Filosofillinen kulkuri, joka uutta etsiessään kadottaa
tyytyväisyytensä.
Illallisen jälkeen mrs Arnold kohteliaasti ehdotti, että kaksi
palvelijaa kävisi noutamassa poikani matkakapineet. Poikani epäsi
ensi alussa, mutta kun isäntä yhä uudisti tarjoustaan, täytyi hänen
tunnustaa, että sauva ja matkareppu -- siinä koko se irtain omaisuus,
josta hän tässä maailmassa pystyy ylvästelemään.
-- Niin, niin, poikaseni, -- virkoin minä, köyhänä sinä kotoasi
läksit ja köyhänä, näen mä, palajatkin, mutta olethan epäilemättä jo
paljonkin ennättänyt maailmata nähdä.
-- Olen niinkin, isä, -- vastasi hän, -- vaikk'ei onnea kukaan
tavoittelemalla kiinni saa, ja niinpä minä vihdoin moisesta
tavoittelemisesta luovuinkin.
-- Olisipa, -- sanoi mrs Arnold, -- hyvin hauska kuulla teidän
seikkailuistanne. Alkupuolen niistä on kyllä veljeni tytär minulle
kertonut, mutta me olisimme hyvin kiitollisia, jos saisimme kuulla
loput.
-- Hyvä rouva, -- vastasi poikani, -- sen sanon ennakolta, ett'ei
kuulijain mielihyvä ole oleva puoltakaan niin suuri kuin kertojan
turhamaisuus, enkä sittenkään osaa luvata heille yhtään seikkailua,
sillä enimmäkseen on minulla kerrottavana vaan näkemiäni eikä
tekemiäni.
"Ensimmäinen kova onneni, niinkuin kaikki tiedätte, oli ankara,
mutta niin tuntuvan kuin se antoikin iskun, ei se minua kumminkaan
masentanut. Ei ole toista niin herkkää toivomaan kuin minä. Niinpä
minä eräänä kauniina aamuna läksin astumaan Lontoota kohti,
huomisesta yhtään huolimatta, iloisena kuin linnut, jotka tien
varsilla visertelivät, ja lohdutellen itseäni sillä ajatuksella, että
Lontoo se on sellainen markkinapaikka, missä kaikenlainen taito saa
asianmukaisen tunnustuksen ja palkinnon.
"Kaupunkiin saavuttuani oli ensi huolenani viedä sinun
suosituskirjeesi, isä, serkulle, joka oli hiukan paremmissa
taloudellisissa oloissa kuin minä. Aikomukseni oli ensi alussa,
niinkuin tiedät, päästä apuopettajaksi johonkin kouluun. Siksipä
kysäisin, mitä hän siitä ajattelee. Serkku, tätä kuullessaan, veti
suunsa pilkalliseen irveen."
-- "Ohhoh!" -- sanoi hän, -- "Kylläpä viittoivatkin sinulle
koko korean tien! Olin minäkin aikoinani apuopettajana eräässä
sisäoppilas-laitoksessa, ja vetäkööt minut hirteen, ellen mieluummin
olisi ollut vartijan-apulaisena Newgaten vankilassa. Liikkeellä sai
olla aamusta varhain iltaan myöhään. Esimies katsoa muljotti minuun
myötäänsä äkäisenä; hänen rouvansa vihasi minua rumien kasvojeni
vuoksi; pojat minua kiduttivat kujeillansa. En päässyt pistäymäänkään
sivistyneitten ihmisten pariin. Mutta oletko varma, että sinä kelpaat
koulun-opettajaksi? Annas, kun tutkin sinua hiukan. Oletkos sinä
valmistautunut tähän toimeen?"
-- "En."
-- "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko kähertää poikien tukkaa?"
-- "En."
-- "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Onko sinussa ollut rokkoa?"
-- "Ei."
-- "Ei sinusta sitten koulumieheksi. Osaatko maata kolmisin yhdessä
sängyssä?"
-- "En."
-- "Ei sinusta sitten ikään koulumieheksi. Onko sinulle hyvä
ruokahalu?"
-- "On."
-- "Ei sinusta sitten koulumieheksi, ei sitä vastenkaan. Ei, hyvä
herra, jos mielesi tekee päästä fiiniin ja helppoon ammattiin, niin
mene seitsemäksi vuodeksi sepän-oppiin ja väännä paljetta hänelle,
mutta älä suurin surminkaan pyrji koulunopettajaksi. Mutta, älähän
huoli", -- jatkoi hän, "sinä näyt olevan sukkela ja ymmärtäväinen
poika. Mitäs arvelet, jos olisi sinun ruveta kirjoja kyhäämään,
niinkuin minäkin? Olet tietenkin lukenut kirjoja sellaisilta neron
miehiltä, jotka siinä ammatissa ovat nähneet nälkää, mutta minä
näytän sinulle pitkin kaupunkia puolensataa peräti typerää miestä,
jotka siinä samaisessa toimessa ovat voineet vallan hyvin, --
tyhjänpäiväistä väkeä kaikki tyyni, jotka hiljaisina ja typerinä
kävelevät ja kirjoittelevat historiaa ja politiikaa ja saavat
ylistystä osakseen, -- miehiä sellaisia, jotka, jos olisivat
suutariksi ruvenneet, ikänsä kaiken olisivat kenkiä paikkailleet,
kykenemättä kunnon saapasta tekemään.
