Lemmenjuttu, joka ei suurtakaan onnea ennusta, mutta josta saattaa
olla paljokin seurauksia.
Seuraavana aamuna tuli mr Burchell taaskin meille. Nuo hänen tiheät
käyntinsä eivät minua oikein miellyttäneet, ja siihen minulla oli
omat syyni, mutta enhän kumminkaan saattanut kieltää häneltä seuraa
ja sijaa takkani ääressä. Työtä hän tosin teki enemmän kuin minkä
hänen kestittämisensä maksoi, sillä ripeästi hän puuhasi yhdessä
meidän kanssamme, oli nenimmäisenä niittämässä ja päällimmäisnä
pieleksellä. Sitä paitsi oli hänellä aina jotain hauskaa sanottavana
ajan ratoksi ja työssä virvoitukseksi. Hän oli kerrassaan niin
omituinen ja järkevä, että minä pidin hänestä, nauraen ja
säälien häntä samalla. Ainoa, mikä minusta oli vastenmielistä,
oli hänen kernas silmänsä minun tyttäreeni. Hän tapasi sanoa
häntä leikillään pikku morsiamekseen, ja milloin hän kummallekin
tyttöselle nauhakimpun toi, sai Sofia aina kauniimman. En tiedä,
mikä lienee syynä ollutkaan, mutta päivä päivältä hän vaan kävi
miellyttävämmäksi, hänen älynsä esiintyi yhä loistavampana ja hänen
yksinkertaisuutensa tiesi yhä enemmän syvää elämän viisautta.
Me söimme ateriat ulkona niityllä. Pöytäliina levitettiin kahisevain
heinäin päälle, ja siinä sitä sitten istuttiin tai paremmin sanoen
loiottiin yksinkertaisen aterian ympärillä. Mr Burchell piti huolta
siitä, että kaikki olivat hilpeällä mielin. Hauskuuden lisäksi
viserteli rastaspari kilpaa läheisissä pensaissa, kesy punakerttu
tuli noukkimaan murenoita käsistä, ja jok'ainoa ääni oli kuin rauhan
kajahdusta.
-- Aina kun tällä tapaa istutaan, -- virkkoi Sofia, -- aina johtuvat
mieleeni ne kaksi lempiväistä, jotka, niinkuin mr Gay niin kauniisti
kuvailee, toisiansa syleillen kuolivat salaman iskeminä. Siinä on
jotain niin liikuttavaa tuossa kuvauksessa, että olen satakin kertaa
lukenut sen yhä uudestaan ja aina yhtä suurella ihastuksella.
-- Minun mielestäni, -- virkkoi poikani, ovat kauniimmatkin kohdat
siinä koko joukon heikommat kuin Ovidion Acis ja Galateassa.
Roomalainen runoilija osaa paremmin käyttää _vastakohtia_, ja tästä,
jos se vain taiteellisesti käsitellään, riippuu liikuttavan kuvauksen
koko voima.
-- Merkillistä, -- arveli mr Burchell, -- kuinka nuo teidän
mainitsemanne runoilijat ovat, kumpikin kotimaassansa, samalla
tavalla kehittäneet runoaistia väärään suuntaan, sullomalla säkeet
täyteen epiteetejä. Vähempikykyiset ovat huomanneet helpoksi matkia
heidän puutteitansa, ja runous Englannissa, niinkuin keisarikunnan
viimeisinä aikoina Roomassakin, ei ole muuta kuin kokoelma loistavia
kuvia, vailla suunnitelmaa ja keskinäistä yhteyttä, kokonainen jono
epiteetejä, jotka helähtävät kauniilta, mutta eivät kohota tunnetta.
Mutta, hyvä neiti, muita tässä moittiessani, te kenties katsotte
asianmukaiseksi, että annan teille tilaisuutta maksaa samalla
mitalla. Enkä minä tätä huomautusta olisi tehnytkään, ellei olisi
tarkoitukseni siten päästä esittämään tälle seuralle ballaadia,
jossa, niin virheellinen kuin se muutoin onkaan, ei ainakaan ole
edellä mainituita vikoja.
Ballaadi.
"Käy kanssain laaksoon, erakko,
Ja tuonne näytä tie,
Miss' säde tuikkain viittoaa.
Siell' armasta niin lie...
"Ma väsyksissä harhailen,
Mua painaa, uuvuttaa...
Tääll' erämaata seuraa vain
Taas uusi erämaa."
-- Ei sinne, poikain! -- vanhus huus.
-- Siell' on niin synkkää, voi!
-- Se virvatult' on pettävää.
-- Sielt' turmios ääni soi.
-- Kas tuolla mulla maja pien'.
