Todellinen rakkaus antaa erehdykset anteeksi.
Huomenissa otin tyttäreni taakseni hevosen selkään, ja niin
lähdettiin ajamaan kotia kohti. Matkalla koetin kaikin tavoin
lievittää hänen suruansa, suistaa hänen pelkoansa ja rohkaista
hänen mieltään, ett'ei hän olisi kovin masentunut, astuessaan
loukatun äitinsä eteen. Kauniitten seutujen kautta kulkiessamme,
minä koetin selittää, kuinka paljoa laupiaampi taivas on meitä kuin
me lähimmäisiämme kohtaan, ja kuinka itse luonnossa varsin harvoin
mitään onnettomuutta tapahtuu. Minä vakuutin hänelle, ett'ei hän ole
koskaan huomaava minun rakkauteni häntä kohtaan laimenevan, ja että
minussa on hänellä oleva suojelija ja neuvon-antaja niin kauan kuin
minulle elonpäiviä on suotu, ja suotakoon niitä vielä monta. Minä
neuvoin häntä kestämään maailman parjauksia, osoitin, kuinka kirjat
ovat onnettomien suloisia, lempeitä seuralaisia, jotka, elleiväthän
elämän riemujakaan meihin luo, ainakin opettavat meitä elämätä
kestämään.
Vuokrahevonen oli minun määrä jättää tänä iltana erääsen majataloon
tien varrella, noin neljä peninkulmaa tällä puolen kotiani.
Valmistaakseni perhettäni vastaan-ottamaan Oliviaa, päätin jättää
hänet täksi yöksi majataloon ja tulla huomis-aamuna varhain Sofia
tyttäreni kanssa häntä noutamaan.
Illalla myöhään me saavuimme määräpaikkaamme. Toimitettuani hänelle
siistin huoneen ja käskettyäni emännän pitämään huolta hänen
ravinnostansa, suutelin häntä jäähyväisiksi ja läksin astumaan kotia
kohti. Mitä lähemmäs tuota rauhallista asuinsijaani tulin, sitä
suloisemmalta sydämessä tuntui. Pesästään karkoitetun linnun lailla
minun kaipaukseni riensi edelläni ja liihoitteli pienen kotilieteni
ympärillä, riemuisaa odotusta täynnään. Mielessäni kuvailin jo,
kuinka monta suloista sanaa minulla on siellä sanottavana, ja
kuinka iloisesti he tervehtivät minua, kauan poissa ollutta. Olin
tuntevinani jo vaimoni hellän syleilyn ja myhäilevinäni pikku poikain
mielihyvälle.
Minä kun kuljin verkalleen, niin ennätti jo iltakin pimetä. Ihmiset
olivat jo ulkotyönsä päättäneet; mökeissä ei ollut enää tultakaan
missään. Hiljaa oli kaikkialla; kukko vaan kiekahti välisti, ja
siellä täällä kaukana kajahti pihakoiran kumea haukunta.
Oli melkein puoliyö, kun koputin taloni ovelle. Kaikki oli siellä
hiljaista ja rauhaisata. Sydämeni sykki sanomattoman onnellisissa
tunteissa, kun äkkiä kauhukseni näin tulenliekin leimahtavan talosta
ja punaista hehkua jok'ainoassa aukossa! Minulta pääsi hirveä
hätähuuto, ja samassa kaaduin tajutonna maahan. Tähän huutoon heräsi
poikani, joka oli nukkunut koko ajan, ja, huomattuaan tulenliekit,
herätti heti kohta vaimoni jo tyttäreni. Kaikki hyppäsivät vähissä
vaatteissa ulos, säikäyksestä melkein mielettöminä. Heidän
parkuihinsa minäkin vihdoin heräsin tainnoksistani, mutta yhä
uusiin kauhuihin vaan. Liekit nuoleksivat jo talon kattoa, palasia
toisensa perästä putoeli jo sisään, mutta äänettömässä epätoivossa
he seisoivat, ikäänkuin lumottuina silmäillen tulen tuhoisata työtä.
Minä katselin vuoroin heitä, vuoroin valkeata ja vilkaisin sitten
ympärilleni, etsien silmilläni pikku poikia, mutta heitä ei näkynyt
missään. Voi hirmua!
-- Missä? -- parkaisin minä, -- missä pikku pojat?
-- Kuolleet liekkeihin, -- vastasi vaimoni kylmästi, -- ja minä
tahdon kuolla heidän kanssaan.
Samassa silmänräpäyksessä kuulin sisästä lasten huutoja. He olivat
heränneet tulen räiskinään hekin. Ja nyt ei minua enää voinut
pidättää mikään.
-- Missä, missä minun lapseni? -- huusin minä, hyökäten liekkeihin ja
murtaen oven lasten huoneesen, -- missä poikani pienet?
-- Tääll'ollaan, isä, täällä! -- vastasivat he yhdestä suusta,
valkean tarttuessa jo heidän vuoteeseensa.
Minä sieppasin heidät syliini ja vein heidät liekkien läpi niin
joutuisaan kuin mahdollista. Juuri kuin olin päässyt ulos, romahti
katto sisään.
-- Nyt! -- huudahdin minä, kohottaen lapsiani korkealle, -- nyt
leimutkoot liekit ja kuluttakoot omaisuuteni kaiken! Tässä aarteeni,
jotka olen pelastanut. Tässä, armaani, tässä meidän aarteemme. Vielä
me saatamme olla onnellisia.
