Ystävyyttä kehnomielisten ihraisten kanssa kestää vain niin kauan
kuin keskinäistä tyytyväisyyttäkin.
Poikani kertomus oli niin pitkä, ett'ei se yhdellä istumalla
päättynytkään. Se alkoi yhtenä iltana ja oli huomenissa päivällisen
jälkeen juuri päättymäisillään, kun äkkiä mr Thornhillin vaunut
ilmestyivät portille, nähtävästikin häiriten seuran rauhallisen
mielialan. Hovimestari josta olin saanut ystävän tässä talossa,
kuiskasi minulle, että squire oli jo pari kertaa kosiskellut miss
Wilmotia, ja että täti ja eno mielellään näkisivät tämän liiton
solmituksi.
Mr Thornhill astui sisään, mutta, nähtyään poikani ja minut, hän
ilmeisestikin hätkähti. Sen minä luin hämmästyksen syyksi enkä
mieliharmin. Silminnähtävällä vilpittömyydellä hän vastasi meidän
tervehdykseemme, eikä aikaakaan, niin sai hänen läsnäolonsa meidät
kaikki entistä hilpeämmälle mielelle.
Teetä juotuamme hän kutsui minut syrjään ja tiedusteli tytärtäni.
Kovin hän näkyi hämmästyvän, kuultuansa minun turhaan haeskelleen
häntä, ja kertoi usein käyneensä meillä lohduttamassa meikäläisiä.
Tiesi senkin ilmoittaa, että siellä voidaan varsin hyvin. Hän kysäisi
sitten, tietääkö miss Wilmot mitään tyttäreni kovasta kohtalosta, ja
kuultuaan, ett'en ole heille asiasta vielä mitään puhunut, kiitti
minun hyvää älyäni ja varovaisuuttani, toivoen, että minä yhä
edelleen pitäisin asian salassa.
-- "Sillä", -- sanoi hän, -- "sehän olisi parhaimmassakin tapauksessa
vain oman häpeän paljastamista. Kenties", -- lisäsi hän, -- "miss
Olivia ei olekaan niin syyllinen kuin me luulemme."
Tässä meidät keskeytti talon palvelija, ilmoittaen, että squirea
kutsutaan kontratanssiin. Hän läksi. Minä puolestani oli varsin
mielissäni siitä lämpimästä osan-otosta, jota hän näkyi tuntevan
meitä kohtaan. Miss Wilmotille hän osoitti niin ilmeistä
kohteliaisuutta, ett'ei hänen tarkoituksiaan käynyt ensinkään
epäileminen, vaikk'ei neiti Wilmot näkynyt olevan tuosta kovinkaan
mielissänsä. Tuntui kuin hän enemmin noudattaisi tätinsä tahtoa kuin
kuuntelisi oman sydämensä ääntä. Mielikseni huomasin myöskin hänen
usein luovan poloisen poikani puoleen ystävällisiä silmäyksiä, joihin
ei suinkaan aihetta antanut tämän rikkaus eikä suosion hakeminen. Mr
Thornhillin näennäinen tyyneys se kumminkin oli minusta koko lailla
outoa. Olimme nyt, mr Arnoldin pyynnöstä, olleet täällä jo kokonaisen
viikon, mutta mitä enemmän hellyyttä miss Wilmot osoitti poikaani
kohtaan, sitä suuremmaksi näkyi mr Thornhillinkin ystävällisyys häntä
kohtaan käyvän.
Ennen vanhaan hän oli mitä ystävällisimmin vakuuttanut tahtovansa
käyttää vaikutusvoimaansa meidän hyväksemme, mutta nyt hänen
suopeutansa ei pysähtynyt pelkkiin lupauksiin. Sinä aamuna, jolloin
minun oli aikomus lähteä kotiapäin, mr Thornhill astui minun luokseni
peräti iloisen näköisenä ja ilmoitti tehneensä pienen palveluksen
Yrjö ystävällensä. Eikä tämä ollutkaan sen vähempää kuin että hän oli
hankkinut pojalleni vänrikinpaikan eräässä niitä rykmenttejä, joitten
oli pian määrä lähteä Länsi-Indiaan. Siitä hän sanoi luvanneensa vain
sata puntaa; hänellä on niin suuri vaikutus, ett'ei toista kahta
sataa vaadittukaan.
