Muutto. Lopulti käy tavallisesti selville, että ihminen on oman
onnensa seppä.
Meidän perheen ainoana toivona oli nyt, että sanoma meitä
kohdanneesta iskusta oli pahan-ilkistä tai ennen-aikaista huhua.
Mutta pian sain asiamieheltäni kaupungista kirjeen, joka vahvisti
todeksi koko asian. Itse puolestani olisin kyllä kestänyt omaisuuteni
menettämisen, mutta minua huolestutti perheeni, joka ei ollut
kasvatettu sietämään ihmisten ylenkatseen tuottamaa nöyryytystä.
Kului pari viikkoa, ennenkuin yritin käydä heidän suruansa
suistamaan, sillä ennen-aikainen lohdutus se vain lisää tuskaa.
Sillä välin koetin keksiä keinoja perheeni toimeentulolle. Vihdoin
tarjottiin minulle kaukaisessa seudussa pieni seurakunta, jossa oli
oleva palkkaa viisitoista puntaa vuodessa, ja jossa häiritsemättä
saisin pysyä mielipiteissäni. Ilomielin suostuin tarjoukseen ja
päätin, tuloja lisätäkseni, ottaa vuokralle pienen maatilan.
Tämän päätöksen tehtyäni, oli lähinnä huolena kerätä kokoon
loput omaisuuttani. Kaikki velat maksettuani, oli minulla
neljästäkymmenestä tuhannesta punnasta jäljellä enää neljäsataa.
Tärkein tehtäväni oli nyt saada perheeni entinen ylpeys taivutetuksi
alas nykyisten olojen tasalle, sillä -- sen kyllä tiesin --
korskeileva köyhyys on mitä viheliäisintä.
-- Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, -- lausuin minä, -- ett'ei
taitavinkaan menettely olisi voinut estää tätä onnettomuutta, mutta
nyt saatamme, taitavasti menetellen, torjua sen seurauksia. Me olemme
nyt köyhiä, armaani, ja meidän pitää ymmärtää mukautua nöyryytettyyn
tilaamme. Meidän täytyy nyt nurkumatta luopua ylellisyydestä, joka
niin monen on saattanut kurjuuteen, ja hakea yksinkertaisissa oloissa
sitä rauhaa, jossa kaikki saattavat olla onnellisia. Köyhät elävät
tyytyväisinä ilman meidän apuamme; emmekö me sitten oppisi elämään
ilman heidän apuansa? Niin, lapset, meidän on tästä hetkestä alkaen
luopuminen kaikista ylhäisten vaatimuksista. Meillä riittää varoja
sen verran vielä, että voimme olla onnellisia, jos ymmärtäväisiä
olemme. Rikkaita emme ole; olkaamme sen sijaan tyytyväisiä.
Vanhimman poikani, joka oli käynyt opinnoilla yliopistossa, päätin
lähettää kaupunkiin hankkimaan tulonlisiä sekä meille että itselleen.
Ystävistä ja perheistä eroaminen on kenties tuskallisinta, minkä
köyhyys mukanaan tuo.
Päivä läheni, jolloin meidän oli määrä ensi kertaa hajaantua.
Poikani sanoi jäähyväiset äidilleen ja muille perheenjäsenille,
jotka kyynelöiden häntä syleilivät ja suutelivat. Viimeksi hän tuli
pyytämään minulta siunausta. Sen minä annoinkin hänelle kaikesta
sydämestäni. Tämä siunaus ja viisi guineata[6] oli ainoa isän
perintö, mikä minulta hänelle riitti.
-- Poikani! -- lausuin minä. -- Sinä lähdet nyt Lontoosen jalkaisin,
samaan tapaan kuin Hooker vainaakin, suuri esi-isäsi, ennen sinua
vaelsi. Ota minulta sama ratsu, minkä hyvä piispa Jewel antoi hänelle
mukaan, tämä sauva. Ja ota tämä kirja ratoksesi matkalle; nämä kaksi
riviä siinä ovat miljonan arvoiset: _"Minä olin nuori ja vanhennuin,
ja en ikänä nähnyt vanhurskasta hyljätyksi enkä hänen siemenensä
kerjäävän leipää."_ Tämä olkoon lohdutuksena sinun matkoillasi. Mene,
poikani, ja millainen lieneekään osasi, käy kotona kerran vuodessa.
Ole rohkealla mielin ja jää hyvästi.
Hän kun oli rehellinen ja kunnon poika, en ollut ensinkään
huolissani, lähettäessäni häntä näin alastonna maailman näyttämölle,
sillä minä olin vakuutettu hänen näyttelevän siellä hyvää roolia,
joko voitettuna tai voittajana.
