Turmeltu ihminen yksin saattaa olla kauan ja kokonaan onneton.
Jonkun verran toimeliaisuutta kysyttiin meiltä nyt, saadaksemme
nykyisen asuntomme niin mukavaksi kuin mahdollista, eikä aikaakaan,
niin jo vallitsi meissä entinen mielen rauha. Kykenemättä auttamaan
poikaani tavallisissa ulkoaskareissa, minä lueskelin perheelleni
ääneen niistä moniaista kirjoista, jotka oli saatu pelastetuiksi.
Käytin semminkin sellaisia, jotka vaikuttavat mielikuvitukseen ja
samalla sydäntäkin tyynnyttävät.
Hyviä naapureitakin kävi joka päivä lausumassa sydämellistä
osan-ottoansa, ja ennen pitkää he päättivät tulla määrättynä päivänä
miehissä korjaamaan entistä asuntoani. Farmari Williams, kunnon
mies, ei ollut viimeisiä joukossa; herttaisesti hän tarjosi meille
ystävänpalveluksia. Hän olisi kernaasti taaskin ruvennut pitämään
hyvää silmää tyttäreeni, mutta tämä ehkäisi sen sillä tavalla, että
kaikki yrityksetkin siihen suuntaan raukesivat tyhjiin.
Näytti siltä kuin Olivian murhe tulisi kestämään kauankin, sillä hän
oli meidän pienessä piirissä ainoa, joka ei viikon kuluttua ollut
saanut takaisin entistä hilpeyttään. Hänessä ei ollut enää sitä
punastumatonta sydämen yksinkertaisuutta, joka ennen oli opettanut
hänet pitämään arvossa omaa itseänsä ja hakemaan ilonsa siinä,
että tekee muille iloa. Tuskallinen ahdistus painoi alinomaa hänen
mieltänsä. Hänen kauneutensa lakastui, terveys heikkeni sitä mukaa,
mitä vähemmin hän piti siitä huolta. Jokainoa lempeä sana, mikä
sisaren osaksi talossa tuli, oli pistosta hänen sydämeensä ja kiersi
kyyneleitä hänen silmiinsä. Ja koska pahe, josta jo on päästy, alati
tuo sijaansa muita paheita, niinpä hänenkin erehdyksensä, vaikka
se oli katumuksella sovitettu, jätti jälkeensä luulevaisuuden ja
kateuden. Minä koetin kaikin tavoin lievittää hänen huoliansa. Hänen
suruiltansa minä unohdin omatkin tuskani, ja koska aikoinani olin
ennättänyt lukea verraten paljonkin, niin kerroin hänelle lohdullisia
tapauksia historiasta.
-- Ihmisen onni, tyttäreni armas, -- puhelin minä, -- on Sen kädessä,
joka voi sitä meille antaa tuhannella eri tavalla, häpeään saattaen
meidän omat puuhamme. Jos tämä todistusta kaivannee, niin juttelen
sulle, lapseni, erään tapauksen, jonka on kertonut muuan vakava,
vaikka välisti hiukan romanttinen historioitsija:
"Matilda joutui peräti nuorena naimisiin erään napolilaisen korkean
aatelismiehen kanssa. Mies kuoli, hänen ollessa viidentoista vuoden
iässä, ja Matilda jäi yksin pienen poikansa kanssa. Kerran hän
seisoi, lastansa hyväillen, avonaisessa akkunassa, jonka alapuolella
virtasi vuolas Volturnon joki. Äkkiä riuhtaisihe lapsi irti hänen
sylistään, syöksyi jokeen ja katosi silmänräpäyksessä näkymättömiin.
Äiti, hurjana säikäyksestä, hyppäsi veteen hänkin lastaan
pelastamaan. Mutta se oli mahdotonta. Töin tuskin hän itsekään,
suurilla ponnistuksilla, pääsi toiselle rannalle, missä franskalaiset
sotamiehet parhaillaan olivat ryöstöretkillään. He ottivat hänet heti
kohta vangiksi.