-- "Tästä mitättömästä palveluksesta", -- jatkoi nuori gentleman,
-- "en vaadi mitään palkintoa; riittää jo se mielihyvä, että olen
voinut olla ystävälleni avullinen. Ja mitä taas näihin sataan puntaan
tulee, niin minä, ell'ei teillä nyt ole tilaisuutta siihen, otan
suorittaakseni ne etukäteen. Maksatte sitten takaisin, milloin sopii."
Tämä oli niin suurta ystävällisyyttä, että meiltä puuttui sanoja,
lausuaksemme julki tunteitamme. Minä annoin hänelle velkakirjan
puheen-alaisesta summasta ja puhkesin niin suliin kiitoksiin,
ikäänkuin ei olisi aikomukseni milloinkaan velkaani suorittaa.
Jalomielisen suosijansa neuvon mukaan oli Yrjön määrä lähteä heti
huomenissa Lontoosen, saamaan virallista vahvistusta toimeensa,
jott'ei edelle ennättäisi joku toinen, joka tarjoaa vielä enemmän. Ja
niinpä seuraavana aamuna varhain meidän nuori sotilaamme oli valmiina
matkalle ja ainoa koko joukossa, joka näytti olevan levollinen. Ei
hänen mieltään lannistanut mikään, ei rasitukset eikä vaarat, joita
kohti hän nyt läksi käymään, ei jälkeen jääneet ystävät eikä armas
-- miss Wilmot rakasti häntä todellakin --. Sanottuaan kaikille
jäähyväiset, hän sai minulta kaikki, mitä minulla oli hänelle antaa,
isällisen siunauksen.
-- "Nyt, poikani", -- lausuin minä, -- "nyt sinä lähdet taistelemaan
synnyinmaasi puolesta. Muista, kuinka sinun urhoollinen iso-isäsi
taisteli autuaan kuningas vainajansa puolesta siihen aikaan,
jolloin uskollisuutta vielä pidettiin Britteissä miehen kuntona.
Mene, poikani, ja ole hänen kaltaisensa kaikessa, paitsi hänen
onnettomuudessaan, jos onnettomuutena on pidettävä sitä, että hän
kaatui lordi Falklandin rinnalla. Mene, poikani, ja jos kaadut,
vaikka kaukanakin täältä, jos vaikka jäät hautaamatta, ja vaikk'eivät
kyyneltä kummullasi itke ne, jotka sinua rakastavat, niin kalliimpia
kyyneleitä ovat ne, joilla taivas kastelee kaatuneen sotilaan pään."
Aamuisissa sitten sanoin jäähyväiset näille hyville ihmisille, jotka
ystävällisesti olivat niin kauan aikaa pitäneet minua vieraanansa,
ja lausuin monet kiitokset mr Thornhillille hänen viimeisestä
hyväntahtoisuudestaan. Minä jätin heidät edelleen nauttimaan kaikkea
sitä onnea, minkä rikkaus ja hieno sivistys myötänsä tuo, ja läksin
astumaan kotia kohti. Tytärtäni en osannut toivoa milloinkaan enää
löytäväni; huokasin vaan, että taivas häntä armahtaisi ja hänelle
anteeksi antaisi.
