Todistus siitä, kuinka vähissäkin varoissa saattaa olla onnea, joka
ei riipu oloista, vaan mielentilasta.
Uusi olopaikkamme oli tienoossa, missä maalaiset asuivat omilla
tiluksillaan. Yhtä outoa oli heille ylellisyys kuin puutekin. Kaikkia
elintarpeita oli heillä itsellään riittävästi, jonka vuoksi he
harvoin kävivät kaupungeissa ja kauppaloissa, noutamassa sellaista,
jota ilmankin toimeen tulee. Asuen kaukana sivistyneestä maailmasta,
he olivat pysyneet vanhan-aikuisissa yksinkertaisissa tavoissa. He
olivat jo pienestä, pitäin tottuneet tyytymään vähään, ja siksipä
he tuskin tiesivätkään, että kohtuullisuus on hyvä avu. Uutterasti
he tekivät työtä arkina, mutta pyhäpäiviä he pitivät lomahetkinä,
jotka on suotu lepoa ja huvitusta varten. Siellä veisattiin vielä
vanhoja jouluvirsiä, läheteltiin Valentinin päivänä lempinauhoja
talosta taloon, syötiin pannukakkuja laskiaisena, laskettiin pilaa
ensimmäisenä huhtikuussa ja hurskaasti syödä naksuteltiin pähkinöitä
Mikonpäivän aattona.
Saatuaan tietää meidän tulostamme, saapui koko naapuristo uutta
pappiansa vastaan, puhtaissa kirkkovaatteissaan, pillipiiparit ja
rumpali etunenässä. Tuliaiskemutkin oli meille valmistettu, ja
kernaasti me niihin vieraiksi kävimmekin. Ellei keskustelu siinä niin
henkevääkään ollut, niin iloista naurua ainakin riitti.
Pieni pappila sijaitsi viettävän mäen alla, takana kaunis viidakko,
edessä kirkasvesinen joki; toisella puolella niitty, toisella vihanta
keto. Minun farmissani oli vain kaksikymmentä acrea[9] erittäin hyvää
maata, josta olin edelliselle omistajalle suorittanut sata puntaa.
Ylen oli soma tämä pieni alueeni, upeine jalavineen ja siroine
pensas-aitoineen. Talo oli ainoastaan yksikerroksinen, olkikattoinen,
ja semmoisenaan varsin miellyttävän näköinen. Seinät oli sisäpuolelta
somiksi valkaistu, ja tyttäreni koristivat ne vielä omatekoisilla
piirroksillaan.
Yksi ainoa suoja toimitti sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa,
mutta sitä lämpöisempihän siinä oli olla. Ja kun siinä sitä paitsi
vallitsi hyvä järjestys, kun vadit, lautaset ja vaskiastiat aina
olivat kirkkaina ja puhtaina hyllyillä samassa rivissä, niin oli
siinä silmällekin miellyttävä näky; runsaampaa koristusta ei
osannut kaivatakaan. Paitsi tätä suojaa oli talossa vielä kolme
makuuhuonetta: yksi vaimoani ja minua varten, sen takana tyttärieni
makuuhuone ja vielä kolmas, kahdella vuoteella varustettu, muita
lapsia varten.
Tässä pienessä tasavallassa, jossa minä olin lainsäätäjänä, vallitsi
seuraava järjestys: Auringon noustessa kokoonnuttiin yhteiseen
asuinsuojaan, johon palvelija jo ennalta oli virittänyt takkavalkean.
Siellä tervehdimme toisiamme säännön mukaan, -- minä nimittäin
pidin sopivana säilyttää ulkonaisia säädyllisiä tapoja, sillä jos
kukin saisi menetellä mielinmäärin, niin joutuisivat ystävyyden
siteet höllemmälle. -- Senjälkeen laskeusimme kaikki polvillemme
kiittämään Häntä, joka meille oli jälleen uuden päivän antanut. Tämän
velvollisuuden täytettyämme minä läksin poikani kanssa tavallisille
ulkoaskareille, siksi aikaa kuin vaimoni tyttärinensä laitteli
aamiaista, joka aina valmistui määrätyllä hetkellä. Aamiainen kesti
minun määräykseni mukaan puoli tuntia ja päivällinen koko tunnin,
ja ateriain aikoina lasketeltiin viattomia pilapuheita emännän ja
tytärten kanssa tai pidin minä filosofillisia keskusteluja poikani
kanssa.
