Kääntymys vankihuoneessa. Silloin vasta on laki täydellinen, kun se
säätää sekä palkintoja että rangaistuksia.
Varhain seuraavana aamuna minä heräsin siihen, että omaiseni itkivät
vuoteeni ääressä. Synkkä ja kolkko vankihuone näkyi masentaneen
heidän mielensä. Lempeästi nuhdeltuani heitä turhasta murehtimisesta,
minä vakuutin, ett'en milloinkaan ole nukkunut sen levollisemmin
kuin tänä yönä, ja tiedustelin vanhinta tytärtäni, joka ei ollut
heidän mukanaan. He kertoivat eilispäivän tapausten ja väsymyksen
vaikuttaneen sen, että kuume oli yltynyt, jonka vuoksi he olivat
nähneet parhaaksi jättää hänet majataloon. Minä lähetin nyt vanhimman
poikani hankkimaan heille huonetta, mitäpä kahtakin, niin läheltä
vankihuonetta kuin suinkin.
Hän läksikin kohta, mutta ei saanut kuin yhden huoneen, joka
vuokrattiin vähäistä maksua vastaan äidille ja tyttärille.
Ylivartija, ystävällinen mies, salli poikien jäädä asumaan minun
kanssani vankilaan. Heille laitettiin makuutila yhteen nurkkaan, ja
siitä tulikin minun mielestäni varsin laatuunkäypä yösija. Minua
huvitti kumminkin saada tietää, ottaisivatko pikku pojat ollakseen
yötä sellaisessa huoneessa, joka ensi alussa näkyi hirvittävän heitä.
-- No niin, pojat, -- kysäisin minä, -- miltäs näyttää yösija?
Ettehän toki pelkää maata tässä huoneessa, vaikka se onkin niin pimeä?
-- Ei, isä, -- vastasi Dick, -- en minä sinun kanssasi pelkää missään.
-- Ja minusta, -- virkkoi Bill, joka vasta oli neljän vuoden vanha,
-- minusta on paras paikka siellä, missä isä on.
Minä määräsin nyt, mitä itsekunkin perheenjäsenen tulee tehdä.
Tyttäreni tuli erittäinkin pitää huolta vanhemman sisarensa
heikontuneesta terveydestä; vaimoni oli määrä olla minun luonani;
pikku pojat saavat lukea minulle.
-- Ja sinun, -- lausuin vanhemmalle pojalleni, sinun kättesi töistä
riippuu nyt yksinomaa meidän elatuksemme. Minkä päivätyöläisenä voit
ansaita, sillä tulemme me varsin hyvin toimeen, yksinkertaisesti
eläen, jopa verraten mukavastikin. Sinä olet nyt kuusitoista
vuotta vanha, ja voimaa sinulle on annettu varsin hyödylliseen
tarkoitukseen: se on pelastava onnettomat vanhempasi ja muut omaisesi
nälkään kuolemasta. Koeta niinmuodoin tänä iltana tiedustella
työtä huomiseksi ja tuo sitten joka ilta kotia rahat, mitkä meidän
elatukseksemme olet ansainnut.
Täten häntä neuvottuani ja muutkin asiat järjestettyäni, läksin
alas vankien yhteiseen huoneesen, joka oli sekä väljempi että
ilmavampi. Mutta en ennättänyt siellä vielä kauankaan olla, kun jo
sain kuulla niin paljon sadatuksia ja nähdä niin paljon riettautta ja
eläimellistä raakuutta, että minun täytyi mennä huoneeseni takaisin.
Siellä istuin kotvan aikaa mietiskellen, kuinka kauheasti sokaistuja
nuo poloiset sentään ovat: he näkevät koko ihmiskunnan käyvän
ilmeistä sotaa heitä vastaan ja kartuttamalla kartuttavat päällensä
tulevaisen, pelottavan vihollisen närkästystä.
Heidän mielettömyytensä herätti minussa mitä syvintä sääliä ja
saattoi minut unohtamaan oman kovan kohtaloni. Tuntui kuin olisi
minun velvollisuutenani koettaa saada heitä paremmalle tielle.
Päätin senvuoksi lähteä jälleen heidän luokseen ja heidän pilkastaan
välittämättä varottaa heitä ja perää antamatta saada heidät
voitetuiksi. Alas tultuani ilmoitin aikomukseni mr Jenkinsonille. Hän
nauroi sille sydämensä pohjasta ja julisti sen muille. Tämä ehdotus
vastaan-otettiin kovaäänisillä ilohuudoilla: siinähän oli oleva uutta
ajanviettoa ihmisille, jotka eivät missään muussa kyenneet löytämään
huvitusta kuin pilkkapuheissa ja mässäämisessä.