"Huomattuani, ettei koulun-opettajan toimi kaikkein hienointa laatua
ole, päätin suostua hänen ehdotukseensa, ja koska minä kirjallisuutta
pidin mitä suurimmassa arvossa, niin tervehdin _antiqua mater'_ia
Grub-streetin varrella varsin syvällä kunnioituksella.[14]
Mainehikastahan olisi, arvelin, lähteä astumaan niitä polkuja, joita
Dryden ja Otway ennen muinoin olivat kulkeneet. Tämän kaupungin-osan
jumalatar oli mielestäni etevyyden emonen, ja vaikka maailmassa
liikkumisen luulisi antavan meille järkeä päähän, niin arvelin minä,
että tämän jumalattaren suoma köyhyys se se neron elättäjä onkin.
"Näissä miettein minä istuin pöydän ääreen, ja huomattuani, että
paljo hyvää on vielä jäänyt sanomatta nurjalta puolen, päätin
tekaista ihan uuden uutukaisen kirjan. Asetin sitä varten jotenkin
näppärästi kolme paradoksia. Vääriähän ne olivat, mutta uusia
silti. Totuuden helmiä olivat nerot niin usein tarjonneet kaupan,
ett'ei minulle jäänyt muuta esille tuotavaa kuin moniaita kiiltäviä
kapineita, jotka kaukaa näyttivät koreilta sentään nekin. Voi taivaan
voimat, sitä luuloteltua tärkeyttä, joka kykki mun kynäni kärjessä,
kun kirjoittaa lykkäsin! Koko oppinut maailma, ajattelin minä, nousee
minun systeematani vastaan, mutta olen sitä sitten minäkin valmis
nousemaan koko oppinutta maailmaa vastaan. Siinä minä istuin keränä
kuin siili, piikki sojossa jokaisen vastustajan varalle."
-- Kohdalleen sanottu, poikani! -- huudahdin minä. -- Ja minkä asian
otit pohtiaksesi? Et suinkaan jättänyt mainitsematta monogamian
tärkeyttä... mutta minä keskeytin sinut. Jatka vaan. No niin,
sinä julkaisit paradoksisi, ja mitä sanoi oppinut maailma sinun
paradokseistasi?
-- "Isä hyvä, -- vastasi hän, -- oppinut maailma ei sanonut
paradokseistani yhtään mitään, ei halaistua sanaakaan. Jokaisella
oli siellä täysi työ ja tekeminen ystäväinsä ja oman itsensä
ylistämisessä tai vihamiestensä moittimisessa, ja kun minulla
pahaksi onneksi ei ollut kumpaisiakaan, niin täytyi minun kärsiä
masennuksista raskainta: minua ei huomattu lainkaan.
"Kahvilassa kerran, miettiessäni paradoksieni kovaa kohtaloa,
sattui sisään tulemaan muuan lyhyenläntä mies. Hän asettui istumaan
lähelleni samaan osastoon ja alkoi puhella yhtä ja toista.
Huomattuaan minussa oppineen miehen, hän veti taskustaan esille
pakallisen prospekteja ja pyysi minua tilaamaan uuden painoksen
Propertion teoksia selitysten kanssa, jonka hän aikoo julaista. Tämä
pyyntö antoi ehdottomastikin aihetta sellaiseen vastaukseen, ett'ei
minulla ole rahoja, ja tämä tunnustus saattoi hänet tiedustelemaan,
mitä pyrintöjä ja toiveita minulla on. Huomattuaan minun toiveeni
yhtä täyteläisiksi kuin kukkaronikin, hän huudahti:
"-- Outopa näytte vielä olevan Lontoossa. Minä otan opastaakseni
teitä. Katsokaas näitä prospekteja. Näillä, juuri näillä
prospekteilla minä olen elänyt varsin mukavasti kaksitoistakymmentä
ajast'aikaa. Samassa kuin joku aatelismies palajaa matkoiltaan,
tai joku kreoli tulee Jamaikasta, tahi ylhäissukuinen leski saapuu
maatilaltaan, heti minä tilauksineni sinne. Minä piiritän ensin
heidän sydämensä mielistelevillä puheilla ja työnnän sitten muurin
murtumasta prospektini sisään. Jos he ensi yritykseltä panevat
nimensä listalle, niin seuraa uusi tarjous: teoksen omistaminen
heille. Ja kun siihen on suostuttu, isken kerran vielä: lupaan panna
heidän vaakunansa nimilehdelle. Tällä tapaa", jatkoi hän, "minä elän
ihmisten turhamaisuudesta ja nauran sille. Mutta, näin meidän kesken,
minut tunnetaan jo liiankin hyvin; minun olisi mieluista saada
lainaksi teidän kasvojanne hiukan. Muuan ylhäinen herra on vast'ikään
palanut Italiasta; hänen portinvartijansa tuntee minut naamastani,
mutta jos te ottaisitte viedäksenne sinne tämän runovihkon, niin
panen pääni pantiksi, että teidän onnistuu, ja sitten pannaan saalis
kahtia."
-- Herrainen aika, Yrjö! -- huudahdin minä. Sellaistako se
runoilijain toimi nykyjään on? Näinkö he kumartelevat ja kerjäävät,
nuo ylevälahjaiset miehet? Näinkö he vainenkin kutsumustansa
häpäisevät, halpamaisesti kaupitellen mainettansa leivän tähden?