"Franskan ja Italian välillä oli sota siihen aikaan paraillaan
raivoamassa, ja sitä käytiin sanomattomalla julmuudella. Sotamiehet
olivat nytkin tekemäisillään kaksi kauheata rikosta, sekä himon että
julmuuden synnyttämää. Tämän häijyn aikomuksen teki tyhjäksi muuan
nuori upseeri, joka otti nuoren rouvan taaksensa hevosen selkään
ja, vaikka pakoretki oli tehtävä mitä suurimmalla kiiruulla, vei
hänet turvallisesti omaan kotikaupunkiinsa. Rouvan kauneus lumosi
ensi hetkestä hänen silmänsä ja hyvät avut kohta sen perästä hänen
sydämensä. Heistä tuli aviopari. Mies kohosi korkeihin virkoihin, ja
kauan aikaa he viettivät hyvin onnellista elämää.
"Mutta milloinkapas sotamiehen onni pysyväistä on? Jonkun vuoden
perästä syttyi sota uudelleen, hänen johtamansa joukko lyötiin,
ja hänen piti hakea turvapaikkaa siinä kaupungissa, missä hän oli
vaimonsa kanssa asunut. Siellä he saivat kestää piirityksen, kunnes
kaupunki vihdoin antautui. Harvoin tietää historia kertoa niin
monenlaisia esimerkkejä julmuudesta kuin juuri tämän sodan ajoilta.
Saatuaan kaupungin haltuunsa, Italialaiset päättivät tappaa kaikki
franskalaiset sotavangit. Liiatenkin he halusivat ottaa hengiltä
onnettoman Matildan aviomiehen, hänet, jonka toimenpiteitten kautta
piiritys oli kestänyt niin kauan. Tuomiot pantiin täytäntöön melkein
samassa kuin ne oli julistettukin. Vangittu sotaherra tuotiin esiin
hänkin. Pyöveli seisoi miekka kädessä valmiina, ja kansa odotteli
synkässä äänettömyydessä, milloinkahan toimitusta johtava kenraali
antaa merkin, ja pyöveli tekee tehtävänsä.
"Tämän tuskallisen odotuksen hetkenä tuli Matilda sanomaan viimeisiä
jäähyväisiä miehelleen ja pelastajalleen. Siinä hän vaikeroiden
valitti kurjaa tilaansa ja armotonta kohtaloa, joka oli pelastanut
hänet ennen-aikaisesta kuolemasta Volturnon virrassa, saattaakseen
hänet kokemaan vain yhä ankarampia iskuja.
"Kenraali, nuori mies, hämmästyi hänen kauneuttaan ja rupesi
säälimään tuota kovan onnen sortamaa naista. Yhä suurempaa liikutusta
hän tunsi, kuultuaan rouvan mainitsevan entisistä vaaroistansa.
Kenraali ei ollutkaan kukaan muu kuin hänen poikansa, tuo samainen
lapsi, jonka tähden äiti oli saanut niin monta kovaa kokea. Hän tunsi
tuossa nuoressa rouvassa heti äitinsä ja lankesi hänen jalkainsa
juureen. Loput arvaa itsestäänkin: vangit päästettiin irti, ja heidän
keskensä vallitsi nyt kaikki se onni, minkä rakkaus, ystävyys ja
velvollisuus voi itsekukin aikaansaada."
Tällä tavoin minä koettelin huvittaa tytärtäni, mutta
välinpitämättömästi hän kertomuksiani kuunteli. Tyttö rukka oli
saanut niin paljon kärsiä oman kovan kohtalonsa tähden, ett'ei
jaksanut enää, kuten ennen, sääliä muitten onnettomuutta. Helpotusta
hän ei saanut mistään. Seuroissa hän pelkäsi muitten halveksimista;
yksinäisyydessä hän tunsi ahdistavaa levottomuutta. Tällainen tuon
poloisen tila oli, kun huhuna saatiin kuulla, että mr Thornhill aikoo
mennä naimisiin miss Wilmotin kanssa. Minä olin aina luullutkin mr
Thornhillin olevan todella kiintyneen tähän neitoon, vaikka hän,
minun läsnä ollessani, oli aina puhunut halventavasti sekä hänen
personastaan että rikkaudestaan.
Tämä uutinen se vaan lisäsi Olivia paran surua, sillä
tällainen julkea uskollisuuden rikkominen oli enemmän kuin hänen
mielenlujuutensa jaksoi kestää. Minä päätin kumminkin hankkia asiasta
vielä tarkempia tietoja ja, jos suinkin mahdollista, tehdä squiren
aikeet tyhjiksi. Sitä varten päätin lähettää poikani vanhan mr
Wilmotin luokse, kysymään, missä määrin huhussa on perää, ja samalla
antamaan miss Wilmotille kirjeen, jossa ilmoitetaan, millä tavoin mr
Thornhill on minun talossani käyttäynyt.
