SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Tuskin lienee missään sellaista siveyttä, joka ajan pitkään jaksaisi

vastustaa miellyttävän kiusauksen voimaa.

Mr Williams pysyi yhä edelleen entisissä aikeissaan, ja, lasteni

todelliseen onneen nähden, tämä seikka minua miellyttikin, hän kun

oli varakas, älykäs ja rehellinen mies. Hänen rakkautensa elpyminen

ei tarvinnut kuin hiukan rohkaisua.

Pari päivää myöhemmin hän ja mr Thornhill kohtasivatkin toisensa

eräänä iltana meillä. Hetken aikaa he heittelivät toisiinsa tuimia

silmäyksiä, mutta Williams ei ollut hovinherrallensa vuokrasta

velassa ja siksipä varsin vähän valittikin tämän jyräävistä

katseista. Olivia puolestaan näytteli erittäin onnistuneesti

koketin osaa -- jos näyttelemiseksi saattanee sanoa sitä, mikä

oli hänelle aivan luonteenomaista, -- ja tuhlaamalla tuhlasi

ystävällisyyden osoituksia uudelle rakastajalleen. Mr Thornhill

näytti aivan masentuneelle tästä tois-arvoisesta asemastaan ja

sanoi synkännäköisenä hyvästit. Täytyy kumminkin tunnustaa, ett'en

minä oikein voinut käsittää tuota tuskaa, jota hän näytti kärsivän,

sillä eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ilmoittaa rehellisesti

aikomuksensa, niin olisi tuskastakin heti tullut loppu.

Mutta niin suurta levottomuutta kuin hän näkyi tunteneenkaan, oli

Olivian tuska ilmeisesti sitäkin suurempi. Joka kerta kuin rakastajat

myöhemminkin kohtasivat toisiaan meillä, ja se tapahtui usein, hän

tavallisesti vetäytyi yksinäisyyteen surujansa suremaan.

Sellaisessa tilassa tapasin hänet illalla kerran. Hän oli jonkun

aikaa koettamalla koettanut näyttää iloiselta.

-- Siinä nyt näet, lapseni, -- virkoin minä, -- että sinun uskosi

mr Thornhillin rakkauteen on ollut pelkkää unelmaa vain: hän sietää

rinnallaan toista kosijaa, kaikin puolin alempiarvoista, vaikka hän

tietää voivansa selvällä kosinnalla saada sinut omaksesi.

-- Niin, isä, -- vastasi hän, -- mutta hänellä on omat syynsä

tähän vitkastelemiseen, minä tiedän sen. Hänen silmäyksensä ja

puheensa ovat niin vilpittömät, että hän aivan varmaan todellisesti

kunnioittaa minua, minä olen vakuutettu siitä. Ennen pitkää hänen

tunteittensa ylevyys tulee toivoakseni ilmi, ja silloin huomaat, että

minä olen arvostellut häntä oikeammin kuin te.

-- Olivia kulta, -- sanoin minä, -- kaikki tähän-astiset yritykset,

saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi, ovat olleet sinun keksimiäsi

ja ehdottamisiasi, etkä suinkaan saata sanoa minun pakottaneen

sinua mihinkään. Mutta älä luule, että minä ajan pitkään siedän

olla mukana näkemässä, kuinka sinä nurinpäisellä lemmelläsi vedät

nenästä hänen kunniallista kilpakosijaansa. Määrää siis niin pitkä

aika kuin suinkin tahdot, saadaksesi luulottelemasi ihastelijan

tuomaan aikeensa julki, mutta ellei siitä sittenkään mitään ehjää

tule, niin täytyy minun kivenkovaa vaatia, että kunnon mr William saa

uskollisuudestaan palkinnon. Sitä vaatii tähän-astinen hyvä maineeni,

eikä isän hellyys ole milloinkaan laimentava minussa miehen mieltä.

Määrää siis aika, niin pitkä kuin suinkin sopivaksi näet, ja pidä

sillä välin huolta, että mr Thornhill saa tarkoin tietää, milloinka

sinun aikomuksesi on ruveta toisen omaksi. Jos hän todellakin sinua

rakastaa, niin hän järkevänä miehenä pian huomaa, ett'ei hänellä ole

kuin yksi ainoa keino, estääkseen sinun kadottamisiasi.