-- Ei, isä, vastasi Yrjö, -- ei todellinen runoilija milloinkaan niin
syvälle alennu, sillä missä neroa, siellä ylpeyttäkin. Sellaiset kuin
tuo äsken mainitsemani ovat kerjääviä sointuseppiä. Yhtä uhmaavasti
kuin oikea runoilija kestää pahimmatkin vastoinkäymiset, yhtä arka
hän on ylenkatseelle, ja ainoastaan ne, jotka eivät kannatusta
ansaitse, ne yksin sitä kerjäävät.
"Minun mieleni kun oli liian ylpeä, ryhtyäkseni moisiin halpoihin
keinoihin, ja varani taas liian vähäiset, uskaltaakseni toista
kertaa kuunnella maineen kiusauksia, täytyi minun kulkea välitietä
ja ruveta kirjoittamaan leipäni edestä. Mutta minusta ei ollut
sellaiseen ammattiin, jossa taidolla yksin on menestystä. Minä
en voinut hillitä salaista himoani, saada ihmisten mielisuosiota
osakseni. Ja vaikka minä olisin voinut paremminkin käyttää aikaani
edullisen keskinkertaisuuden tuotteisin, kului minulta enin osa
aikaa erinomaisten tuloksien tavoittelemisen, millä ei montakaan
sivua täyteen saa. Pienet kyhäykseni saivat sijansa aikakautisten
julkaisujen sisäosiin. Ei niitä huomattu, eikä niistä mainittu
mitään. Yleisöllä oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin kiintyä minun
stiilini keveyteen ja selvyyteen tahi lausejaksojeni sopusointuun.
Kirjoitus toisensa perästä joutui unohduksiin. Sinne ne hautautuivat,
nuo tutkielmat vapaudesta, sinne itämaiset sadut, sinne osoitukset,
kuinka vesikauhuisen koiran puremia haavoja on hoideltava.
Niin niitten kävi, sillä välin kuin Philautoot, Philaletheet,
Philelutheroot ja Philanthropoot kirjoittivat jokainen paremmin kuin
minä, koskapa kirjoittivat pikemmin kuin minä.
"Siitä pitäin minä pysyttelinkin ainoastaan toivottomain kirjailijain
seurassa, samanlaisten kuin minä itsekin, jotka ylistelivät ja
surkuttelivat ja halveksivat toisiansa. Kuuluisain kirjailijain
teokset miellyttivät meitä sitä vähemmin, mitä ansiokkaampia ne
olivat. Minä huomasin, ett'ei nero toisessa ihmisessä minua lainkaan
huvita. Minun onnettomat paradoksini olivat saaneet tämän mielihyvän
lähteen kokonaan kuivaksi. Luin minä tai kirjotin minä, en ollut
koskaan tyytyväinen, sillä etevyys toisessa minua harmitti, ja
kirjoittaminen oli minulle orjantyötä.
"Näissä synkissä mietteissä istuin kerran penkillä S:t Jamesin
puistossa. Siinä tuli luokseni muuan nuori, ylhäinen gentleman,
entisiä tuttaviani yliopisto-ajoilta. Me tervehdimme toisiamme hiukan
epäröiden: häntä hävetti olla tuttava miehen kanssa, joka esiintyy
niin viheliäisessä asussa, minua taas pelotti, ett'ei hän ole minua
tuntevinansakaan. Minun epäilyni olivat kumminkin turhia, sillä Ned
Thornhill oli pohjaltaan varsin hyväluontoinen mies".[15]
-- Kuinka sinä sanoitkaan, Yrjö? -- keskeytin minä. -- Thornhill,
niinkö? Se ei saata olla muu kuin meidän hovinherra.
-- Herrainen aika! -- huudahti mrs Arnold, -- onko mr Thornhill niin
läheinen naapurinne? Hän on kauan aikaa ollut meidän perheen ystävä,
ja me odotamme häntä piakkoin tänne.
"Ystäväni", jatkoi poikani, "piti ensi työkseen huolen siitä, että
minä sain paremman puvun hänen hienosta vaatevarastostaan, ja sitten
pääsin hänen pöytäänsä puoleksi ystävänä, puoleksi alustalaisena.
Minun toimenani oli käydä hänen kanssaan huutokaupoissa, pitää
häntä hyvällä mielellä, hänen maalauttaessaan kuvaansa, istua
hänen vasemmalla puolellaan vaunuissa, ellei ollut ketään muita
sille sijalle, ja auttaa häntä rintavarustusten kukistamisessa,
milloin hänellä oli hurjia vehkeitä mielessä. Sitä paitsi oli
minulla senkin seitsemän muuta pikku hommaa hänen talossaan.
Minun piti käskemättäkin suorittaa kaikenlaisia pieniä tehtäviä:
pitää saapuvilla korkin-avainta, olla kummina kaikille hänen
kamaripalvelijainsa lapsille, laulaa milloin vaan pyydettiin, olla
aina hyvällä tuulella, aina nöyrä ja, mikäli mahdollista, varsin
onnellinen.