-- Käy vieraakseni vaan!
-- On vähät siellä varat, mut
-- Ne mielin hyvin jaan.
-- Yöks sinne jää, ja minkä voi,
-- Sen talo tarjookin:
-- Olk'vuoteen, leipää, lepoa
-- Ja siunaukseinkin.
-- Tuoll' laitumilla laumat käy.
-- Ne multa rauhan saa.
-- Minua Herra armahti:
-- Niit' tahdon armahtaa.
-- Mä vuorten rintehiltä vain
-- Saan niukan ravinnon.
-- On yrtit, heelmät ruokanain,
-- Ves' juomanani on.
-- Käy, vieras, huoles heitä pois
-- Ja mustat murehet!
-- Maan lapsen tarpeet vähät on
-- Ja lyhyt-aikaiset.
Niin lempeet oli sanat nuo
Kuin kaste taivainen,
Ja nöyrin mielin matkamies
Nyt seuras mökillen.
Syvällä syliss' erämaan
Pien' mökki piilee tuo.
Ja turvan, levon rauhaisan
Se eksyneelle suo.
Ei vartijoita varastot
Vähäiset kaipaakaan:
Siell' oven aukas vieraillen
Puusalpa heikko vaan.
Jo lepoon kutsuu illansuu.
Nyt tulta takkahan!
Ja ehtoollista erakko
Käy rakentamahan.
Hän leipää, hedelmiä tuo
Hymyillen pöytähän,
Ja pitkän illan ratoksi
Satuja kertoo hän.
Ja lattialla leikkiään
Lyö kissa kehräten,
Ja sirkka laulaa raossaan,
Tuli räiskii iloinen.
Mut vieraan kasvot yhä vaan
Hymyä vaille jää.
Suru painaa häntä syvä niin...
Hän itkuun hyrähtää.
Ja syvä suru täytti myös
Erakon sydämen.
-- Mikä huoli rintaas rasittaa?
-- Oi virka, poikanen!
-- Läksitkö linnain loistavain
-- Sä huolta karkuhun?
-- Vai ystävätkö pettivät,
-- Vai petti armas sun?
-- Voi, rakkauden riemu on
-- Niin halpaa, haihtuvaa.
-- Mut kahta halvempi on hän,
-- Ken sitä armastaa.
-- On nimi vain tuo "ystävyys",
-- Se tyyten tenhoo sun,
-- Ihanaan uneen painaa, mut
-- Herättää itkuhun.
-- Ja rakkaus pelkkä hely on,
-- On lelu tyttöjen.
-- Kenties se viihtyä vielä vois
-- Pesässä kyyhkysten.
-- Hyi poika! Huoles heitä pois!
-- Älä luota naisiin! -- Sen
Kun lausui hän, niin puna nous
Jo pojan poskillen.
Ja kas! Uus kauneus elähti
Nyt vieraan kasvoihin,
Niin ihana kuin aamun koi
Ja yhtä kerkeekin.
Mitä tietää katse karttava
Ja povi aaltoisa?
Kas! Poika lempiväinen tuo
On -- impi ihana!
"Voi, kurjalle sä anteeks suo!"
Huus' impi tuskissans'.
"Tän huoneen saastutin mä, voi,
Miss' asut Herras kanss'!
"Mun tyttö raukan lempi vain
Se saattoi kulkemaan.
Ha'in rauhaa, mutta löysinkin
Mä epätoivoa vaan.
"Rannalla Tynen asuttiin
Kanss' armaan taattosein.
Kaikk' aarteet linnan säädetty
Mun oli omaksein.
"Mua kodist' armaast' ottamaan
Moni ritar' uljas riens.
Ken lemmestä, ken rikkaun vuoks
Se sinne ohjas tiens.
"Muassa muitten usein näin
Myös nuoren Edwinin,
Mut lempeään ei pukenut
Hän koskaan sanoihin.
"Varoja, valtaa vailla hän,
Ja halp' ol' pukukin,
Mut viisas, uljas oli hän --
Siks' mulle rakkahin.
"On armas aamun aurinko
Ja kaste hiljainen,
Mut armahampi Edwinin
Olj sydän herttainen
"Puu väikkyy kasteen helmissä,
Mut väikkyy hetken vaan:
Hän kaste oli, mut mua voi!
Mä väikyin hetken vaan.
"Ma liehuin kevytmiellä niin,
Mun syömen' ilkamoi:
Kun lemmen tuskaa kärsi hän,
Se mulle riemun toi.
"Hän pilkkaan vihdoin väsähtyi,
Mun jätti, ylpeän,
Ja erämaihin poistui pois
Ja siellä kuoli hän.