Tämä ehdotus, jota hän ei saattanut olla pitämättä kaikin puolin

oikeana, hyväksyttiinkin samassa. Olivia puolestaan teki uudestaan

lujat lupaukset mennä naimisiin mr Williamsin kanssa siinä

tapauksessa, että toinen pysyy välinpitämättömänä. Ja niinpä

seuraavalla kertaa, mr Thornhillin läsnäollessa, määrättiin tyttäreni

ja mr Williamsin häät tapahtuviksi ummelleen kuukauden kuluttua.

Moiset ripeät toimenpiteet näyttivät tekevän mr Thornhillin kaksin

verroin rauhattomammaksi, mutta Olivian tuska se vasta minulle huolta

tuotti. Tämä taistelu järjen ja tunteitten välillä teki kokonaan

lopun hänen iloisuudestaan. Milloin vaan suinkin sopi, vetäytyi hän

yksinäisyyteen ja vuodatti katkeria kyyneliä.

Viikko kului, eikä mr Thornhill yrittänytkään panna häille

esteitä eteen. Seuraavalla viikolla hän kävi meillä, mutta oli

yhtä umpimielinen kuin ennenkin. Kolmannella hän lakkasi kokonaan

käymästä. Olisi luullut tyttäreni osoittavan jonkunlaista

maltittomuutta, mutta sen sijaan hän esiintyikin mietiskelevän

tyynenä, ja sitä minä pidin alistumisen merkkinä. Itse puolestani

minä iloitsin, ajatellessani lapseni nyt lähtevän rauhallista ja

turvallista tulevaisuutta kohti, ja monasti kiittelin häntä, joka oli

päättänyt pitää onnea suuremmassa arvossa kuin kerskausta.

Illalla kerran, kolme neljä päivää ennen häitä, istuimme me

takkavalkean ääressä, haastellen menneistä asioista ja rakennellen

tulevaisuuden suunnitelmia. Tehtiin siinä tuhansiakin tuulentupia

ja naurettiin hassunkurisille päähänpistoille, joita tuon tuostakin

sukelsi esiin.

-- No niin, Moses! -- huudahdin minä, pian saadaan häitä taloon,

poikaseni; mitäs sanot niistä ylimalkaan?

-- Sitä vaan, että kaikki käy hyvin. Aattelin tässä justiin, että

kun Livy sisko on mennyt naimisiin farmari Williamsin kanssa, niin

saadaan ilmaiseksi lainata heidän olutkuurnaansa ja imellysastiaansa.

-- Tietysti, -- virkoin minä, -- ja kaupanpäällisiksi hän vielä

meidän mieliksemme laulaa Kuoleman ja Immen laulun.

-- Sen laulun hän on opettanut meidän Dickille, -- huudahti Moses, --

ja poika osaa sen luullakseni vallan hyvin.

-- Osaako? -- kysäisin minä. -- No antaapas kuulua. Missä pikku Dick

on? Joutuun nyt!

-- Dick, -- selitti Bill, nuorin poika, -- Dick läksi juuri Livy

siskon kanssa ulos, mutta mr Williams on opettanut minulle kaksikin

laulua; minä laulan ne sinulle, isä. Kumpaisenko: "Kuolleesta

joutsenesta," vaiko "Surulaulun hullun koiran kuolemasta"?

-- Laula surulaulu kaikin mokomin, poikaseni, -- sanoin minä; --

sitä en ole vielä kuullutkaan. Debora, mun armaani! Suru, niinkuin

tiedät, on kuivaa; annapas siis meille mielen virkistykseksi

parasta karvikkoviiniäsi. Olen viime aikoina itkenyt kaikenlaisten

surulaulujen johdosta, niin että itkuun minä tillahdan nytkin,

pelkään mä, ellei avuksi tule lasillinen elvytystä. Sofia, kultaseni,

otas kitara ja rimputtele pojalle vähän säesteiksi.

Surulaulu

hullun koiran kuolemasta.

Nyt kansa kaikki kuulkaatten

Sanoja laulun tän,

Ja jos sen lyhyeks' huomaa ken,

Hän välttää ikävän.

Oli Islingissä muinoisin

Mies, josta tiedetään:

Hän oli hurskas, ainakin

Kirkossa käydessään.

Sydäntä kaikki kiitteli

Sen miehen laupian;

Hän alastoman vaatetti,

Kun vaatteet pälleen pan'.