"Tässä kunnian-arvoisassa asemassa ei minulta kumminkaan puuttunut
kilpailijoita. Muuan merikapteeni, luonnostaankin omiansa tällaiseen
paikkaan, koetti saada minua halvennetuksi suosijani silmissä. Hänen
äitinsä oli aikoinaan ollut erään ylhäisen herran pesijätär, ja
niinpä oli poikakin jo aikaisin päässyt himollisten välitystointen
ja sukutaulujen makuun. Tämä herrasmies oli ottanut elämänsä
tehtäväksi päästä ylhäisten herrain tuttavuuteen, ja vaikka monetkin
olivat hänet sysänneet luotaan hänen typeryytensä tähden, löysi hän
kumminkin monta, jotka olivat yhtä paksupäisiä kuin hänkin, niin että
sietivät hänen tungettelevaisuuttaan. Oikeana ammatti-imartelijana
hän osasi liehakoida kaikilla mahdollisilla tavoin. Minulta se sitä
vastoin kävi kovin kömpelösti ja kankeasti, ja sitä myöten kuin
suosijani päivästä päivään alkoi kaivata yhä enemmän liehakoimista,
sitä myöten minä puolestani hetkestä hetkeen huomasin hänessä yhä
enemmän virheitä, ja samalla kävi mielinkielin oleminen minusta yhä
inhottavammaksi.
"Olin jo vähällä kokonaan siirtyä kapteenin tieltä syrjään, kun
ystäväni äkkiä pyysi minun apuani, ei sen vähempään kuin käymään
kaksintaisteluun erään gentlemanin kanssa, jonka sisarta hän oli
muka loukannut. Minä suostuin heti hänen pyyntöönsä... Minä näen
kyllä, että te paheksutte käytöstäni, mutta olihan se ystävän
velvollisuutta, josta en saattanut kieltäytyä. Minä kävin toimeen,
löin aseen vastustajani kädestä ja pian sain tietää, että tyttö
olikin kevytmielinen hailakka, ja että hänen ritarinsa oli
konnamainen mies. Tästä palveluksestani sain osakseni mitä hartaimmat
kiitokset, mutta koska ystäväni oli määrä lähteä Lontoosta jo moniaan
päivän perästä, niin ei hän sanonut osaavansa palkita minua sen
paremmin kuin antamalla minulle suosituskirjeen sedällensä, sir
William Thornhillille, ja eräälle toiselle ylhäiselle herralle, joka
oli tärkeässä valtionvirassa.
"Ystäväni lähdettyä minä ensi työkseni vein suosituskirjeen hänen
sedälleen, joka yleensä oli tunnettu erittäin kunnollisena miehenä
ja täydellä syylläkin. Hänen palvelusväkensä otti minut vastaan mitä
ystävällisimmillä hymyillä, ja palvelijain katseistahan huomaa aina
isäntäväenkin mielialan. Minut osoitettiin suureen huoneesen, jonne
sir William pian tuli minun luokseni. Minä ilmoitin asiani ja annoin
kirjeen. Luettuaan sen, hän oli ääneti hetken aikaa."
-- "Sanokaas", -- virkkoi hän sitten, "sanokaas, mitä te olette
tehnyt veljeni pojan puolesta, koskapa hän näin lämpimästi teitä
suosittelee? Mutta luulenpa tietäväni teidän ansionne: te olette
ollut miekkasilla hänen puolestaan ja nyt tahdotte minulta palkintoa
siitä, että olette ollut hänen virheittensä kätyrinä. Minä toivoisin,
sydämestäni toivoisin, että minun kieltoni nyt olisi teille joissain
määrin rangaistusta teidän väärinteostanne ja enemmänkin: että se
antaisi teille aihetta katumaan tekoanne."
"Kärsivällisesti minä kuuntelin näitä nuhteita, sillä huomasinhan
hänen kyllä olevan oikeassa.
"Kaiken toivoni panin nyt toiseen kirjeesen, joka oli osoitettu
tuolle korkealle virkamiehelle. Suurten herrain kynnyksillä kun alati
kuhisee kerjäläisiä, kellä minkinlainen anomuskirja kourassaan,
oli minunkin varsin vaikea päästä hänen puheilleen. Sain kumminkin
luusaneeksi palvelijat puolella maallista omaisuuttani, ja näin
tavoin minut vihdoinkin päästettiin avaraan huoneesen, sittenkuin
kirjeeni jo ennakolta oli viety hänen lordisuutensa tutkittavaksi.
Tämän tuskallisen odotuksen aikana oli minulla runsaasti aikaa
katsella ympärilleni. Kaikki oli siellä suurenmoista ja sirossa
asussa. Maalaukset, tapetit, kultaus -- kaikki tuo täytti minut
pelvon-alaisella kunnioituksella ja kohotti minun silmissäni isännän
varsin korkeaan arvoon. Voi kuitenkin, mietin minä mielessäni, kuinka
suuri mies lieneekään kaiken tämän omistaja, jolla on valtion asioita
pää täynnään, ja jonka talossa näkee puolet koko kuningaskunnan
aarteista! Mahtaa olla valtava nero kerrassaan! Kesken näitä
kunnioittavia mietteitäni kuulin äkkiä määränperäisiä askeleita.
Aha! siinä tulee nyt se suuri mies! Eikö mitä, -- se oli vaan
kamarineitsyt. Pian kuului astuntaa taas. Nyt se on tietenkin hän!
Eikö mitä, se oli vain kamaripalvelija."
-- "Tekö", kysäisi hän, -- "teko olette tämän kirjeen tuoja?"
