Mies, joka ei ole tyytyväinen nykyiseen hallitukseen ja pelkää
vapauden supistumista.
Koska talo, johon meidät oli pyydetty, oli jonkun matkan päässä
täältä, ja koska tuon ystävällisen kutsujan vaunut eivät vielä olleet
saapuneet, niin läksimme hänen kanssaan jalkaisin sinne. Hetkisen
kuluttua tultiinkin suuren rakennuksen edustalle, uljaimman, mitä
näillä seuduin vielä olin nähnyt. Huone, johon meidät vietiin, oli
peräti komeassa ja muodinmukaisessa asussa.
Isäntä meni käskemään illallista, ja näyttelijä kuiskasi minulle,
että mehän olemme oikeita onnenmyyriä. Isäntä tuli pian takaisin, ja
heti kannettiin komea illallinen sisään. Samalla astui huoneesen pari
kolme ladyä, keveissä puvuissa, ja ennen pitkää oli varsin vilkas
keskustelu käynnissä. Isäntä puhui enimmäkseen pelkkää politiikaa,
sillä vapaus, sanoi hän, on hänen sekä ylpeytensä että kunniansa. Kun
illallinen oli korjattu pois, kysäisi hän, olinko lukenut viimeistä
Monitoria. Siihen hän sai kieltävän vastauksen.
-- Mitenkä? -- huudahti hän. -- Ette kai Auditoriakaan?
-- En, sir, -- vastasin minä.
-- Sepä kummallista, varsin kummallista! arveli hän. -- Minä
puolestani luen läpi kaikki politilliset lehdet, mitä vaan ilmaantuu:
Dailyt, Publicit, Chroniclet, London Eveningit, Whitehall Eveningit,
kaikki seitsemäntoista Magazinea ja molemmat Reviewit. Ja vaikka
ne vihaavat toisiansa, niin minä rakastan niitä kaikkia. Vapaus,
sir, vapaus on Brittiläisen ylpeys, ja -- hiilikaivoksieni kautta
Cornwallisissa! -- minä kunnioitan sen puolustajia.
-- Sittenhän, -- virkoin minä, -- sittenhän te toivottavasti
kunnioitatte kuningastakin?
-- Kyllä, -- vastasi hän, -- jos hän vaan tekee, niinkuin
me tahdomme, mutta jos hän yhä edelleen menettelee niinkuin
äskettäinkin, niin sitten minä hänestä viis. Min'en sano mitään; minä
ajattelen vaan. Paremmin olisin minä muutamissa kohdin menetellyt.
Minun mielestäni hänellä ei ole ollut tarpeeksi neuvon-antajia; hänen
pitäisi kysyä neuvoa jokaiselta, ken vaan hänelle tahtoo neuvoa
antaa, -- silloin ne asiat solkenaan sujuisi.
-- Minä puolestani -- lausuin minä, -- soisin moiset tungettelevaiset
neuvon-antajat kaakinpuuhun. Kunnon miesten pitäisi tukea meidän
perustuslakimme heikompaa puolta, sillä perustuslaki, tuo pyhä voima,
on viime vuosina laimenemistaan laimennut ja myötäänsä menettänyt
vaikutustaan valtakunnassa. Mutta nämä typerät miehet ne yhä edelleen
huutavat vapautta, ja jos heihin jonkun verran painoa kerääntyy, niin
he halpamaisesti heittävät sen siihen vaakakuppiin, mikä milloinkin
sattuu olemaan alempana.
-- Kuinka! -- huudahti yksi ladyistä, -- pitääkö minun vielä sekin
kokea, että näen niin halvan ja kunnottoman miehen, joka vapautta
vihaa ja tyranneja puolustaa? Vapautta, tuota taivaan pyhää lahjaa,
tuota Brittiläisten mainehikasta etuoikeutta!
