Mr Burchell kaikessa halpamaisuudessaan. Hulluutta on olla ylen
viisas.
Koko se ilta ja osa seuraavaa päivääkin kului turhissa yrityksissä
saada selville, ketä vihamiehiä meillä on. Tuskin sitä naapuria,
johon epäluulomme ei olisi kohdistunut, ja jokaisella meistä oli omat
syynsä siihen.
Neuvottomina tuossa tuumaillessamme, tuli sisään toinen pikku
pojistamme, joka oli ollut ulkona leikkimässä, ja toi nurmelta
löytämänsä taskukirjan. Se tunnettiin heti mr Burchellin omaksi.
Olihan se nähty hänellä. Lähemmin tarkastettaessa huomattiin
siinä muistiinpanoja kaikenlaisista asioista. Erittäinkin kiintyi
meidän huomiomme erääsen sinetillä suljettuun kirjelappuun, jonka
päällyksellä luki: _Jäljennös kirjeestä, joka on lähetettävä ladyille
Thornhill Castle'ssa_. Heti kohta iski meidän mieleen, että siinähän
se häjy panettelija onkin. Kysymys oli nyt vaan, avataanko kirje.
Minä panin vastaan, Sofia puolestaan väitti olevansa vakuutettu
siitä, että mr Burchell se viimeisenä tekisi itsensä syypääksi niin
kehnoon menettelyyn, jonka vuoksi hän vaati kirjettä avattavaksi.
Ja koska nyt muutkin perheen jäsenet yhtyivät häneen, niin, heidän
yhteisille pyynnöillensä perää antaen, minä luin seuraavaa:
'Ladies!
Kirjeentuoja on antava Teille riittäviä tietoja tämän
kirjoittajasta. Ainakin hän on viattomuuden ystävä ja valmis
ehkäisemään sen viettelemistä. Totena on minulle kerrottu Teidän
aikovan viedä seuranaisten nimellä Lontoosen kaksi nuorta ladyä,
jotka minä joissain määrin tunnen. Kosk'en milloinkaan soisi
yksinkertaisuutta petettävän enkä viattomuutta saastutettavan,
niin täytyy minun mielipiteenäni lausua, että senkaltaisesta
sopimattomasta toimenpiteestä saattaa olla turmiollisia
seurauksia. Minun ei ole koskaan ollut tapana ankarasti
kohdella kunniattomia ja siveettömiä ihmisiä, enkä olisi
nytkään tähän keinoon ryhtynyt, mielipidettäni lausuakseni tahi
ajattelemattomuutta moittiakseni, ellei tässä lopulta olisi rikos
peljättävissä. Ottakaa senvuoksi vastaan ystävän varoitus ja
punnitkaa tarkoin, mitä seurauksia on oleva siitä, että häpeätä
ja pahetta saatetaan niihin majoihin, missä rauha ja viattomuus
ovat tähän saakka asuntoansa pitäneet.'
Nyt ei enää epäilemistä. Olihan kirjeessä tosin sellaistakin,
minkä saattoi käsittää puolin ja toisin; moitteet siinä saattoivat
koskea yhtä hyvin kirjeen vastaan-ottajia kuin meitäkin, mutta
pahan-ilkinen tarkoitus oli aivan ilmeinen, ja muusta me vähät.
Vaimoni tuskin malttoi kuulla minua loppuun asti, vaan sätti
kirjoittajaa hillittömässä vihassa. Olivia oli yhtä ankara, Sofia
aivan hämmästyksissään moisesta häjyydestä. Minun mielestäni se oli
halpamaisinta, aiheetonta kiittämättömyyttä, mitä ikinä olin nähnyt,
enkä voinut keksiä siihen muuta syytä kuin että kirjoittaja oli siten
tahtonut pidättää nuorimman tyttäreni maalla, saadakseen vaan sitä
paremmin tilaisuutta seurustelemaan hänen kanssaan.
Siinä sitä yhdessä sitten istuttiin, koston-aikeita hautoen, kun
äkkiä toinen pikku pojista juoksi sisään, ilmoittaen, että mr
Burchell on kedon toisessa päässä, matkalla tännepäin. Helpompi on
mielessään kuvailla kuin kertoa erillaisia tunteita meissä: toisella
puolen tuska äsken kärsityn vääryyden tähden ja toisella läheisen
koston tuottama mielihyvä. Ensin oli kyllä aikomus vain nuhdella
häntä hänen kiittämättömyydessään, mutta nyt päätettiin se tehdä
niin, että kerrassaan tuntuu.
