Uusia nöyryytyksiä eli todistus siitä, että näennäisestä
onnettomuudesta saattaa olla todellista siunausta.
Tyttäret lähtevät Lontoosen -- se nyt oli päätetty asia, koskapa mr
Thornhill oli ystävällisesti luvannut itse pitää silmällä heidän
käytöstänsä ja antaa meille siitä tietoja. Samalla huomattiin
välttämättömän tarpeelliseksi, että heidän esiintymisensä olisi
heidän toiveittensa suuruuden mukaista, mutta se taas kysyi
kulunkeja. Siksipä pidettiin täysi-istunnossa neuvoa, millä keinoin
helpoimmin saada rahoja, elikkä, suoraan sanoen, mitä parhaiten
liikenisi myötäväksi.
Keskusteluja ei kauan kestänyt. Selväksi näet huomattiin, ett'ei
meidän toista, vielä jäljellä olevaa hevosta saata ensinkään käyttää
auran edessä, siltä kun puuttuu pari, ja ett'ei se, silmäpuolena,
kelpaa ratsuksikaan. Päätökseksi niinmuodoin tuli, että se on
käytettävä vastamainittuun tarkoitukseen ja myötävä läheisillä
markkinoilla. Ja jott'ei taaskin jouduttaisi veijarin puijattaviksi,
niin päätettiin, että minä itse lähden sitä viemään. Tämä oli tosin
oleva minun ensimmäinen kauppatoimeni koko elämässäni; mutta minä
olin varma suoriutuvani siitä kunnialla.
Kuinka korkealle mies oman kykynsä arvaa, riippuu siitä, missä
seurassa hän liikkuu, ja koska minä enimmäkseen olin oleskellut
vain oman perheen keskuudessa, niin olin minä saanut jotenkin
edullisia käsityksiä taitavuudestani maallisissa asioissa. Huomenissa
kumminkin, kun jäähyväiset oli sanottu, ja minä jo olin astunut
muutamia askeleita kotoa, kutsui vaimoni minut takaisin ja kuiskasi
minulle, että pitäisin silmät kaikin mokomin auki.
Markkinoille tultuani olin pannut hevoseni tekemään kaikki hypyt
ja keikaukset, niinkuin tapa on, mutta ei vaan kuulunut halukkaita
ostajia pitkään aikaan. Vihdoin tuli muuan hevoshuijari, tarkasti
hetken aikaa hevosta joka puolelta ja huomattuaan sen silmäpuoleksi,
meni tiehensä niine hyvineen. Tuli toinen, näki siinä patteja eikä
sanonut huolivansa siitä kyytirahoistakaan. Kolmas löysi siinä
paisumia eikä tarjonnut penniäkään. Neljäs näki jo silmästä, että
hevosessa on matoja. Viides ihmetteli, mitä kurkoja minä muka
markkinoille laahasin sellaista luuskaa, joka on silmäpuoli ja täynnä
patteja ja paisumia; eihän siitä semmoisesta muuksi kuin koirille
ruuaksi.
Vähitellen rupesin minäkin sydämeni pohjasta halveksimaan tätä elukka
parkaa. Ihan hävetti, kun jokukaan ostaja astui lähelle. Enhän minä
tosin kaikkea uskonut, mitä minulle oli sanottu, mutta, arvelin minä,
ei se totuus kovinkaan kaukana mahda olla, koska vieraita miehiä on
niin monta. Ja samaa mieltähän se on Pyhä Yrjänäkin, hyväin töitten
suojelija.
Tässä harmillisessa tilassa ollessani sattui tulemaan luokseni
muuan virkaveli, vanha tuttava, jolla oli niinikään asioita
markkinoilla. Hän tervehti kädestä pitäin ja ehdotti, että mentäisiin
ravintolaan saamaan lasillinen mitä sieltä sattuu olemaan. Minä
suostuin ehdotukseen, ja niin menimme olutmyymälään, missä
pääsimme perähuoneesen. Siellä ei ollut muita kuin muuan vanha,
arvoisannäköinen herra, joka oli kokonaan syventynyt lukemaan jotain
paksua kirjaa. En ollut vielä ikinä nähnyt niin kerrassaan puoleensa
vetävää olentoa. Hopeiset hapset varjostivat kunnioitusta vaativasti
hänen ohimoitaan, ja reipas vanhuus näkyi olevan hyvän terveyden ja
sävyisän luonteen hedelmiä. Hänen läsnäolonsa ei kumminkaan estänyt
meitä keskustelemasta. Me haastelimme ystäväni kanssa, mitä kaikkia
onnen vaiheita kumpikin meistä oli saanut kokea, whistonilaisista
riidoista, minun viimeisestä lentokirjastani, arkkidiakonin
vastauksesta siihen ja ankarista toimenpiteistä minua vastaan. Hetken
kuluttua herätti huomiomme muuan nuori mies, joka astui huoneesen ja
kunnioittavasti sanoi jotain hiljaisella äänellä vanhalle herralle.
