KAHDESTOISTA LUKU

Kohtalo näkyy päättäneen nöyryyttää Wakefieldin perhettä. Loukkaukset

tuottavat usein enemmän tuskaa kuin varsinaiset kohtalon iskut.

Kotia tultuamme, rakenneltiin meillä sen iltaa suunnitelmia tuleville

valloituksille. Debora osoitti varsin terävää älyä, harkitessaan,

kumpainenko tytär oli omiansa saamaan parhaimman paikan ja enemmän

tilaisuutta päästä ylhäiseen seuraan. Kysymys oli vain, antaako

squire puoltosanansa. Mutta olihan hän osoittanut meille niin monta

kertaa ystävällisyyttänsä, ett'ei sitä ollut epäilemistäkään.

Vuoteessakin vaimoni puhui samasta mieluisasta asiasta:

-- Charles kulta! Me olemme, näin meidän kesken sanoen, tänään

suorittaneet kelpo päivätyön.

-- Kutakuinkin, -- vastasin minä, tietämättä oikein, mitä sanoa.

-- Vai kutakuinkin vaan! -- huudahti hän. -- Minun mielestäni

erittäin hyvänkin. Aatteles, että meidän tyttäret pääsevät ylhäisiin

tuttavuuksiin Lontoossa! Ja Lontoo, usko pois, on ainoa paikka,

mistä saa miehen jos millaisen. Sitä paitsi, kultaseni, maailmassa

tapahtuu kummallisempaakin. Ja jos ylhäissäätyiset ladyt ovat niin

mielistyneet meidän tyttöihin, niin mitäs sitten ylhäiset herrat!

_Entre nous_, minä pidän lady Blarneysta sanomattomasti; hän on niin

herttainen, vaikka -- tunnenhan minä sydämen lämpöä miss Carolina

Wilhelmina Skeggsiäkin kohtaan. Mutta kun rupesivat puhumaan

paikoista Lontoossa, niin huomasithan, mitenkä minä sidoin heidät

heidän omiin sanoihinsa! Etkö luule, että minä erittäin hyvin ajoin

lasten asiaa?

-- Niin, niin, -- virkoin minä, käsittämättä oikein, mitä tästä

seikasta pitäisi ajatella. -- Suokoon taivas, että kumpaisenkin asiat

olisivat kolmen kuukauden perästä paremmalla kannalla.

Tämä oli taas yksi niitä lauseita, joita tavallisesti toin esiin,

osoittaakseni vaimolleni terävää älyäni: jos tytärten onnistuu,

silloinhan on hurskas toivomus käynyt toteen; jos kova onni kohtaa,

niin silloinhan minä olen profeteerannut!

Koko tämä keskustelu oli kumminkin vaan valmistusta toiseen

puheen-aineesen, jota minä kovasti pelkäsin. Eikä harkittavaksi

tullutkaan sen vähempi seikka kuin tämä: koska meidän tästä puolin

sopii ja tulee pitää päätä hiukan pystymmässä, niin olisi aivan

asianmukaista, että sälkö, joka jo alkaa käydä vanhaksi, myötäisiin

pois läheisillä markkinoilla ja sijaan ostettaisiin toinen hevonen,

jonka seljässä saattaisi tarpeen tullessa istua yksi tai pari

ihmistä, ja sehän se joltain näyttäisi, kun mennään kirkolle tai

kylään.

Minä vastustin ensin mointa ehdotusta kivenkovaa, mutta yhtä

kivenkovaa sitä puolustettiinkin. Ja kun minä hiukankin hellitin,

niin sitä kireemmälle minä jouduin, ja niin minä vihdoin päätin

luopua sälöstä.

Huomenna sattui juuri olemaan toripäivä, ja aikomukseni oli lähteä

sinne itse, mutta vaimoni väitti minun saaneen nuhan, jonka vuoksi

hän ei millään muotoa päästä minua ulos.

-- Ei, kultaseni! -- puhui hän. -- Moses on näppärä poika ja osaa

kyllä ostaa ja myödä. Hänhän se on kaikki hyvät kaupat talossa

tehnyt. Hän osaa hieroa ja tinkiä niin kauan, että toinen väsyy

pahanpäiväiseksi, ja silloin menee asia lukkoon.

Jonkun verran minäkin luotin poikani hyvään älyyn ja siksipä

uskoinkin tämän tehtävän hänelle.

Seuraavana aamuna näkyivät siskot olevan täydessä hommassa,

laitellessaan Mosesta markkinoille. He suorivat hänen tukkansa,

kiillottivat kengänsoljet ja pönkittivät nuppineuloilla pojan hatun.