Minä kumarsin vastaukseksi.
-- "Minä huomaan tästä", -- jatkoi hän, "että niinkuin..."
Mutta samassa antoi muuan palvelija hänelle kortin, ja, sen
enempää minusta välittämättä, hän meni ovesta ulos, jättäen minut
ratokseni mietiskelemään omaa onneani. Enkä minä häntä enää sen
koommin nähnytkään. Muuan lakeija ilmoitti minulle vihdoin, että
hänen lordisuutensa on juuri nousemaisillaan vaunuihinsa kuistin
edustalla. Minä seurasin häntä heti ulos. Siellä oli kolme neljä
henkeä täydessä äänessä, pyytäen hänen suojelustansa. Minä muitten
perään. Mutta hänen lordisuutensa astui liian nopeasti ja, pitkin
askelin vaunujensa ovelle. Minä korotin ääneni, tiedustellen,
saanko minä pyyntööni mitään vastausta. Hän oli sillä välin noussut
vaunuihinsa ja jupisi jotain. Puolet siitä minä kuulin, toinen puoli
häipyi pyöräin kolinaan. Hetken aikaa seisoin siinä kaula kurossa,
niinkuin ainakin se, joka heliseviä sointuja kuulahtelee... Katsahdin
vihdoin ympärilleni ja huomasin olevani ypö yksin hänen lordisuutensa
portilla.
"Nyt", jatkoi poikani, "nyt oli minun kärsivällisyyteni kerrassaan
tiessään. Tuhansien masennusten painamana pidin itseäni aivan
haaksirikkoisena miehenä: ties mihin kuiluun tässä vielä syöksyykään.
Nyt olin mielestäni niitä kurjia olentoja, jotka luonto on määrännyt
heitettäviksi kidutuskomeroihin, kuolemaan sinne, kenenkään
tietämättä. Minulla oli sentään vielä puoli guineata jäljellä, ja
sitähän, arvelin minä, ei itse luontokaan saa minulta ryöstäneeksi,
mutta, ollakseni siitä ihan varma, päätin panna sen likoon heti
kohta, niinkauan kuin se minulla vielä on olemassa, ja tyynesti
odottaa, mitä tuleva on. Läksin tuosta sitten astumaan, eikä
aikaakaan, niin satuin huomaamaan mr Crispen toimiston. Se oli
auki ja tuntui niin houkuttelevasti sanovan minua tervetulleeksi.
Tässä toimistossa mr Crispe tarjoaa jalomielisesti kaikille hänen
majesteetinsa alamaisille kolmekymmentä puntaa vuodessa, eikä heidän
sen summan edestä tarvitse antaa hänelle muuta kuin elinkautinen
vapautensa ja sellainen lupa, että hän saa lähettää heidät Amerikaan
orjiksi. Onnellisena siitä, että nyt olin löytänyt paikan, missä
pääsen kaikista huolistani epätoivoisella yrityksellä, minä lähenin
tätä luostarikoppia -- ja semmoiselle se juuri näytti -- hartaana
kuin munkki.
"Siellä istui koko joukko samallaisia köyhiä raukkoja kuin minäkin,
odottamassa mr Crispen tuloa. Siinä oli englantilaisen maltittomuuden
ilmeinen kuva. Siinä pelkkiä uppiniskaisia sieluja, jotka, taipumatta
kovan onnen iskujen alle, kostivat sen tekemiä vääryyksiä omalle
sydämelleen. Mutta pian tuli mr Crispe sisään, ja murina taukosi. Hän
suvaitsi luoda minuun katseen täynnä erinomaista mielihyvää. Ei ollut
todellakaan kukaan jo kuukauden päiviin puhutellut minua hymysuin:
hän oli ensimmäinen. Moniaan kysymyksen perästä hän huomasi, että
minä kelpaan maailmassa vaikka mihin. Hän mietiskeli hetken aikaa,
mitä muka parasta minulle keksisi, löi sitten otsaansa, hoksattuaan
muka jotain, ja ilmoitti minulle, että parhaillaan on ollut paljo
puhetta eräästä lähetyskunnasta, jonka Pensylvanian synodi aikoo
lähettää Chickasaw-indiaanien luokse, ja johon hän kaikin voiminsa
on koettava hankkia minulle sihteerin paikan. Tunsinhan minä
sydämeni pohjassa, että mies valehtelee, mutta hänen tarjouksensa
huvitti minua kumminkin, sillä hänen äänensä soinnussa oli jotain
niin ylen uljasta. Ja niinpä minä panin kuin paninkin kahtia minun
puoliguineaiseni, josta toinen puoli tuli hänen kolmenkymmenen
tuhannen puntansa lisäksi, ja josta toisen puolen olin päättänyt
käyttää lähimmässä ravintolassa, ollakseni sittenkin onnellisempi
häntä.
"Lähtiessäni ulos tässä urheassa mielessä, kohtasin ovella erään
laivankapteenin, jonka kanssa ennen vanhaan olin ollut hiukan
tuttava, ja joka nyt suostui tulemaan kanssani punssille. Tapani
mukaan minä kerroin hänelle suoraan, millaisissa oloissa olen, ja
hän puolestaan vakuutti olevani perikadon partaalla, jos rupean
kuuntelemaan tuon toimiston isännän lupauksia: hänellä ei ole
mielessä muuta kuin myödä minut sikäläisten suurten maatilusten
omistajille orjaksi."