Ja Islingiss' oli koiria

Jos mihin lajihin,

Oli piha-, syli-, metsä- ja

Yks kaikkein parahin.

Ja se ja mies ne aikomaan

Tuli hyviks' ystäviks'.

Mut kerran koira kiukuissaan

Jo häntä puri -- miks?

Koko kylän väki kummissaan

Nyt rientää miehen luo:

"Näin miestä hyvää kerrassaan

Näet puri häjy tuo!"

Ja haavaa suurta katsellaan:

"Mies park' on toivoton!"

Ja miehissä jo vannotaan:

"Tuo koira hullu on."

Mut ihme suuri tapahtui.

Ken sitä luullut ois? --

Mies kuolemasta pelastui,

Mut -- koira kuoli pois.

-- Sin'olet kelpo poika, Bill, kerrassaan kelpo poika, ja tuo

surulaulu se vasta oikea surulaulu onkin. No lapset, Billin malja!

Tulkoon pojasta vielä piispa!

-- Tulkoon vainenkin! -- huudahti vaimoni. -- Jos hän vaan suurena

saarnaa yhtä hyvin kuin pienenä laulaa, niin en epäile ensinkään.

Useimmat meidän perheen jäsenistä, nimittäin äidin puolelta, osasivat

laulaa kauniita lauluja. Yleisenä puheenpartena meidän puolella

oli, että Blenkinsopit eivät koskaan osaa katsoa suoraan eteensä,

Hugginsonit eivät osaa sammuttaa kynttilää; mutta Grogrameista osasi

laulaa jok'ainoa, ja Marjoramit olivat hyviä sadunkertojia kaikki.

-- Olkoon miten hyvänsä -- virkoin minä, -- tavallisinkin ballaadi

miellyttää minua yleensä enemmän kuin nykyaikaiset hienot oodit, ne

sellaiset, joista kivettyy, yhdenkin säkeen kuultuaan, ne sellaiset,

joita me halveksimme ja kiittelemme yht'aikaa. Siirräs lasi

veljellesi, Moses. Näitten nykyisten surulaulujen tekijöissä on se

suuri vika, että he kuvaavat ihan epätoivoista tuskaa siinä, missä

järkevä ihminen ei näe hätää likimainkaan. Ladyltä katosi puuhka

tai viuhka tai sylikoira, ja heti rientää tuommoinen runoilijan

viikkoinen kotiansa ja tekaisee tapauksesta haikean suruveisun.

-- Lienee sellainen laita yleväin runoelmain, -- virkkoi Moses,

-- mutta Ranelaghin laulut, mitä meille saakka on tullut, ovat

kerrassaan kodikkaita ja kaikki samaan kuosiin valituita. Colin

kohtaa Dollyn, he haastelevat, poika antaa tytölle markkinalahjan,

tukkaan pistettäväksi, ja tyttö antaa pojalle kukkakimpun, ja sitte

he menevät yhdessä kirkkoon, ja siellä he antavat nuorille immille ja

nuorille pojille hyviä neuvoja ja kehoittavat menemään naimisiin niin

pian kuin mahdollista.

-- Ja hyviä antavatkin neuvoja, -- sanoin minä, -- eikä kuulu

maailmassa missään muualla osattavan antaakaan neuvoja sen

suuremmalla menestyksellä, sillä samalla kuin siellä naimisiin

neuvotaan, samalla vaimokin hankitaan. Erinomaisia markkinoita nuo;

poikaseni: siellä saa tietää mitä minulta puuttuu ja mitenkä sen

puutteen poistaa.

-- Niin on, -- myönsi Moses. -- Europassa ei tietääkseni ole kuin

kahdet sellaiset markkinat: Ranelaghin Englannissa ja Fontarabian

Espanjassa. Viimeksi mainitussa paikassa niitä pidetään noin kerta

vuodessa, mutta Englannissa on vaimoja kaupan joka ilta.

-- Sinä olet oikeassa, poikaseni! - huudahti äiti. -- Vanha Englanti

on ainoa paikka maailmassa miesten saada vaimoja.

