Kovan onnen kohtauksia perheessä. -- Onnen antimien menettäminen
vahvistaa vain oikeamielisen ihmisen itsetuntoa.
Maalliset toimet talossa olivat pääasiallisesti vaimoni huolena,
henkiset yksinomaa minun hallussani. Tulot virastani, jotka nousivat
noin viiteenneljättä puntaan vuodessa, minä lahjoitin papiston
leskille ja orvoille meidän hiippakunnassa. Minulla kun oli itselläni
omaisuutta kyllä, ei minun tarvinnut murehtia toimeentulostani.
Tunsinpa salaista mielihyvääkin, saadessani täyttää velvollisuuteni
palkatta. Senvuoksi olin päättänyt hoitaa virkaani ilman apulaista ja
päästä personallisesti tuntemaan jokaisen seurakuntalaiseni. Naineita
miehiä minä kehoitin pysymään kohtuudessa, naimattomia nuorukaisia
menemään naimisiin, ja niinpä muutaman vuoden perästä oli yleisenä
sananpartena, että Wakefieldissa on kolme kovaa puutetta: papilta
puuttuu ylpeyttä, nuorilta miehiltä vaimoja ja krouveilta vieraita.
Avioliitto oli aina ollut minulle mieluisimpia puheen-aineita, ja
monta saarnaa minä kirjoitinkin onnellisen avioliiton ylistykseksi.
Yhteen kohtaan varsinkin minä siinä kiinnyin: väitin näet, samoin
kuin Whistonkin, ett'ei Englannin kirkon papin sovi vaimonsa kuoltua
mennä uusiin naimisiin. Sanalla sanoen, otin tehtäväkseni esiintyä
ankarana monogamistina.
Olin jo aikaisin takertunut väittelyihin tästä tärkeästä asiasta,
josta niin monta paksua nidosta on kirjoitettu. Julkaisin siitä
itsekin muutamia kirjasia. Ei niitä montakaan kaupaksi mennyt, mutta
minä lohdutin itseäni sillä, että tulihan edes joku asian-ymmärtävä
lukeneeksi niitä. Yksi ja toinen ystävä piti tätä intoilemista
heikkona puolena minussa, mutta voi! eivätpä he olleet tätä asiata
niin kauan ja niin syvälti mietiskelleetkään kuin minä. Mitä enemmän
minä sitä ajattelin, sitä tärkeämmältä se mielestäni tuntui.
Meninpä periaatteissani askelta kauemmaksikin kuin Whiston: hän oli
vaimonsa hautakiveen piirrättänyt, että vainaja oli ollut William
Whistonin _ainoa_ vaimo; minä sepitin jo vaimoni eläissä samallaisen
hautakirjoituksen, jossa puhutaan hänen ymmärtäväisyydestään,
säästäväisyydestään ja kuuliaisuudestaan kuolemaan asti. Tämä
piirrettiin kauniilla kirjaimilla ja pantiin komeissa puitteissa
kaminin olalle, jossa siitä oli paljonkin hyötyä. Se huomautti
vaimolleni, mitä velvollisuuksia hänellä on minua kohtaan, ja kuinka
uskollinen minä olen hänelle; se kehoitti häntä toimimaan niin,
ett'ei ihmisillä olisi hänestä muuta kuin hyvää puhuttavana, ja
muistutti häntä alati kuolemasta.
Tämä alinomainen avioliiton ylistäminen se kaiketi vaikutti sen,
että vanhin poikani, yliopistosta palattuansa, rupesi katselemaan
erään lähiseudulla asuvan papin tytärtä. Tällä papilla oli korkea
hengellinen virka-arvo ja niin hyvä taloudellinenkin asema, että
tyttärellä oli melkoiset myötäjäiset odotettavissa. Mutta tämä oli
vähin neidon edullisia puolia. Kaikki ihmiset, kahta tytärtäni lukuun
ottamatta, kehuivat miss Arabella Wilmotia kerrassaan kauniiksi
immeksi. Hän oli niin nuori, terve, kukoistava, kasvojen iho niin
helakan kuultava, katse niin henkevä, ett'ei vanhakaan saattanut
kylmäkiskoisesti häntä katsella. Mr Wilmot,[4] kuultuaan, että
minäkin kykenen säätämään pojalleni melkoisen summan, oli nuorten
liittoon taipuvainen. Ja siitä pitäin elivät molemmat perhekunnat
kaikessa sovussa, niinkuin konsanaankin ne, joista pian tulee
läheisiä sukulaisia.
Kokemuksesta jo tietäen, että kihloissa-olo on onnellisinta aikaa
elämässä, minä mielellänikin pitkitin tätä aikaa, ja monenmoiset
yhteiset huvitukset näyttivät vaan päivä päivältä yhä enemmän
kiinnittävän rakastuneita toisiinsa. Aamulla tavallisesti herättiin
soitonsäveliin, ja kauniilla ilmalla lähdettiin ratsain metsästämään.
Aamiaisen ja päivällisen välinen aika meni naisilta pukeutumiseen
ja lukemiseen: tavallisesti he lukivat yhden sivun ja peilailivat
itseänsä sitten, ja tämä -- se täytyy filosofienkin myöntää -- oli
useinkin se kauniin sivu.