-- "Mutta", -- jatkoi hän, -- "pääsette te paljoa lyhempääkin
tietä paksuun leipäkannikkaan kiinni. Noudattakaa minun neuvoani.
Minun laivani lähtee huomenna Amsterdamiin. Mitähän, jos tulisitte
matkustajana mukaan? Maihin päästyänne ei teidän huoli tehdä muuta
kuin ruveta opettamaan Hollantilaisille englanninkieltä, ja minä
takaan, että oppilaita tulee kyllä ja rahaa sitä mukaa runsaasti,
sillä tottahan te sitä kieltä osaatte, hitto vieköön!
"Minä sanoin osaavani sitä kyllä, mutta lausuin samalla epäilykseni,
tokkohan muka Hollantilaiset ovat kovinkaan kärkkäät oppimaan
englanninkieltä. Kirota paukauttaen hän vakuutti heidän olevan
ihan hurjia sen perään, ja tämän kuultuani minä suostuin hänen
ehdotukseensa ja astuin huomenissa laivaan, lähteäkseni opettamaan
Hollantilaisille englanninkieltä.
"Tuuli oli myötäinen, matka kävi joutuun, ja niinpä minä ennen
pitkää, suoritettuani laivamaksuksi puolen irtainta omaisuuttani,
huomasin äkkiä seisovani kuin pilvistä pudonneena, ventovieraana,
eräällä Amsterdamin pääkatuja. Minä päätin, hetkeäkään kadottamatta,
ryhtyä opetustoimeeni. Käännyin senvuoksi parin kolmen sellaisen
henkilön puoleen, jotka ulkoasultaan näyttivät kaikkein
lupaavimmilta, mutta meidän oli mahdoton ymmärtää toisiamme. Nyt
vasta iski minulle mieleen, että ennenkuin minä pystyn opettamaan
Hollantilaisille englanninkieltä, heidän pitäisi ensin opettaa
minulle hollanninkieltä. En saata käsittää, mitenkä näin ilmeisen
selvä asia oli jäänyt minulta huomaamatta, mutta ilmeisen selvää oli,
että huomaamatta se vaan oli jäänyt.
"Yritys oli niinmuodoin mennyt myttyyn, ja jo rupesin miettimään,
millä keinoin päästä suoraa päätä Englantiin takaisin. Sattumalta
kumminkin kohtasin erään irlantilaisen ylioppilaan, joka oli
paluumatkalla Lowenin kaupungista. Ennen pitkää olimme joutuneet
pakinoille kirjallisuutta koskevista asioista -- minä näet, ohimennen
sanoen, unohdin aina tukalan tilani, kun vaan puhe kääntyi sellaisiin.
"Häneltä sain siinä tietää, ett'ei siellä koko yliopistossa ole
kahtakaan miestä, jotka osaisivat kreikankieltä. Se oli minusta kovin
kummallista. Paikalla päätin lähteä Loweniin ansaitsemaan leipääni
kreikankielen opettamisella, ja tähän aikomukseeni sain kannatusta
yliopistokumppaliltani, joka viittasi siihen, että minua onnistaa
siellä vielä hyvinkin.
"Reippain mielin läksin seuraavana aamuna matkalle. Joka päivä
minun irtaimeni kantamus keveni, niinkuin Aisopon leipäkori,
sillä tavaroillani minä maksoin Hollantilaisille yösijasta ja
ruuasta. Loweniin tultuani, en ruvennutkaan kumartelemaan niitä
alempia professoreja, vaan päätin esittää taitoni suoraan päätä
itse rehtorille. Menin, pääsin puheille ja tarjosin palveluksiani
kreikankielen opettajana, koska olin kuullut yliopistossa sellaista
kaivattavan. Rehtori näytti ensi alussa epäilevän minun taitoani,
mutta minä sanoin olevani valmis kykyni todistukseksi kääntämään
latinaksi minkä kreikkalaisen kirjailijan teoksesta hyvänsä.
Huomattuansa minun tarkoittavan täyttä totta, hän lausui minulle näin:
"-- Katsokaas minua, nuori mies. Min'en ole ikinä lukenut kreikkaa,
eikä ole minun milloinkaan tarvinnut kaivata sitä. Tohtorinhattu ja
-kaapu minulla on ilman kreikankin kieltä; minulla on kymmenentuhatta
florinia vuosipalkkaa ilman kreikankin kieltä; ruokahalu minulla
on hyvä ilman kreikankin kieltä. Sanalla sanoen, kosk'en minä
kreikankieltä osaa, niin en minä usko, että siitä mitään hyvääkään
lähtee."
"Nyt olin niin kaukana kotimaasta, ett'ei palajamista ollut
ajatteleminenkaan. Musikkia minä ymmärsin jonkun verran, ja oli
minulla äänikin välttävä, ja niinpä siitä entisestä joutohetkien
huvista tuli minulle nyt toimeentulon lähde. Näin minä elelin
hyväntahtoisten talonpoikain luona Flanderissa ja samoin Franskassa,
yleensä siellä, missä ihmiset olivat niin köyhiä, että saattoivat
iloisiakin olla. Mitä köyhempää kansa, sitä hilpeämpi se on
mieleltään, sen huomasin. Lähestyessäni iltamyöhällä maalaistaloa,
minä soitin jonkun hauskimmista liverryksistäni ja siten sain
yömajan, vieläpä seuraava päiväkin minua talossa hyvänä pidettiin.