Kun sitten nämä toalettihommat vihdoin oli suoritettu, oli meidän

vihdoinkin mielihyvä nähdä Moseksen nousevan sälön selkään, iso

lipas edessään, johon oli ostettava maustimia. Hänen yllään oli

takki siitä kankaasta, jolla on nimenä "tuli ja leimaus." Olihan se

käynyt pojalle jo ahtaanpuoleiseksi, mutta liian hyvä se vielä oli

poiskaan viskattavaksi. Liivit olivat vaalean vihreät kuin ankanpojan

höyhenet, ja tukan olivat sisaret sitaisseet leveällä mustalla

nauhalla. Miehissä saatoimme häntä muutamia askeleita ja huusimme

hänelle: "onnea matkalle! onnea matkalle!" kunnes emme häntä enää

nähneet.

Tuskin hän oli lähtenyt, niin jo saapui mr Thornhillin kellarimestari

onnittelemaan meitä: hän oli näet kuullut nuoren herransa puhelevan

meistä paljon hyvää.

Onni ei nähtävästikään ollut aikonut tulla yksin. Pian saapui

toinenkin palvelija samasta talosta, tuoden tyttärille kirjeen, jossa

ladyt ilmoittavat kuulleensa mr Thornhilliltä niin paljon hyvää

meistä kaikista, että he toivovat, moniaan tiedustelun perästä,

olevansa täysin tyytyväiset.

-- Nyt, -- huudahti vaimoni, -- nyt minä huomaan, ett'ei ole niinkään

helppo päästä ylhäisiin perheisin, mutta kun kerran on päässyt, niin

sitten sopii, niinkuin Moses sanoo, mennä rauhassa nukkumaan.

Tämä leikillinen lause oli olevinaan sukkeluutta, ja tyttäret

lausuivat mielihyvänsä siitä kovalla naurulla. Sanalla sanoen,

vaimoni oli niin hyvillään tästä ilmoituksesta, että pisti kätensä

taskuun ja antoi sanansaattajalle seitsemän puolipenceä.

Tämä päivä oli oleva vieraitten käynnin päivä. Ensimmäisenä tuli

mr Burchell, joka oli ollut markkinoilla. Hän toi pienille pojille

kummallekin kirjainten muotoisia mesileipiä, jotka äiti otti

huostaansa, antaakseen niitä pojille kirjaimen kerrassaan. Tyttärille

hän toi kaksi rasiaa, joissa heidän sopi säilyttää oblatteja,

nuuskaa, kauneuslaastaria ja rahaakin, milloin sitä saavat. Vaimoni

sai lumikonnahkaisen kukkaron, ja siitä hän oli hyvin mielissään,

se kun on semmoinen onnen kukkaro. Mutta tämä olkoon mainittu vain

ohimennen.

Me pidimme yhä edelleen mr Burchellia arvossa, vaikka hänen eilinen

törkeä käytöksensä oli meitä kutakuinkin harmittanut. Emme saattaneet

olla ilmaisematta hänelle meidän onneamme ja kysymättä häneltä

neuvoa. Harvoin kyllä meillä muitten neuvoja noudatettiin, mutta

alttiita oltiin kumminkin niitä kysymään. Luettuansa ladyjen kirjeen,

hän puisteli päätään, sanoen, että tällainen asia vaatii peräti

suurta varovaisuutta. Tämä epäluulo suututti vaimoani.

-- Minä en ole milloinkaan epäillyt, sir, huudahti hän, -- ett'ette

te olisi aina altis asettumaan minun tyttäriäni ja minua vastaan.

Te olette liiaksikin epäluuloinen. Tahtoisin kumminkin sanoa, että

kun me neuvoja tarvitsemme, niin osaamme kääntyä sellaisten puoleen,

joitten tiedämme itsensäkin aikoinaan osanneen muitten neuvoja

noudattaa.

-- Hyvä rouva, -- vastasi mr Burchell, nythän ei ole kysymys siitä,

millainen minun käytökseni ennen on ollut. Ellen itse ole muitten

neuvoja kuunnellut, niin eihän se estä minua antamasta omantuntoni

mukaan neuvoja niille, jotka tahtovat neuvoista vaarin ottaa.

Peljäten, että tätä vastausta seuraa toinen, joka on oleva saman

verran loukkausta täynnä kuin älykkäisyyttä vailla, minä käänsin

puheen toisaanne. Sanoin kummastelevani, että meidän vanhin poikamme

niin kauan viipyy markkinoilla; iltakin jo alkaa käydä myöhäksi.

-- Älä ole pojasta huolissasi, -- virkkoi vaimoni. -- Ole varma

siitä, että hän kyllä osaa olla miestä puolestaan. Ei se poika

koskaan porsasta säkissä osta. Muistan minä yhdenkin jutun, jolle

piti nauraa ihan haljetakseen. Mutta, totta maarian, tuoltahan Moses

tulee ilman hevosta ja lipas seljässä.