-- Onko mahdollista, -- huudahti isäntä, että nykyaikoina vielä
löytyy orjuuden puolustajia, sellaisia kurjia, jotka ovat valmiit
luopumaan Brittiläisten etuoikeuksista? Saattaako, sir, kenkään olla
niin kehnomielinen?
-- Ei, sir, -- vastasin minä. -- Minä puolustan vapautta, tuota
jumalallista avua. Mainehikas vapaus! tuo nykyisen deklamationin
aihe! Minä soisin, että kaikki olisivat kuninkaita. Kuningas
tahtoisin itsekin olla. Meillä on jo luonnosta yhtäläinen oikeus
valta-istuimeen: alkuperäisin me olemme kaikki yhtäläisiä. Se on
minun mielipiteeni, ja sama mielipide oli koko joukolla kunniallisia
miehiä, vaikka heitä sanottiin Tasoittajiksi. He koettivat perustaa
keskenänsä yhteiskunnan, jossa kaikki olisivat yhtä vapaita. Mutta
voi! Se ei ottanut koskaan onnistuakseen, sillä heidän joukossaan oli
sellaisia, jotka olivat muita väkevämpiä ja muita näppärämpiä, ja
näistä tuli muitten herroja. Yhtä varmaan kuin teidän tallirenkinne
ratsastaa teidän hevostenne seljässä, koskapa hän on hevosta
ovelampi eläin, yhtä varmaan se eläin, joka olisi häntä ovelampi tai
väkevämpi, hyppäisi vuorostaan hänen selkäänsä. Koska nyt ihmiskunnan
päälle pantu on, että siinä täytyy alistua -- ja muutamathan ovat
syntyneet käskemään, toiset tottelemaan -- niin kysymys on: jos
tyranneja kerran pitää olla olemassa, niin onko parempi, että he
ovat samassa talossa kuin me, vai samassa kylässäkö, vaiko vieläkin
kauempana, pääkaupungissa asti? Ja niinpä, sir, mitä minun tulee,
joka luonnostani vihaan jo tyrannin kasvojakin, niin mitä loitompana
hän minusta on, sitä mieleni parempi.
"Suurin osa ihmiskuntaa ajattelee samoin kuin minäkin, ja siksipä se
on yksimielisesti valinnut itsellensä yhden kuninkaan, jonka vaali
kerrassaan vähentää tyrannien luvun ja siirtää tyranniuden niin kauas
kuin mahdollista kansan enemmistöstä. Mutta nytpä nuo maanmahtavat,
jotka olivat itsekin tyranneja, ennenkuin tuo yksi tyranni valittiin,
eivät siedä sitä voimaa, joka on noussut heidän yläpuolellensa, ja
jonka paino raskaimmin rasittaa alempina olevia säätyjä. Senpä vuoksi
nuo maanmahtavat koettavat supistaa kuninkaan valtaa minkä suinkin
voivat, koskapa kaikki, minkä he häneltä riistävät, tulee tietysti
jälleen heidän eduksensa, ja niinpä ei heillä ole valtiossa muuta
tehtävänä kuin kaivaa kuoppaa tuolle yhdelle tyrannille, saadakseen
takaisin alkuperäisen ylivaltansa. Valtio saattaa ollakin niin
laitettu, tai sen lait niin laadittu, tahi sen varakkaat jäsenet sitä
mieltä, että kaikki yksin neuvoin kaivavat yksinvallalle kuoppaa.
"Ensinnäkin: jos olot valtiossa ovat sellaiset, että ne edistävät
omaisuuden kokoamista ja tekevät varakkaat yhä rikkaammiksi, silloin
näitten pyyteet kasvamistaan kasvavat. Omaisuuden lisäytyminen taas
on välttämätön seuraus, kun, niinkuin nykyisin, enemmän rahoja
tulee maahan ulkomaisen kaupan kuin kotimaisen teollisuuden kautta.