Niinpä sovittiin siitä, että hänet otamme vastaan hymyillen, niinkuin
ennenkin, ja haastelemme hänen kanssaan ensi alussa tavallista
ystävällisemmin hänen mielihyvikseen ja sitten, kesken mairittelevaa
hiljaisuutta, äkkiä räjähdämme hänen ylitsensä kuin maanjäristys ja
muserramme hänet hänen oman ilkeytensä tunnolla. Sittenkuin tämä oli
päätetty, otti vaimoni ollaksensa toimivana henkenä, hänellä kun oli
jonkun verran taipumustakin sellaiseen.
Me näimme mr Burchellin lähenevän. Hän astui sisään, otti tuolin ja
istui.
-- Kaunis ilma tänään, mr Burchell.
-- Kaunis on, tohtori; mutta luulenpa, että saadaan sadetta, sillä
äsken minulla sääriä vihloi ja...
-- Vääriäkö kihloja! -- huudahti vaimoni, purskahtaen nauramaan ja
pyytäen sitten anteeksi, että hän mielellään laskettelee sukkeluuksia.
-- Hyvä rouva, -- vastasi mr Burchell, minä suon sen kaikesta
sydämestäni anteeksi, sillä, sen vakuutan, en olisi sitä
sukkeluudeksi huomannutkaan, ellette te olisi sanonut.
-- Kenties ette, sir, -- virkkoi vaimoni, iskien meille silmää, --
mutta osannette kai sentään sanoa, kuinka monta sukkeluutta unssiin
menee.
-- Minusta näyttää, madame, -- vastasi Burchell, -- kuin olisitte
tän'aamuna lukenut jonkun kompakirjan. Tuo "luoti sukkeluutta" oli
varsin näppärää, vaikka kyllä minä, madame, olisin kernaammin nähnyt
puoli unssia järkeä.
-- Kyllä kaiketi, -- virkkoi vaimoni, yhä myhäillen meihin päin,
vaikk'ei tuo hymy oikein ottanut onnistuakseen; -- ja kumminkin olen
minä nähnyt miehiä, jotka mielellään pyrkivät järkeväin kirjoihin,
vaikka heissä on varsin vähän järkeä.
-- Ja te, -- puhui hänen vastustajansa, -- te olette epäilemättä
tuntenut naisia, jotka luulevat olevansa sukkelia, vaikk'eivät
olekaan.
Minä huomasin kohta, ett'ei vaimoni pääse kovinkaan pitkälle
yrityksessään, ja päätin sanoa Burchellille pari hiukan vakavampaa
sanaa.
-- Sukkeluus ja järki, -- huudahdin minä, -- tyhjää tyyni ne ovat
kumpikin, ellei ole rehellisyyttä, joka kullekin oikean arvon
antaa. Tuhma talonpoika virheitä vailla on suurempi kuin filosofi
virheitä täynnä, sillä mitä on nero tai urhoollisuus ilman sydäntä?
_Kunniallinen mies on Jumalan ihanin teos!_
-- Tuota Popen lauselmaa -- vastasi Burchell -- minä olen aina
pitänyt neron miehelle arvottomana ja hänen oman etevyytensä
halventamisena. Samoin kuin kirjan arvoa ei kohota se, että se on
vapaa painovirheistä, vaan se, että siinä on paljon kaunista ja
hyvää, samoin ei pitäisi miestäkään arvostella virheettömyyttä
myöten, vaan hänen hyväin avujensa määrän mukaan. Oppineelta saattaa
puuttua käytännöllistä älyä, valtiomiehessä saattaa olla ylpeyttä,
sotilaassa julmuutta, mutta pitäisikö meidän asettaa heidän edellensä
halpa käsityöläinen, joka vaivalla ponnistelekse elämän läpi,
kenenkään moittimatta, tai kiittelemättä? Samoinhan meidän pitäisi
antaa flamandilaisen koulun kilteille, säännönmukaisille tauluille
suurempi arvo kuin roomalaisen, siveltimen virheellisille, mutta ylen
kauniille teoksille.
-- Sir, -- virkoin minä, -- teidän huomautuksenne on kohdallaan, kun
puhe on loistavista hyvistä avuista ja vähäpätöisistä vioista, mutta
halveksia täytyy sellaista henkilöä, jossa erinomaisten hyväin avujen
vastakohtina on suuria virheitä.
-- Kenties, -- lausui hän, -- on sellaisiakin hirviöitä olemassa,
joissa suurten hyväin avujen rinnalla on suuria virheitä; minä
puolestani en ole elämässäni niitä milloinkaan nähnyt. Päinvastoin
olen huomannut, että missä mieliala on oikea, siinä harrastuskin on
hyvä. Kaitselmuskin näyttää tässä kohden olevan ihmiskunnan ystävä,
se kun heikontaa järkeä, milloin sydän on turmeltunut, ja laimentaa
voiman, jos tahto on taipuvainen pahaa tekemään. Sama laki näkyy
ulottuvan muihinkin luotuihin: pienet, hyönteisrotuihin kuuluvaiset
eläimet ovat kavalia, julmia, pelkurimaisia, jota vastoin väkevät ja
voimalliset eläimet ovat jaloja, ylevämielisiä, rohkeita.