Yritin kerran tai pari soittaa säätyläisillekin, mutta heidän
mielestään minun esitykseni oli kovin kehnoa, enkä heiltä koskaan
ropoakaan saanut. Tämä oli minusta sangen kummallista, sillä ennen
vanhaan, jolloin musikkia huvikseni harjoittelin, kaikki ihmiset
olivat ihastuksissaan minun soitostani, naiset liiatenkin. Nyt
sitä vastoin, kun soittaminen oli elatuskeinona minulla, nyt sitä
ylenkatsottiin. Siinä todistus, kuinka herkkä maailma on pitämään
ala-arvoisena sellaista taitoa, jolla ihminen leipänsä ansaitsee.
"Sillä tapaa saavuin Parisiin, ilman muuta tarkoitusta kuin nähdä
hiukan maailmaa ja vaeltaa sitten edelleen. Parisilaiset ne pitävät
paljoa enemmän railakkaista kuin älykkäistä muukalaisista. Ja minä
kun en saattanut ylvästellä kumpaisellakaan, niin ei minun osakseni
suurtakaan suosiota tullut. Kuljeskeltuani kaupunkia pitkin ja poikki
kolme neljä päivää ja nähtyäni parhaimmat talot ulkopuolelta, olin
juurin lähtemäisilläni tästä kaupungista, jossa ei vieraanvaraisuutta
saa kuin rahalla, kun äkkiä, astuessani erään pääkadun poikki,
minua vastaan tuli -- kukas muu kuin se serkkumies, jonka luokse
te ensin olitte minua suosittanut. Tämä kohtaus oli minulle varsin
mieluista eikä luullakseni epähauskaa hänellekään. Hän tiedusteli,
mitä varten minä olin Parisiin tullut, ja kertoi, mitä hän itse
siellä toimii. Hänen tehtävänään oli kerätä vanhanaikuisia tauluja,
rahoja, kivikaiverruksia ja kaikenlaisia muinais-esineitä eräälle
lontoolaiselle gentlemanille, josta äskettäin oli tullut rikas mies
ja muinaistieteen suosija.
"Minua kummastutti, mitenkä meidän serkku on ryhtynyt tällaiseen
toimeen, hän, joka usein oli vakuuttanut minulle, ett'ei hän moisia
asioita ymmärrä ensinkään. Kysyttyäni, mitenkä hänestä näin äkkipikaa
oli tullut asiantuntija tällä alalla, vastasi hän, ett'ei mikään ole
sen helpompaa. Koko salaisuus piilee siinä, että tarkoin noudattaa
vain kahta sääntöä: ensiksi aina ja joka paikassa huomauttaa, että
olisi tuosta taulusta parempikin tullut, jos maalari olisi pannut
siihen enemmän työtä, ja toiseksi kehua Pietro Peruginon teoksia."
-- "Mutta", lisäsi hän, -- "samoin kuin kerran ennen neuvoin sinua
rupeamaan kirjailijaksi Lontoossa, niin minä nytkin otan opettaakseni
sinulle, mitenkä tauluja Parisissa ostellaan.
"Tähän ehdotukseen minä suostuin kohta, siinä kun minulle
elatuskeino, ja elää -- siinähän koko minun kunnianhimoni tällä,
kertaa. Niinpä lähdettiinkin hänen asuntoonsa. Sain sitten hänen
avullaan kunnollisemman puvun ja hetken kuluttua seurasin häntä
taulujen huutokauppaan, jonne odotettiin ylhäisiä Englantilaisia
ostajiksi. Minua hämmästytti hänen tuttavallisuutensa mitä
korkeasäätyisimpäin ihmisten kanssa, jotka myötäänsä kääntyivät
häneen, niinkuin mihin erehtymättömään asiantuntijaan, tiedustellen,
mitä hän siitä ja siitä taulusta tai rahasta sanoo. Vallan
vikkelästi hän silloin käytti hyödykseen minun apuani, sillä, hänen
mielipidettänsä tiedusteltaessa, hän välisti veti minut varsin
vakavannäköisenä syrjään, saadaksensa muka tietää minun ajatukseni,
kohautteli olkapäitään, otti varsin viisaan ilmeen kasvohinsa ja
palasi muitten luokse, selittäen, ett'ei hän ota antaakseen mitään
lausuntoa näin tärkeästä asiasta. Oli hänellä sentään väliin
tilaisuus antaa repäisevämpikin arvostelu. Muistan, kuinka hän
joskus, sanottuaan, ett'ei taulun väritys ole tarpeeksi hentoa,
varsin varovasti pisti siveltimen saapuvilla olevaan ruskeaan
ternissään ja varsin tyynesti voiteli sillä koko taulun, kysäisten
sitten, eikö läsnäolijain mielestä väritys tullut koko lailla
paremmaksi.
"Suoritettuaan tehtävänsä Parisissa, hän läksi pois, mitä lämpimimmin
suositeltuansa minut useammille ylhäisille henkilöille sellaisena
miehenä, joka on erittäin sopiva matkustavaksi kotiopettajaksi.
