Perhe Wakefieldissa.[1] Yhtäläisyyttä ihmisissä sekä mielipiteissä.
Aina minä olen ollut sitä mieltä, että kunnon mies, jolla on vaimo ja
paljo lapsia, tekee enemmän hyötyä kuin se, joka edelleen naimatonna
elää ja väkiluvusta vaan puhella osaa. Ja niinpä minä, tuskin
vuottakaan virassa oltuani, rupesin täydellä todella miettimään
avioliittoa ja katselemaan itselleni vaimoa, niinkuin vaimonikin
valitsi kangasta häähameesen: ei siinä katsottu, mikä olisi koreata
päältä nähden, vaan mikä laadultaan lujaa.
Hän olikin -- se minun on myöntäminen sävyisä ja ahkera ihminen,
ja mitä taas hyvään kasvatukseen tulee, ei maalla montakaan naista
ollut häntä etevämpää. Hän pystyi lukemaan mitä englanninkielistä
kirjaa hyvänsä, kovinkaan paljoa tavailematta,[2] mutta vihanneksien
suolaamisessa ja hedelmäin säilöönpanossa ja keittotaidossa ei
hänellä ollut vertaistansa ensinkään. Kehui hän olevansa erinomaisen
kekseliäs emäntäkin, vaikk'en minä milloinkaan huomannut meidän talon
tulleen yhtään rikkaammaksi mistään hänen keksinnöistänsä.
Me rakastimme kumminkin toisiamme kaikesta sydämestä, ja
molemmanpuolinen hellyys se kasvoi kasvamistaan vuodesta vuoteen.
Eikä toden totta ollutkaan meillä mitään syytä suuttua maailmaan
tai toisiimme. Meillä oli sievä asunto kauniissa seudussa ja hyvät
naapurit. Aika kului mieltä ylentävissä haasteluissa tai hauskoissa
maalaishuvituksissa. Käytiin vieraisilla rikkaissa naapureissa
ja avusteltiin köyhiä. Ei meidän tarvinnut kovia kohtaloniskuja
peljätä eikä rasituksia kestää. Minkä meillä vaiheita oli, kaikki ne
kotilieden ääressä tapahtuivat.
Me kun asuimme vallantien varrella, poikkesi meille usein matkustajia
ja vieraita maistamaan meidän karvikkoviiniä, joka oli laajalti
tunnettua, eikä ollut kellään mitään moittimisen syytä siinä kohden,
sen minä vakuutan kaikella historioitsijan luotettavaisuudella.
Peräti usein pistäysi meillä serkkuja, toisia, jopa neljänsiäkin
serkkuja, jotka muistivat sukulaisuutensa meidän kanssamme ilman
suku- ja kantakirjojakin. Paljohan näissä heimolaisissa oli
sellaisiakin, joista ei meille kovinkaan suurta kunniata tullut,
niissä kun oli viljalti sokeita, rampoja ja raajarikkoja, mutta
vaimoni se vaati vain, että koska he kerran ovat samaa lihaa ja verta
kuin mekin, niin pitää heidän istuman yhden pöydän ääressä meidän
kanssamme. Ja niinpä oli meillä, elleihän vallan rikkaita, niin
ainakin varsin tyytyväisiä ystäviä ympärillä.
Tässä kohden pitää paikkansa vanha sananparsi: mitä köyhempi
vieras, sitä helpompi kestittää; ja niinkuin muutamat mielellään
katselevat tulppanin värejä tai perhosen siipiä, samoin olin minä
jo luonnostanikin onnellisten kasvojen ihailija. Mutta jos joukkoon
joutui sellainenkin sukulainen, jonka huomasin luonteeltaan kehnoksi
ja josta kernaasti tahdoin päästä, niin lainasin hänelle ratsutakin
tai parin saappaita, väliin huononpäiväisen hevosenkin, ja silloin
minä mielihyvikseni huomasin, ett'ei moinen orpana milloinkaan
palannut tuomaan lainaansa takaisin. Sillä tavoin me pääsimme
vastenmielisistä vieraista, mutta sen sijaan ei saanut kenkään syytä
sanoa, että matkamiehen tai köyhän sukulaisen on täytynyt kääntyä
takaisin Wakefieldin pappilan kynnykseltä.
Näin sitä sitten elettiin monta vuotta varsin onnellisissa oloissa,
ei kumminkaan ihan ilman niitä häiriöitä, joita sallimus ihmisille
lähettää, osoittaakseen hänelle antimiensa arvon suuruutta.
Koulupojat ne usein kävivät hävitysretkillä minun hedelmätarhassani,
ja kissat ja lapset pitivät hyvänään vaimoni kermapyttyjä. Sattui
semmoistakin, että hovinherra nukahti kirkossa kesken kaikkein
liikuttavimpia kohtia saarnassani, tai että hänen rouvansa varsin
vähäisellä niiauksella vastasi vaimoni kohteliaasen tervehdykseen.
Pian ne kumminkin menivät ohitse tuollaiset mieliharmit, ja parin
kolmen päivän perästä me itsekin ihmettelimme, mitenkä tuosta
tuommoisesta saattaa ensinkään onkeensa ottaa.