Ulkomaista kauppaa saattavat nimittäin edulla käydä vaan rikkaat,
ja heille kertyy samalla myös kotimaisen teollisuuden voitot, niin
että rikkailla on meidän maassa kaksi rikkauden lähdettä, köyhillä
vain yksi. Siitäpä syystä on huomattu omaisuutta kasaantuvan kaikissa
kauppavaltioissa, ja niistäpä on tähän saakka kaikista tullut aikaa
voittain ylimysvaltaisia.
"Edelleen saattavat tämänkin maan lait edistää omaisuuden
kasaantumista, niinpä silloin kuin niitten kautta rikkaitten ja
köyhien väliset luonnolliset siteet katkeavat, kun säädetään,
ett'eivät rikkaat saa mennä naimisiin muitten kuin rikkaiden kanssa,
taikka silloin kuin oppineita yksinomaa varain puutteen tähden
katsotaan kykenemättömiksi palvelemaan maatansa neuvon-antajina, ja
varallisuuden hankkiminen siis tehdään viisaan miehen kunnianhimon
esineeksi. Näillä ja muilla samankaltaisilla keinoilla, sanon minä,
saadaan rikkaudet kasaantumaan.
"Ja kun nyt tämmöisen kasaantuneen rikkauden omistaja on hankkinut
kaiken sen, mitä mukavaan ja hauskaan elämään tarvitaan, niin ei hän
saata omaisuutensa ylijäämää käyttää muuhun kuin vallan ostamiseen;
toisin sanoen: hän hankkii itselleen semmoisia, jotka ovat hänestä
riippuvia, ostamalla vapauden puutteen-alaisilta ja rahan-alaisilta,
sellaisilta, jotka leivän tähden suostuvat kantamaan yhtämittaisen
tyranniuden häpeällistä painoa. Tällä tavoin jokainen rikas mies
kerää ympärilleen joukon kansansa köyhimpiä. Valtiota, jossa
kasaantunutta omaisuutta ylenpalttisissa määrin on, sopii verrata
Descartesin systeemaan, jonka mukaan kukin taivaankappale liikkuu
omassa pyörteessänsä. Mutta ne, jotka mahtavamman miehen pyörteessä
liikkua tahtovat, ovat vain orjia, ihmiskunnan hylkyjä; heidän
sielunsa ja kasvatuksensa on orjuuteen menevää; vapautta he tuntevat
nimeltä vain.
"Mutta täytyy olla olemassa koko suuri paljous sellaisiakin, jotka
ovat ulkopuolella rikkaan miehen vaikutus-alaa, nimittäin ne, jotka
ovat hyvin rikkaitten ja vihoviimeisen alhaison välillä, ne, jotka
ovat siksi varakkaita, ett'ei heidän tarvitse läheisensä rikkaan
miehen vallan alle asettua, ja siksi köyhiä, ett'eivät pysty itse
nousemaan tyranneiksi. Tässä keskiluokassa yleensä hoidetaan
taiteita, tieteitä ja kaikkia yhteiskunnallisia avuja. Tämä luokka se
yksin on tunnettu vapauden todellisena suojelijana, ja se se kansan
nimen ansaitseekin.
"Nyt saattaa käydä niin, että tämä keskiluokka menettää kaiken
vaikutuksensa valtiossa, ja sen ääni ikäänkuin tukahtuu alhaison
ääneen. Selvää nimittäin on, että jos äänestämiseen valtion
asioissa oikeuttaa nyt kymmenen kertaa pienempi omaisuus kuin mikä
perustuslakia laadittaissa oli katsottu riittäväksi sellaisen
oikeuden saamiseen, niin joutuvat suuret määrät alhaisoakin
valtion-asioihin osallisiksi, ja nämähän, yhä liikkuen mahtavain
pyörteessä, kulkevat samaan suuntaankin kuin he. Sellaisessa
valtiossa ei keskisäädylle muu neuvoksi kuin mitä tunnollisimmin
koettaa kannattaa yhden päähallitsijan etuoikeuksia, sillä hänhän
se on, joka masentaa rikkaiden voimaa ja estää heitä rasittamasta
kymmenkertaisella painolla heidän alapuolellansa olevaa keskiluokkaa.
