Tuskin lienee missään sellaista siveyttä, joka ajan pitkään jaksaisi
vastustaa miellyttävän kiusauksen voimaa.
Mr Williams pysyi yhä edelleen entisissä aikeissaan, ja, lasteni
todelliseen onneen nähden, tämä seikka minua miellyttikin, hän kun
oli varakas, älykäs ja rehellinen mies. Hänen rakkautensa elpyminen
ei tarvinnut kuin hiukan rohkaisua.
Pari päivää myöhemmin hän ja mr Thornhill kohtasivatkin toisensa
eräänä iltana meillä. Hetken aikaa he heittelivät toisiinsa tuimia
silmäyksiä, mutta Williams ei ollut hovinherrallensa vuokrasta
velassa ja siksipä varsin vähän valittikin tämän jyräävistä
katseista. Olivia puolestaan näytteli erittäin onnistuneesti
koketin osaa -- jos näyttelemiseksi saattanee sanoa sitä, mikä
oli hänelle aivan luonteenomaista, -- ja tuhlaamalla tuhlasi
ystävällisyyden osoituksia uudelle rakastajalleen. Mr Thornhill
näytti aivan masentuneelle tästä tois-arvoisesta asemastaan ja
sanoi synkännäköisenä hyvästit. Täytyy kumminkin tunnustaa, ett'en
minä oikein voinut käsittää tuota tuskaa, jota hän näytti kärsivän,
sillä eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ilmoittaa rehellisesti
aikomuksensa, niin olisi tuskastakin heti tullut loppu.
Mutta niin suurta levottomuutta kuin hän näkyi tunteneenkaan, oli
Olivian tuska ilmeisesti sitäkin suurempi. Joka kerta kuin rakastajat
myöhemminkin kohtasivat toisiaan meillä, ja se tapahtui usein, hän
tavallisesti vetäytyi yksinäisyyteen surujansa suremaan.
Sellaisessa tilassa tapasin hänet illalla kerran. Hän oli jonkun
aikaa koettamalla koettanut näyttää iloiselta.
-- Siinä nyt näet, lapseni, -- virkoin minä, -- että sinun uskosi
mr Thornhillin rakkauteen on ollut pelkkää unelmaa vain: hän sietää
rinnallaan toista kosijaa, kaikin puolin alempiarvoista, vaikka hän
tietää voivansa selvällä kosinnalla saada sinut omaksesi.
-- Niin, isä, -- vastasi hän, -- mutta hänellä on omat syynsä
tähän vitkastelemiseen, minä tiedän sen. Hänen silmäyksensä ja
puheensa ovat niin vilpittömät, että hän aivan varmaan todellisesti
kunnioittaa minua, minä olen vakuutettu siitä. Ennen pitkää hänen
tunteittensa ylevyys tulee toivoakseni ilmi, ja silloin huomaat, että
minä olen arvostellut häntä oikeammin kuin te.
-- Olivia kulta, -- sanoin minä, -- kaikki tähän-astiset yritykset,
saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi, ovat olleet sinun keksimiäsi
ja ehdottamisiasi, etkä suinkaan saata sanoa minun pakottaneen
sinua mihinkään. Mutta älä luule, että minä ajan pitkään siedän
olla mukana näkemässä, kuinka sinä nurinpäisellä lemmelläsi vedät
nenästä hänen kunniallista kilpakosijaansa. Määrää siis niin pitkä
aika kuin suinkin tahdot, saadaksesi luulottelemasi ihastelijan
tuomaan aikeensa julki, mutta ellei siitä sittenkään mitään ehjää
tule, niin täytyy minun kivenkovaa vaatia, että kunnon mr William saa
uskollisuudestaan palkinnon. Sitä vaatii tähän-astinen hyvä maineeni,
eikä isän hellyys ole milloinkaan laimentava minussa miehen mieltä.
Määrää siis aika, niin pitkä kuin suinkin sopivaksi näet, ja pidä
sillä välin huolta, että mr Thornhill saa tarkoin tietää, milloinka
sinun aikomuksesi on ruveta toisen omaksi. Jos hän todellakin sinua
rakastaa, niin hän järkevänä miehenä pian huomaa, ett'ei hänellä ole
kuin yksi ainoa keino, estääkseen sinun kadottamisiasi.
