Ei niin kurjaa tilaa, ett'ei siinä jonkun verran lohdullistakin.
Läksimme astumaan poispäin tästä rauhallisesta seudusta ja kuljimme
verkalleen. Hivuttava kuume oli jo muutaman päivän ajan rasittanut
vanhinta tytärtäni ja heikontanut hänen voimiansa.
Tuon huomasi toinen poliseista, joka oli ratsain, ja otti tyttäreni
ystävällisesti taaksensa hevosen selkään. Tällaisetkaan miehet näet
eivät voi kokonaan tukauttaa itsessään inhimillisiä tunteita. Poikani
talutti toista pikku veikkoa, äiti toista, minä nojasin nuorempaan
tyttäreeni, joka itkeä vetisteli, ei omaansa, vaan minun kovaa
kohtaloani.
Kuljettuamme pappilasta parin peninkulman verran, näimme joukon
ihmisiä meluten juoksevan meidän perässämme. Siinä oli noin puoli
sataa minun köyhimpiä seurakuntalaisiani. Kauheasti sadatellen
he kävivät heti polisien kimppuun, vannoen, ett'ei heidän
pappiansa saa vankeuteen raastaa; he aikovat puolustaa häntä
viimeiseen veripisaraan saakka. Väkijoukko oli vähällä jo ryhtyä
väkivaltaisuuksiin, josta olisi ollut varsin kamalia seurauksia,
ellen minä olisi käynyt väliin ja suurella vaivalla saanut
pelastaneeksi poliseita raivostuneen kansan käsistä. Lasten mielestä
oli nyt aivan varma, että minä tämän johdosta pääsen vapaaksi,
ja siitä heille niin hyvä mieli, että tuskin jaksoivat riemuansa
hillitä. Pian he kumminkin pettyivät, kuultuaan, mitä minulla oli
sanomista noille soaistuille mies paroille, jotka nähtävästikin
olivat tarkoittaneet minun parastani.
-- Mitenkä, ystävät! -- lausuin minä. Tälläkö tavalla te minua
rakastattekin? Näinkö te noudatatte niitä neuvoja, joita minä olen
teille saarnastuolista antanut? Uhmailla lakia ja oikeutta vastaan
ja syöstä turmioon sekä itsenne että minut! Missä teidän johtajanne?
Tuokaa tänne se mies, joka teidät on harhaan vienyt; hänen pitää
tuntemaan minun närkästykseni. Voi sua, rakas, erehtynyt joukko!
Palaja takaisin täyttämään kaikkea sitä, minkäs olet velkapää
Jumalalle, tälle piirikunnalle ja minulle. Kenties minä kerran vielä
näen teidät entistä suotuisammissa oloissa ja koetan puolestani
tehdä teidän elämänne onnellisemmaksi. Mutta sallikaa minun ainakin
lohduttaa itseäni sillä toivolla, että vihdoin, kun laumani johdan
iankaikkisille laitumille, teistä ei yhtäkään puuttuisi.
He näyttivät nyt kaikki katuvan tekoansa ja tulivat yksitellen,
katkeria kyyneleitä vuodattaen, sanomaan minulle jäähyväisiä.
Hellästi puristin siinä jokaisen kättä ja siunasin heitä. Sitten
läksimme jälleen astumaan eteenpäin, sen enempää esteitä enää
matkalla kohtaamatta. Illan suussa saavuttiin kaupunkiin tai
oikeammin kylään, siinä kun ei ollut kuin muutamia huononpäiväisiä
taloja. Kaupunki oli menettänyt entisen varallisuutensa. Sen
muinaisesta upeudesta ei ollut muuta merkkiä jäljellä kuin vankihuone.
Kylään tultua poikkesimme majataloon. Tilasimme mitä vaan nopeimmin
saavat valmiiksi, ja niin minä söin illallista perheeni kanssa
hilpeällä mielin kuin ennenkin. Pidettyäni huolta, että omaiseni
saavat siistin yömajan, seurasin sheriffin palvelijoita vankilaan.
