Perhe koettaa jäljitellä ylhäisiä. Kuinka kurjasti sen käykään, joka
yrittää esiintyä toisin kuin olot sallivat.
Minä aloin huomata, että kaikki minun pitkät ja hartaat puheeni
kohtuullisuudesta, yksinkertaisista tavoista ja tyytyväisyydestä
olivat kaikuneet kuuroille korville. Ylhäisten puolelta meidän
osaksemme tullut huomio oli herättänyt sen ylpeyden, jonka minä olin
vain uneen uuvuttanut, kykenemättä sitä poistamaan. Ikkunalaudat
meillä olivat jälleen, kuten entis-aikoinakin, täynnään koruvesiä
kaulaa ja kasvoja varten. Aurinkoa ruvettiin pelkäämään vihollisena
ulko-ilmassa ja tulta kasvojen värin turmelijana sisässä. Vaimoni
arveli, että aikaisin nouseminen tärvelee tytärten silmiä, että
iltapäivällä työskentelemisestä nenä tulee punaiseksi, ja vakuutti,
että kädet pysyvät valkoisina ainoastaan silloin kuin ei niillä
tee mitään työtä. Ja niinpä Yrjö pojan paidat jäivätkin kesken,
ja naisväki ryhtyi jälleen neulomaan gaasejansa ja kirjaamaan
kanevoitansa. Flamboroughin tyttö parat, heidän entiset iloiset
kumppalinsa, jäivät nyt syrjään: he olivat liian vähäpätöisiä
tuttavia. Nykyään oli puheen-aineena yksinomaa ylhäisen maailman
elämä, korkeasukuisten seurat ja taidemaalaukset, kauneuden aisti,
Shakespeare, sointuvat lasit.
Olisi tämä kaikki vielä käynyt laatuun, ellei muuan mustalais-akka
olisi povauksillaan nostanut meitä ihan huipuille saakka. Tuskin oli
tuo ruskeaihoinen sibilla saapunut taloon, niin jo riensivät tytöt
minun luokseni pyytämään shillingiä kumpikin, vetääkseen hopearistin
akan kouraan. Minä olin, totta puhuen, jo väsynyt olemasta yhtämittaa
ymmärtäväisenä, ja niinpä en osannut nytkään heidän pyyntöänsä
kieltää, minua kun miellyttti nähdä heidät onnellisina. Shillingin
saivat kumpainenkin, vaikka -- se olkoon perheen kunniaksi sanottu
eivät he milloinkaan rahatta olleet, sillä kumpaisellakin oli äidiltä
saatu guinea taskussa, kannettavana sillä nimenomaisella ehdolla,
ett'ei sitä milloinkaan saa särkeä.
Oltuaan jonkun aikaa lukon takana mustalaisakan kanssa, tyttäret
palasivat, ja minä näin jo heidän silmistään, että jotain
suurenmoista heille oli ennustettu.
-- No, tyttöset, mitenkäs kävi? Virkapas, Livy, hyvätkö teit kaupat
povarin kanssa?
-- Kuules, isä hyvä! -- vastasi hän. -- Minkähän henkien kanssa hän
oikein lieneekään liitossa? Hän vakuutti kivenkovaa, ett'ei kulu
vuottakaan, niin minä joudun naimisiin squiren kanssa.
-- No niin. Entäs sinä, Sofia lapseni? kysäisin minä. -- Minkäs
miehen sinä saat?
-- Minä saan lordin, heti kuin sisareni on viettänyt häänsä squiren
kanssa.
-- Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Senkö verran te vain saittekin
kahdella shillingillä! Ette muuta kuin yhden lordin ja yhden squiren
kahdella shillingillä! Tyttö hupakot! Minä olisin puolta vähemmästä
luvannut teille prinssin ja indialaisen nabobin.
Tyttöjen uteliaisuudesta oli kumminkin varsin vakavia seurauksia.
Meillä ruvettiin näet ajattelemaan, että tähdissä on meille säädetty
jotain erinomaisen korkeata, ja niinpä jo ennakolta nautittiin
tulevasta mahtavuudesta.