Tämä ehdotus, jota hän ei saattanut olla pitämättä kaikin puolin
oikeana, hyväksyttiinkin samassa. Olivia puolestaan teki uudestaan
lujat lupaukset mennä naimisiin mr Williamsin kanssa siinä
tapauksessa, että toinen pysyy välinpitämättömänä. Ja niinpä
seuraavalla kertaa, mr Thornhillin läsnäollessa, määrättiin tyttäreni
ja mr Williamsin häät tapahtuviksi ummelleen kuukauden kuluttua.
Moiset ripeät toimenpiteet näyttivät tekevän mr Thornhillin kaksin
verroin rauhattomammaksi, mutta Olivian tuska se vasta minulle huolta
tuotti. Tämä taistelu järjen ja tunteitten välillä teki kokonaan
lopun hänen iloisuudestaan. Milloin vaan suinkin sopi, vetäytyi hän
yksinäisyyteen ja vuodatti katkeria kyyneliä.
Viikko kului, eikä mr Thornhill yrittänytkään panna häille
esteitä eteen. Seuraavalla viikolla hän kävi meillä, mutta oli
yhtä umpimielinen kuin ennenkin. Kolmannella hän lakkasi kokonaan
käymästä. Olisi luullut tyttäreni osoittavan jonkunlaista
maltittomuutta, mutta sen sijaan hän esiintyikin mietiskelevän
tyynenä, ja sitä minä pidin alistumisen merkkinä. Itse puolestani
minä iloitsin, ajatellessani lapseni nyt lähtevän rauhallista ja
turvallista tulevaisuutta kohti, ja monasti kiittelin häntä, joka oli
päättänyt pitää onnea suuremmassa arvossa kuin kerskausta.
Illalla kerran, kolme neljä päivää ennen häitä, istuimme me
takkavalkean ääressä, haastellen menneistä asioista ja rakennellen
tulevaisuuden suunnitelmia. Tehtiin siinä tuhansiakin tuulentupia
ja naurettiin hassunkurisille päähänpistoille, joita tuon tuostakin
sukelsi esiin.
-- No niin, Moses! -- huudahdin minä, pian saadaan häitä taloon,
poikaseni; mitäs sanot niistä ylimalkaan?
-- Sitä vaan, että kaikki käy hyvin. Aattelin tässä justiin, että
kun Livy sisko on mennyt naimisiin farmari Williamsin kanssa, niin
saadaan ilmaiseksi lainata heidän olutkuurnaansa ja imellysastiaansa.
-- Tietysti, -- virkoin minä, -- ja kaupanpäällisiksi hän vielä
meidän mieliksemme laulaa Kuoleman ja Immen laulun.
-- Sen laulun hän on opettanut meidän Dickille, -- huudahti Moses, --
ja poika osaa sen luullakseni vallan hyvin.
-- Osaako? -- kysäisin minä. -- No antaapas kuulua. Missä pikku Dick
on? Joutuun nyt!
-- Dick, -- selitti Bill, nuorin poika, -- Dick läksi juuri Livy
siskon kanssa ulos, mutta mr Williams on opettanut minulle kaksikin
laulua; minä laulan ne sinulle, isä. Kumpaisenko: "Kuolleesta
joutsenesta," vaiko "Surulaulun hullun koiran kuolemasta"?
-- Laula surulaulu kaikin mokomin, poikaseni, -- sanoin minä; --
sitä en ole vielä kuullutkaan. Debora, mun armaani! Suru, niinkuin
tiedät, on kuivaa; annapas siis meille mielen virkistykseksi
parasta karvikkoviiniäsi. Olen viime aikoina itkenyt kaikenlaisten
surulaulujen johdosta, niin että itkuun minä tillahdan nytkin,
pelkään mä, ellei avuksi tule lasillinen elvytystä. Sofia, kultaseni,
otas kitara ja rimputtele pojalle vähän säesteiksi.
Surulaulu
hullun koiran kuolemasta.
Nyt kansa kaikki kuulkaatten
Sanoja laulun tän,
Ja jos sen lyhyeks' huomaa ken,
Hän välttää ikävän.
Oli Islingissä muinoisin
Mies, josta tiedetään:
Hän oli hurskas, ainakin
Kirkossa käydessään.
Sydäntä kaikki kiitteli
Sen miehen laupian;
Hän alastoman vaatetti,
Kun vaatteet pälleen pan'.
