Uusia, ylhäissukuisia tuttavia. Parastakin toivoa seuraa usein
pettymys.
Vähän matkan päähän pappilasta oli entinen pappi laittanut
istuinpaikan orapihlajain ja kuusamojen suojaan. Siellä me, kun
ilma oli kaunis ja työt päätetty, usein istuimme yhdessä, ihaillen
illan viileässä laajaa maisemaa edessämme. Siellä juotiin välisti
teetäkin, ja silloin oli meillä aina jonkinmoiset tilapäiset kemut,
ja niitä kun sattui harvoin, aiheutui niistä yhä uutta iloa,
sillä valmistukset niihin tapahtuivat aina melkoisilla puuhilla
ja menoilla. Näissä tilaisuuksissa lukivat nuorimmat pojat meille
jotain ääneen ja saivat säännöllisesti hekin teetä, sittenkuin muut
olivat juoneet. Väliin tyttäret, vaihetuksen vuoksi, lauloivat
kitaran säestyksellä. Tällaisten pikku konserttien aikana minä läksin
vaimoni kera nurmikolle mäen rinteellä, missä kasvoi sinisiä kelloja
ja ruiskukkia. Siellä me ihastuksella haastelimme lapsistamme,
hengittäen raitista ilmaa, josta tuulahteli sekä terveyttä että
mielenrauhaa.
Täten me huomasimme, kuinka kaikkinaisilla elämän oloilla on omat
ilonsa: aamu herätti meidät aina uusiin puuhiin ja ponnistuksiin,
mutta ilta palkitsi ne mieluisilla joutohetkillä.
Syyskesästä kerran, eräänä juhlapäivänä, jonka olin määrännyt
lepopäiväksi töitten välillä, istuttiin taasen tavallisella
paikalla ulkona. Nuoret soittotaiteilijat olivat juuri aloittaneet
konserttinsa. Kesken kaikkea näimme hirven kiitävän noin
parinkymmenen askeleen päässä meistä. Läähätyksestä päättäen oli
metsästäjiä sen kintereillä.
Emme olleet ennättäneet vielä paljoakaan päivitellä eläin paran
hätää, niin jo näimme koirain ja ratsumiesten rientävän täyttä
vauhtia sen perässä.
Aikomukseni oli heti siirtyä taloon takaisin, mutta uteliaisuudesta
tai hämmästyksestä tai jostain salaisesta syystä vaimoni ja tyttäreni
eivät liikahtaneet paikoiltaankaan. Etummainen metsästäjä ratsastaa
karautti meidän ohitsemme, perässään neljä viisi muuta herraa
hevosen seljässä. Vihdoin tuli esille muuan nuori gentleman, muita
hienomman näköinen, silmäili meitä hetkisen ja pysähtyi sitten, jätti
ratsunsa palvelijalle ja lähestyi meitä. Huoleton ryhti tiesi hänessä
ylhäistä herraa. Hän ei näkynyt kaipaavan mitään esittelyä, vaan
läheni tyttäriäni, suudellakseen heitä, niinkuin konsanaankin mies,
joka on varma ystävällisestä vastaan-otosta, mutta tyttäreni olivat
jo aikaisin oppineet pelkällä katseella saamaan hämille liiallisen
rohkeuden. Silloin hän ilmoitti olevansa nimeltään Thornhill,
ympärillä olevain tilusten omistaja. Senjälkeen hän uudestaan
lähestyi suutelemaan perheen naispuolisia jäseniä, ja niin suuri
oli rikkauden ja hienon puvun voima, ett'ei hän toista kertaa enää
kieltoa saanutkaan.
Hänen käytöksensä kun oli luontevaa, vaikkapa itseensä luottavaakin,
muuttui välimme pian tuttavallisemmaksi. Huomattuaan soittimia,
hän pyysi, että hänelle suosiollisesti esitettäisiin joku laulu.
Tuollaiset tuttavuudet erisäätyisten kesken eivät minua miellytä,
ja senvuoksi annoinkin tyttärilleni epäävän merkin, mutta äiti oli
ennättänyt antaa toisen viittauksen, joka teki minun yritykseni
tyhjäksi. Ja niinpä he iloisesti hymyillen lauloivat erään Drydenin
lempilauluista. Mr Thornhill näkyi olevan erittäin hyvillään laulun
sekä valinnasta että suorittamisesta ja kävi sitten itsekin kitaraan.
Hänen laulunsa oli varsin keskinkertaista, mutta siitä huolimatta
maksoi vanhin tyttäreni hänen äskeiset kiitoksensa korkojen kanssa
takaisin, vakuuttaen, ett'ei hänen laulun-opettajansakaan ääni ole
niin voimakas kuin mr Thornhillin. Tämän mielistelyn kuultuansa,
mr Thornhill kumarsi, ja tyttäreni vastasi siihen niiauksella.
Vieras kiitteli hänen hyvää aistiansa, toinen taas mr Thornhillin
hyvää käsitystä. Tuskin he kokonaisen ihmis-iän kuluessa olisivat
saattaneet tulla sen paremmiksi tuttaviksi. Heikko äiti se oli yhtä
onnellinen hänkin ja pyysi vierasta sisään, juomaan lasillisen
karvikkoviiniä.
