Perhe päättää kumminkin pitää päätään pystyssä.
Huomenna, Mikonpäivän aattona, oli meidät kutsuttu Flamboroughiin
pähkinöitä paahtamaan ja leikkimään. Viimeiset kolaukset olivat meitä
hiukan nöyryyttäneet; muutoin me olisimme halveksien hyljänneet
moiset kutsut, mutta nyt koetimme olla tyytyväisiä.
Arvoisan naapurin hanhenpaisti ja puddingi olivat varsin maukkaita
ja kotiolut, semmoisenkin tuntijan mielestä kuin vaimoni, aivan
erinomaista. Juttujen kertominen sitä vastoin ei onnistunut
naapurilta yhtä hyvin. Hänen kertomuksensa olivat pitkiä ja kuivia
ja koskivat yksinomaa häntä itseänsä. Jo me senkin seitsemän kertaa
olimme niitä kuulleet ja nauraneet niille, mutta kohteliaisuudesta
täytyi nauraa kerta vielä.
Mr Burchell, joka oli mukana hänkin, ja jota viattomat ajanvietot
aina huvittivat, pani tytöt ja pojat sokkosille. Vaimonikin taipui
yhtymään joukkoon, ja minun oli mieleni hyvä, nähdessäni, ett'ei
hän vielä ole liian vanha. Me naapurin kanssa katselimme muitten
iloa ja nauroimme jokaiselle sukkelalle tempulle, muistellen, kuinka
nokkelia ja vikkeliä me olimme olleet nuorina. Sitten he leikkivät
"arvaa, kuka löi", ja sitten seurasi kysymyksiä ja vastauksia, ja
vihdoin ruvettiin "tohvelia ajamaan." Koska tämä vanhan-aikuinen
leikki lienee monellekin tuntematon, niin selitettäköön se muutamalla
sanalla. Seura käy lattialle istumaan piiriin. Yksi seisoo keskellä
ja koettaa tavoittaa tohvelia, jota muut siirtävät miehestä mieheen
toistensa jalkain alitse, niinkuin sukkulaa. Ja kosk'ei piirin
keskellä seisoja saata yht'aikaa nähdä joka puolelle, niin ilmenee
tämän leikin suuri kauneus juuri siinä, että se, kellä tohveli
kulloinkin sattuu olemaan, koettaa sen korolla lyödä etsijää siihen
kohtaan, jota hän kaikista vähimmin osaa varoa.
Olivia oli paraillaan keskellä piiriä, saaden lopsauksia milloin
puolelta, milloin toiselta ja tulipunaisena, harmissaan huutaen kuin
paras huutorättäri: "ei saa tehdä vilppiä, ei saa tehdä vilppiä",
kun -- voi kauhistus ja häpeä! -- kukapas muu tuli sisään, kuin
juuri meidän ylhäiset lontoolaiset tuttavamme, lady Blarney ja miss
Carolina Wilhelmina Amelia Skeggs! Ei maksa kuvatakaan tätä uutta
masennusta: kovin tulisi kuva laiha. Hyväinen aika! Esiintyä niin
korkeasti sivistyneitten ladyjen nähden näin alentavassa asemassa!
Mutta mitäpäs sen parempaa saattoi odottaakaan moisesta moukkain
leikistä, minkä mr Flamborough oli esittänyt! Hetken aikaa me olimme
kuin pilvistä pudonneita, hämmästyksestä ihan kivettyneitä.
Ladyt olivat käyneet meillä ja tulleet sitten tänne meitä tapaamaan,
he kun kaikin mokomin tahtoivat saada tietää, mikä oli eilen
estänyt meidän naisia tulemasta kirkolle. Olivia otti ollakseen
puhemiehenä ja selitti koko sattuman syyt, rakasta kreivitärtämme
Hanover-squaren varrella, ei nykyjään enää kirjoiteta muuta kuin
pelkkää jokapäiväistä; hienoa maailmaa niissä ei kuulu, ei näy.
("Höröntöröä!")
-- Armollinen neiti, -- virkkoi toinen, -- "tehän unohditte omat
runonne Lady's Magazinessa. Myöntänette toki, ett'ei niissä ole
mitään halpamaista. Vai eikö meillä siitä lähteestä ole enää mitään
odotettavissa?"
("Höröntöröä!")
