saapunut -- on näet ensin käynyt Koropissa -- käydään tsassovnassa,
joka on kalmiston reunassa järven niemessä, molimassa. Sitten syödään
vahva aamiainen, piiraita, sultshinoita, kalakukkoa, rokkaa ja votkaa
ryypätään päälle ja alle. -- Eipä aikaakaan, kun käy nuorten miesten
joukossa kuiske, jotta jossakin vaaran talossa -- neljää vaaralla
olevaa taloa sanotaan Tuulivaaraksi, kolmea vaaran juurella, järven
rannalla, Tuulijärveksi -- aikovat tytöt pitää "bessodaa". Sinne heti
kiipeemään nuoret ja vanhat. Siellä "sharmankka" jo soi, ja kohta on
erään talon sintsossa kisa käymässä. Ja sitähän nyt vanhakin mies
mielissään katselee. Tytöt punottavin poskin, pojat hiki hatussa
heiluvat, keikkuvat. Huvittavinta on nähdä "moanitus"-kohtausta. Poika
ylpeännäköisenä, välinpitämättömänä, lakki kallellaan yksikseen tanssia
teikaroi keskisillalla, hypähtelee, heittäyy kykkyyn. viskaa sääret
ristiin, ponnahtaa ylös, painuu taas alas ja lyö jaloillaan siltaan
sen tuhannesti. Kädet ovat milloin lanteilla, milloin sivuilla
viittilöivät, milloin edessä kiivaasti kehräävät. Mutta tyttö se
maanittelevan, viehkeän näköisenä lyhyin kevyin tanssiaskelin liitää
sivuttain ympäri siltaa pojan ympärillä. Lähestyypä tanssivaa poikaa ja
kurottaa kätensä, jotta muka: tulehan! Mutta poika ei näkevinäänkään,
huimemmin vain keikkuu ja teikaroi ja kehrää. Tyttö vielä viehkeämpänä
hetkisen liitelee ja taas tarjouu: sama huono onni, kova on pojan
luonto. Kolmannen kerran kun koettaa, jo heltyy sydän ja poika tarttuu
tyttöön ja tanssi jatkuu yhdessä.
Kovin koreankirjavissa puvuissa ovat tyttöset, loistavat, läikkyvät
toinen toistaan kirkkaammin. Varsinkin lettinauhat ovat heillä monet ja
monenväriset. Pidänpä lukua erään komeimman tytön komeimmasta
lettinauhakimpusta ja saan selville, että siinä on seitsemää eri väriä,
ja muutamat nauhat niin pitkiä, että polven kohtaan ulottuvat. Ja nekös
kisatessa somasti lepattavat!
Iltapäivällä lähtevät veneillä naapurikylään, Koroppiin jatkamaan
juhlimistaan -- pappi oli jo tsassovnamenot toimitettuaan lähtenyt
veneellä Losmaan. Mutta enpä jouda enään praasniekoimaan, täytyy
heittää reppu selkään, tulla arkituulelle ja painautua salolle. 16
virstaa on kylästä rajalle. Tie on vasta valmistettu ja sentähden vielä
jotenkin huonossa kunnossa. Ensimäinen suomenpuolinen talo rajan yli
tultua on Kivivaara. Siihen yöksi joudun.
Sitten jalkasin paraillaan tekeillä olevaa tietä myöten 15 km
Nurmijärven kylään. Leveä, kunnon tie näyttää tästä tulevan, jahka se
valmistuu. Toisenlainen siitä syntyy kuin rajantakalaisten kapeasta
käytävästä. -- Nurmijärveltä saan hevoskyydin kirkolle, jonne saavun
lauvantaina heinäkuun 13:nnen illalla.
Vilkasta on elämä Lieksan "kadulla" kesäisenä lauvantai-iltana.
"Maalaisia" on saapunut, huomista kirkonmenoa varten useista
etäisistäkin syrjäkylistä. Parvittain niitä kuleskelee kylätiellä sinne
tänne, toisia seisoskelee kauppa- ja vehnäpuotien rappusilla. Pojat
syöttävät tytöille makeisia ja vehnästä, ja syövät itsekkin suun
täydeltä. Onpa vielä sattunut niin erinomainen kaupunkilaispeli kuin
sirkus eksymään kylänlaitaan, ja se se suurimmat parvet ympärilleen
kokoo.