Ja Islingiss' oli koiria
Jos mihin lajihin,
Oli piha-, syli-, metsä- ja
Yks kaikkein parahin.
Ja se ja mies ne aikomaan
Tuli hyviks' ystäviks'.
Mut kerran koira kiukuissaan
Jo häntä puri -- miks?
Koko kylän väki kummissaan
Nyt rientää miehen luo:
"Näin miestä hyvää kerrassaan
Näet puri häjy tuo!"
Ja haavaa suurta katsellaan:
"Mies park' on toivoton!"
Ja miehissä jo vannotaan:
"Tuo koira hullu on."
Mut ihme suuri tapahtui.
Ken sitä luullut ois? --
Mies kuolemasta pelastui,
Mut -- koira kuoli pois.
-- Sin'olet kelpo poika, Bill, kerrassaan kelpo poika, ja tuo
surulaulu se vasta oikea surulaulu onkin. No lapset, Billin malja!
Tulkoon pojasta vielä piispa!
-- Tulkoon vainenkin! -- huudahti vaimoni. -- Jos hän vaan suurena
saarnaa yhtä hyvin kuin pienenä laulaa, niin en epäile ensinkään.
Useimmat meidän perheen jäsenistä, nimittäin äidin puolelta, osasivat
laulaa kauniita lauluja. Yleisenä puheenpartena meidän puolella
oli, että Blenkinsopit eivät koskaan osaa katsoa suoraan eteensä,
Hugginsonit eivät osaa sammuttaa kynttilää; mutta Grogrameista osasi
laulaa jok'ainoa, ja Marjoramit olivat hyviä sadunkertojia kaikki.
-- Olkoon miten hyvänsä -- virkoin minä, -- tavallisinkin ballaadi
miellyttää minua yleensä enemmän kuin nykyaikaiset hienot oodit, ne
sellaiset, joista kivettyy, yhdenkin säkeen kuultuaan, ne sellaiset,
joita me halveksimme ja kiittelemme yht'aikaa. Siirräs lasi
veljellesi, Moses. Näitten nykyisten surulaulujen tekijöissä on se
suuri vika, että he kuvaavat ihan epätoivoista tuskaa siinä, missä
järkevä ihminen ei näe hätää likimainkaan. Ladyltä katosi puuhka
tai viuhka tai sylikoira, ja heti rientää tuommoinen runoilijan
viikkoinen kotiansa ja tekaisee tapauksesta haikean suruveisun.
-- Lienee sellainen laita yleväin runoelmain, -- virkkoi Moses,
-- mutta Ranelaghin laulut, mitä meille saakka on tullut, ovat
kerrassaan kodikkaita ja kaikki samaan kuosiin valituita. Colin
kohtaa Dollyn, he haastelevat, poika antaa tytölle markkinalahjan,
tukkaan pistettäväksi, ja tyttö antaa pojalle kukkakimpun, ja sitte
he menevät yhdessä kirkkoon, ja siellä he antavat nuorille immille ja
nuorille pojille hyviä neuvoja ja kehoittavat menemään naimisiin niin
pian kuin mahdollista.
-- Ja hyviä antavatkin neuvoja, -- sanoin minä, -- eikä kuulu
maailmassa missään muualla osattavan antaakaan neuvoja sen
suuremmalla menestyksellä, sillä samalla kuin siellä naimisiin
neuvotaan, samalla vaimokin hankitaan. Erinomaisia markkinoita nuo;
poikaseni: siellä saa tietää mitä minulta puuttuu ja mitenkä sen
puutteen poistaa.
-- Niin on, -- myönsi Moses. -- Europassa ei tietääkseni ole kuin
kahdet sellaiset markkinat: Ranelaghin Englannissa ja Fontarabian
Espanjassa. Viimeksi mainitussa paikassa niitä pidetään noin kerta
vuodessa, mutta Englannissa on vaimoja kaupan joka ilta.
-- Sinä olet oikeassa, poikaseni! - huudahti äiti. -- Vanha Englanti
on ainoa paikka maailmassa miesten saada vaimoja.