Minä rupesin kovalla, yksinkertaisella äänellä lukemaan
kirkkorukouksia ja huomasin kuulijakuntani pitävän tätä kovasti
lystinä. Ruokottomat kuiskutukset, teeskennellyt syvän katumuksen
huokaukset, silmän-iskut ja rykäykset saivat kuulijani tuon
tuostakin räjähtämään nauruun. Minä puolestani jatkoin lukemista,
luonnollisella vakavuudella, tietäen, että tämä on muutamille oleva
parannukseksi, ja ett'ei minua itseäni kukaan ole tästä tuomitseva.
Lukemisen jälkeen minä rupesin puhumaan heille varoitussanoja,
tarkoittaen niillä enemmän heidän huomionsa kiinnittämistä kuin
nuhteita. Ensinnäkin selitin heille, ett'en ole tähän ryhtynyt
mistään muusta syystä kuin heidän omaa parastansa harrastaen. Sanoin
olevani heidän vankeuskumppalinsa ja virkoin, ett'ei tässä ole
aikomus saarnata. Surukseni sanoin kuulleeni, kuinka jumalattomia
puheita he keskenänsä pitävät; siitähän he eivät mitään hyvää saa,
päinvastoin paljon hyvää kadottavat.
-- Hyvät ystävät, -- lausuin minä, -- sillä ystäviäni te olette,
vaikka maailma kuinkakin teidän ystävyyttänne hylkisi, olkaa varmat
siitä, että, vaikka te päästäisitte kymmenentuhatta kirousta
päivässä, ei siitä olisi teille penninkään tuloa. Ja mitäpä hyötyä
siitä, että joka silmänräpäys kutsuu perkelettä ja hieroo ystävyyttä
hänen kanssaan, koskapa hän niin kehnosti teitä auttaa? Näettehän te,
ett'ei hän ole antanut teille muuta kuin suun täydeltä kirouksia ja
vatsan täydeltä tyhjää. Mitään hyvää te ette häneltä saa, siksi minä
hänet tunnen.
"Jos ihmisellä kenen kera kaupat huonosti onnistuvat, niin
toisaannehan hän kääntyy. Eiköhän teidänkin maksaisi koettaa,
miltä tuntuisi palvella toista herraa, joka antaa ihania lupauksia
sille, ken hänen tykönsä tulee? Niin, ystävät, paljo on maailmassa
mielettömiä, mutta mielettömin on se, joka, rosvottuaan ja
varastettuaan, juoksee polisilta suojaa hakemaan. Ja tokkopa tekään
sen viisaampia olette? Te haette joka mies turvaa sellaiselta,
joka jo on pettänyt teidät, ja luotatte sellaiseen olentoon, joka
on häijympi häijyintäkin polisimiestä, sillä polisimiehet ne vaan
houkuttelevat teidät ansaan ja hirttävät, mutta hän sekä houkuttelee
että hirttää ja sitten, mikä pahin kaikista, pitelee teitä kynsissään
vielä senkin jälkeen kuin pyöveli on tehtävänsä tehnyt."
Puheeni jälkeen lausuivat kuulijat mielihyvänsä. Muutamat tulivat
oikein kädestä pitäin kiittämään minua, vannoen, että minä olen
kunnon mies, jonka kanssa he tahtovat yhä parempaan tuttavuuteen
päästä. Minä puolestani lupasin huomennakin lukea heille, ja jopa
rupesin todellakin toivomaan ainakin muutamissa mielenmuutosta. Olen
nimittäin aina ollut sitä mieltä, ett'ei parannus kellenkään liian
myöhäistä ole, sillä jokaisen sydän on avoinna synnin soimausten
nuolille, jos vaan ampuja osaa tähdätä oikein. Tyytyväisenä palasin
huoneeseni, jossa vaimoni oli valmistanut minulle yksinkertaisen
aterian. Mr Jenkinson pyysi saada syödä päivällisensä yhdessä meidän
kanssamme, jotta, niinkuin hän kohteliaasti lausui, hänellä olisi
mielihyvä saada haastella minun kanssani. Hän ei ollut vielä nähnyt
minun perheeni jäseniä, nämä kun kulkivat minun huoneeseni tuota
jo ennen mainittua kapeaa käytävää myöten suoraan, tarvitsematta
astua yhteisen huoneen kautta. Ensi kertaa perheeni piiriin tultuaan
hän näkyi kovasti hämmästyvän nuoremman tyttäreni kauneutta, jota
miettivä ilme kasvoilla vielä suuresti lisäsi. Pikku pojat eivät
jääneet häneltä huomaamatta hekään.