Poikani läksi matkalle toimittamaan minun määräyksiäni. Kolmen päivän
perästä hän palasi, tuoden sen tiedon, että huhu oli ollut oikeassa,
mutta kirjettä hänen oli ollut mahdoton toimittaa perille, koska mr
Thornhill ja miss Wilmot olivat parhaillaan visiteillä ympäristössä.
Häät pidetään, tiesi poikani kertoa, moniaan päivän perästä.
Edellisenä sunnuntaina he olivat yhdessä esiintyneet kirkossa ylen
prameasti: morsiamella saattajina kuusi nuorta ladyä, sulhasella yhtä
monta gentlemania. Koko seudun väestö se nyt riemuissaan odottelee
pian läheneviä häitä. Kihlatut ajelevat tavallisesti kahden kesken
niin upeissa vaunuissa, ett'ei moisia ole näillä seuduin nähty
vuosikausiin. Kummankin perheen sukulaiset, kertoi hän edelleen, ovat
siellä, huomattavinna niistä squiren setä, sir William Thornhill,
tuo hyväntahtoinen mies. Pitkiä pitoja ja upeita juhlia on tulossa.
Kaikki kansa ylistää nuoren morsiamen kauneutta ja sulhasen hienoa
personaa, sanoen heidän rakastavan toisiaan ihan äärettömästi.
-- Minkäs minä sille voin, -- lopetti poikani, -- mutta kyllä minun
vain täytyy pitää mr Thornhilliä maailman onnellisimpana miehenä.
-- Olkoon vaan, jos voinee, -- vastasin minä. -- Mutta katsos,
poikani, tätä olkivuodetta, vuotavaa kattoa tuossa, noita homeisia
seiniä ja tätä kosteata lattiaa, tätä ruumis raukkaa, jonka
tulipalo on tehnyt työhön kykenemättömäksi; katso lapsiani, jotka
ympärilläni leipää itkevät! -- kaikki tuo on silmäisi edessä... Ja
sittenkin sinä näet tässä, juuri tässä miehen, joka ei vaihtaisi
ilojaan hänen kanssaan, vaikka saisi kaikki maailman aarteet! Voi
armaat lapset, jospa vain oppisitte seurustelemaan oman sydämenne
kanssa ja huomaamaan, kuinka jalo toveri se on, niin vähän te
vainenkin välittäisitte tuon kunnottoman loistosta ja prameudesta!
Melkein jokainen on oppinut sanomaan elämää vaellukseksi ja itseään
matkamieheksi. Ja tämä vertaus se kylläkin pitää paikkansa,
nähdessämme, kuinka hyvät ihmiset ovat iloiset ja tyynet, niinkuin
konsanaankin matkamiehet kotia kohti kulkiessaan, ja kuinka
kehnomieliset ovat vain silloin tällöin onnellisia, niinkuin
matkamiehet, jotka maanpakoon vaeltavat.
Uusi isku oli kokonaan masentanut tyttäreni mielen. Säälistä häntä
kohtaan minä jätin sanomatta, mitä mielessäni vielä oli. Minä pyysin
äidin tukemaan häntä, ja tuokion kuluttua Olivia toipuikin. Tästä
puolin hän näytti tyynemmältä ja oli, niinkuin luulin, rohkaissut
mielensä, mutta ulkomuoto vei minut harhaan, sillä hänen tyyneytensä
oli vain ylenmäärin jännitettyjen tunteitten lamausta.
Ystävälliset pitäjäläiset toivat meille ruokavarojen lisiä, ja tämä
näytti synnyttävän uutta hilpeyttä muihin perheenjäseniin. Eikä ollut
minunkaan vastenmielistä nähdä heitä kerrankin taas reippaina ja
iloisina. Olisinhan tehnyt väärin, masentaessani heidän tyytyväistä
mieltään, pakottamalla heitä myötäänsä vaan valittelemaan yksinäisen
äänetöntä surua, tahi sälyttäessäni heidän kannettavakseen huolta,
jota he eivät tunteneet. Ja niinpä kerran vieläkin taas tarinoita
kerrottiin miehestä mieheen, laulamaan pyydettiin ketä kulloinkin, ja
hilpeä mieli elähteli meidän pienessä majassamme.