-- Ja vaimojen, -- puutuin minä puheesen, -- valita miehiä. Muualla
maailmassa on semmoinen sananparsi, että jos silta rakennettaisiin
merensalmen poikki, niin kaikki mannermaan naiset tulisivat ottamaan
mallia meidän naisista, sillä ei ole Europassa missään sellaisia
naisia kuin meillä... Mutta tuopas pullo vielä, Debora kultaseni,
ja sinä, Moses, laula meille jotain hauskaa. Kuinka kiitollisia
meidän pitäisikään olla taivaalle, joka on suonut meille rauhaa,
terveyttä ja toimeentuloa! Minä olen mielestäni onnellisempi maailman
mahtavintakin hallitsijaa. Ei hänellä ole tällaista kotiliettä eikä
näin tyytyväisiä kasvoja ympärillään. Niin, Debora, vanhoiksi me
tässä alamme jo käydä, mutta elämän ilta näyttää tulevan onnellinen.
Tahratonta olemme sukua kumpainenkin, ja hyvät ja siveät lapset
meiltäkin jälkeen jäävät. Niin kauan kuin me elämme, on meillä heistä
tuki ja turva ja mielihyvä, ja kun meistä aika jättää, niin meidän
kunniallisen nimemme he seuraaviin sukupolviin vievät. No niin,
poikani, entäs se laulu? Kajautetaanpa kuorossa oikein! Mutta missä
Olivia, mun sydänkäpyni? Hänen ihana äänensä se heleimmin kuorossa
soi.
Näin puhuessani, juoksi Dick poika sisään.
-- Isä, isä! Hän on lähtenyt pois, hän on lähtenyt, Livy sisko on
lähtenyt kotoa pois ainaiseksi!
-- Lähtenyt? Niinkö, lapsi?
-- Niin, hän läksi kahden herran kanssa kyytirattailla, ja toinen
heistä suuteli Livya ja sanoi tahtovansa kuolla hänen edestään, ja
sisko huusi kovasti ja yritti kääntymään takaisin, mutta herra puheli
hänelle taas, ja Livy nousi rattaille ja sanoi, että mitähän se isä
parka sanonee, kun kuulee minun joutuneen hukkaan!
-- No niin, lapset! -- huudahdin minä. Menkää ja olkaa onnettomia,
sillä ei meillä tästä puolin ole onnea hetkeäkään! Ja leimutkoon
taivaan ikuinen kiivaus tuon miehen ja hänen kätyriensä ylitse!
Ryöstää tällä tavalla lapseni! Ja kosto kyllä kohtaa häntä, joka
vei minulta armaan lapsen, sen, jota minä ohjasin taivasta kohti.
Niin siveä kuin hän oli! Mutta nyt on minulta kaikki maallinen onni
kadonnut. Menkää, lapset, olkaa onnettomia ja kunniattomia nyt, sillä
minulta on sydän murtunut!
-- Isä! -- lausui poikani. -- Siinäkö sinun miehuutesi?
-- Miehuuteniko, lapsi? Kyllä, hän saa nähdä, ett'ei puutu minulta
miehuutta. Tuo tänne minun pistolini. Minä lähden ryöstäjää ajamaan
takaa. Minä seuraan häntä niin kauan kuin hän maan päällä vaeltaa.
Vanha vaikka olen, mutta tämä käsi on häneen sittenkin haavan iskevä.
Voi konnaa! Voi petollista konnaa!
Olin jo ottanut alas pistolini, kun vaimoni, jonka kiihko ei ollut
niin ankaraa kuin minun, sulki minut syliinsä.
-- Mieheni, rakas mieheni! -- huudahti hän. -- Raamattu on ainoa
ase, mikä enää sinun vanhaan käteesi sopii. Avaa se ja lue meidän
mieleemme malttia. Tytär on meidät kurjasti pettänyt.
-- Todellakin, isä, -- liitti poikani tuokion kuluttua, -- sinun
raivosi on liian hurjaa ja sopimatonta. Sinun pitäisi lohduttaa
äitiä, mutta sen sijaan sinä vaan lisäät hänen tuskaansa. Ei sovi
sinun ja sinun säätyisesi miehen tuolla tavoin sadatella vihamiestä.
Sinun ei olisi pitänyt sadatella häntä, vaikka hän konna onkin.
-- Enhän sadatellut häntä, lapsi, enhän?
-- Sadattelit niinkin, kahdestikin.