Lieksasta pääsen laivalla Vuonislahteen, jossa taas hetkisen saan
vanhoja ukkoja haastatella. Vuonislahdesta jälleen salolle. Ensin
pienen Jauhiaisen yli ja sitten Sammaljokea vielä pienemmälle
Sammaleiselle ja sen perimäiseen pohjukkaan ja salon poikki Luenniemeen
ja Pitkänlahden taloihin. Ja niin talo talolta, salo salolta etemmäksi
ja etemmäksi: Majalammille, Julkuvaaraan, Uuronvaaraan, Jaakonvaaraan,
Kuorajärven taloihin, Teponvaaraan ja Suuponvaaraan, joka on viimeinen
-- 2-taloinen -- kylä Pielisjärven Enon rajoilla. Muutaman savutuvankin
tapaan matkalla.
Enossa, Kontiolahdella.
Suuponvaarasta joudun pieneen Lemun torppaan Enon saloilla. Siellä ukon
kera yön ympäristö pakistaan.
Lemusta vaeltelen metsäpolkuja Koljaan, Kyyröön ja Haapalahteen, josta
maantietä myöten kauniiden seutujen kautta Ahveniseen. Siitä laivalla
Pielisjokea alas Enon kirkonkylään.
Käväisen taas hiukan Kontiolahden puolella. Kuljen metsän poikki
salotaloitse Kontiolahden maantielle ja sitten sitä myöten Jakokosken
isohkoon kylään, siitä paritaloiseen Uiloon ja Pielisjoen rannalle
Paiholaan, isoon Lukkarisen taloon. Ja sieltä laivalla jokea ylös
Jakokoskelle, josta jalkaisin korkealle Mönninvaaralle ja Enon
Sarvinkiin.
Sarvingissa kulkee maantie pitkän matkan entisen Sarvinginjärven
pohjaa, joka nyt rehevänä heinäniittynä sarvinkilaisia hyödyttää. Aika
julman uoman on järvi laskiessaan hiekkakankaaseen kaivanut. Jyrkkinä
penkereinä kohoavat kuilun kuusikkoa, männikköä kasvavat reunat. On
siinä varmaankin ollut jyry ja pauhu, kun siitä vesi on valtoinaan
koskena kohisten Pielisjokeen rientänyt. -- Hauskan äkkimutkan
kiepauttaen sujahtaa maantie alas kuiluun ja entiselle järven pohjalle.
-- Sarvingista ajan takaisin Enon kirkolle.
Enosta käännän tieni Ilomantsiin päin ja joudun Kuismanvaaraan, jossa
useampia taloja. Juoksaisen vaarojen takana puolen peninkulman päässä
Luhtapohjassa. Korkealla vaaraisella maalla on siellä joukko taloja,
yksi tällä vaaralla, toinen tuolla, kolmas siellä. Muutamalle vaaralle
on neljä asumusta lähekkäin asettunut. Joku mökkiläinen elelee pienessä
savutuvassa. Toinen mökkiläinen on pistekodan patamökikseen
pystyttänyt.
Ilomantsissa.
Saavun Ilomantsin Lylyvaaraan. Siinä 4-5 taloa lähekkäin, etempänä
ympärillä toisia vaaroja, toisia taloja. Kirvesvaarat ja muut.
Ja taaskin saloja samoilemaan, kuulua Koiteretta kohden. Kauniin
Koitajoen, "Koian" yli soudan Lylykosken lauttauspaikassa ja siitä
eteenpäin kapsutan kumisevan kankaan tasaista tietä Huhuksen kylän
Tahvanaisten taloihin ja Koitereen rannan Kuivalaiseen.