Hänen puhuessaan astui Moses verkalleen kotia kohti, hikoillen

raskaan kantamuksensa alla, jonka hän oli sitonut selkäänsä kuin

laukkumies.

-- Tervetuloa Moses, tervetuloa! Kas niin, poikaseni, mitäs toit

tuomisia markkinoilta?

-- Itseni minä vaan toin, -- virkkoi poika, viekkaasti silmäänsä

iskien, ja laski lippaansa kyökkipöydälle.

-- Kyllähän me sen näemme, huudahti vaimoni, -- mutta missäs hevonen

on?

-- Myöty se on, -- vastasi Moses, -- ja hinnaksi tuli kolme puntaa

viisi shillingiä ja kaksi penceä.

-- Sepä hyvä se, poikaseni! -- puhui äiti.

-- Puoliasi olet pitänyt, tiesinhän minä sen. Eikä tuo hinta, näin

meidän kesken sanoen, mikään polkuhinta olekaan. Annahan tänne.

-- En minä rahoja tuonut! -- huudahti Moses. -- Niillä tehtiin hyvät

kaupat, ja tässä ne on, -- lisäsi hän, vetäen käärön poveltaan.

-- Tässä ne on: krossi viheriäitä silmälaseja, sangat hopeata ja

säämyskästä kotelot.

-- Krossi silmälaseja! -- virkkoi vaimoni hiljaisella äänellä. --

Sälkö sinulla oli lähtiessäsi ja nyt ei ole tullessasi kuin krossi

viheriäitä silmälasin rähjiä!

-- Äiti kulta! -- puhui poika. -- Kuuntelehan toki järkevää puhetta.

Mitättömästä hinnasta ne sain; enhän niitä muutoin olisi ostanut.

Pelkästä hopeasta sangoissa saadaan kaksin verroin.

-- Palttua minä hopeasangoille! -- huudahti äiti kiivaasti. -- Ei

ikipäivinä niistä saa puoltakaan hintaa: vanhaa romuhopeata, viisi

shillingiä unssi.[13]

-- Älä yhtään niitten myömisestä itsellesi huolta tee, -- lausuin

minä; -- ei ne maksa kuuttakaan penceä; näenhän minä, ett'ei sangat

ole kuin vaskea, vernissaa päällä.

-- Mitenkä! -- huusi vaimoni. -- Ett'eikö hopeata? Ett'eikö hopeata

sangat!

-- Yhtä vähän kuin sinun paistinpannusi.

-- Vai niin vainen! -- virkkoi hän. -- Sälön seljässä sitä lähdettiin

eikä takaisin tuotu kuin krossi viheriäitä silmälaseja, sangat vaskea

ja säämyskästä kotelot. Tontuille tuollainen törky! Tomppelia on

vedetty nenästä. Ei sen vertaa silmiä päässä!

-- Nyt olet ihan väärässä, -- sanoin minä.

-- Paras olisi ollut, ett'ei olisi silmiään avannut ensinkään.

-- Voi tolvanaa kuitenkin! -- kiihkoili vaimoni. -- Tuoda minulle

tuollaista roskaa! Tuleen minä ne viskaisin.

-- Ja väärässä olet taaskin, armas emäntä, -- huomautin minä. --

Olkoot vaikka vaskea, niin ei niitä pois viskata. Onhan vaskisetkin

silmälasit paremmat kuin ei silmälaseja lainkaan.

Moses paralle oli tällä välin asia selvinnyt. Hän huomasi nyt,

että sukkela veijari oli hänet puijannut, huomattuaan hänen

ulkomuodostaan, kuinka sellaista on helppo nenästä vetää.

Tiedusteltuani asiasta lähemmin, saimme tietää, että Moses, myötyänsä

hevosen, oli lähtenyt katselemaan toista. Muuan rehellisen näköinen

mies oli vienyt hänet telttaan, sanoen, että hänellä on hevonen

myötävänä.

-- Siellä -- kertoi Moses edelleen -- tuli sitten muuan toinen mies,

hyvissä vaatteissa, sanoi tahtovansa lainata kaksikymmentä puntaa

noita silmälaseja vastaan. Rahojen puutteessa sanoi antavansa niitten

mennä kolmannesta osasta hintaa. Tuo ensimmäinen herra, joka oli

olevinaan minun ystäväni, kuiskasi minulle, ett'ei pitäisi päästää

näin hyvää kauppaa kädestään. Minä haetin paikalle mr Flamboroughin,

ja hänelle he puhua livertelivät yhtä liukkaasti kuin minullekin,

kunnes vihdoin päätimme ostaa krossin mieheen.

Wakefieldin kappalainen · 第 14 / 36 题