Perhe käyttää kavaluutta, mutta kohtaa vielä suurempaa.
Mitä lienee Sofia tuntenutkaan, mutta me muut saimme mr Burchellin
poissaolosta piankin korvauksen: hovinherra alkoi näet käydä meillä
yhä useammin ja viipyi talossa entistä kauemmin. Hänen ei tosin
ollut onnistunut hankkia tyttärilleni mahdollisuutta pääkaupungin
huvituksiin, niinkuin olisi tahtonut, mutta nyt hän sen sijaan koetti
toimittaa heille kaikenlaisia pieniä mielihyviä, mikäli meidän
syrjäinen asemamme salli.
Tavallisesti hän tuli aamuisin. Minun ja poikani ollessa ulkotöissä,
hän istui muitten perheenjäsenten kanssa tuvassa, jutteli heidän
huviksensa Lontoosta, jonka hän tunsi pitkin ja poikki. Hän
tiesi kaikki, mitä teatterimaailmassa oli tapahtunut, ja osasi
ulkoa kaikki näppärimmät sukkeluudet ennenkuin ne olivat tulleet
kompakirjoihinkaan. Vuoroin hän taas opetti tyttäriäni lyömään
pikettiä tai pani pienet pojat boksailemaan, jotta heistä tulisi
notkeita poikia, niinkuin hän sanoi. Ja koska hänestä toivottiin
vävyä taloon, niin oltiin joissain määrin sokeita kaikille hänen
puutteellisuuksilleen.
Täytyy tunnustaa, että vaimoni yritteli tuhansilla keinoin saada
hänet ansaan elikkä, lievemmin sanoen, koetti kaikin tavoin ylistää
tyttäriensä ansioita. Jos teeleipä oli makuisaa ja murevaa, niin ne
olivat Olivian paistamia; jos karvikkoviini oli hyvin valmistettua,
niin hänhän se oli marjat poiminut; Olivian sormissa kasvissäilykkeet
olivat saaneet oikean viheriän värinsä; hänhän se oli puddingin
ainekset määrännyt. Ja vuoroin vaimo parka sanoi squirelle, että
hänen mielestään mr Thornhill ja Olivia ovat aivan yhtä kokoa ja
pyysi heitä nousemaan seisaalleen, jotta saataisiin nähdä, kumpiko on
pitempi.
Tällaiset juonet, jotka vaimoni mielestä olivat aivan salaiset,
mutta jotka jokainen sittenkin selvään huomasi, olivat meidän
hyväntekijällemme varsin mieleisiä. Joka päivä saatiin uusia
todistuksia hänen palavista tunteistaan, ja vaikk'eivat ne vielä
olleet kypsyneet varsinaiseksi kosimiseksi, niin eivät ne meidän
mielestämme siitä enää kaukanakaan olleet. Viivyttelyn syyksi me
panimme välisti hänen luontaisen arkuutensa, vuoroin taas sen, että
hän pelkää enoansa. Mutta pian sattui muuan seikka, joka päivän
selvään osoitti, että hänellä on vakaa aikomus tulla meidän perheen
jäseneksi. Vaimoni piti sitä ilmeisenä lupauksena.
Vaimoni ja tyttäreni olivat kerran, käydessään vuorovierailuilla
Flamboroughissa, nähneet, että talonväki siellä oli äskettäin
teettänyt muotokuvansa eräällä kulkevalla maalarilla, viidestätoista
shillingistä hengeltä. Kun nyt näitten naapurien ja meidän talon
välillä oli jo ammoisista ajoista ollut olemassa jonkunlainen
kilpailu kauneuden-aistia koskevissa asioissa, niin loukkasi
tällainen salainen yllätys heidän puoleltaan meidän itserakkauttamme,
ja niinpä, vaikka minä mitä olisin puhunut -- ja paljon minä
puhuinkin -- päätettiin kuin päätettiinkin, että meistäkin pitää
saataman muotokuvat.
Ensinnäkin tilattiin maalari -- ja minkäpäs minä sille taisin? --
ja toiseksi ruvettiin neuvottelemaan, millä tavalla meidän makumme
etevämmyys tulisi näkyviin henkilöitten asemissa. Heitä oli seitsemän
henkeä, ja heidät oli maalattu seitsemään oransinväriin: -- niin
kerrassaan aistitonta, ei vaihtelua ilmeissä, ei kompositionia tuon
enempää. Meidän muotokuvissamme piti olla loistavampi stiili, ja
niinpä, monen pohdinnan ja harkinnan perästä, tultiin vihdoin siihen
yksimieliseen päätökseen, että meistä maalataan yksi ainoa suuri
historiallinen perhetaulu. Helpommaksi se käy kanssa, arveltiin,
siihen kun ei tarvitse kuin yhdet ainoat puitteet, ja on se samalla
monta vertaa hienompikin, sillä siihen tapaan sitä nykyjään kaikki ne
kuvansa maalauttavat, joilla hiukankin makua on.