Yhä vieläkin heikkona ollen, olin vuokrannut itselleni ratsuhevosen
ja olin jo saapunut kahdenkymmenen peninkulman päähän kotoani,
lohdutellen itseäni sillä toivolla, että pian saan jälleen nähdä
rakkaimpani tässä maailmassa. Mutta yö yllätti minut, ja minun
täytyi poiketa pieneen majataloon tien varrella. Sinne tultuani
pyysin isännän juomaan kanssani lasillisen viiniä. Istuimme sitten
takkavalkean ääressä kyökissä, joka olikin paras huone koko talossa,
ja haastelimme politiikasta ja päivän uutisista. Muun muassa kääntyi
puhe nuoreen Thornhillin squireen. Isäntä vakuutti, että se mies on
yhtä kovasti vihattu kuin hänen setänsä, sir William, on rakastettu,
hän, joka välisti pistäytyy näillä seuduin. Hän kertoi edelleen,
että squiren koko elämän pyrkimyksenä on vietellä niitten tyttäriä,
jotka hänet taloonsa ottavat. Pari kolmea viikkoa hän heitä suosii,
mutta hylkää heidät sitten muitta mutkitta ulos avaraan maailmaan.
Näistä asioista vielä parhaillaan puhellessamme, tuli hänen vaimonsa,
joka oli käynyt rahaa vaihtamassa, sisään ja huomattuaan miehensä
pitämässä lystiä ilman häntä, kysäisi äkäisesti, mitä hän siinä
tekee. Toinen ei vastannut siihen mitään; joihan vaan emäntänsä
maljan.
-- Mr Symmonds, -- huudahti emäntä, sinä kohtelet minua kehnosti,
ja minulta loppuu vihdoin kärsimys kerrassaan. Kolme neljäs-osaa
tehtävistä jää täällä minun huolekseni, neljäs jää kokonaan
tekemättä. Sinä et tee mitään muuta kuin ryypiskelet päivät pitkät
vierasten kanssa, ja vaikka lusikallinenkin viiniä veisi minusta
horkan pois, niin ei minulle anneta tippaakaan.
Minä huomasin nyt, mistäpäin tuuli puhaltaa, ja tarjosin hänelle
lasin viiniä, josta hän kiitti niiaten ja joi minun terveydekseni.
-- Sir, -- jatkoi hän, -- en minä tämän viinin tähden niin harmissani
ole, mutta minkäs tässä tekee, kun koko talo menee mullin mallin!
Kun vierailta ja muilta kävijöiltä on maksu vaadittava, silloin on
kaikki taakka minun hartioillani. Pikemmin hän tuon lasin hampaissaan
hienontaisi, ennenkuin sen verran itseään vaivaisi. Tuossa nyt on
yläkerrassa meillä muuan nuori nainen, joka on asettunut tänne
asumaan, ja minä olen varma siitä, ett'ei hänellä ole rahaa
ensinkään: niin ylen kohtelias hän on. Varmaa vaan se, että hän on
hidas maksamaan, ja se pitäisi saada hänelle sanotuksi.
-- Mitäpäs siitä sanomisesta, -- virkkoi isäntä; -- varma on vieras,
vaikk'ei maksuillaankaan hätäile.
-- En tiedä, -- vastasi emäntä, -- se vaan on vissi, että hän on
ollut täällä jo kaksi viikkoa, emmekä vieläkään ole saaneet nähdä,
kenenkä kuva hänen rahassaan on.
-- Minäpä luulen, kultaseni, -- virkoi toinen, -- että hän lyö koko
summan yhdellä kertaa lautaan.
-- Vai yhdellä kertaa! -- huudahti emäntä.
-- Tietenkin se häneltä jollain tavoin saadaan, ja minä olen
päättänyt, että se on saatava jo tänä iltana, taikka tiehensä hän saa
laputtaa kimpsuineen kampsuineen.
-- Ajattelehan, muijaseni, -- huudahti isäntä, -- hänhän on
herrasnainen, ja häntä pitää kohdella suuremmalla kunnioituksella.
-- Olkoon herras- tai narris-, -- vastasi emäntä, -- ulos pellolle
vaan ja aika kyytiä! Herrassäätyisyys saattaa olla hyvä kohdallaan,
mutta en minä puolestani ole siitä nähnyt mitään hyvää heruvan Karhin
majatalossa.
Sen sanottuaan hän juoksi kapeita portaita myöten kyökistä
yläkertaan, eikä aikaakaan niin hänen äänensä kovuudesta ja
sanojensa ankaruudesta minä ymmärsin, ett'ei maksua asukkaalta ole
odottamistakaan. Aivan selvään kuulin hänen uhkauksensa.