-- Voi, veikkonen, kuin sinulla on vielä paljo kaunista näkemättä kuin
et ole Koiderta nähnyt, sanoo Ahlqvist, ja totta hän puhun. Eipä
saunojen nuuskijakaan voi olla ihastumatta, kun kirkkaana päivänä
päkähtää männiköstä ruohoiselle rannalle, ja eteen avautuu
päiväpaisteessa välkkyvä siintävä selkä, jossa saaria niin paljon, niin
paljon, pienistä kallionnokkareista alkaen suuriin metsäisiin pikku
mantereisiin saakka. Tuossa parimäntyinen nokkare, tuossa pensastoinen
kaistale, tuossa pari rinnakkain, tuossa kolme vierekkäin, tuolla
suuri metsäinen, nuokkuvakoivuinen emo, ympärillään pieniä
vallattomannäköisiä poikasia koukkuhonkineen ja kainoja tyttösiä
lehtevine koivuineen, tuolla korkeakallioinen nyppylä, tuolla
kalliorantainen kappale, tuolla tuollainen ... ja tuolla ... tuolla ...
tuolla... Mene ja lue taivaan tähdet! Pohjoisessa yhtyvät saaret ja
järven pinta taivaan sineen, mutta luoteisessa pilkottaa Kivivaaran
kylä ja lännessä lähempänä lahdelman takana kumottaa kuulun
runolaulajan Puhakan kotitalo Liepala, sama talo, johon Ahlqvist
ennen muinoin tuli "muuanna elokuun iltana kotvasen hämärässä" ja
sitten sillalla pehmeillä heinillä maatessaan kauniin satunsa
Suometar-neidosta uneksui.
Huhuksesta saan soutajan ja lähdemme lipottelemaan "Koierta" myöten
Piilovaaraan ja Kontiovaaraan. Pujottelemme salmesta salmeen,
soutelemme saaren ja saaren sivutse. Saarilla koivut niin tutusti
nyökkäävät ja vakavat hongat ystävällisesti viittaavat. Kovin ihailen
minäkin, minäkin vaivainen salojen polkija, jolla laukussa on vain
saunankiukaiden kuvia ja riihien parsijärjestyksiä...
Kontiovaara on Koitereen itärannalla, pienoisessa petäjikköaukossa
pienoisen lahdelman pohjukassa. Tiheän pimeän hongikon läpi vie polku
rannasta taloon. Täällä se on Eljaksen aikoina, Lönnrotin päivinä
elänyt toinen suuri laulaja, Maamme-kirjassakin mainittu Mateli
Kuivalainen. Onpa talossa vielä vanha pirtti, nokinen savutupa, jossa
Mateli on elänyt, jonka harjan alla laulujaan sommitellut ja loitsujaan
laskenut. Mateli näet on ollut mahtava loitsijakin. On ollut "sellainen
noita, jotta on pannut kiärmeen tulipakkulat suussa luokkii lyyen
kulkemaan ja jouvuttamaan Syväyksen varrelle Särkkään Penttiselle, joka
oli toinen noita". -- Monissa lähteissä kuuluu vielä olevan väännettyjä
"vihtapantoja", jotka lienevät "Matelin kummennoksii". Ja oli niillä
paholaisilla ollut Matelin aikana talossa asiaa. Nykyisen isännän äiti
oli näet kerran pannut pihalle maata ja nukkunut. Olivatpa tulleet
riitelemään, jotta "kolmekymmentä vuotta olemme tästä tietä pitäneet ja
sie siihen nyt peäs panit!" Silloin eukko oli "siunuustellut", jotta
"kyllä tästä tie katkiaa", jotta "että työ tästä rahtii piä!"
Kylläpä onkin seutu sellainen, että se herkän mielen laululle herättää
ja synkät loitsutkin synnyttää. Rannan petäjien välistä vilkahtelee
Koitereen saarinen selkä ja ympärillä humisee ikuinen hongikko,
etempänä synkkä metsä kohisee.
Matelin arvelevat kuolleen 1846 tai 1847. Eipä ole talossa enää hänen
sukuaan. Huhuksen Kuivalainen kuuluu vielä Matelin sukua olevan ja
Mäntyojan Romppanen.
Vietän talossa yön. Iltamyöhään pakinoidaan talonväen kera. Isäntä
Matelista kertoo... Hämärissä aittaan makuulle mennessäni arvelen,
jotta tulevatkohan ne, joiden tie tästä moinen kulki, minun untani
häiritsemään... Eivätpä tulleet, rauhassa antoivat nukkua. Akkahan ne
jo sillisiksi siunuusteli. Ei ole niillä enää näillä main asiaa.