-- Ei mitään anteeksi-pyytelemisiä, poikani, -- sanoi vanhus. --
Kukin meistä on velvollinen tekemään hyvää lähimmäisellensä. Ota
tämä. Olisin suonut, että siinä olisi enemmänkin, mutta viisi puntaa
auttanee sinut pulasta, ja ne annan kernaasti.
Sievä nuorukainen vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä, ja tuskin
hänen kiitollisuutensa oli sittenkään niin suuri kuin minun. Olisin
tahtonut sulkea syliini tuon vanhan herran: niin kovin minua
miellytti hänen hyväntahtoisuutensa.
Hän rupesi sitten jälleen lukemaan, me jatkoimme keskusteluamme.
Jonkun ajan perästä kumppalini nousi, sanoen pikimmältään
pistäytyvänsä asioillaan markkinoilla ja tulevansa kohta takaisin,
sillä, kuten hänen sanansa kuuluivat, hänen on hauska olla tohtori
Primrosen seurassa niin kauan kuin mahdollista.
Kuultuaan nimeäni mainittavan, vanha herra katseli minua tarkasti
jonkun aikaa ja ystäväni lähdettyä kysyi suurella kunnioituksella,
olinko minä jollain tavoin sukuja sen suuren Primrosen kanssa,
sen miehekkään monogamistin ja kirkon lujan tukipylvään. Ei ollut
sydämeni milloinkaan tuntenut puhtaampaa ihastusta kuin tässä
silmänräpäyksessä.
-- Sir! -- huudahdin minä. -- Te olette hyvä mies, siitä olen varma,
ja teidän suosiollinen puheenne lisää sydämessäni sitä iloa, minkä
teidän hyväntahtoisuutenne jo ennestään on siinä herättänyt. Te
näette edessänne, sir, sen t:ri Primrosen, monagamistin, jota olette
suvainneet sanoa suureksi. Te näette tässä sen kovaonnisen teologin,
joka niin kauan ja -- minunhan ei oikein sopisi sanoa niin hyvällä
menestyksellä on taistellut nykyajan deuterogamiaa vastaan.
-- Sir, -- lausui vieras, täynnä syvää kunnioitusta, -- pelkäänpä
olleeni liian tuttavallinen; suokaa anteeksi, sir, minun
uteliaisuuteni, suokaa anteeksi.
-- Sir, -- huudahdin minä, tarttuen hänen käteensä, -- teidän
tuttavallisuutenne on minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja
niinpä pyydän teitä vastaan-ottamaan minun ystävyyteni, niinkuin jo
olette saaneet osaksenne minun kunnioitukseni.
-- Kiitollisena otan tämän tarjouksenne vastaan, -- lausui hän,
kättäni puristaen, -- sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden
tukipylväs, ja näenkö minä...
Tässä minä keskeytin hänet enempää puhumasta, sillä vaikka minä
kirjailijana jaksoin sulattaa mielistelyä suurinkin suupaloin, ei
kainouteni tällä kertaa sietänyt sen enempää. Se sittenkin on varma,
ett'eivät romaaninsankarit ole milloinkaan solmineet niin nopeita
ystävyydenliittoja.
Haasteltiin sitten erillaisista asioista. Ensi alussa hän tuntui
enemmän hurskaalta kuin oppineelta. Luulin jo hänen pitävän kaikkea
maallista oppia joutavana. Se ei kumminkaan vähentänyt minun
kunnioitustani häntä kohtaan, sillä minussa itsessänikin oli jo viime
aikoina alkanut herätä samallaisia mielipiteitä. Siksipä huomautinkin
nyt, että maailma yleensä alkaa minun mielestäni olla moitittavan
välinpitämätön kirkon-opin asioissa ja kuuntelee liiankin paljon
inhimillistä järkeilemistä.