-- Ulos, sanon minä, tiehesi heti paikalla, senkin hävitön heiskale,
taikka lyön sinuun sellaisen leiman, että kylläinään tuntuu. Senkin
maankulkija! Tulla työntäytymään kunnialliseen taloon taskut tyhjää
täynnä. Tiehesi, sanon minä!
-- Armahtakaa, hyvä rouva, -- sanoi vieras, -- olkaa hyljätylle
raukalle armelias vielä yksi yö; kuolema hänestä kyllä pian lopun
tekee.
Silmänräpäyksessä minä tunsin äänestä Olivian, onnettoman tytär
raukkani. Parahiksi ennätin hänelle apuun, kun emäntä oli raastamassa
häntä tukasta, ja suljin syliini tuon kalliin, kauan kaivatun
poloisen.
-- Tervetultua, tervetultua sittenkin armas, kadotettu lapseni!
Tervetultua, kallis aarteeni, isäsi syliin! Vaikka sinut jumalaton
hylkääkin, niin on maailmassa kumminkin yksi olento, joka ei koskaan
sinua hylkää. Vaikka tuhansiin nousisi rikostesi luku, hän on ne
kaikki anteeksi antava.
-- Oi oma, rakas... -- hetkeen aikaan ei Olivia kyennyt muuta
sanomaan. -- Oma isäni armahin! Saattaako enkelikään olla sen
lempeämpi! Millä sen olen ansainnut? Tuo konna! Minä vihaan häntä
sekä itseäni. Tämäkö palkintoa niin paljosta hyvästä! Sinä et saata
minulle anteeksi antaa, et mitenkään, sen tiedän.
-- Kyllä, lapseni, kaikesta sydämestäni minä annan sinulle anteeksi.
Kadu tekojasi vain, niin saatamme vielä kumpikin olla onnellisia.
Vielä me saamme monta ilon päivää, Olivia.
-- Emme koskaan isä, emme koskaan. Minun jäljellä oleva kurja elämäni
on saastaa täynnä maailman silmissä ja häpeäksi kodille. Mutta voi,
isä! Sinä näytät tavallista kalpeammalta. Olisiko minun kaltaiseni
olento saattanut tuottaa sinulle niin suuria suruja? Olethan toki
siksi ymmärtäväinen, ettes minun rikokseni kurjuutta huoleksesi ota.
-- Meidän ymmärtäväisyytemme, hyvä neiti, -- yritin vastata.
-- Voi, miksikä noin kylmä sana, isä? huudahti hän. -- Ensi kertaa
sinä minua näin kylmästi puhuttelet!
-- Suo anteeksi, lapsi kulta, -- virkoin minä -- olin vain sanomassa,
että ymmärtäväisyys on hidas, jospa varmakin puolustaja ahdingoissa.
Emäntä tuli nyt tarjomaan meille siistimpää huonetta, ja niinpä
siirryimme sellaiseen, missä meidän sopi vapaammin haastella
keskenämme. Puheltuamme jonkun aikaa, kunnes kumpaisenkin mieli
rauhoittui ja tyyntyi, minä en saattanut olla tiedustamatta, millä
tapaa hän oli joutunut nykyiseen viheliäiseen tilaansa.
-- Tuo konna, -- lausui hän, -- oli tuttavuutemme ensi päivästä
saakka salaisuudessa tehnyt minulle kummallisia tarjouksia.
-- Konna vainenkin! -- huudahdin minä, -- Ja sittenkin käy
kummakseni, kuinka niin viisas ja ulkoa nähden niin kunniallinen
mies, kuin mr Burchell, on saattanut tahallisesti tehdä itsensä
syypääksi niin ilkeään tekoon ja hiipiä perheesen, sysätäkseen sen
sitten kurjuuteen.
-- Isä kulta, -- vastasi tyttäreni, -- sinä olet kovasti erehtynyt.