Kontiovaarasta kankaita myöten Käenkoskelle ja siitä metsäteitä
Siivenvaaraan, Kokkovaaraan ja Hattuvaaraan.
Hattuvaara eli, kuten myös sanotaan, Hattupää on iso
kreikkalaisuskoinen kylä n. 15 virstaa rajalta, suurien soiden,
laajojen metsien, monien vaarojen ympäröimänä. Kirkolle, 3 peninkulmaa,
oli takavuosina matka tietöntä suota ja saloa, mutta nyt jo
hattupääläiset pääsevät hyvästi rattaillakin ratistamaan.
Pääkylä, tihein ryhmä vaaran kaltevalla rinteellä tsassovnineen,
kalmistokuusikkoineen muistuttaa hyvin paljon rajantakaisia
heimokyliämme: jyrkkäkattoiset talot paikoin vieri vieressä päädyttäin
kylätielle, ja talojen välissä risteilevät kylänkujaset. Mutta talot
ovat jo enemmän "suomalais"-mallisia, matalahkoja, katot eivät niin
mahtavan voimakkaina levittäydy talon suojaksi, seinähirret ovat
veistetyt, ikkunat kyllä pienet ja tavallista ylempänä, mutta eivät
niin korkealla kuin rajantakalaisten taloissa. Hovattalanvaaran
4-taloisessa ryhmässä on vielä Maksimisella vanhanaikainen talonsa,
jossa pirtit, sintsot, sarait, aitat, tanhuat, läävät saman katon alla.
Entisaikoina on Hattuvaarassa useammat talot novgorodilais-mallisia
olleet.
Hattuvaarassa pohdimme Iivana Tiittasen kanssa rakennusasioita. Saan
kuulla jo rajakarjalaisia nimityksiä: "paltshat" ja "lautshat",
"petshurkat" ja "tshashokat", "proavilot", "solomat" ja "potokat",
"vuiskat" ja muut.
Hattupäästä astelen Korentovaaran ja Lehtovaaran kautta Koitajoelle ja
Mekrijärven kylään.
Mekrijärvellähän ne ovat ennen eläneet myös runonlaulajat Sissoset ja
Huohvanaiset ja vieläkin siellä elää samaa sukua. Mutta loppunut on jo
esi-isäin runomahti samoin kuin heidän aikuisensa sukutuvat revityt ja
raasitut ja muodosteltu miten milloinkin.
Koreana kesäaamuna 2-3-virstaisen Mekrijärven yli Ryökkylään Mustosen
rantaan. Kauniilla järven nurmirantaisella niemekkeellä on Ryökkylän
5-6-taloinen kylä. Mustosen talossa elelee mummona 80-vuotias Simana
Sissosen tytär. Tulee siinä runonlaulajista puhe, niin mummo sanoo:
-- A tuol Mekrijärven kylässä se ennen eleli taitava laulaja.
-- Simana Sissonenko?
-- A niin, vot vot, tiijäthän sie. Heä ol miu toattoi.
Ryökkylän kylässä oli ennen ollut sellainen tsassovna, johon oli
pitänyt uhri heittää, kun ostettua eläintä oli ohi kulottanut, raha
pitänyt heittää uhriksi. Ellei heittänyt, oli vihollinen kiusannut.
Muuan ukko oli kulettanut hevosta ohi antamatta uhria. Silloin tullut
vihollinen kiusaamaan. Ukko pannut pojan polttamaan sitä tsassovnaa,
poika polttanut. Mutta pojan päälle lentänyt lintu tsassovnan katosta
ja puhkaissut silmän. Sen oli vielä vihollinen tehnyt, mutta sitten oli
siitä päästy.
Ryökkylästä astelen Putkelan kautta Ilomantsin isoon kirkonkylään.
Kirkolta taaskin itäistä maata kohden, ensin hevosella Möhköön ja siitä
kolme peninkulmaa jalkaisin Kuolismaahan. Tie Möhköstä Kuolismaahan on
vasta valmistettu, karkeahiekkainen, vaikea jalkaisin käydä, ei varsin
hyvä hevosellakaan ajaa. Monet, suuret suot se matkalla halkoo, monet
jylhät korvet kulkee. Välillä viivähdän Lemiahossa, Lutikkavaarassa ja
Miikkulanvaarassa. -- Kuolismaan kylä viisine kuusine taloineen,
Kettusineen, Hattusineen, Martiskaisineen on korkealla vaaralla
Kuolismaanjärven, järvestä lähtevän joen ja Koitajoen välissä. Niinkuin
muutkin Ilomantsin salokylät, on Kuolismaakin suurien soiden ympäröimä.