Muutaman päivän perästä tapahtui meidän muittenkin siirtyminen
kotoa pois. Raskasta oli jättää se seutu, missä niin monta
rauhan hetkeä olimme saaneet nauttia. Ei siinä lujinkaan mieli
jaksanut kyyneliä pidättää. Sitä paitsi tuo seitsemänkymmenen
peninkulman matka[7] sellaiselle perheelle, joka ei siihen saakka
ollut vielä kymmentäkään matkustanut kotoa kauemmas, oli omiansa
herättämään meissä levottomuutta. Ja sitäkin apeammaksi kävi mieli,
kun pitäjän köyhät, valittaen ja vaikeroiden saattoivat meitä
muutaman peninkulman. Päästyämme ensimmäisenä päivänä onnellisesti
kolmenkymmenen peninkulman päähän tulevasta olopaikastamme, jäimme
yöksi vähäpätöiseen majataloon eräässä kylässä maantien varrella.
Saatuamme huoneen, minä tapani mukaan pyysin isäntää seuraksi meille,
ja siihen hän mielellään suostuikin, sillä olihan hänenkin osansa
tuleva lisäksi huomiseen laskuun. Hän se sitä paitsi tunsi koko
sen paikkakunnan, minne minä olin siirtymässä, varsinkin squire
Thornhillin,[8] joka oli minut kutsunut papiksi omistamallensa
kirkkoalueelle ja asui moniaan peninkulman päässä tästä. Tämä herra
oli isännän puheen mukaan mies, joka ei maailmassa juuri muusta
välittänyt kuin huvituksista ja oli liiatenkin kiintynyt kauniimpaan
sukupuoleen. Ei niin kunnollista naista, että pystyisi vastustamaan
hänen väsymättömiä vehkeitään, kertoi isäntä, ja tuskin on, lisäsi
hän, kymmenen peninkulman alalla sitä vuokraajan tytärtä, joka
ei olisi saanut kokea hänen kujeittensa onnistumista ja hänen
uskottomuuttaan. Minut tällainen kertomus pani joissain määrin
huolehtimaan, mutta kokonaan toisin se vaikutti tyttäriin: heillä
ihan kasvot loistivat tulevan voitonriemun toivosta. Vaimoni ei ollut
vähemmin hyvillänsä hänkään, lujasti kun luotti tytärtensä suloihin
ja siveyteen.
Näitä seikkoja miettiessämme astui emäntä huoneesen, ilmoittaen,
että se vieras, joka on asunut heillä kaksi päivää, ei jaksa maksaa
laskuansa, ei sano olevan rahaa.
-- Eikö! -- huudahti isäntä. -- Se on mahdotonta! Vastahan hän
eilispäivänä antoi piiskurille kolme guineata, jotta armahtaisi
vanhaa virkaheittoa sotamiestä, joka oli varastanut koiran ja siitä
syystä tuomittu kujanjuoksuun kylän kautta.
Kun emäntä yhä vaan pysyi väitteessään, vannoi isäntä kiristävänsä
omansa tavalla tai toisella takaisin ja oli juuri lähtemäisillään
ulos, mutta minä pidätin hänet ja pyysin esittämään itseäni tuolle
oudolle vieraalle, joka oli osoittanut niin suurta laupeutta
lähimmäistänsä kohtaan. Hän suostui siihen ja saattoi vieraan
sisään. Tämä oli noin kolmekymmentä vuotta vanha gentleman, solakka
herra, yllään nuttu, joka näkyi olleen aikoinaan kultakalunoilla
kirjailtu. Kasvojen piirteet tiesivät syvää mietintää; jotain kuivaa
ja kulmikasta oli hänen olennossaan; mielistelyä hän ei näkynyt
ymmärtävän tai halveksi sellaista.
Isännän lähdettyä huoneesta, minä en saattanut olla lausumatta
osan-ottoani kunnon miestä kohtaan, joka on joutunut tällaiseen
pulaan, ja tarjosin hänelle kukkaroni.
-- Minä otan tarjouksenne vastaan, arvoisa herra, kaikesta
sydämestäni, -- lausui hän. -- Kovin olin ajattelematon, antaessani
pois viimeiset rahani, mutta mieleni on hyvä, kun siten sain nähdä,
että vielä on olemassa teidän kaltaisianne miehiä. Pyytäisin vain
sitä ennen saada tietää minun hyväntekijäni nimen ja asuinpaikan,
voidakseni suorittaa hänelle velkani niin pian kuin mahdollista.
Minä ilmoitin hänelle sekä nimeni että äskeiset vastoinkäymiseni kuin
myös seudun, minne olen siirtymässä.