Mr Burchell ei milloinkaan yrittänyt pettää minua. Päinvastoin hän
joka tilaisuudessa varoitti minua kahden kesken mr Thornhillista,
joka, niinkuin nyt olen saanut kokea, oli kehnompi kuin mr Burchellin
sanoista saattoi päättääkään.
-- Mr Thornhillko? -- huudahdin minä. Kuinka se on mahdollista?
-- Niin isä, -- vastasi hän, -- mr Thornhill se juuri on, joka minut
vietteli; ja mitä noihin kahteen naiseen tulee, jotka hän esitti
ylhäisillä ladyinä, mutta jotka olivatkin vain kevytmielisiä naisia
Lontoosta, sivistymättömiä, armottomia ihmisiä, niin hän juuri oli
palkannut heidät houkuttelemaan meitä Lontoosen. Heidän vehkeensä
olisivat, niinkuin muistatte, onnistuneetkin, ellei olisi väliin
tullut mr Burchellin kirje, joka sisälsi moitteita heitä vastaan,
vaikka me luulimme niitten tarkoittavan meitä. Mitenkä hänellä oli
niin suuri vaikutusvalta heihin, että luopuivat yrityksestään, se on
ja pysyy minulle salaisuutena, mutta siitä olen vakuutettu, että hän
oli meidän talon todellinen, paras ystävä.
-- Sinä saatat minut kokonaan hämille, lapseni, -- huudahdin minä,
-- mutta nytpä huomaan, että minun ensimmäisissä epäluuloissani
mr Thornhillin häijyydestä oli liiankin paljo perää. No niin, hän
saa rauhassa riemuita voitostansa, sillä hän on rikas, me köyhiä.
Mutta sanos, lapseni, ei vainkaan liene ollut vähäinen se kiusaus,
joka saattoi järkyttää kaikki hyvän kasvatuksen vaikutukset ja niin
siveellisen mielenlaadun kuin sinun?
-- Todellakin, isä, -- vastasi Olivia, -- hän saa voitostansa kiittää
sitä, että minun palavin haluni oli tehdä onnelliseksi hänet, ei
itseäni. Minä tiesin, ett'ei meidän avioliittomme ole lainkaan
sitova, vihkijänä kun oli katolilainen pappi, ja ett'ei minun ole
turvautuminen mihinkään muuhun kuin mr Thornhillin rehellisyyteen.
-- Mitenkä? -- keskeytin minä. -- Vihkikö teidät todellakin oikea
pappi?
-- Kyllä, isä, -- vastasi hän, -- mutta me olemme kumpikin vannoneet
pitävämme hänen nimensä salassa.
-- Tule sitten syliini vielä kerta, lapseni! Nyt olet minulle
tuhannen kertaa enemmän tervetullut kuin ennen, sillä nyt sinä olet
hänen aviovaimonsa, eikä mikään inhimillinen laki, vaikka olisi
timanttitauluihin piirretty, kykene tämän pyhän liiton siteitä
höllentämään.
-- Voi, isä! -- parkasi tyttäreni. -- Vähän sinä vielä tunnet hänen
konnamaisuuttaan: sama pappi on jo tätä ennen vihkinyt hänet kuuden,
jopa kahdeksan naisen kanssa, jotka hän on pettänyt ja hyljännyt
jok'ainoan, niinkuin minutkin.
-- Onko niin? -- huudahdin minä. -- Sitten on tuo pappi saatettava
hirsipuuhun. Huomispäivänä jo saat nostaa kanteen häntä vastaan.
-- Mutta isä, -- kysäisi hän, -- tekisinkö oikein silloin? Minähän
olen vannonut olla vaiti?