Koko perhe näkyi kaikin voiminsa tahtovan olla hänelle mieliksi.
Tyttäret koettivat hänen huviksensa kääntää puhetta sellaisiin
asioihin, jotka heidän mielestään olivat ajanmukaisia. Moses sitä
vastoin teki hänelle pari kolme kysymystä vanhan ajan klassikoista
ja sai palkakseen sen mielihyvän, että toinen nauroi hänelle
vasten kasvoja. Toimessa olivat pienetkin pojat ja hierautuivat
tuttavallisesti vieraan luokse. Tuskin sain parhaimmillakaan
yrityksilläni estetyksi heitä koskettelemasta ja himmentämästä
hänen takkinsa kalunoita ja nostelemasta hänen taskujensa läppiä,
nähdäkseen, mitä taskuissa on.
Illan pimetessä hän sanoi jäähyväiset, pyydettyänsä lupaa saada
tulla toistekin, ja sehän hänelle, meidän patronalle, mitä auliimmin
annettiinkin.
Heti hänen lähdettyänsä, vaimoni kutsui perheen jäsenet
neuvottelemaan päivän tapahtumista. Hänen mielestään se oli mitä
onnellisin sattuma: on hän muka nähnyt kummallisempiakin asioita,
ja selville vesille ne vaan ovat vieneet. Hän toivoi vielä sen
päivän koittavan, jolloin me saatamme pitää päätä yhtä korkealla
kuin mitkä ylhäissukuiset hyvänsä. Eikä hän saata käsittää --
siihen loppupäätökseen hän tuli, -- miks'eivät hänen tyttärensä
saattaisi joutua rikkaisin naimisiin yhtä hyvin kuin molemmat miss
Wrinkleritkin. Tämä viimeinen lause kun oli tarkoitettu minulle,
vastasin minä, ett'en minäkään sitä saata käsittää enempää kuin
sitäkään, miksikä mr Simpkins voitti arpajaisissa kymmenentuhatta
puntaa ja me tyhjää kouran täyden.
-- Charles! -- huudahti vaimoni. -- Sinun tapasi on aina masentaa
lapsia ja minua, jos me kerrankin olemme iloisella mielellä. Sano,
Sofia kulta, mitä sinä pidit uudesta vieraasta? Eikö hän sinun
mielestäsi ole hyvänluontoinen mies?
-- Kerrassaan, äiti! -- vastasi toinen. -- Hän pystyy puhumaan mistä
hyvänsä eikä joudu ymmälle milloinkaan; mitä mitättömämpi asia, sitä
enemmän on hänellä siitä sanomista, ja ennen kaikkea hän on varsin
kaunis mies.
-- Niin! -- arveli Olivia. -- Laatuun käypä mies kyllä, mutta ei hän
minua puolestani sanottavaksi miellytä: hän on niin ujostelematon ja
tunkeileva; kitaraa hän soittaa ihan kauheasti.
Molemmat viimeiset puheet minä tulkitsin ihan päinvastaisiin
suuntiin. Huomasin näet, että Sofia häntä sisimmissään halveksii yhtä
paljon kuin Olivia salaisesti ihailee.
-- Mitä hänestä arvellettekaan, lapsi kullat, virkoin minä, --
ei hän minuun edullista vaikutusta tehnyt. Epäsuhtainen ystävyys
muuttuu lopulti aina vastenmielisyydeksi. Minusta tuntuu, että hän
kaikessa luontevuudessaan kumminkin tiesi, kuinka suuri juopa hänen
ja meidän välillämme on. Paras on hakea seuraa oman säädyn piirissä.
Ei sen halveksittavampaa ihmistä kuin mies onnen-onkija, enkä
ymmärrä, miksikä ei onnen-onkija nainenkin olisi yhtä halveksittava.
Parhaimmassa tapauksessa me saamme halveksimista osaksemme, jos hänen
aikomuksensa ovat rehellisiä, mutta elleivät ole? Minua kauhistaa
jo ajatellessanikin tuota! Enhän minä tosin ole huolissani lasteni
käytöksen tähden, mutta hänen luonteessaan on jotain huolestuttavaa.
Olisin vielä puhunut enemmänkin, mutta minut keskeytti muuan squiren
palvelija, joka toi herraltansa terveisiä ja samalla palasen
metsänriistaa, ilmoittaen sen ohella, että hänen herransa saapuu
näinä päivinä meille päivällisille. Tämä otolliseen aikaan lähetetty
lahja puhui hänen edukseen paljoa tehokkaammin kuin minä olisin
osannut sanoa häntä vastaan. Siksipä en enää mitään virkkanutkaan,
tyydyin vain siihen, että olin osoittanut heille, mikä vaara on
uhkaamassa, toivoen heidän olevan niin ymmärtäväisiä, että osaavat
sen välttää. Sellaiselle siveydelle, joka alituista valvomista
vaatii, tuskin kannattaa vartijata ääreen asettaa.