Lapseni, kohtuullisuudessa ja hemmottelematta kasvatetut, olivat
ruumiiltaan solakoita ja terveitä, pojat rotevia, toimeliaita,
tyttäret kauniita ja kukoistavia. Seistessäni pienen perhepiirini
keskellä, mieleeni väliin väkisinkin muistui kuuluisan Abensbergin
kreivin tarina. Kun Henrik H:n matkustaessa halki Saksanmaan, muut
hoviherrat kantoivat hallitsijallensa tervetuliaisiksi kauniita
lahjoja, toi Abensbergin kreivi hänen eteensä kaksineljättä lastansa,
esittäen ne hänelle arvokkaimpina antiminaan. Minulla ei heitä ollut
kuin kuusi, mutta pidin heitä kumminkin varsin kallis-arvoisena
lahjana maalleni, joka niinmuodoin oli mielestäni minun velalliseni.
Vanhin poika oli ristitty Yrjöksi, setänsä kaimaksi, sen, joka oli
jättänyt meille perinnöksi kymmenentuhatta puntaa. Toinen lapsi oli
tytär, ja hänen nimekseen minä olisin tahtonut panna Griseldan,
tätinsä mukaan, mutta vaimoni, joka tyttöä odotellessaan oli lukenut
romaaneja, sai kuin saikin tingityksi hänelle Olivian nimen. Ei
kulunut vuottakaan, niin syntyi toinen tytär, ja tästä oli nyt minun
arveluni mukaan tuleva Griselda, mutta kun muuan rikas sukulainen
sai päähänsä ruveta kummiksi tytölle, niin pantiin hänen neuvostansa
lapselle nimeksi Sofia. Ja näin tuli perheesen kaksi romantillista
nimeä, mutta minun ei ollut siihen osaa vähääkään, sen minä
juhlallisesti vakuutan. Lähinnä seurasi sitten Moses niminen poika,
ja kahdentoista vuoden perästä lisääntyi perhe jälleen kahdella
pojalla.
Turhaa olisi minun salata sitä riemahtelua, millä minä katselin
pienosia ympärilläni, mutta sitäkin suurempi oli vaimoni ylpeys
ja mielihyvä. Vieraat ne välisti puhuivat: "Totta maarian, mrs
Primrose,[3] näin kauniita lapsia ei ole koko tällä paikkakunnalla."
Ja siihen oli vaimoni tapa vastata: "Niin, naapuri; sellaisiahan
ne ovat, miksi taivas ne teki; somia kyllä, kunhan vaan olisivat
kilttejä, sillä kaunis käytöshän se ihmisen kauniiksi tekee."
Ja sitten hän käski tytärten istua suorassa, ja kieltämättä he
hyvin kauniita olivatkin. Ulkomuoto on minun mielestäni niin
vähäpätöinen asia, että tuskin olisin tätä tullut maininneeksikaan,
ellei tuo samainen seikka olisi meidän seudulla ollut yleisenä
puheen-aiheena. Olivia, noin kahdeksantoista vuoden ijissä, oli
uhkuvan kaunis, jollaiseksi maalarit kuvaavat Hebeä, avomielinen,
vilkas, käskeväinen. Sofian piirteet eivät olleet ensi katsannolta
silmäänpistäväisiä, mutta tekivät usein sitä varmemman vaikutuksen:
ne olivat pehmeät, kainot, miellyttävät. Toinen voitti yhdellä
iskulla, toinen yhä uudistuvilla yrityksillä.
Naisen luonne kuvastuu tavallisesti hänen kasvojensa piirteissä.
Niin oli ainakin minun tyttärieni laita. Olivia toivoi useampia
rakastajia: Sofia tahtoi pitää kiinni vain yhdestä. Olivia keikaili
ja koristelihe pelkästä miellyttämisen halusta; Sofia se oikein
piilotteli sulojansa, jottei näyttäisi vastenmieliseltä. Toinen
oli minun rattonani, iloisena ollessani; toinen kannatti minua
järkevyydellään vakavina hetkinäni. Nämä ominaisuudet eivät sentään
kumpaisessakaan menneet liiallisuuksiin, ja usein minä näin heidän
vaihtaneen koko päiväksi luonteita keskenään. Surupuku saattoi
muuttaa kokettini aivan hempeämieliseksi ja kimpullinen nauhoja tehdä
hänen sisarensa tavallista vilkkaammaksi.
Yrjö poikani oli saanut kasvatuksensa Oxfordissa, minä kun toivoin
hänestä tiedemiestä. Toinen poikani, Moses, jota aioin valmistaa
käytännölliselle uralle, oli saanut opiskella kotona erillaisia
aineita. Tarpeetonta kumminkin on yrittää kuvailemaan nuorten
ihmisten luonteita, sellaisten, jotka varsin vähän vielä ovat
maailmassa liikkuneet. Lyhyesti sanoen: yhtäläisyys heissä oli
silmäänpistävää, niinkuin ainakin saman perheen jäsenissä; tarkemmin:
yhtäläisiä he olivat luonteeltaan jokainen, yhtä ylevämielisiä,
herkkäuskoisia, vilpittömiä ja säveitä.