Tuhansia kertoja on jo huomattu, ja minä vakuutan sen kerran vielä,
että onnellisessa toivossa eletyt hetket ovat ihanammat kuin ne,
jolloin onnea jo todella nautitaan. Edellisessä tapauksessa me
laitamme ruuat oman ruokahalumme mukaan, jälkimmäisessä ne meille
luonto laittaa.
Mahdoton on uudestaan kuvata kaikkia niitä kauniita unelmia,
joihin me itsemme uuvutimme. Me näimme jo, kuinka meidän olomme
paranemistaan paranevat, ja koska koko pitäjä vakuutti squiren olevan
rakastuneen minun tyttäreeni, niin rakastui Oliviakin häneen: tuo
tunne se puhumalla puhuttiin tyttöön. Näinä ihanina aikoina vaimoni
näki myötäänsä mitä suloisimpia unia, joita hän sitten aamulla
kertoi meille suurella juhlallisuudella ja tyyten tarkoin. Väliin
hän oli nähnyt ruumis-arkun ja pääkallon ja sen alla kaksi luuta
ristissä: se tiesi, että ennen pitkää saadaan häitä; vuoroin taas
oli tytärten taskut täynnä vaskirahoja: se oli ihan varma merkki,
että taskut vähän ajan perästä ovat pullollaan kultarahoja. Enteitä
oli tyttärillä itselläänkin. He tunsivat kummallisia suuteloita
huulillaan; he näkivät renkaita kynttilöissä; kukkaroita sävähteli
ilmaan takkavalkeasta, ja oikeita lemmenkuplia pulppuili jok'ikisen
teekupin pohjalta.
Viikon lopulla tuli lontoolaisilta ladyiltä kirje, jossa he
lähettävät meille terveisiä ja toivovat saavansa nähdä koko meidän
perheemme ensi sunnuntaina kirkolla. Koko lauantai-aamun näkyi
vaimollani ja tyttärillä olevan sen johdosta pitkiä yhteisiä
neuvotteluja. Silloin tällöin luotiin minuun katseita, jotka tiesivät
salaisia hankkeita. Minussa nousi, suoraan sanoen, kovia epäluuloja:
jotain hassua tietenkin mietitään siihen suuntaan, mitenkä huomenna
esiinnyttäisi oikein prameasti. Illalla he aloittivat sotaretkensä
minua vastaan kaikkien sääntöjen mukaan, ja vaimoni otti ollakseen
piirityksen johtajana.
Teetä juotuamme ja huomattuaan minun olevan hyvällä tuulella, he
ryhtyivät rynnäkköön.
-- Huomenna, Charles kulta, mahtaa kirkolle tulla hyvin hienoa väkeä.
-- Kukaties, -- vastasin minä, -- vaikka mitäpäs sinä siitä
huolehdit? Saarnan saatte kuulla, tulkoon sinne väkeä tai olkoon
tulematta.
-- Sitähän minä juuri toivon, -- virkkoi hän, -- mutta katsos,
kultaseni, meidän täytyy esiintyä niin sievästi kuin mahdollista,
sillä kukas sen tietää, mitä tapahtuukaan?
-- Sinun varovaisuutesi, -- vastasin minä, on kaikin puolin
kiitettävä. Sievä käytös ja esiintyminen kirkossa, sehän se minua
miellyttääkin. Rakkaus ja nöyryys, ilo ja tyyneys, sitä meiltä
vaaditaan ennen kaikkea.
-- Niin juuri! -- huudahti hän; -- sitähän minäkin. Mutta pitäähän
meidän mennä kirkolle niin sopivalla tavalla kuin suinkin eikä
niinkuin mitkä moukat.
-- Sinä olet aivan oikeassa, armaani, -- vastasin minä. -- Olin juuri
ehdottamaisillani ihan samaa. Sopiva kirkonkäynnin tapa on se, että
mennään kirkkoon niin varhain kuin mahdollista. Sitenhän saa aikaa
hurskaisin tutkistelemuksiin, ennenkuin jumalanpalvelus alkaa.