Kosk'ei meille ensi iskulta johtunut mieleen mitään sopivaa
historiallista aihetta, niin tyydyimme kukin osaltaan esittämään
yksityistä historiallista henkilöä. Ja tällaiseksi se kuva
suunniteltiin: Vaimoni on Veneri -- ja maalaria neuvottiin panemaan
runsaanpuoleisella kädellä timantteja tämän jumalattaren liiveihin
ja tukkaan; pikku pojat seisovat lemmenjumalina hänen kummallakin
puolellaan; minä, täysissä tamineissa ja liperit kaulassa, ojennan
hänelle viimeksi ilmestynyttä teostani, joka koskee whistonilaista
opinriitaa; Olivia, amazonina, istuu kukkalavalla, yllään viheriä
ratsupuku, runsaasti kullalla kirjailtu, ja kädessä raippa; Sofia on
lammaspaimen, ympärillään niin monta lammasta kuin maalari ilmaiseksi
ottaa pannakseen; Moseksella on päässään höyhenillä koristettu hattu.
Tämä aistikas sommittelu miellytti squirea niin kovin, että hän
pyytämällä pyysi päästä meidän perheemme jäsenten joukkoon, nimittäin
Aleksander Suurena Olivian jalkain juuressa. Tämä oli kaikkein meidän
mielestä viittausta siihen, että hän todella pyrkii meille perheen
jäseneksi; eihän siis sellaista pyyntöä käynyt hylkääminen.
Maalari ryhtyi toimeen, ja hän kun teki työtä ahkerasti ja
joutuisaan, niin oli koko kuva vajaassa neljässä päivässä valmis.
Taulu oli suurenläntä, ja tunnustettava on, ett'ei maalari suinkaan
ollut värejä surkoillut. Siitä hän saikin vaimoltani monet suuret
kiitokset. Kaikki me olimme peräti tyytyväisiä hänen työhönsä, mutta
yksi kovan onnen seikka ei ollut johtunut meille mieleen, ennenkuin
kuva jo oli valmis. Ja siitä meille suru ja murhe. Kuva oli niin
iso, ett'ei tuvassa ollut sijaa sille. Mitenkä näin tärkeä asia oli
meiltä jäänyt huomaamatta, on kerrassaan käsittämätöntä; merkillisen
huolimattomia me vaan olimme olleet. Ja niinpä nyt, sen sijaan,
että kuva olisi ollut mielistelemässä meidän turhamaisuuttamme, se
seisoikin ihan mieltä masentavassa asemassa kyökin seinää vasten,
samassa paikassa, missä palttina oli pingotettu ja maalattu. Ei
mahtunut se ulos yhdestäkään ovesta. Naapurit ne laskettelivat
sukkeluuksia sen johdosta. Muutamat vertasivat sitä Robinson Crusoen
laivasluupiin, jota ei jaksanut liikutella; toisten mielestä se oli
kuin kerinpuut pullossa; kuka kummasteli, mitenkä se saatanee ulos,
useampi vielä, mitenkä lienee koko kapine saatu sisään.
Mutta jos se muutamissa herätti naurua, niin vielä enemmän se
saattoi aihetta kaikenlaisiin pahanilkisiin huomautuksiin. Squiren
muotokuva meidän kuvaimme joukossa oli niin suuri kunnia, että se
oli omiaan herättämään kateutta. Häjyjä juoruja alkoi kierrellä
meistä, ja myötäänsä oli meidän kotirauhallemme häiritystä ihmisistä,
jotka ystävinä tulivat kertomaan, mitä kaikkea vihamiehet meistä
puhuvat. Närkästyen me osoitimme moisten huhujen perättömyyden, mutta
häväistysjutut ne saavat vaan uutta vauhtia vastustamisesta.
Senpävuoksi meillä kerrankin taas pidettiin neuvoa, miten ehkäistä
vihamiesten pahan-ilkisyys, ja vihdoin päätettiin ryhtyä toimiin,
joissa minun mielestäni oli niin paljo juonia, ett'en minä saattanut
kokonaan hyväksyä niitä.
Tällainen oli tuuma: Koska päätarkoituksena meillä oli saada
selville, missä määrin mr Thornhill tarkoittaa hienosteluillaan
täyttä totta, niin päätti vaimoni, päästäkseen hänen aikeittensa
perille, kysyä hänen neuvoansa, millainen mies muka olisi meidän
vanhimmalle tyttärellemme kaikkein sopivin. Ellei hän senkään
johdosta vielä puhu suutansa puhtaaksi, niin säikäyttää vaimoni
häntä kilpakosijalla. Tätä toimenpidettä minä vastustin viimeisiin
asti, kunnes Olivia juhlallisesti vakuutti menevänsä naimisiin sen
miehen kanssa, joka asetetaan squiren kilpakosijaksi, ellei squire
estä sitä, ottamalla hänet. Tällainen oli aie. En minä sitä enää
kivenkovaa vastustanut, ellenhän kokonaan hyväksynytkään.