Poikani ja minä kun heräsimme auringon noustessa, niin emme koskaan
jatkaneet töitä päivänlaskun jälkeen, vaan palasimme kotia, jossa
muu perhe meitä hymyillen odotteli lämpöisen ja kirkkaan kotilieden
ääressä. Vieraita meiltä ei puuttunut: välisti pistäysi farmari
Flamborough, puhelias naapuri, vuoroin sokea pillipiipari maistamaan
meidän karvikkoviiniä, jonka sekä resepti että maine oli säilynyt
meillä entisellään. Monella muotoa nämä kunnon miehet huvittivat
meitä, toinen soitti ja toinen lauloi somia ballaadeja, sellaisia
kuin "Johnny Armstrongin viimeinen tervehdys" tai "Julmasta
Barbara Allenista." Päivä päätettiin niinkuin oli aloitettukin.
Nuorimpien poikain tehtävänä oli lukea päivän raamatunteksti, ja ken
äänekkäämmin, selvemmin ja parhaiten luki, se sai sunnuntaina panna
puoli pennyä vaivaisten haaviin.
Sunnuntain koittaessa alkoi naisväen pukeutuminen ja koristeleiminen,
ja voimattomia silloin olivat kaikki minun säätämäni pukuasetukset.
Luulin kyllä, että minun saarnani elämänkoreutta vastaan olivat
hillinneet tyttärieni turhamaisuuden, mutta yhä vaan huomasin heidän
salaisesti pysyvän entisessä koristelemisen halussa: aina heille vaan
olivat mieluisia pitsit ja nauhat ja nyörit ja soljet. Vaimonikin
oli yhä edelleen ihastunut tulipunaiseen paduasilkkiseen leninkiinsä
siitä saakka kuin minä ennen vanhaan olin kerran tullut sanoneeksi,
että se sopii hänellen vallan hyvin.
Ensimmäisenä sunnuntaina varsinkin heidän käytöksensä loukkasi minua
kovin. Olin edellisenä iltana jo pyytänyt heitä olemaan varhain
aamulla valmiina, minä kun tahdon joutua kirkkoon hyvissä ajoin ennen
seurakuntaa. Täsmälleen he käskyni täyttivätkin. Mutta aamiaiselle
tultuani huomasin vaimoni ja tyttärieni pukeutuneen täyteen entiseen
juhla-asuunsa: tukka oli kankeana pomadasta, kasvoilla korutäpliä
ja liepeissä laahukset, jotka kahisivat, kun hiukankin liikahti.
En saattanut olla myhähtämättä, nähdessäni mointa turhamaisuutta
varsinkin vaimossani, jolta olisin odottanut enemmän ymmärrystä.
Tässä pulmassa oli minulla vain yksi neuvo jäljellä. Varsin vakavan
näköisenä minä pyysin poikani käskemään vaunut kuistin eteen.
Tyttäret hämmästyivät sellaista määräystä, mutta minä uudistin sen
entistä juhlallisemmin.
-- Mitäs pilaa tuo nyt on! -- huudahti vaimoni. -- Saattaahan sinne
vallan hyvin mennä jalkaisinkin: ei meidän tarvitse vaunuissa ajaa.
-- Erehdystä, lapsi kulta! -- vastasin minä. -- Nyt niitä vaunuja
tarvitaankin, sillä jos me näissä koruissa menisimme jalkaisin
kirkolle, niin kylän lapset ne kirkuen perässä juoksisi.
-- Vai niin! -- virkkoi vaimoni. -- Minäpä luulin, että sinun,
rakas Charles,[10] olisi mieluista nähdä lapsesi sievinä ja somina
ympärilläsi.
-- Niin sievinä ja somina kuin suinkin keskeytin minä; -- sitä
rakkaampia te minulle olette; mutta tuo tuollainen ei ole sievyyttä
eikä somuutta, se on turhamaista koristelua. Nuo röyhykset ja
rinnukset ja korutäplät saavat aikaan sen, että kaikki naapurin
naisväki rupeaa meitä vihaamaan. Ei, lapsi kullat, -- jatkoin minä
vakavammin, nuo tamineet pitää muuttaa yksinkertaisempaan kuosiin,
sillä koristeleminen ei sovi meille, joilla ei ole varoja säädynkään
mukaiseen pukuun. En tiedä, sopinevatko tuollaiset hesut ja hetaleet
rikkaillekaan, kun ajattelee, että turhamaisten koristeiden hinnalla,
kohtuullisenkin laskun mukaan, köyhäin alastomuus kylläkin saisi
verhon ylleen.
Tämä huomautus oli osunut oikeaan: tyynellä mielin he heti kohta
menivät muuttamaan pukuansa. Ja seuraavana päivänä minä mielikseni
huomasin tyttärieni, kenenkään pyytämättä, leikkelevän liepeistänsä
kirkkoliivejä Dickille ja Billille, nuoremmille pojilleni,[11] ja,
mikä vielä hauskempaa, heidän leninkinsä tulivat siten entistään
somemmiksi.