Me suutelimme tuhansia kertoja rakkaitamme. He riippuivat kiinni
meidän kaulassamme ja näyttivät ottavan osaa meidän ilomme
ilmauksiin. Ja äiti se vuoroin nauroi, vuoroin itki.
Tyynenä minä katselin liekkejä. Jonkun ajan perästä rupesin tuntemaan
kipuja olkavarressa: se oli saanut kauheita palohaavoja. Siksipä en
ensinkään kyennyt auttamaan poikaani, joka koetti pelastaa tavaroita
ja samalla estää tulipaloa leviämästä aittaan. Sillä välin olivat
naapurit heränneet ja riensivät apuun, mutta muuta eivät hekään
osanneet tehdä kuin neuvottomina katsella tulen tuhotöitä.
Kaikki tavaramme, niitten mukana tyttärieni myötäjäisiksi tallelle
panemani pankkisetelitkin, oli nyt kokonaan poroksi palanut. Jäljellä
oli vaan arkullinen papereita, joka oli seisonut keittiössä, ja pari
kolme muuta vähäpätöistä esinettä, jotka poikani oli ennättänyt saada
ulos. Naapurit koettivat voimiansa myöten lieventää meidän kovaa
kohtaloamme. He toivat meille vaatteita ja keittiökaluja yhteen
talon sivurakennuksista, niin että meillä päivän koittaessa oli edes
jonkunlainen kotimaja, mihin asettua. Lähin naapurini, kunnon mies,
lapsineen ei ollut viimeisimpiä hankkimassa meille kaikenlaista,
mikä tarpeellista oli, ja lohduttamassa meitä niin herttaisesti kuin
teeskentelemätön hyvänsuopaisuus suinkin saattaa.
Ensimmäisestä säikäyksestä toinnuttuaan, alkoi kotiväkeni
udella, miksikä minä olin ollut poissa niin kauan. Kerrottuani
seikkaperäisesti matkani vaiheet, aloin valmistaa heitä
vastaan-ottamaan kadotettua lasta. Vaikk'ei meillä nyt ollut kuin
kurjuutta tarjottavana, tahdoin kumminkin pitää huolta siitä,
että hän vastaan-otettaisiin niin hyvästi kuin suinkin sopi.
Tämä olisi käynyt kovinkin vaikeaksi, ellei äskeinen onnettomuus
olisi nöyryyttänyt minun vaimoni ylpeyttä ja suistanut sitä vielä
kovemmilla koettelemuksilla.
Kättäni kun kivisti ankarasti, en päässyt itse tytärtäni noutamaan,
vaan lähetin poikani ja nuoremman tyttäreni, jotka pian palasivatkin,
mukanaan tuo onneton olento. Tyttö raukka ei uskaltanut katsoa
silmiin äitiänsä, joka kaikista minun ponnistuksistani huolimatta
ei ollut taipunut täydellisesti sovinnolliseen mieleen, naiset kun
tuomitsevat naisen erehdyksiä ankarammin kuin miehet.
-- Oo, madam, -- puheli äiti, -- kovinhan on halpa tämä paikka,
jonne te olette suvainnut tulla niin moninaisesta fiineydestä.
Minun tyttärestäni Sofiasta ja minusta ei saata olla kuin sangen
vähän huvitusta sellaisille persoonille, jotka ovat seurustelleet
ainoastaan niissä ylhäisissä piireissä. Niin, miss Livy, teidän isä
parkanne ja minä olemme viime aikoina saaneet paljon kärsiä, mutta
minä toivon taivaan antavan teille anteeksi.
Tämän vastaanotto-puheen aikana oli onneton tyttö seisonut kalpeana
ja vavisten. Ei hän jaksanut itkeä, eikä hän jaksanut mitään vastata.
Minä en enää saattanut sen kauemmin ääneti katsella hänen tuskiansa,
vaan lausuin, pannen ääneeni jonkun verran ankaruutta ja sellaisella
vakavuudella, joka silmänräpäyksessä sai muut alistumaan:
-- Minä pyydän, vaimo, että minun sanani pannaan nyt mieleen kaikiksi
kerroiksi. Minä olen tässä tuonut sinulle takaisin eksyneen vaeltaja
raukan; hän palajaa velvollisuuksiansa täyttämään, ja meidän tulee
olla hänelle hellät kuin ennenkin. Elämän kovia koettelemuksia tulvii
nyt tulvimalla meidän ylitsemme; älkäämme siis niitten painoa lisätkö
keskinäisellä erimielisyydellä. Jos sovussa elämme, niin saatamme yhä
vieläkin olla tyytyväisiä, sillä meitä on tarpeeksi monta, ollaksemme
välittämättä maailman panetteluista ja osataksemme olla toistemme
tukena. Jumala on luvannut kohdella katuvaista lempeästi; tehkäämme
kuin Hän. Taivaassa, senhän tiedämme, iloitaan yhdestä syntisestä,
joka itsensä parantaa, enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä
hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. Ja oikein se onkin,
sillä yksi ainoa ponnistus, jolla koetamme pysähtyä kadotukseen
viettävällä polulla, on itsessään suurempi hyvä avu kuin sata
oikeamielistä tekoa.