Jonkun ajan perästä minä sainkin tällaisen toimen eräältä
gentlemanilta, joka oli tuonut holhottinsa Parisiin, lähettääkseen
hänet sieltä matkustamaan halki Europan. Minun tuli olla tämän nuoren
herran ohjaajana sillä ehdolla, että hän kaikkialla saisi ohjata itse
itseänsä. Ja holhokillani olikin ohjaamisen taitoa, mitä rahoihin
tulee, paljoa runsaammin kuin minussa. Hän oli perinyt eräältä
enoltaan Länsi-Indiassa kahdenkymmenentuhannen punnan omaisuuden, ja
holhojat olivat pitäneet häntä asian-ajajan luona opissa, tehdäkseen
hänet taitavaksi niin suuren omaisuuden käyttämiseen. Ja saituus
olikin hänessä silmiinpistävin intohimo. Ei hän matkan varrella muuta
tiedustellutkaan kuin: mitenkä menisi vähemmin rahaa, mitenkä pääsisi
kulkemaan helpommalla, olisikohan ostaa jotain sellaista, minkä
sitten Lontoossa saisi edullisesti myödyksi. Kaikkea merkillistä
tien varrella hän oli valmis katsomaan, ellei vaan tarvinnut maksaa
mitään, mutta jos sisäänpääsy oli rahalla hankittava, silloin hän
aina vakuutti kuulleensa, ett'ei tuota joutavanpäiväistä kehtaa mennä
katsomaankaan. Laskujansa maksaessaan hän joka kerta marmatti, kuinka
hämmästyttävän kallista matkustaminen on. Tällainen hän oli, vaikk'ei
miehellä ikää vielä yhtäkolmattakaan.
"Tultiin tuosta Livornoon ja lähdettiin katselemaan satamaa ja
laivakulkua. Siellä hän kyseli, paljonko merimatka kotia Lontoosen
tulisi maksamaan, ja sai tietää, että siihen menee vain mitättömän
vähän, niihin kulunkeihin nähden, mitä palausmatka maitse maksaisi.
Silloin ei mies enää kestänyt kiusausta: hän maksoi sen vähäisen osan
palkastani, mikä minulle oli tuleva, sanoi hyvästit ja nousi laivaan,
yksi ainoa palvelija mukanaan.
"Näin olin taas yksin avarassa maailmassa, mutta siihenhän olin
jo tottunut. Soitannollisesta taidostani minulla tosin ei ollut
apua vähääkään sellaisessa maassa, jossa jok'ikinen talonpoika on
parempi soittoniekka kuin minä. Mutta sen sijaan olin sillä välin
hankkinut itselleni toisenlaisen kyvyn, joka sekin vei perille, ja
se oli väittelemisen taito. Kaikissa yliopistoissa ja luostareissa
ulkomailla julaistaan näet määräpäivinä muutamia filosofillisia
teesejä, joita vastaan saa nousta väittelemään ken vaan paikalle
sattuu. Jos sitten väittelijä suorittaa tehtävänsä jotenkin hyvin,
niin on hän oikeutettu saamaan rahapalkinnon, päivällisen ja yösijan.
Tällä tavoin minä väittelin itseni takaisin hamaan Englantiin asti,
vaeltaen kaupungista kaupunkiin, tutkien ihmiskuntaa lähemmältä
ja, jos niin sopii sanoa, katsellen kuvaa puolelta sekä toiselta.
Muistiinpanoja en sentään tullut kovinkaan monta tehneeksi. Huomasin
vain, että monarkia oli paras hallitusmuoto köyhille ja tasavalta
rikkaille. Tulin yleensä siihen havaintoon, että rikkaus on kaikissa
maissa vain vapauden toinen nimi, ja ett'ei kukaan ole niin
piintynyt vapauden ihailija, ett'ei hän mielellään näkisi muutamain
yhteiskunnan jäsenten tahdon alistuvan hänen oman tahtonsa alle.
"Englantiin palattuani, aioin ensi työkseni käydä teitä tervehtimässä
ja sitten lähteä vapaehtoisena ensimmäiseen sotajoukkoon, mikä
lähtee maasta. Mutta matkalla päätökseni muuttuikin, kohdattuani
erään vanhan tuttavan. Hän kuului, kuten sain tietää, erääsen
näyttelijäseuraan, joka oli lähtemässä kesänäytännöille maaseuduille.
Seura ei näkynyt olevan aivan vastenmielinen ottamaan minua
joukkoonsa, vaikka kaikki he selittivät minulle, kuinka monimutkaista
tämä toimi on, johon nyt olen ryhtymässä. Yleisö, sanoivat he,
on monipäinen hirviö; ken sille aikoo mieliksi olla, sillä pitää
olla erittäin hyvä pää; näytteleminen ei ole yhdessä päivässä
opittua taitoa; ellen minä osaa muutamia määrätyitä traditionalisia
liikkeitä, joita jo vuosisatoja on käytetty näyttölavalla, yksinomaa
näyttölavalla, niin en minä ikinä osaa olla yleisön mieliksi. Toinen
vaikeus, sanoivat he, on saada minulle sopivia osia, ne kun melkein
kaikki jo ovat toisilla. Jonkun aikaa esitin milloin mitäkin, kunnes
minut vihdoin määrättiin näyttelemään Horationa, mutta teidän
läsnäolonne, hyvä herrasväki, teki sen, että mainittu osa jäi minulta
suorittamatta."