-- Sehän sopii paremmin kuin olisi osannut odottaakaan! -- huudahti
hän, -- sillä minullakin on matka sinnepäin. Täällä olen viipynyt
kaksi päivää tulvain tähden, mutta huomenna toivoakseni pääsemme
kyllä kulkemaan.
Minä vakuutin olevani hyvilläni hänen seurastaan, ja minun sekä
vaimoni ja tytärteni yhteisestä pyynnöstä hän suostui jäämään
illalliselle meidän kanssamme. Vieraan puhelut olivat sekä hauskoja
että opettavaisia, ja minä olisin kernaasti haastellut hänen kanssaan
kauemminkin, mutta ilta oli jo kulunut myöhäksi, ja meidän täytyi
käydä levolle, hankkiaksemme voimia huomispäivän matkan varalle.
Huomenissa lähdettiin yhdessä liikkeelle. Meikäläiset kulkivat
ratsain, mutta mr Burchell -- se oli matkakumppalimme nimi -- astui
jalan tienviereistä polkua, sanoen leikillään, että koska me olemme
niin huonoja ratsastajia, niin hän ei tahdo jättää meitä jäljelle.
Koska joki oli yhä vieläkin tulvillaan, täytyi meidän palkata
opas. Hän kulki matkueen etunenässä, mr Burchell ja minä astuimme
viimeisinä. Matkan vaivoja me koetimme lieventää filosofillisilla
keskusteluilla, joihin hän näkyi olevan täysin perehtynyt. Kovin
minua kummastutti se seikka, että hän, vaikka oli lainannut minulta
rahoja, kumminkin puolusti mielipiteitään niin itsepintaisesti,
ikäänkuin olisi ollut minun patronani.
Tuon tuostakin hän selitti, kenenkä oma mikin maatila tien varrella
oli.
-- Tuo tuolla, -- sanoi hän, osoittaen erästä varsin komeata taloa
jonkun matkan päässä, -- on mr Thornhillin talo. Sen omistaja on
muuan nuori gentleman, varsin rikas mies. Hän on tosin kokonaan
riippuvainen sedästään, sir William Thornhillista, joka itse tyytyy
sangen vähään ja elää enimmäkseen kaupungissa.
-- Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Onko minun nuoren patronani setä
se mies, joka on niin laajalti tuttu hyvistä avuistaan, ylevästä
mielestään ja omituisuuksistaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että
sir William Thornhill on jaloimpia ja samalla kummallisimpia miehiä
koko kuningaskunnassa, kauttaaltaan hyväntahtoinen herra.
-- Kenties vähän liiaksikin, -- arveli mr Burchell. -- Nuorempana hän
ainakin oli ylenmäärin hyväntahtoinen. Hänellä oli ankarat intohimot,
ja koska ne kaikki olivat siveellistä laatua, niin liittyi niihin
jotain hyvin romantillista. Aikaisin jo miellyttyänsä sekä sotilaan
että tiedemiehen toimiin, hän ennen pitkää kunnostikin itsensä
armeijassa ja sai jonkun verran mainetta oppineitten joukossa.
Koska hännystely aina kulkee kunnianhimoisten ihmisten jäljissä,
sellaiset kun juuri ovat ylistyksille herkät, niin oli hänelläkin
alati ympärillään joukko miehiä, jotka toivat näkyviin ainoastaan
yhden puolen luonnettansa, niin että hän myötätuntoisuudessansa
muita kohtaan laiminlöi omat etunsa. Hän rakasti kaikkia ihmisiä,
sillä onnelliset olot estivät häntä näkemästä, että joukossa on
konniakin. Lääkärit kertovat sellaisesta taudista, jossa koko ruumis
on niin sanomattoman hellä, että pieninkin kosketus tekee kipeätä.
Mitä muut täten ruumiillisesti kärsivät, sitä hän kärsi henkisesti.
Pieninkin hätä, joko todellinen tai luuloteltu, koski häneen ihan
sisimpiä myöten, ja sairasmielisellä hellätuntoisuudella hän kärsi
muitten tuskia. Tämä saattoi hänet hyvin auliiksi, ja niinpä on
helppo ymmärtää, että hänen ympärillään oli yltä kyllin mankujoita.
Anteliaisuus alkoi tehdä lovia hänen omaisuuteensa, vaikk'ei hänen
hyväntahtoisuuteensa: tämä näytti yhä vaan lisääntyvän, mikäli
omaisuus hupeni. Ajattelemattomuus kasvoi tasakättä köyhyyden kera.