-- Tuo kuuluu hyvältä, -- vastasin minä; -- ja kumminkin olisi tällä
hetkellä helppo vetää esille sellainen mies -- minä loin häneen
tuikean katseen, -- jonka pää ja sydän ovat inhottavia vastakohtia
toisilleen. Niin, sir, -- jatkoin minä, ääntäni korottaen -- ja minä
iloitsen, saadessani tilaisuuden paljastaa hänet ilmi juuri kuin
hän parhaillaan luulee olevansa kätkössä. Tunnetteko, sir, tätä
taskukirjaa?
-- Kyllä, -- vastasi hän sietämättömän tyynesti, -- sehän on minun,
ja hauskaa, että te sen olette löytäneet.
-- Ja, tunnetteko, -- huusin minä, -- tunnetteko tätä kirjettä?
Ei yhtään verukkeita, mies, vaan katsokaa minua suoraan silmiin.
Tunnetteko tätä kirjettä? kysyn minä.
-- Tätäkö? -- vastasi hän. -- Itsehän minä olen sen kirjoittanut.
-- Ja kuinka te, -- sanoin minä, -- kuinka te olette saattanut olla
niin halpamainen, niin kiittämätön, että olette rohjennut tämän
kirjoittaa?
-- Ja kuinka te, -- vastasi hän, verrattomalla julkeudella katsoen
minuun, -- kuinka te saatatte olla niin halpamainen, että olette
rohjennut avata tämän kirjeen? Ettekö tiedä, että minä voisin
hirtättää teidät tämän oven eteen joka miehen? Minun ei tarvitse
muuta kuin lähimmän tuomarin edessä vannoa, että te olette
rikoksellisella tavalla murtanut minun taskukirjani lukon, ja teidät
hirtetään jok'ikinen tämän oven kamanaani.
Tämä odottamaton hävyttömyys saattoi minua sellaiseen raivoon, että
tuskin jaksoin hillitä itseäni.
-- Ulos, kiittämätön konna, äläkä enää minun majaani häjyydelläsi
saastuta! Ulos, ja laita niin, ett'en sinua enää koskaan täällä näe!
Ulos ovesta! Ainoana rangaistuksenasi olkoon rauhaton omatunto; kyllä
se sinua tarpeeksesi kiduttaa.
Niin sanottuani viskasin taskukirjan hänen eteensä. Hän otti sen
myhäillen ylös, pani peräti tyynesti lukot kiinni ja läksi pois.
Me seisoimme hämmästyneinä hänen tavattomasta levollisuudestaan.
Vaimoni varsinkin oli raivoissaan siitä, ett'ei mikään ollut saanut
häntä suuttumaan tai häpeämään hänen konnantöitänsä.
-- Armas emäntäni, -- virkoin minä, -- tyynnyttääkseni kiihkoa, joka
oli meissä jo noussut liiankin kiivaaksi, -- emme me saa hämmästyä
sitä, että kelvottomat ihmiset ovat häpyä vailla. He punastuvat
vain, kun heidät yllättää hyvää tekemästä, mutta kerskaavat pahoista
teoistaan.
-- Rikos ja häpy -- jatkoin minä, -- olivat ennen vanhaan hyviä
toveruksia ensi alussa, niin kertoo satu. Yhdessä aina olivat
ja yhdessä vaelsivat. Mutta pian he pitkästyivät liittoonsa
kumpainenkin, siitä kun oli haittaa niin toiselle kuin toisellekin:
Rikos teki usein mielipahaa Hävylle, ja Häpy sai usein ilmi Rikoksen
salaiset vehkeet. Riitelivät ja väittelivät jonkun aikaa ja päättivät
sitten erota. Rikos vaelsi julkeasti edelleen, saavuttaakseen
Kohtalon, joka kulki edellä pyövelin muodossa, mutta Häpy, arka kun
oli luonnostaankin, kääntyi takaisin ja liittyi Hyveesen, jonka
he matkalle lähtiessään olivat jättäneet jälkeensä. -- -- Niinpä,
lapset, kun ihminen on kulkenut jonkun matkaa paheitten tiellä,
silloin häpy hänet hylkää ja palajaa palvelemaan niitä harvoja
hyveitä, joita ihmisellä vielä on jäljellä.