"Keskiluokkaa sopii verrata rikkaitten piirittämään kaupunkiin,
jonka avuksi on tulemassa sotajoukko ulkoapäin. Niin kauan kuin
piirittäjät pelkäävät hyökkäystä takaapäin, koettavat he tietystikin
tarjota kaupunkilaisille mitä edullisimpia ehtoja, mielistelevät
heitä helysanoilla ja lumoavat heitä etuoikeuksien lupauksilla.
Mutta kun kerran takaapäin uhkaava vihollinen on lyöty, silloin ei
kaupungin muureissa ole enää paljoakaan suojaa asukkaille. Ja mitä
heillä silloin on odotettavana, sen huomaa, kun katsahtaa Hollantiin,
Genovaan tai Venetiaan: siellä laki hallitsee köyhiä ja rikkaat lakia.
"Minä niinmuodoin puolustan yksinvaltaa ja olen valmis kuolemaan
pyhän yksinvallan edestä, sillä jos ihmiskunnassa mitään pyhää
lienee, niin se on kansan voideltu hallitsija. Kaikki, mikä hänen
valtaansa vähentää, niin sodan kuin rauhankin aikana, supistaa
samalla hänen alamaistensakin todellisia vapauksia. Nuo helysanat:
vapaus ja patriotismi ja brittiläisyys, ovat jo tähän saakka saaneet
paljon aikaan! Toivottava on, että vapauden todelliset lapset
estäisivät niitä tekemästä sen enempää. Olen minä aikoinani nähnyt
montakin tuollaista vapauden ritaria muka, mutta en muista heistä
ainoatakaan, joka ei olisi niin sydämessään kuin perheensäkin
keskuudessa ollut tyranni."
* * * * *
Minä huomasin nyt menneeni innoissani sivistyneitten elintapojen
rajoja ulommas; mutta minun vastustajani, joka jo monta kertaa oli
yrittänyt keskeyttämään minua, ei enää malttanut hillitä itseänsä.
-- Mitenkä! -- huudahti hän. -- Minä olen siis koko ajan pitänyt
vieraanani jesuittaa papin puvussa! Mutta, kautta kaikkein
hiilikaivoksieni! -- pellolle semmoinen mies, niin totta kuin nimeni
on Wilkinson!
Huomasin menneeni liian pitkälle ja pyysin anteeksi liian kiihkoisata
puhettani.
-- Vai anteeksi! -- riehui hän. -- Moisista ajatuksista pitäisi
senkin tuhat kertaa pyytää anteeksi. Jaa-a! Antaa palttua vapaudelle
ja omaisuudelle ja, niinkuin sanomalehti-miehet sanovat, panna
pitkäkseen ja sallia itsensä sonnustaa puukengillä! Sir, minä vaadin
teitä heti paikalla lähtemään tästä talosta tiehenne, välttääksenne
vielä pahempia seurauksia. Sir, minä vaadin sen!
Olin juuri ruveta jälleen selittelemään, mutta samassa kuului muuan
palvelija koputtavan oveen, ja samassa ladytkin kirkaisivat:
-- Hyväinen aika! Nyt tuli herrasväki kotia! Tähän-astinen isäntäni
olikin ollut vain talon hovimestari, joka herransa poissa ollessa oli
tahtonut näytellä isäntää ja olla jonkun aikaa talon herrana. Ja,
totta puhuen, politiikasta hän osasi haastella yhtä hyvin kuin mikä
aatelismies maalla tahansa. Mutta ylimmilleen nousi hämmästykseni,
nähdessäni hovinherran astuvan rouvineen sisään. Eikä ollut heidän
kummastuksensa pienempi kuin meidänkään, kun näkivät tässä moisen
seuran ja herkut kaikenlaiset.