Kun sitten mr Thornhill seuravan kerran tuli meille, siirtyivät
tyttäret syrjään, jotta äidillä olisi tilaisuus panna aikomuksensa
toimeen. He vetäytyivät kumminkin vain viereisen huoneesen, johon
puhe kuului varsin selvästi. Asiaan tullakseen, vaimoni ensiksikin,
viekkaasti kyllä, mainitsi, että toinen miss Flamborough kuuluu
joutuvan naimisiin mr Spankerin kanssa, ja että heistä toivotaan
onnellista pariskuntaa. Kuultuaan squiren olevan samaa mieltä, hän
jatkoi puhetta, sanoen, että kellä on kelpo varat, se aina kelpo
miehenkin saa.
-- Mutta, -- lisäsi vaimoni, -- taivas armahtakoon niitä tyttöjä,
joilla ei ole mit'ikään! Mitä on hyötyä kauneudesta, mr Thornhill?
Mitä hyötyä on siveydestä ja kaikista hyvistä avuista tässä
itsekkäisyyden maailmassa? Ei nykyjään kukaan kysy: mikä hän on?
vaan: mitä hänellä on?
-- Teidän huomautuksenne ovat yhtä oikeita kuin uusiakin, ja minä
olen aivan samaa mieltä, ja jos minä olisin kuningas, niin toisin
olisivat asiat. Silloin koittaisi herttaiset päivät köyhille
tytöille: tämän talon nuorista ladyistä minä ensinkin huolen pitäisin.
-- Sir, -- virkkoi vaimoni, -- te suvaitsette laskea leikkiä; mutta
jos minä olisin kuningatar, kyllä vainenkin tietäisin, mistä minun
vanhin tyttäreni miestä katselisi. Mutta koska te nyt johditte tämän
asian mieleeni, niin, mr Thornhill, vakavasti puhuen, ettekö te voisi
ehdottaa jotain sopivaa miestä hänelle? Hän on nyt yhdeksäntoista
vuotta vanha, kookas, hyvin kasvatettu, eikä häneltä, sen uskallan
sanoa, puutu luonnonlahjojakaan.
-- Hyvä rouva, -- vastasi puhuteltu, -- jos minun tulisi valita,
niin hankkisin miehen, joka olisi niin kaikin puolin täydellinen,
että pystyisi tekemään enkelinkin onnelliseksi. Viisas, rikas,
hienoaistinen, rehellinen, kas sellainen olisi minun mielestäni
sopivin mies hänelle, rouva hyvä.
-- Oo, sir, -- virkkoi vaimoni, -- mutta tiedättekö sellaista miestä?
-- En, rouva, -- vastasi toinen. -- Mahdoton on löytää mistään
sellaista, joka ansaitsisi tulla hänen miehekseen. Teidän tyttärenne
on liian suuri aarre miehen omistaa: hänhän on jumalatar. Niin totta
kuin minä elän, minä en puhu turhia; hän on enkeli.
-- Voi, mr Thornhill, te imartelette vain tyttö raukkaa. Meillä on
ollut aikeissa naittaa hänet eräälle teidän lampuodeistanne, jolta
äskettäin kuoli äiti, ja joka tarvitsee emäntää taloon. Te tunnette
hänet; se on farmari Williams, varakas mies, mr Thornhill, ja kykenee
kyllä elättämään vaimonsa. Hän on jo monasti kosinut tytärtäni (ja
totta tämä olikin), mutta, sir, -- virkkoi vaimoni lopuksi, minun
olisi mieleni hyvä, jos tekin tämän vaalin hyväksyisitte.
-- Kuinka, rouva! -- huudahti mr Thornhill. -- Minäkö hyväksyisin!
Minäkö hyväksyisin moisen vaalin? En milloinkaan. Mitenkä! Uhrata
niin paljon kauneutta, älyä, hyvyyttä miehelle, joka ei sellaiselle
siunaukselle osaisi arvoa antaa ensinkään! Suokaa anteeksi, mutta
niin suuri väärinteko ei ole milloinkaan saava minun suostumustani.
Ja minulla on siihen omat syyni.
-- No, niin, -- lausui vaimoni, -- jos teillä on siihen omat syynne,
niin se on toinen asia, mutta olisihan hauska tietää, mitä syitä
teillä on.
-- Suokaa anteeksi, rouva, -- vastasi mr Thornhill, -- ne ovat liian
syvällä, ilmi tullakseen; ne -- ja hän pani käden povelleen -- ne
ovat haudatut, kiinnikotkatut tänne.
Mr Thornhillin lähdettyä pidettiin taas neuvottelu, mutta ei osannut
kukaan sanoa, mitä ajatella noista kauniista tunteenpurkauksista.
Olivian mielestä ne olivat mitä kiihkeimmän lemmen osoitteita; minä
en ollut niin kovin herkkäuskoinen. Minusta oli päivän selvä, että
noissa tunteissa oli enemmän lempeä kuin avioliittoa. Mutta oli miten
oli, päätökseksi tuli kumminkin pitää kiinni farmari Williamsin
aikeista, hänen, joka oli osoittanut kohteliaisuuksia Olivialle
hamasta siitä saakka kuin olimme tähän paikkakuntaan siirtyneet.