Hänen puheensa olivat viisaan miehen puheita, mutta työt hupsun
töitä. Kun tunkeilevaisuus oli viimein käynyt kovin suureksi, niin
ett'ei hän enää voinut täyttää kaikkia pyyntöjä, silloin hän rupesi
_rahan_ asemesta antamaan _lupauksia_. Siinä kaikki, mihin hän
kykeni, eikä hän vieläkään saattanut pahoittaa kenenkään mieltä
kiellollansa. Sillä tavoin hän sai niskoilleen koko joukon väkeä,
joitten täytyi lopultikin joutua pettymykseen, niin mielellään
kuin hän olisi heitä auttanutkin. Jonkun aikaa nämä riippuivat
hänessä vielä kiinni, mutta hylkäsivät hänet sitten, sadatellen
ja halveksien, niinkuin hän ansaitsikin. Samassa määrin kuin
muitten kunnioitus häntä kohtaan väheni, samassa määrin hän rupesi
halveksimaan omaa itseänsä. Heidän imartelunsa olivat tähän saakka
kannatelleet hänen mielensä rohkeutta, mutta nyt, kun tämä tuki oli
otettu pois, ei hänellä ollut iloa sydämensä hyväksymisestä, hän
kun ei ollut koskaan oppinut sydäntänsä kunnioittamaan. Maailma
alkoi esiintyä hänelle toisellaisena; ystäväin entinen mielistely
rupesi kutistumaan pelkäksi myöntämiseksi, myöntäminen pukeutui
pian ystävällisen kehoituksen muotoon, ja kun kehoitusta ei
noudatettu, syntyi moitteita. Hän huomasi, että sellaiset ystävät,
joita hyväntekeväisyys oli kerännyt hänen ympärilleen, ovat varsin
vähän-arvoisia. Hän huomasi, että jos toisen sydäntä omakseen
tahtoo, pitää hänelle antaa oma sydämensä. Minä huomasin nyt, että...
että... niin, mitäs minä aioin kertoakaan?... Sanalla sanoen,
hyvä herra: hän päätti ruveta taas kunnioittamaan omaa itseänsä ja
teki suunnitelman, millä saada rappeutunut omaisuutensa jälleen
entiselleen. Siinä tarkoituksessa hän, omituinen kun oli, vaelsi
jalkaisin halki Europan, ja vaikk'ei hän ole kuin kolmekymmentä
vuotta vanha, on hänen taloudellinen asemansa parempi kuin koskaan
ennen. Hänen anteliaisuutensa on nyt järkevämpää ja kohtuullisempaa;
mutta yhä edelleenkin hän on luonteeltaan oikullinen, ja yhä vieläkin
hänen suurimpana huvituksenaan on tehdä hyvää peräti omituisella
tavalla.
Minä olin niin kokonaan kiintynyt mr Burchellin kertomukseen, että
tuskin tulin katsoneeksi eteenpäin, kunnes äkkiä kuulin omaisteni
huutoja. Katsahdettuani ympärilleni, huomasin nuorimman tyttäreni
olevan keskellä vuolasta virtaa. Hän oli pudonnut hevosen seljästä
ja taisteli parhaillaan virtaa vasten. Kahdesti hän jo vaipui
veden alle, mutta minä olin niin hämmästynyt, ett'en kyennyt
ajattelemaankaan hänen pelastamistansa. Ehdottomasti hän olisi ollut
hukassa, ellei minun matkatoverini, vaaran huomattuansa, olisi
silmänräpäyksessä syössyt veteen ja suurella vaivalla pelastanut
häntä joen toiselle rannalle.
Hiukan ylempänä pääsimme me muutkin virran yli, jossa nyt yhdessä
tyttäreni kanssa lausuimme sydämelliset kiitoksemme pelastajalle.
Tyttäreni kiitollisuutta on helpompi kuvailla mielessään kuin sanoin
kertoa. Hän kiitti enemmän katseilla kuin sanoilla, yhä edelleen
nojautuen hänen käsivarteensa, ikäänkuin vieläkin apua odotellen.
Vaimonikin toivoi saavansa joskus tilaisuuden palkita häntä meidän
omassa kodissamme.
Poikkesimme sitten lähimpään majataloon ja söimme siellä yhdessä
päivällistä. Siitä kääntyi mr Burchellin tie toiselle suunnalle, ja
hän sanoi meille jäähyväiset.
Me läksimme jatkamaan matkaamme. Tiellä minun vaimoni virkkoi
minulle, että mr Burchell miellyttää häntä suuresti, ja vakuutti,
että jos vaan se mies syntyperänsä ja varallisuutensa puolesta on
mahdollinen pyytämään vaimoa meidän perheestä, niin ei hän puolestaan
sen sopivampaa vävyä toista tiedä ketään. Minä en saattanut olla
myhähtämättä, kuullessani vaimoni puhuvan noin korkealentoisesti,
mutta enpä milloinkaan pannut kovin pahakseni moisia viattomia onnen
haaveiluja.