-- No mutta, Charles! -- keskeytti hän. -- Onhan se totta kaikki tuo,
mutta en minä nyt sitä. Minä tarkoitan, että meidän pitää mennä sinne
hienolla tavalla. Kirkollehan on, niinkuin tiedät, kaksi peninkulmaa,
ja minun täytyy sanoa, ett'ei minua ensinkään miellyttäisi nähdä
tyttärieni kulkea laahustavan penkkiinsä ihan palavissaan ja
tulipunaisina, niinkuin vast'ikään olisivat voittaneet palkinnon
kilpajuoksussa. Ei, kultaseni, vaan näin minä ehdotan: meillähän on
kaksi kyntöhevosta; sälkö se on ollut meidän talossa jo yhdeksän
vuotta, ja sen pari, Vaapukka, ei ole tehnyt mit'ikisen mitään
kokonaiseen kuukauteen. Laiskuuttaan vaan ovat lihonneet kumpikin.
Miks'ei ne sais tehdä työtä niinkuin mekin? Ja annas, kun Moses
hiukan siivoaa niitä ja sukii, niin ne välttävät vielä vallan hyvin,
sen minä sanon.
Minä väitin, että paljoa hienompaa on mennä jalan kuin moisilla
viheliäisillä juhdilla, sillä Vaapukka on kaihisilmä ja sälöllä ei
ole häntää. Eikä niillä ole milloinkaan ratsastettu, ja niillä on
senkin tuhannet oikut. Eikä meillä ole kuin yksi ainoa satula ja
ratsutyyny koko talossa. Kaikki nämä väitteet kumottiin, niin ett'ei
minun auttanut muuta kuin antaa perää.
Seuraavana aamuna minä huomasin heidän täydessä hommassa keräilevän
retkelle tarvittavia esineitä, mutta kun kaikki tuo näkyi kysyvän
vielä paljonkin aikaa, niin minä läksin edeltä yksinäni kirkolle.
Muut lupasivat heti tulla perässä.
Turhaan odottelin heitä tunnin verran kuoripöydän ääressä, mutta
kun ei heitä kuulunut, täytyi minun aloittaa, ja sitten toimitin
jumalanpalveluksen loppuun asti, hiukan levotonna kotiväen viipymisen
tähden. Levottomuuteni kasvoi kasvamistaan, kunnes kirkonmenot
päätettyäni läksin astumaan ajotietä, jota oli viisi peninkulmaa.
(Jalkatietä ei olisi ollut kuin kaksi.) Puolimatkassa näin kulkueen
verkalleen liikkuvan kirkolle päin: vaimoni, Moses ja pikku pojat
toisen ja tyttäret toisen hevosen seljässä. Minä tiedustelemaan syytä
heidän viipymiseensä, mutta huomasin pian heidän katseistaankin,
että heillä oli mahtanut olla senkin seitsemän vastusta matkalla.
Ensinnäkin eivät hevoset olleet tahtoneet lähteä liikkeelle
ollenkaan, kunnes mr Burchell ystävällisesti kyllä oli ruoskalla
saanut ne kulkemaan pari sataa yardia eteenpäin. Sitten olivat
vaimoni ratsutyynyn hihnat katkenneet, niin että täytyi pysähtyä
laittamaan niitä kuntoon. Senjälkeen oli toisen hevosen päähän
pistänyt seisahtua keskelle tietä, josta sitä ei saatu liikkeelle
hyvällä eikä pahalla. Tässä surkuteltavassa tilassa he paraillaan
olivat, minun saapuessani heidän luokseen. Kosk'ei kumminkaan mitään
varsinaista vahinkoa ollut tapahtunut, niin en tuota vastoinkäymistä
todellakaan kovin pahakseni pannut, sillä siinä oli minulla oleva
monta aihetta voitonriemuun ja tyttärilleni hyvä opetus nöyryyteen.