-- No mutta, rakas ystävä! -- puhui lady. -- Tiedättehän te, että
minun lukijani ja seuranaiseni on jättänyt minut, mennen naimisiin
kapteeni Roachin kanssa, ja kosk'en minä heikoilta silmiltäni
saata kirjoittaa itse, niin olen jonkun aikaa tiedustellut, mistä
saisin toisen kirjurin. Sopivaa henkilöä ei ole helppo löytää, ja
eihän kolmekymmentä puntaa mikään suuri palkka ole sivistyneelle
kunnon tytölle, joka osaa lukea, kirjoittaa ja käyttäytyä hienosti
seuroissa. Ja mitä Lontoon nuoriin tyttöihin tulee, niin niitähän ei
voi sietää ensinkään.
("Höröntöröä!")
-- Sen minä kyllä tiedän kokemuksestanikin! -- huudahti miss Skeggs,
-- sillä kolmesta seuranaisesta viimeisen puolenvuoden kuluessa yksi
ei ottanut ommellakseen liinavaatteita edes tuntiakaan päivässä;
toisen mielestä oli viisikolmatta guineaa liian pieni palkka, ja
kolmas minun piti panna pois, koska epäilin hänen seikkailevan
kotisaarnaajan kanssa. Siveys, rakas lady Blarney, siveys on
erinomainen avu, mutta mistäpä sitä nykyaikana löytää?
("Höröntöröä!")
Vaimoni oli hyvin tarkasti kuunnellut keskustelua ja kiintynyt
varsinkin sen loppuosaan. Kolmekymmentä puntaa ja viisikolmatta
guineata on yhteensä viisikymmentäkuusi Englannin puntaa. Tuo kaikki
tarjoutuu kuin itsestään ja olisi helposti saatavissa perheen
hyödyksi. Hän katsahti minuun, mitä muka minä arvelen, ja, totta
puhuen, minäkin olin sitä mieltä, että kaksi sellaista paikkaa
sopisi tyttärilleni vallan hyvin. Ja sitä paitsi, jos squire on
todellakin vilpittömästi mielistynyt tyttäreeni, niin tässähän olisi
keino valmistaa häntä hänen uuteen säätyynsä. Vaimoni päätti kuin
päättikin, ett'ei tällaista etua pidä päästää käsistään luottamuksen
puutteessa, ja otti ollakseen perheen puhemiehenä.
-- Arvoisat ladyt, -- lausui hän, -- suokaa minun rohkeuteni
anteeksi. Meillä tosin ei ole oikeutta vaatia niin suurta suosiota
osaksemme, mutta onhan luonnollista, että minä toivon tytärteni
pääsevän eteenpäin maailmassa, ja sallittakoon minun sanoa, että
kumpikin tyttäreni on saanut varsin hyvän kasvatuksen, ja yhteen
ja toiseen asiaan he kanssa pystyvät ainakin yhtä hyvin kuin joku
toinenkaan maaseudulla. Lukea he osaavat ja kirjoittaa ja laskea,
ja käteviä he ovat neulan käytännössä, tuntevat täytepisteet ja
ristipisteet ja ketjupisteet ja osaavat kaikenlaista valko-ompelusta.
He osaavat laittaa rimsuja ja hesuja ja laskoksia, tuntevatpa
musikkiakin; osaavat päärmätä ja neuloa kanevalla; vanhempi tyttäreni
osaa leikellä kuvia paperista, ja nuorempi on aivan erinomaisen
taitava panemaan kortteja.
("Höröntöröä!")
Sittenkuin vaimoni oli lopettanut tämän soman palasen
kaunopuheliaisuutta, katselivat ladyt toisiinsa moniaan minutin
epäilevin silmin ja hyvin tärkeän näköisinä. Vihdoin suvaitsi miss
Carolina Wilhelmin Amelia Skeggs suosiollisesti lausua, että nuoret
neidet, mikäli hän näin lyhyen tuttavuuden jälkeen osaa päättää, ovat
varsin sopivia sellaisiin toimiin.
-- Mutta, madame, -- lausui hän, kääntyen aviopuolisooni, --
senkaltainen asia kysyy perinpohjaista luonteen tutkistelua ja
lähempää molemmanpuolista tuttavuutta. Ei niin, madame, -- lisäsi
hän, -- että minä lainkaan epäilisin nuorten neitien siveyttä,
viisautta ja hienotuntoisuutta, mutta tällaisissa asioissa on
muotoja, nähkääs, muotoja.
Vaimoni piti hänen epäröimisiänsä varsin oikeutettuina, sanoen
itsekin olevansa yleensä taipuvainen epäilemään, mutta mitä tyttöjen
maineesen tulee, vetosi hän naapurien todistukseen. Sellaista piti
armollinen neiti tarpeettomana, vakuuttaen, että hänen serkkunsa
Thornhillin puolustus riittää vallan hyvin, ja sen nojaan me sitten
hakemuksemme jätimmekin.