-- Antakoon sitten taivas mulle anteeksi, jos niin tein. Ja nyt,
poikani, minä tunnen, että inhimillistä laupeutta korkeampaa oli
se, joka meitä ensiksi opetti siunaamaan vihollisiamme. Kiitetty
olkoon Hänen pyhä nimensä kaikesta hyvästä, minkä Hän antanut on,
ja kaikesta, minkä Hän on ottanut. Mutta ei ole, ei vainkaan ole
vähäinen tämä onnettomuus, koskapa on kiertänyt kyynelet noihin
silmiin, jotka eivät ole itkeneet moneen vuoteen. Mun lapseni!
Saattaa turmioon minun sydänkäpyni! Surma sille... taivas suokoon
anteeksi... johan minä taas!... Muistathan, armaani, kuinka hyvä hän
oli ja kuinka herttainen! Hamaan tähän kovan onnen hetkeen asti oli
hänen ainoana huolenansa tehdä meidät onnelliseksi. Voi, jospa toki
hän olisi kuollut! Mutta hän on mennyt, meidän perheemme kunnia on
solvaistu; tässä maailmassa ei minulla enää ole onnea odotettavana.
Mutta, pojat, te näitte heidän lähtevän; kenties se herra vei hänet
väkisin? Jos hän pakkoa käytti, niin saattaa Livy vielä olla viaton.
-- Eikö mitä, isä! -- selitti poikanen. Herra vain suuteli häntä ja
sanoi häntä enkelikseen, ja sisko itki katkerasti ja nojasi hänen
käsivarteensa, ja sitten he ajoivat aika vauhtia pois.
-- Tuota kiittämätöntä! -- huudahti vaimoni, -- saaden itkulta
tuskin puhutuksi, -- tehdä meille tällaista? Emmehän me millään
muotoa vastustaneet hänen rakkauttansa. Tuo kelvoton heilakka on
häpeällisellä tavalla, syyttä suotta karannut kotoaan, saattaakseen
sinun harmaan pääsi hautaan, johon minäkin pian sua seuraan.
Ja niin tämä ilta, todellisten onnettomuuksien ensimmäinen ilta
meidän perheessä, kului katkerissa valituksissa ja pian ohimenevissä
kiihkoisan mielen purkauksissa. Minä päätin kumminkin saada petturin
ilmi, piilköön missä hyvänsä, ja osoittaa hänelle, kuinka kehnosti
hän on tehnyt.
Poissa oli seuraavana aamuna suurukselta onneton lapsi parka, hän,
joka tavallisesti teki atrianajat niin vilkkaiksi ja hauskoiksi.
Vaimoni koetti jälleen keventää sydäntään nuhteilla.
-- Ei pidä, -- huudahti hän, -- ei pidä tuon kurjan häpeäpilkun
milloinkaan enää astuman tämän talon puhtaan kynnyksen yli. En ole
enää koskaan sanova häntä tyttärekseni. En! Eläköön liehakka nyt
konnamaisen viettelijänsä kanssa. Häpeätä hän meille saattoi, mutta
petetyksi meitä hän ei milloinkaan saa.
-- Vaimo! -- virkoin minä. -- Älä puhu noin kovia sanoja. Minun
kauhistukseni hänen rikoksensa tähden on yhtä syvä kuin sinunkin,
mutta alati on tämä talo ja tämä sydän oleva avoinna katuvaiselle
syntis-paralle, joka takaisin palajaa. Mitä pikemmin hän
harharetkiltään kääntyy, sitä tervetulleempi hän on. Ensi hetkenä
saattaa parhainkin horjahtaa, viekkaus saattaa viedä viettelykseen,
uutuus lumota. Ensimmäinen erehdys on yksinkertaisuuden lapsi,
mutta kaikki muut paheen vesoja. Niin, harhaan joutunut olkoon
tervetullut tähän sydämeen ja tähän taloon, vaikka tuhansillakin
virheillä saastutettuna. Tahdon silloin taaskin kuulahdella hänen
äänensä sointua, painautua jälleen hänen rintaansa vasten, jos vaan
katumusta siinä huomaan. Poikani, käy tänne Raamattu ja sauvani myös.
Minä lähden kulkemaan hänen jälkiänsä myöten, ja ellen voi häntä
häpeästäkään temmata pois, niin sen verran toki aikaan saanen, ett'ei
pahe enää sen pitemmälle jatku.