-- Niin, niin, sir! -- vastasi hän, ikäänkuin olisi kaiken oppinsa
säästänyt täksi hetkeksi. Niin, sir, maailma on muuttunut lapseksi
jälleen, ja kumminkin on kosmogonia, eli oppi maailman luomisesta,
pannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska
mielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot,
Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et -- kaikki he ovat yritelleet,
mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin: _"Anarchon ara kai
ateleuteeton to pan"_, se on: ei millään asialla ole alkua eikä
loppuakaan. Manethokin, joka oli Nebuchadon-asserin aikuisia asser on
syrialainen sana, joka liitettiin liikanimenä sen puolen kuninkaitten
nimen perään, niinkuin Teglat Phael-asser, Nabon-asser -- hän, sanon
minä, väitti yhtä perättömiä, sillä, niinkuin me sanomme: _"ek tu
bibliu kyberneetees"_, joka on niin paljo kuin: ei maailma kirjoista
viisastu, niin koetti hän saada selville... Mutta, sir, suokaa
anteeksi, minähän olen joutunut syrjään pääasiasta...
Ja niin hän todella olikin. En suuriksi surmiksenikaan voinut
käsittää, mitä maailman luomisella on tekemistä sen asian kanssa,
josta me olimme ruvenneet keskustelemaan, mutta huomasinhan siitä
sentään, että hän on oppinut mies, ja kunnioitukseni häntä kohtaan
kasvoi yhä suuremmaksi. Päätin senvuoksi panna hänet koetukselle;
mutta hän oli liian säveä ja kohtelias, pyrkiäkseen pääsemään
voitolle minusta. Milloin vaan lausuin sellaista, mikä näytti
taisteluun vaativalta väitteeltä, silloin hän myhähti vain, pudisti
päätään eikä puhunut mitään. Siitä minä huomasin, että hänellä olisi
paljokin sanomista, jos vaan tahtoisi ajatuksensa lausua. Ja niinpä
puheen-aihe vähitellen siirtyi muinais-ajasta nykyisiin. Ennenkuin
huomasinkaan, keskustelimme siitä, mikä meidät kumpaisenkin oli
saattanut markkinoille. Minä sanoin tulleeni myömään hevosta ja --
onnellinen sattuma -- hän oli tullut ostamaan hevosta lampuodilleen.
Minun hevoseni tuotiin näytteille, eikä aikaakaan niin jo teimme
kaupat.
Nyt oli vain hinta suoritettava minulle. Hän veti esille
kolmenkymmenen punnan setelin ja pyysi antamaan siitä takaisin. Kun
en sitä voinut tehdä, kutsutti hän palvelijansa, joka ilmestyikin,
varsin soma livrea yllään.
-- Kas tässä, Abraham, -- sanoi vanha herra. -- Käy vaihtamassa tämä
kultarahoiksi joko tässä naapurissa Jacksonilla tai jossain muualla.
Palvelijan mentyä hän rupesi sangen innokkaasti puhumaan siitä,
kuinka kova puute nykyjään on hopeasta; minä puolestani valitin
vielä innokkaammin nykyistä kullan puutetta, ja niinpä me, Abrahamin
palatessa, olimme yhtä mieltä siitä, ett'ei raha ole milloinkaan
ollut niin ahtaalla kuin nyt.
Abraham toi sen tiedon tullessaan, että hän oli käynyt joka paikassa,
mutta ei ollut saanut missään vaihdetuksi, vaikka oli tarjonnut puoli
kruunua särkiäisiäkin. Se oli sangen harmillista meille kaikille.
Hetken kulutta vanha gentleman kysäisi, tunnenko minä siellä meidän
puolella erästä Salomon Flamboroughia. Minä vastasin, että hänhän on
minun lähin naapurini.
-- No sitten, -- sanoi hän, -- sitten on asia luullakseni selvä.