"Mun syyni on, ja hengelläin
Sen tahdon sovittaa:
Niin, siihen, missä lepää hän,
Ma tahdon nukahtaa.
"Näin päättyköön tää toivoton,
Tää kurja elämä,
Mun tähten' Edwin kuoli, -- nyt
Mä hänen tähtensä."
-- Luoja varjelkoon! -- huus toinen
Hänet syliins' sulkikin:
Tää hämmästyi, mut -- olikin
Sylissä Edwinin.
-- Mun Angelinan', katsohan,
-- Tunnethan, armaisen'?
-- Sun Edwinis taas kutsuttiin
-- Elohon, lempehen.
-- Lepäjä taas mun rinnallain,
-- Käy onnen nautintaan. --
"Emmehän enää, armas oi,
Eroa milloinkaan?"
-- Ei, emme koskaan! Lemmellen
-- Elämme yksin ain'.
-- Ja koska viime hetkes lyö,
-- Se mullekin lyö vain.
Tätä ballaadia näkyi Sofia kuuntelevan mielihyvällä, jopa hellin
tuntein.
Mutta äkkiä häiritsi meidän rauhaamme pyssyn laukaus aivan lähellä.
Heti sen jälkeen syöksi muuan mies pensas-aidan läpi saalistaan
noutamaan. Se oli squiren kotisaarnaaja. Hän oli ampunut yhden niitä
rastaita, jotka niin monasti olivat meidän ratoksemme laulelleet.
Niin läheinen kova laukaus oli säikäyttänyt meidän tyttäremme. Sofian
minä huomasin painautuneen peloissaan mr Burchellin syliin suojaa
hakemaan. Metsästäjä tuli esiin ja pyysi anteeksi, että oli häirinnyt
meitä, vakuuttaen, ett'ei hän tiennyt meidän olevan niin lähellä. Hän
istahti nuoremman tyttäreni viereen ja, metsämiehen tapaan, tarjosi
hänelle tän'aamuisen saaliinsa. Toinen oli jo kieltäymäisillään,
mutta salainen silmäys äidiltä sai hänet korjaamaan erehdyksensä ja
vastaan-ottamaan tarjouksen, vaikka jonkunlaisella epäröimiselläkin.
Vaimoni ei malttanut taaskaan olla ilmituomatta ylpeyttään: hän
kuiskasi näet minulle huomanneensa, kuinka Sofia oli tehnyt
kotisaarnaajaan yhtä valtavan vaikutuksen kuin Olivia squireen. Minä
puolestani luulin, ja paremmallakin syyllä, Sofian huomion kääntyneen
aivan toisaanne.
Kotisaarnaajan asiana oli tehdä meille tiedoksi, että mr Thornhill
oli hankkinut soittoniekkoja ja virvoituksia ja aikoo tänä iltana
toimittaa nuorille neitosille tanssiaiset kuutamossa nurmikolla
pappilan edustalla.
-- Täytyy tunnustaa, -- jatkoi hän, -- että minä erityisistä syistä
tahdoin olla ensimmäinen tämän sanan saatannassa. Toivon näet, että
palkinnoksi saan miss Sofian lupautumaan minun tanssikumppalikseni.
Tyttäreni vastasi, ett'ei hänellä ole mitään sitä vastaan, jos se
vaan kunnialla tapahtua taitaa.
-- Mutta kas tässä, -- lisäsi hän, katsahtaen mr Burchelliin, --
tässä on muuan gentleman, joka on ollut minun toverinani päivän
töissä, ja kohtuullistahan on, että hän tulee osalle päivän
huvituksiinkin.
Mr Burchell kiitti häntä hänen ystävällisyydestään, mutta luovutti
hänet kotisaarnaajalle, lisäten, että hänen täytyy tänä iltana astua
vielä viisi peninkulmaa erääsen taloon, jonne hänet on kutsuttu
uutisjuhlan viettoon.
Tuo kieltäytyminen tuntui minusta hiukan omituiselta. Enkä saattanut
sitäkään käsittää, kuinka minun ymmärtäväinen Sofiani saattaa noin
taloudellisesti rappiolla olevalle miehelle antaa etusijan sellaisen
rinnalla, jolla on paljoa suurempia tulevaisuuden toiveita. Mutta
samoin kuin miehet useimmiten osaavat oikeaan, naisten ansioita
arvostellessansa, samoin naisetkin usein arvostelevat meitä oikein.
Eri sukupuolet näkyvät olevan määrätyt toistensa tähystelijöiksi ja
kumpikin omalla tavallaan parhaiten pystyvän tarkastelemaan toistansa.