-- Voi, tohtori! -- huudahti hän, -- nämä lapset ovat liian somat ja
liian hyvät olemaan tällaisessa paikassa.
-- Eikö mitä, -- mr Jenkinson, -- vastasin minä. -- Minun lapseni
ovat, Jumalan kiitos, tarpeeksi siveitä, ja jos he vaan pysyvät
hyvinä, niin silloin ei muusta pelkoa.
-- Teistä, -- virkkoi hän, -- teistä mahtaa kaiketikin tuntua sangen
lohdulliselta se, että saatte pitää pienen perheenne ympärillänne.
-- Tuntuupa niinkin, mr Jenkinson, enkä tahtoisi olla heitä
vailla, en kaiken maailmankaan aarteista, sillä he tekevät minulle
vankikopistakin palatsin. Ei minun onneani voi tässä maailmassa
himmentää mikään muu kuin lapsilleni tehty vääryys.
-- Pahoinpa pelkään sitten, sir, -- huudahti hän, -- että minä olen
syyllinen, sillä, ellen erehdy, -- hän katsahti poikaani Moosekseen
-- on tässä yksi, jolle olen vääryyttä tehnyt, ja jolta minä
tahtoisin saada pahantekoni anteeksi.
Poikani tunsi hänet heti äänestä ja kasvoista, vaikka olikin ennen
nähnyt hänet valepuvussa. Hän otti mr Jenkinsonin kädestä ja
myhäillen antoi hänelle anteeksi.
-- Mutta, -- jatkoi Moses, -- olisipa hauska tietää, mitenkä te minun
kasvoistani osasitte päättää, että minua on helppo puijata.
-- Hyvä herra, -- vastasi hän, -- en minä teidän kasvoihinne
kiintynyt, vaan valkoisiin sukkiinne ja mustaan nauhaan tukassanne.
Mutta olen minä, aikoinani, älkää panko pahaksenne, puijannut
viisaampiakin ihmisiä kuin te, vaikka, kaikista konnankoukuistani
huolimatta, tyhmyrit ne minusta sittenkin aina lopulti voiton veivät.
-- Luulisinpa, -- virkkoi poikani, -- että kertomus sellaisesta
elämästä kun teidän, olisi sekä opettavaista että huvittavaa.
-- Ei sanottavaksi kumpaakaan, -- vastasi mr Jenkinson. --
Tuommoiset kertomukset joissa kuvataan pelkkiä konnankoukkuja ja
rikoksia, tekevät ihmisen vaan epäluuloiseksi ja haittaavat hänen
kehittymistänsä. Matkamies, joka epäilee jokaista vastaantulijaa
ja kääntyy takaisin heti kuin huomaa yhdenkään, joka on rosvon
näköinen, sellainen matkamies se harvoin ajoissa perille pääsee.
Minä puolestani olen tullut siihen kokemukseen, että kaikki konstit
oppinut mies on typerin mies auringon alla.
"Minua pidettiin jo pienestä ruveten erittäin kekseliäänä poikana.
Kun olin seitsenvuotias, silloin naiset sanoivat minua täydelliseksi
pikku mieheksi; neljäntoista vanhana minä mielistelin naisia, lakki
kallella päässä; kahdenkymmenen vanhana luulin olevani kaikin puolin
rehellinen mies, mutta muut pitivät minua niin viekkaana, ett'ei
kukaan minuun luottanut. Minusta tuli vähitellen väkisinkin konna,
ja siitä pitäin minä olen elänyt pää täynnä petoksen suunnitteluja
ja sydän täynnä pelkoa kiinnijoutumisesta. -- Usein minä nauroin
teidän kunnon naapurianne Flamboroughia ja puijasin häntä kerran
vuodessa tavalla tai toisella. Mutta yhä se kunnon mies vaan tietänsä
eteenpäin kulki ja rikastui rikastumistaan, jota vastoin minä yhä
jatkoin vehkeitäni ja konnankoukkujani ja pysyin köyhänä, eikä ollut
minulla edes sitäkään lohdutusta, että olen rehellinen mies."
-- Mutta -- jatkoi hän -- kertokaahan, mikä teidät on tänne tuonut.
Hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseni minä kerroin hänelle koko
sen sarjallisen tapauksia ja erehdyksiä, mikä minut oli saattanut
nykyiseen pulmatilaani. Sanoin senkin, että minun on aivan mahdoton
siitä päästä.
Kuultuaan minun historiani, hän oli hetken aikaa ääneti, löi sitten
otsaansa, ikäänkuin jotain tärkeätä olisi johtunut mieleen ja jätti
hyvästi, sanoen aikovansa katsoa, mitä tässä olisi tehtävä.