Jatkoa edelliseen.
Huomenissa minä ilmoitin vaimolleni ja lapsilleni, millä tavoin
minä aion tehdä käännytystyötä vankien keskuudessa, mutta minun
suunnitelmani hyljättiin kokonaan. Se oli heidän mielestään sekä
mahdoton että sopimaton. Minun yrityksistäni -- niin he arvelivat --
ei ole mitään hyötyä vankien kääntymiselle, päinvastoin ne saattavat
helposti tuottaa minun virkasäädylleni häpeätä.
-- Malttakaas! -- vastasin minä. -- Nämä miehet ovat kyllä
langennutta väkeä, mutta ihmisiä silti, ja siinä sangen vaikuttava
syy minun kiintyä heihin. Jos hyvä neuvo hyljätään, niin se palajaa
takaisin antajansa sydämeen ja tekee sen entistä rikkaammaksi. Ja
elleivät minun opetukseni tee paremmiksi heitä, niin ne tekevät
ainakin minut itseni paremmaksi. Lapsi kullat, jos nämä onnettomat
olisivat prinssejä, niin tuhannet ja taas tuhannet tarjoaisivat
heille papillista palvelusta, mutta vankikoppiin kytketty sydän
on minun mielestäni yhtä kallis-arvoinen kuin sekin, joka
valta-istuimella istuu. Niin, armaani, jos voin heidät parantaa, niin
parannan; kenties eivät kaikki minua hylkää. Saanen kukaties edes
yhden pelastetuksi kurimuksesta; sekin olisi jo suuri voitto, sillä
mikä on maan päällä kalliimpi helmi kuin ihmisen sielu?
Näin sanottuani läksin heidän luotaan ja menin yhteiseen tupaan.
Siellä minun tuloani odotettiinkin iloisin mielin, kullakin valmiina
tohtorin varalta koko joukko vankilan-omaisia kujeita. Olin juuri
aloittamaisillani, kun muuan vanki ikäänkuin sattumoisin nykäisi
peruukkini vinoon, pyytäen heti kohta anteeksi muka. Toinen, joka
seisoi jonkun matkan päässä, osasi syläistä hampaittensa välitse,
eikä aikaakaan, niin tirsahti koko vihma minun kirjalleni. Kolmas
lausui "amen" niin hassunkurisella äänellä, että muut purskahtivat
nauramaan. Neljäs oli salaa siepannut silmälasit taskustani. Mutta
viidennen temppu se se vasta seuraa huvitti. Hän oli huomannut,
mihin järjestykseen minä panen kirjat pöydälle eteeni, sieppasi
varsin vikkelästi yhden niistä pois ja pani sen sijaan omansa, erään
ruokottoman kaskukirjan. Min'en ollut tietääksenikään kaikesta
siitä, mitä tämä viheliäinen joukko kurjia olentoja minulle tekee,
vaan jatkoin edelleen, varsin hyvin tietäen, että se, mikä minun
yrityksessäni on naurettavaa, huvittaa heitä kerran tai pari, mutta
mikä siinä vakavata, se pysyy. Aikeeni onnistuikin, eikä kulunut
kuuttakaan päivää, niin olivat muutamat jo ruvenneet katumaan entisiä
pahoja tekojansa. Kaikki olivat tarkkaavaisia.
Minulla oli nyt kyllä syytä olla hyvilläni kestävyydestäni ja
taidostani: noissa poloisissa, jotka olivat vailla kaikkea
siveellistä aistia, oli herännyt tunteita, ja minä rupesin
ajattelemaan aineellisenkin palveluksen toimittamista heille,
koettamalla saada heidän olonsa täällä hiukan mukavammaksi. Heidän
aikansa oli tähän saakka kulunut nälän ja päihtymyksen, rajun riemun
ja katkeran napinan välillä. Ei heillä ollut muuta työtä kuin
riidellä keskenään, lyödä kortteja ja vuoleskella piipunrasseja.
Tästä viimeksimainitusta turhanpäiväisestä näperryksestä minä sain
aihetta ehdottamaan työhön halukkaille, että rupeaisivat veistelemään
vaarnoja tupakankehrääjille ja suutareille. Puuainekset ostettiin
yhteisen keräyksen kautta saaduilla rahoilla. Valmiit tuotteet
myötiin sitten minun välitykselläni, niin että jokainen ansaitsi
päivittäin jonkun verran, hyvin vähän tietysti, mutta elatukseksi
sentään riittävästi.
En pysähtynyt tähänkään. Sain säädetyksi rangaistuksia riettaasta
käytöksestä ja palkintoja uutteruudesta. Eikä ollut kulunut täyttä
kahtakaan viikkoa, niin jo olin saanut heissä herätetyksi jonkun
verran yhteiskunnallisuuden ja inhimillisyyden aistia, ja mieleni
oli hyvä, nähdessäni itsessäni lainsäätäjän, joka on saanut ihmisiä
taivutetuiksi synnynnäisestä raakuudesta ystävällisyyteen ja
tottelevaisuuteen.
Ja ylen olisi toivottava, että lainsäätäjä-valta pitäisi enemmän
huolta lakien parantavasta vaikutuksesta kuin ankaruudesta.
Rikokset -- olkoon se vakuutettu siitä -- eivät häviä sillä, että
tiedetään, minkä rangaistuksen laki mistäkin rikoksesta määrää,
vaan sillä, että rangaistusta peljätään. Vankilat meillä nykyjään
ovat laitoksia, jotka vastaanottavat pahantekijöitä tai tekevät
ihmisistä pahantekijöitä. Ne sulkevat telkkien taakse poloisia yhden
ainoan rikoksen tähden ja päästävät heidät, jos hengissä päästävät,
tuhanteenkin rikokseen pystyvinä. Tällaisten laitosten sijalla me
voisimme nähdä, niinkuin muualla Europassa on laita, katumuksen ja
yksinäisyyden tyyssijoja. Niissä kävisi syytettyjen luona sellaisia,
jotka pystyvät herättämään syyllisissä katumusta ja viattomissa yhä
uutta pyrkimystä astumaan hyveen teitä. Tämä se valtakuntaa kohottaa
eikä rangaistusten koventaminen.