olen hetkeksi siirtänyt ajatukseni kaikesta siitä hauskasta ja
miellyttävästä kuin ympärilläni on, kiinnittääkseni ne vielä
hauskempiin ja miellyttävämpiin, armaan pienen kotilieden
ympärille siellä. Kuvailen mielessäni tuon pienen, hiljaisen
joukon, tarkoin kuuntelemassa jok'ainoata riviä tästä.
Ihastellen katselen noita kasvoja, joihin ei kunnianhimo eikä
murhe milloinkaan ole rumentavaa leimaansa lyönyt. Mutta niin
onnellisia kuin olettekaan siellä kotona, yhä onnellisemmiksi
tulette, kuullessanne minun olevan kaikin puolin tyytyväisen
oloihini ja elävän varsin onnellisena täällä.
Meidän rykmentti on saanut vastakäskyn: sen ei tarvitse lähteä
ulkomaille. Översti, joka sanoo olevansa ystäväni, ottaa minut
mukaansa kaikkiin seuroihin, missä hän on tuttu. Ja mitä useammin
niissä käyn, sitä suuremmalla kunnioituksella minua kaikkialla
kohdellaan. Eilen tanssin lady G:n kanssa, ja jos saattaisin
unhottaa siellä kotihuolella hänet, -- tiedätte kyllä, ketä
tarkoitan, niin olisi minulla kenties menestystä. Mutta kohtaloni
näkyy olevan muistella vain muita, vaikka useimmat poissaolevista
ystävistäni ovat minut unhottaneet, ja näitten joukkoon, pelkään
mä, täytyy minun lukea teidätkin, sillä kauan aikaa olen jo
odotellut sitä mielihyvää, että saisin Teiltä kirjeen, mutta
turhaan. Olivia ja Sofia lupasivat hekin kirjoittaa, mutta
näkyvät unhottaneen minut. Sanokaa heille, että he ovat kaksi
pikkuista pahanilkistä tyttöä, ja että minä olen tällä haavaa
hirmuisesti suutuksissani heihin, Ja sittenkin, vaikka minun
tekisi mieleni hiukan purpattaa, en tiedä, miksikä sydämeni on
altis vain lempeille liikutuksille. Sano niinmuodoin heille, isä,
että minä, oli miten oli, rakastan heitä sydämeni pohjasta ja
olen aina