Se oli ennen muinoin rakennettu sotatarkoituksia varten ja
sisälsi laajan, ristikkoakkunoilla varustetun ja kivellä lasketun
huoneen, joka muutamina hetkinä vuorokaudesta oli yhteinen sekä
pahantekijöille että velallisille. Sitä paitsi oli jokaisella
vangilla oma koppinsa, johon hän teljettiin yöksi.
Luulin sinne tultuani saavani kuulla pelkkiä valituksia ja kurjuuden
ääniä. Päinvastoin. Vangeilla näkyi olevan kaikilla yksi yhteinen
päämäärä: unohtaa huolensa huvittelemiseen ja räyhyyn. Minulle
ilmoitettiin, että tällaisissa tilaisuuksissa laitetaan tavallisesti
tuliaisia, ja heti minä suostuinkin pyyntöön, vaikka siihen ne minun
vähät rahani kuluivat melkein loppuun. Kohta lähetettiin hakemaan
juomatavaroita, ja pian vallitsi koko vankihuoneessa melu ja pauhina,
naurut ja jumalaton meno.
-- Mitenkä! -- ajattelin itsekseni. -- Kehnot ihmiset ovat iloisia,
ja minunko pitäisi surra! Ei minulla ole heidän kanssaan muuta
yhteistä kuin vankina-olo, ja luulenpa kuin luulenkin, että minulla
on enemmän syytä olla onnellinen kuin heillä.
Näissä miettein koetin päästä iloiselle mielelle, mutta iloisuutta ei
väkisin saa; yksin ponnistuksetkin siihen tuottavat tuskaa. Asetuin
sitten istumaan yhteen nurkkaan ja vaivuin ajatuksiini. Tuokion
kuluttua tuli luokseni muuan vankeustoveri ja rupesi haastelemaan
minun kanssani. Järkähtämättömänä periaatteena elämässäni on aina
ollut se, ett'en kieltäydy keskustelemasta kenenkään kanssa, joka
vaan halajaa: jos hän on hyvä mies, niin saattaa minulle olla hyötyä
hänen opetuksestaan; jos hän on paha, niin saattaa minun opetukseni
olla eduksi hänelle. Hän näkyi olevan älykäs ja taitava, vaikka
oppimatonkin mies, joka tarkoin tunsi maailman, kuten sanotaan, tahi,
oikeammin puhuen, ihmisluonnon sen nurjalta puolen. Hän tiedusti,
olinko varustanut itselleni tänne vuodetta. Sitä seikkaa en tullut
edes ajatelleeksikaan.
-- Sepä paha, -- sanoi hän, -- sillä täällä te ette saa muuta kuin
olkia, ja teidän koppinne on sangen avara ja kolakka. Mutta koska
teissä näkyy olevan jonkun verran gentlemania, jommoinen minäkin
aikoinani olin, niin vallan kernaasti annan teille osan omia
makuuvaatteitani.
Minä kiitin, sanoen olevani varsin hämmästynyt, kohdatessani niin
paljon ystävällisyyttä vankihuoneessa, kesken kaikkea kurjuutta. --
Osoittaakseni olevani oppinut mies, minä lisäsin: -- näkyypä tuo
muinais-ajan viisas käsittäneen, kuinka kallis-arvoinen on toveri
hädässä, sanoessaan: _Ton kosmon aire, ei doos ton hetairon_. Ja
mitäpäs, -- jatkoin sitten, -- mitäpäs tästä maailmasta olisikaan,
jos siinä pitäisi olla yksin kuin erämaassa?
-- Te puhutte maailmasta, sir, -- vastasi vankeuskumppalini. --
Maailma on tullut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia
elikkä oppi maailman luomisesta pannut kaikkina aikoina filosofien
päät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta!
Sanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et -- kaikki
he ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin:
_Anarkon ara kai ateleuteeton to pan_, joka on niin paljon kuin...