-- Hyvät herrat! -- lausui oikea isäntä minulle ja seuralaiselleni,
-- minä ja vaimoni olemme teidän nöyrimmät palvelijanne, mutta täytyy
tunnustaa tämän kunnian tulleen meille niin odottamatta, että me
kerrassaan nöyrrymme meidän velvollisuuksiemme alle.
Mutta niin odottamatonta kuin meidän seuramme lienee ollutkaan
heille, vielä odottamattomampaa oli meille heidän ilmestymisensä.
Omaa typeryyttäni ajatellessani, en saanut sanaakaan suustani, kun
äkkiä -- kukas heti tämän jälkeen astui sisään? Kukas muu kuin
armas miss Arabella Wilmot, Yrjö poikani entinen morsian! (Heidän
avioliitostaan ei tullut mitään, kuten jo ennen on kerrottu.) Minut
huomattuaan hän heti riemuissaan riensi syliini.
-- Rakas sir! -- huudahti hän. -- Mitä onnen sattumaa meidän on
kiittäminen näin odottamattomasta käynnistä? Eno ja täti ihastuvat,
saatuaan tietää, että tohtori Primrose on heidän vieraanansa.
Minun nimeni kuultuansa, vanha gentleman ja lady astuivat
kohteliaasti minun luokseni, mitä herttaisimmin lausuen minut
tervetulleeksi. Mutta myhähtää heidän täytyi väkisinkin, kuultuaan,
mitenkä minä olin tänne vieraaksi joutunut. Poloinen hovimestari,
jonka he ensi alussa näkyivät aikovan erottaa palveluksesta, sai
kumminkin minun välitykselläni anteeksi.
Mr Arnold rouvinensa, tämän hovin isäntäväki, pyysivät nyt minua
tekemään heille sen mielihyvän, että jäisin heidän luokseen
muutamaksi päiväksi. Ja koska nyt heidän sisarentyttärensä,
viehättävä holhokkini, jonka luonne oli muodostunut minun kasvattavan
vaikutukseni alaisena, yhdistyi heidän pyyntöihinsä, niin minä
suostuin.
Yöksi minut sijoitettiin upeaan huoneesen, ja jo aikaisin seuraavana
aamuna miss Wilmot pyysi saada keskustella minun kanssani
puutarhassa, joka oli laitettu uuden-aikaiseen asuun. Näytettyänsä
minulle jonkun aikaa seudun ihanuuksia, hän kysäisi minulta, aivan
kuin ohimennen vain, milloinka minä viimeksi olin saanut tietoja Yrjö
pojastani.
-- Voi, neiti hyvä! -- huudahtin minä. Hän on ollut jo lähes kolme
vuotta kotoa poissa, kertaakaan kirjoittamatta ystävilleen enempää
kuin minullekaan. Missä hän on, en tiedä. Kenties en enää milloinkaan
saa nähdä häntä enkä tuta onnea. Niin, armas neiti, emme me kukaties
koskaan näe sellaisia hauskoja hetkiä, joita ennen aikaan vietimme
meidän kotilieden ympärillä Wakefieldissa. Meidän pieni perheemme
se hajoaa nyt nopein askelin. Köyhyys toi muutakin tullessaan kuin
puutetta; se toi häpeätä ylitsemme.
Hyväsydäminen tyttö rupesi vetistelemään, minun kertomustani
kuullessansa. Huomattuani hänet kovin hellätuntoiseksi, en
kertonutkaan hänelle juurta jaksain meidän kärsimyksiämme.
Lohdullista kumminkin minun oli nähdä, ett'ei aika ollut ensinkään
muuttanut hänen tunteitansa, ja saada tietää hänen hyljänneen
useampia kosioita siitä pitäin kuin me olimme siirtyneet pois hänen
kotiseuduiltansa. Hän saattoi minua ylt'ympäri lavean puutarhan,
osoittaen minulle lehtokujia ja lehtimajoja, ja samalla käyttäen
jok'ainoata esinettä aiheena johonkin uuteen tiedusteluun pojastani.