Päivällispöydässä oli vaimoni puheenjohtajana. Hän kun tahtoi,
äidiltään perimänsä tavan mukaan, omin käsin leikellä annokset
kullekin, saimme me kuulla jok'ainoan ruokalajin historian.
Estääkseni päivällisen jälkeen naisia lähtemästä pois, käskin
tavallisesti siirtää pöydän syrjään, ja usein silloin tyttäret,
musikkiopettajansa avulla, pitivät meille oikeita konsertteja.
Kävelyretkiin, teenjuontiin, panttileikkeihin kului sitten loput
päivää. Kortinlyöntiin ei tarvinnut koskaan turvautua. Minä vihasin
kaikkea muutakin rahapeliä, paitsi puffi- eli triktraklautaa, jota
välistä pelasimme vanhan ystäväni kanssa kahden pennyn panoksilla.[5]
Näin kului muutamia kuukausia, kunnes arveltiin parhaaksi määrätä
hääpäivä, jota jo nuoretkin näkyivät hartaasti halajavan. Minun
ei tarvitse ruveta kuvailemaan vaimoni hyörimistä ja pyörimistä
häitten valmisteluissa eikä tyttärienikään salaperäisiä silmäyksiä.
Minun huomioni oli sitä paitsi nyt kiintynyt kokonaan toisaalle:
valmistelin näet painoon erästä kirjoitusta, lempiaatettani
puolustaakseni. Minä kun pidin tätä kirjoitustani mestariteoksena
sekä todisteluun että stiiliin nähden, niin en malttanut sydämeni
ylpeydessä olla näyttämättä sitä vanhalle ystävälleni, mr Wilmotille,
jonka hyväksyvää lausuntoa en lainkaan osannut epäillä. Mutta
liianpa myöhään huomasin hänen olevan sielustaan ja sydämestään
aivan päinvastaista mielipidettä, eikä kummakaan, hän kun paraillaan
kosiskeli itselleen neljättä vaimoa. Tuosta syntyi -- arvaahan
sen -- jotenkin kiivas väittely, joka oli vähällä tehdä tyhjäksi
puuhanalaiset häät. Päätettiin kumminkin ottaa asia perinpohjaisen
harkinnan alaiseksi häitten aattona.
Keskustelu oli innokasta puolelta sekä toiselta. Hän syytti minua
vääräuskoiseksi; minä työnsin syytöksen takaisin ja -- sana sanasta,
kaksi paraasta. Väittelyn ollessa kuumimmillaan, tuli muuan
sukulainen kutsumaan minua ulos. Huolestuneen näköisenä hän kehoitti
minua lopettamaan kiistat ainakin siksi kunnes poikani häät on
pidetty.
-- Myöntäkää hänen olevan aviomiehen, koska hän niin tahtoo.
-- Mitenkä? -- huudahdin minä. -- Ettäkö antaisin perää oikeassa
asiassa? Myöntää hänen tekevän oikein, kun vast'ikään olen saanut
hänelle selväksi, että hänen väitteensä on melkein sulaa hulluutta?
Ennen minä luovun omaisuudestani kuin periaatteestani.
-- Mieleni on paha, -- vastasi ystävä, mutta minun täytyy ilmoittaa
teille, että teidän omaisuutenne on melkein ollutta ja mennyttä. Se
kauppias kaupungissa, jonka huostaan te olitte uskoneet varanne, on
mennyt karkuteille, välttääkseen konkurssia, ja luultava on, ett'ei
saamamiehille jää shillingiäkään puntaa kohti. Säästääkseni teitä
ja perhettänne, aioin ilmoittaa tämän ikävän uutisen vasta häitten
jäljestä, mutta nyt se kenties hiukan hillitsee väittely-intoanne.
Kaiketi olette siksi ymmärtäväinen, että huomaatte parhaaksi olla
puhumatta asiasta yhtään mitään, ainakin siksi kunnes poikanne on
saanut nuoren vaimonsa omaisuuden turvalliseen paikkaan.
-- Vai niin! -- virkoin minä. -- Jos se, mitä sanoitte, on totta,
ja jos minusta nyt tulee kerjäläinen, niin en minä silti roistoksi
rupea, joka periaatteistaan moisen syyn takia luopuu. Minä menen heti
paikalla sisään ilmoittamaan, millä kannalla minun asiani ovat, ja
mitä taas minun väitteeseni tulee, niin otan takaisin senkin vähän,
mitä tuolle vanhalle herralle olin antanut perää, enkä myönnä hänen
olevan aviomiehen, en tämän sanan pienimmässäkään merkityksessä.
Ei tulisi loppua lainkaan, jos rupeaisin kuvailemaan, kuinka
erillaisen vaikutuksen minun ilmoitukseni teki kumpaankin perheesen.
Mutta rakastuneitten tuskaan ei muitten tunteita käy vertaaminenkaan.
Mr Wilmot, joka jo ennenkin oli näyttänyt olevansa taipuvainen kaupan
purkamiseen, teki tämän iskun jälleen empimättä lopullisen päätöksen.
Yksi avu hänessä oli täydessä voimassa, ja se oli käytännöllinen äly,
liiankin usein ainoa, mikä meissä vielä on jäljellä, kun olemme jo
kahdennella kahdeksatta.