-- Suokaa anteeksi, sir, -- virkoin minä, että keskeytän noin
tieteelliset mietelmät, mutta luulenpa kuulleeni kaiken tuon jo
ennenkin. Eiköhän minulla ollut kerran mielihyvä tavata teitä
Wellbridgen markkinoilla, ja eikös teidän nimenne ole Efraim
Jenkinson?
Hän huokasi vain.
-- Totta kai, -- jatkoi minä, -- totta kai te muistatte erään tohtori
Primrosen, jolta te ostitte hevosen?
Hän tunsi nyt äkkiä minut, sillä illan hämärissä ja näin huoneen
perällä hän ei ollut osannut erottaa minun kasvojani.
-- Kyllä, sir, -- vastasi mr Jenkinson. -- Minä tunnen teidät
nyt vallan hyvin. Minä ostin hevosen, mutta en muistanut maksaa.
Teidän naapurinne Flamborough on ainoa kantaja, jota minä ensi
oikeuden-istunnossa pahimmin pelkäänkin, sillä hän aikoo valallaan
todistaa minut väärän rahan tekijäksi. Mieleni on paha, sir, että
olen pettänyt teidät, niinkuin monta muutakin, sillä katsokaas,
jatkoi hän, näyttäen minulle kahleitaan, -- katsokaas, mihin
konnankoukut ovat minut vieneet!
-- No niin, sir, -- virkoin minä, -- koska te ystävällisesti
tarjositte minulle apua, vaikk'ette saattanut odottaa siitä
korvaustakaan, niin lupaan minä palkita sen siten, että koetan saada
mr Flamboroughin lieventämään kanteensa tai kokonaan peruuttamaan
sen. Ensi tilassa lähetän poikani sitä varten hänen luoksensa enkä
ensinkään epäile hänen suostuvan minun pyyntööni. Minun puolestani
taas teidän ei tarvitse syytöstä peljätä.
-- No niin, sir, -- sanoi hän, -- kaikki, mitä minulla on, on oleva
teidän käytettävissänne. Minä annan teille enemmän kuin puolet minun
makuuvaatteitani yöksi ja koetan osoittaa olevani teidän ystävänne
täällä vankilassa, jossa minulla luullakseni on jonkun verran
vaikutusvaltaa.
Kiittäessäni häntä en saattanut olla lausumatta kummastustani
siitä, että hän nyt on niin nuoren näköinen; viimeksi kohdatessamme
toisiamme hän oli ainakin kuuskymmen-vuotias.
-- Sir! -- vastasi hän. -- Vähänpä te vielä maailmaa tunnette.
Minulla oli silloin valetukka. Minä olen oppinut laittamaan itsestäni
sekä nuoren että vanhan, seitsentoista vanhasta kuudenkymmenen
ikään. Voi, sir! Jos minä puoletkaan sitä aikaa, mikä minulta on
mennyt konnaksi oppimiseen, olisin käyttänyt kunnollisen käsityön
oppimiseen, niin minä olisin nyt rikas mies. Mutta niin suuri kuin
lienenkään roisto, teidän ystävänänne minä olen, ja sen saatte
huomata kenties pikemmin kuin luulettekaan.
Meidän puhelumme keskeytyi, sillä sisään astuivat vanginvartijat
toimittamaan nimihuutoa ja viemään vankeja koppeihin yöksi. Toinen
vartijoista, sylellinen olkia kainalossaan, vei minut pimeätä,
kapeaa käytävää myöten huoneesen, joka sekin oli kivellä laskettu.
Siellä minä levitin lattialle nurkkaan vankeustoverilta saamani
makuuvaatteet, jonka jälkeen vartija, ystävällisesti kyllä, toivotti
minulle hyvää yötä. Siunattuani itseni tapani mukaan ja kiitettyäni
taivaan Herraa kaikesta kurituksestakin, minä laskeusin levolle ja
makasin rauhallisesti aamuun saakka.