-- Ja vaimojen, -- puutuin minä puheesen, -- valita miehiä. Muualla

maailmassa on semmoinen sananparsi, että jos silta rakennettaisiin

merensalmen poikki, niin kaikki mannermaan naiset tulisivat ottamaan

mallia meidän naisista, sillä ei ole Europassa missään sellaisia

naisia kuin meillä... Mutta tuopas pullo vielä, Debora kultaseni,

ja sinä, Moses, laula meille jotain hauskaa. Kuinka kiitollisia

meidän pitäisikään olla taivaalle, joka on suonut meille rauhaa,

terveyttä ja toimeentuloa! Minä olen mielestäni onnellisempi maailman

mahtavintakin hallitsijaa. Ei hänellä ole tällaista kotiliettä eikä

näin tyytyväisiä kasvoja ympärillään. Niin, Debora, vanhoiksi me

tässä alamme jo käydä, mutta elämän ilta näyttää tulevan onnellinen.

Tahratonta olemme sukua kumpainenkin, ja hyvät ja siveät lapset

meiltäkin jälkeen jäävät. Niin kauan kuin me elämme, on meillä heistä

tuki ja turva ja mielihyvä, ja kun meistä aika jättää, niin meidän

kunniallisen nimemme he seuraaviin sukupolviin vievät. No niin,

poikani, entäs se laulu? Kajautetaanpa kuorossa oikein! Mutta missä

Olivia, mun sydänkäpyni? Hänen ihana äänensä se heleimmin kuorossa

soi.

Näin puhuessani, juoksi Dick poika sisään.

-- Isä, isä! Hän on lähtenyt pois, hän on lähtenyt, Livy sisko on

lähtenyt kotoa pois ainaiseksi!

-- Lähtenyt? Niinkö, lapsi?

-- Niin, hän läksi kahden herran kanssa kyytirattailla, ja toinen

heistä suuteli Livya ja sanoi tahtovansa kuolla hänen edestään, ja

sisko huusi kovasti ja yritti kääntymään takaisin, mutta herra puheli

hänelle taas, ja Livy nousi rattaille ja sanoi, että mitähän se isä

parka sanonee, kun kuulee minun joutuneen hukkaan!

-- No niin, lapset! -- huudahdin minä. Menkää ja olkaa onnettomia,

sillä ei meillä tästä puolin ole onnea hetkeäkään! Ja leimutkoon

taivaan ikuinen kiivaus tuon miehen ja hänen kätyriensä ylitse!

Ryöstää tällä tavalla lapseni! Ja kosto kyllä kohtaa häntä, joka

vei minulta armaan lapsen, sen, jota minä ohjasin taivasta kohti.

Niin siveä kuin hän oli! Mutta nyt on minulta kaikki maallinen onni

kadonnut. Menkää, lapset, olkaa onnettomia ja kunniattomia nyt, sillä

minulta on sydän murtunut!

-- Isä! -- lausui poikani. -- Siinäkö sinun miehuutesi?

-- Miehuuteniko, lapsi? Kyllä, hän saa nähdä, ett'ei puutu minulta

miehuutta. Tuo tänne minun pistolini. Minä lähden ryöstäjää ajamaan

takaa. Minä seuraan häntä niin kauan kuin hän maan päällä vaeltaa.

Vanha vaikka olen, mutta tämä käsi on häneen sittenkin haavan iskevä.

Voi konnaa! Voi petollista konnaa!

Olin jo ottanut alas pistolini, kun vaimoni, jonka kiihko ei ollut

niin ankaraa kuin minun, sulki minut syliinsä.

-- Mieheni, rakas mieheni! -- huudahti hän. -- Raamattu on ainoa

ase, mikä enää sinun vanhaan käteesi sopii. Avaa se ja lue meidän

mieleemme malttia. Tytär on meidät kurjasti pettänyt.

-- Todellakin, isä, -- liitti poikani tuokion kuluttua, -- sinun

raivosi on liian hurjaa ja sopimatonta. Sinun pitäisi lohduttaa

äitiä, mutta sen sijaan sinä vaan lisäät hänen tuskaansa. Ei sovi

sinun ja sinun säätyisesi miehen tuolla tavoin sadatella vihamiestä.

Sinun ei olisi pitänyt sadatella häntä, vaikka hän konna onkin.

-- Enhän sadatellut häntä, lapsi, enhän?

-- Sadattelit niinkin, kahdestikin.