Te saatte vekselin, joka on hänen maksettavansa näytettäessä. Ja
sen minä sanon, ett'ei ole toista niin tanakkaa miestä viiden
peninkulman alalla yhtään ainoaa. Arvoisa Salomon ja minä olemme
tunteneet toisiamme jo monta vuotta. Minä muistan ennen vanhaan aina
voittaneeni hänet kolmihypyssä; mutta toisella jalalla hän hyppi aina
kovemmin minua.
Naapurini suoritettavaksi asetettu vekseli oli minulle aivan samaa
kuin raha, minä kun olin aivan varma hänen maksukykyisyydestään.
Vekseli varustettiin allekirjoituksella ja pistettiin minulle käteen.
Ja sitten mr Jenkinson (se vanha gentleman), hänen palvelijansa
Abraham ja minun hevoseni, vanha Vaapukka, läksivät laputtamaan pois,
tyytyväisinä toisiinsa kukin. Tuokion kuluttua rupesin tarkemmin
miettimään asiata ja tulin ajatelleeksi, että väärin oli sittenkin
mennä ottamaan oudolta vekseliä. Ja niinpä päätin kuin päätinkin
lähteä ostajan perään vaatimaan hevostani takaisin. Mutta se oli
myöhäistä. Läksin siis kotiani, päättäen saada ystävältäni rahat
vekselillä niin pian kuin mahdollista. Naapuri istui ovellaan, piippu
hampaissa. Kerroin hänelle, että minulla olisi hänelle pieni paperi
ja vedin sen esille. Hän luki sen kahteen kertaan.
-- Saatte te kai nimestä selvän? -- huudahdin minä. -- Efraim
Jenkinson.
-- Kyllä, -- vastasi hän. -- Nimi on selvä, ja tunnen minä miehenkin:
suurin roisto taivaan kannen alla. Sama lurjus, joka möi meille
silmälasit. Eikös se ollut varsin arvoisan näköinen mies, tukka
harmaa ja takintaskut ilman lappuja? Ja eikös hän puhua paasunnut
tuvan täydeltä kreikankieltä ja kosmogoniasta ja maailmasta?
Siihen minä vastasin huokauksella.
-- Niin -- jatkoi naapuri, -- siinä se ainoa opin simare, mikä
hänellä on, ja sillä hän ratsastaa aina, kun tulee jonkun oppineen
miehen seuraan. Kyllä minä sen ryökäleen tunnen, eikä hän minulta nyt
enää karkuun pääse.
Tarpeeksi olin jo nöyryytetty, mutta pahin paikka oli vielä jäljellä:
mitenkä tulla vaimoni ja tyttärieni näkyviin? Ei ole karkuteillä
käynyt koulupoika milloinkaan niin kovasti peljännyt palata takaisin
ja astua koulumestarin kasvojen eteen kuin minä nyt kotia tuloa.
Päätin kumminkin ennättää heidän vihansa edelle ja esiintyä itse jo
alun pitäin hyvin kiivaana.
Mutta voi! Kotia tultuani tapasin meikäläiset kaikkea muuta kuin
taistelunhaluisina. Vaimoni ja tyttäreni olivat kyyneleihin
sulamassa. Mr Thornhill oli näet sillä välin käynyt sanomassa, ett'ei
heidän matkastansa Lontoosen tule mitään. Ladyt, saatuaan joltakin
pahan-ilkiseltä epäedullisia tietoja meistä, olivat samana päivänä
lähteneet Lontoosen. Hän ei ollut saanut tietää, mitä meistä oli
sanottu ja kuka oli sanonut, mutta olipa se nyt kuka hyvänsä, ja
olipa puheet millaisia tahansa, hän puolestaan vakuutti tahtovansa
yhä edelleen olla meidän perheen ystävä ja suojelija.
Näin ollen he kestivät sanoman minunkin kovasta kohtalostani tyynellä
mielin: se himmeni heidän omaan suruunsa. Mutta pahimmin meitä
huolestutti, ajatellessamme, kuka mahtoi ollakaan niin häjy, että oli
iljennyt loukata näin viattoman perheen mainetta kuin meidän. Olihan
meidän asemamme niin alhainen, ett'ei olisi luullut sitä kenenkään
kadehtivan, ja olimmehan me niin säveätä väkeä, ett'ei kenenkään
olisi pitänyt olla meille suutuksissa.