-- Lapsi kulta, -- vastasin minä, -- jos kerran olet sellaisen
lupauksen tehnyt, niin en saata enkä tahdokaan kiusata sinua
sitä rikkomaan. Ja vaikka siitä olisi yhteiskunnallekin hyötyä,
et sittenkään saa nostaa kannetta häntä vastaan. Kaikissa
inhimillisissä laitoksissa on pienempi paha sallittuna suuremman
hyvän saavuttamiseksi: niinpä valtiollisissa asioissa pannaan
välisti maakunta altiiksi, jos koko valtakunta saadaan sen kautta
pelastetuksi, ja lääketieteen alalla leikataan raaja irti,
jott'ei koko ruumis joutuisi vaaraan. Mutta uskonnossa pysyy
järkähtämättömänä lakina: pahaa ei saa tehdä milloinkaan. Ja
tämä laki, lapseni, on oikea, sillä jos meissä olisi sellainen
mielipide, että pienempi paha on luvallinen, milloin suurempi
hyvä on saavutettavissa, niin tulisimme useinkin tehneeksi
rikoksen, mahdollisia etuja odottaessamme. Ja vaikkapa etu varmaan
seuraisikin, niin saattaisi käydä niin, että, juuri tuota väärällä
tavalla saatavaa etua odottaessamme, meidät kutsutaankin vastaamaan
teoistamme, ja silloin on ihmisen töitten kirja ikipäiviksi suljettu.
Mutta minä keskeytin sinut, kultaseni. Jatka vaan.
-- Heti seuraavana aamuna -- kertoi hän minä huomasin, minkä verran
hänen rehellisyyteensä on luottamista, sillä silloin jo hän teki
minut tuttavaksi kahden muun onnettoman naisen kanssa, jotka hän oli
pettänyt, niinkuin minutkin, mutta jotka olivat tyytyneet edelleen
elämään talossa. Minä rakastin häntä liian hellästi, sietääkseni
moisia kilpailijoita rinnallani, ja koetin upottaa häpeäni huvitusten
humuun. Minä tanssin, minä koreilin, minä haastelin lavertelin, mutta
yhä vaan olin onneton. Gentlemanit, joita kävi siellä, puhuivat
myötäänsä minun sulojeni voimasta, mutta se vaan lisäsi mieleni
masennusta, minä kun olin tuon voimani kokonaan maahan polkenut. Ja
niin minä kävin päivästä päivään alakuloisemmaksi ja hän samalla
yhä enemmän hävyttömäksi, kunnes tuo hirviö tuli niin julkeaksi,
että tarjosi minut eräälle tuttavalleen nuorelle baronetille.[16]
Tarvinneeko minun sanoa, isä, kuinka syvästi tämä kiittämättömyys
minua loukkasi? Minun vastaukseni hänelle oli melkein hurjaa vimmaa.
Minä vaadin eroa. Lähtiessäni hän tarjosi minulle rahakukkaron,
mutta minä viskasin sen halveksien hänen jalkoihinsa ja läksin
hänen luotaan sellaisessa raivossa, että hetkeksi kokonaan unohdin
tilani kurjuuden. Mutta pian aukenivat silmäni, ja minä näin olevani
viheliäinen, hyljätty, syyllinen olento, ilman yhtään ystävätä, jonka
turviin paeta.
"Samassa sattuivat postivaunut kulkemaan ohitseni. Minä nousin
niihin, ajattelematta muuta kuin mitenkä päästä kauaksi tuosta
heittiöstä, jota minä sekä halveksin että kammosin. Tähän minut
sitten jätettiin, ja täällä on minulla, oman tuskani ohella, ollut
ainoana seuralaisenani talon emännän tylyys. Haikeasti olen täällä
muistellut niitä onnen hetkiä, joita olin kotona viettänyt äitini ja
sisareni seurassa. Suuri on heidän surunsa, suurempi vielä minun,
siihen kun liittyy syyllisyys ja häpeä."
-- Malttia, lapsi! -- sanoin minä. -- Toivoakseni asiat vielä
muuttuvat paremmiksi. Koetahan nukkua rauhassa tämä yö. Huomenna
minä vien sinut kotiin äidin ja sisarustesi luo. He ottavat sinut
ystävällisesti vastaan. Äiti parka! Kovin on tämä käynyt kipeästi
hänen sydämelleen, mutta hän rakastaa sinua sittenkin, Olivia, ja
antaa sinulle anteeksi.