-- Antakoon sitten taivas mulle anteeksi, jos niin tein. Ja nyt,

poikani, minä tunnen, että inhimillistä laupeutta korkeampaa oli

se, joka meitä ensiksi opetti siunaamaan vihollisiamme. Kiitetty

olkoon Hänen pyhä nimensä kaikesta hyvästä, minkä Hän antanut on,

ja kaikesta, minkä Hän on ottanut. Mutta ei ole, ei vainkaan ole

vähäinen tämä onnettomuus, koskapa on kiertänyt kyynelet noihin

silmiin, jotka eivät ole itkeneet moneen vuoteen. Mun lapseni!

Saattaa turmioon minun sydänkäpyni! Surma sille... taivas suokoon

anteeksi... johan minä taas!... Muistathan, armaani, kuinka hyvä hän

oli ja kuinka herttainen! Hamaan tähän kovan onnen hetkeen asti oli

hänen ainoana huolenansa tehdä meidät onnelliseksi. Voi, jospa toki

hän olisi kuollut! Mutta hän on mennyt, meidän perheemme kunnia on

solvaistu; tässä maailmassa ei minulla enää ole onnea odotettavana.

Mutta, pojat, te näitte heidän lähtevän; kenties se herra vei hänet

väkisin? Jos hän pakkoa käytti, niin saattaa Livy vielä olla viaton.

-- Eikö mitä, isä! -- selitti poikanen. Herra vain suuteli häntä ja

sanoi häntä enkelikseen, ja sisko itki katkerasti ja nojasi hänen

käsivarteensa, ja sitten he ajoivat aika vauhtia pois.

-- Tuota kiittämätöntä! -- huudahti vaimoni, -- saaden itkulta

tuskin puhutuksi, -- tehdä meille tällaista? Emmehän me millään

muotoa vastustaneet hänen rakkauttansa. Tuo kelvoton heilakka on

häpeällisellä tavalla, syyttä suotta karannut kotoaan, saattaakseen

sinun harmaan pääsi hautaan, johon minäkin pian sua seuraan.

Ja niin tämä ilta, todellisten onnettomuuksien ensimmäinen ilta

meidän perheessä, kului katkerissa valituksissa ja pian ohimenevissä

kiihkoisan mielen purkauksissa. Minä päätin kumminkin saada petturin

ilmi, piilköön missä hyvänsä, ja osoittaa hänelle, kuinka kehnosti

hän on tehnyt.

Poissa oli seuraavana aamuna suurukselta onneton lapsi parka, hän,

joka tavallisesti teki atrianajat niin vilkkaiksi ja hauskoiksi.

Vaimoni koetti jälleen keventää sydäntään nuhteilla.

-- Ei pidä, -- huudahti hän, -- ei pidä tuon kurjan häpeäpilkun

milloinkaan enää astuman tämän talon puhtaan kynnyksen yli. En ole

enää koskaan sanova häntä tyttärekseni. En! Eläköön liehakka nyt

konnamaisen viettelijänsä kanssa. Häpeätä hän meille saattoi, mutta

petetyksi meitä hän ei milloinkaan saa.

-- Vaimo! -- virkoin minä. -- Älä puhu noin kovia sanoja. Minun

kauhistukseni hänen rikoksensa tähden on yhtä syvä kuin sinunkin,

mutta alati on tämä talo ja tämä sydän oleva avoinna katuvaiselle

syntis-paralle, joka takaisin palajaa. Mitä pikemmin hän

harharetkiltään kääntyy, sitä tervetulleempi hän on. Ensi hetkenä

saattaa parhainkin horjahtaa, viekkaus saattaa viedä viettelykseen,

uutuus lumota. Ensimmäinen erehdys on yksinkertaisuuden lapsi,

mutta kaikki muut paheen vesoja. Niin, harhaan joutunut olkoon

tervetullut tähän sydämeen ja tähän taloon, vaikka tuhansillakin

virheillä saastutettuna. Tahdon silloin taaskin kuulahdella hänen

äänensä sointua, painautua jälleen hänen rintaansa vasten, jos vaan

katumusta siinä huomaan. Poikani, käy tänne Raamattu ja sauvani myös.

Minä lähden kulkemaan hänen jälkiänsä myöten, ja ellen voi häntä

häpeästäkään temmata pois, niin sen verran toki aikaan saanen, ett'ei

pahe enää sen pitemmälle jatku.

Wakefieldin kappalainen · 第 19 / 36 题