Näin kului meiltä aamupuoli, kunnes kello alkoi soida, kutsuen meitä
päivällisille. Siellä kohtasimme jo ennen mainitsemani vaeltavan
näyttelijäseuran johtajan, joka oli tullut tarjoomaan pilettejä
tän'iltaiseen näytelmään "Katuvainen kaunotar." Horation osaa oli
siinä esittävä muuan nuori mies, joka ei vielä koskaan ollut lavalle
astunut. Kovin lämpimästi näkyi johtaja kiittelevän tätä nuorta
näyttelijää; ei sanonut tuntevansa ketään toista, josta olisi niin
erinomaisia toiveita.
-- Näyttelemisen taito, -- huomautti hän, ei ole yhdessä päivässä
opittu, mutta tämä nuori gentleman se näkyy olevan syntynyt
näyttölavaa varten. Ääni, ulkomuoto, ryhti -- verratonta kaikki
tyyni. Sattumoisin me hänet löysimme matkan varrelta.
Tämä ilmoitus se kiihoitti joissain määrin meidän uteliaisuuttamme,
ja naisten pyynnöstä minä suostuin seuraamaan heitä teatteriin,
jonka virkaa tällä erää toimitti muuan lato. Koska se seura, jossa
minä sinne saavuin, oli seudun arvokkain, niin otettiin meidät
vastaan mitä suurimmalla kunnioituksella ja sijoitettiin etummaisille
istuimille. Siinä me istuimme hetken aikaa, jotenkin maltittomina
odotellen Horation esiintymistä.
Uusi näyttelijä astui vihdoin lavalle...
Lasten vanhemmat kuvailkoot mielessänsä, mitä minä tällä haavaa
tunsin, nähdessäni tuossa näyttelijässä onnettoman poikani!
Hän oli juuri alkamaisillaan, mutta sattui samassa luomaan katseensa
yleisöön ja huomasi miss Wilmotin ja minut, ja siinä hän seisoi,
sanaakaan sanomatta, liikahtamatta. Näyttelijät kulissien takana,
luullen pysäyksen syyksi luonnollista arkailemista, koettivat häntä
rohkaista, mutta sen sijaan, että hänen olisi pitänyt jatkaa, hän
purskahti itkemään ja astui näyttämöltä pois.
En tiedä, mitä lienen silloin tuntenutkaan, sillä mielenliikutukset
seurasivat liian kiivaasti toisiansa, mutta pian minut herätti
tästä tuskallisesta horrostilasta miss Wilmot, joka kalpeana ja
vapisevalla äänellä pyysi minua saattamaan häntä enonsa kotiin. Sinne
tultuamme ei mr Arnold ensi alussa voinut käsittää meidän omituista
käytöstämme, mutta kuultuaan, että uusi näyttelijä on minun poikani,
hän lähetti heti vaununsa noutamaan häntä hoviin.
Poikani kun jyrkästi kieltäytyi enää esiintymästä lavalla, täytyi
näyttelijäin panna hänen sijaansa joku toinen, ja niin saimme hänet
tänne.
Mr Arnold otti hänet vastaan erinomaisen ystävällisesti, minä
täynnä riemua, tapani mukaan, minä kun en milloinkaan osaa
teeskennellä väärää suuttumusta. Miss Wilmotin kohtelu oli
näennäisesti kylmäkiskoista, mutta minä huomasin hänen pakottavan
itseään. Hänen mielensä oli ilmeisesti yhä vieläkin kuohuksissa:
hän puhui päättömiä, iloissansa muka, ja nauroi sitten kovin
omaa mielettömyyttään. Tuon tuostakin hän salavihkaa vilkaisi
peiliin, ikäänkuin onnellisena siitä, että tuntee sulojensa yhä
vieläkin valtavan voiman, ja usein hän teki kysymyksiä, ollenkaan
välittämättä, mitä niihin vastattiin.