Novgorodilaistaloja on kylässä kolme neljä, kaksi jotenkin täydellistä,
toiset jo osaksi hajaantuneita. -- Asukkaat kylässä ovat enimmäkseen
kreikkalaisuskoisia. Kettunen esim. on "suomalainen".
Kuolismaahan loppuu kärrytie. Jos lähtisi vielä idän alle painumaan,
saisi polkaista metsätietä, talotonta taivalta 30 virstaa, ennenkun
tulisi Liuvukseen ja siitä toistakymmentä virstaa samanlaista tietä
Mekriin rajalla. Jauhot ja muut tavarat, mitkä liuvukselaiset ja
mekriläiset noutavat Möhköstä, saavat he kesällä Kuolismaasta alkaen
3-4 peninkulman matkan kulettaa purilailla tai hevosen selässä. --
Kuolismaasta palaan kirkolle.
Kirkolta ajan Marjovaaraan, ja kiertelen siellä ympärikylissä,
Alapohjassa, Tiakkavaarassa, Perttivaarassa ja jatkan sitten matkaa
Koveroon, isoon, varakkaannäköiseen kylään. Siellä m.m. mylläri Kurosen
kanssa jauhan Koveron rakennusseikkoja. -- Koverosta käväisen
Kiihtelysvaaran Huhtilammen kylässä. Matkalla tapaan maa-asunnon,
pienen, matalan, ahon rinteeseen työnnetyn mökkipahaisen. Katto ja
etuseinä vain pistäytyvät ahosta esiin. Pienen pienet ikkunat ovat ihan
maan rajassa. Sisällä pelkät maaseinät, katon rajassa pari hirsikertaa,
nurkassa uloslämpiävä uuni. -- Huhtilammen kylässä on useampia taloja
Huhtilammen ja Koatiinlammen välissä ja rantamilla.
Sitten Tuuponvaaran kautta Kokinvaaraan, josta taas Öllölän saloille.
Siellä m.m. tapaan alkuperäisen savupirtin saunankiukaineen ja kiukaan
viereisine makuulavoineen. Painun salolle aina syrjäiseen Ristivaaraan
asti, kuulun runolaulajan Shemeikan Petrin nykyiseen asuintaloon.
-- Tuoko se nyt on se mainio runolaulajamme ja kuulu metsänkävijämme
Mysysvaaran Petri, tuo vanha, sokea mies, tuo piikkopukuinen, vapiseva
ukko raukka, joka tuossa penkillä akkunan luona kumarassa istuu, istuu
äänetönnä, liikkumatta, tietämättä välittämättä, mitä ympärillä
tapahtuu? Tuoko se on huiman petran hiihtämällä tavottanut, tuoko se on
äreän kontion keihäällä kaatanut ... tuoko se on niin kauniisti
kanteloa helkyttänyt ja virsiä Väinämöisestä ja Joukamoisesta
laulanut ... tuoko se on mahtava loitsija ollut ... tuoko se on sitä
"Karjalan aatelia"... Voi sentään, minkälaiseksi se ikä, aika
vahvimmankin tarmokkaimmankin saattaa, sortaa mahtavimmankin
laulunlahjaa! Sääli, sääli käy mainiota miestä. Päivät päästään kuuluu
istuskelevan äänetönnä taikka loikovan sängyssään. Huonokuuloinenkin jo
on. Keväällä oli ukko jo yrittänyt kuolemaankin, mutta oli vielä
parantunut, kun oli lääkärinapua käytetty. Viime talvena oli vielä
laulanutkin. Mitä herrasmiehiä lienevät olleet, jotka olivat talossa
käyneet ja kiusanneet ukon laulamaan? -- Petrin eukko on vielä reipas,
puhelias, paksu mamma, ja sanoo olevansa "Loimoin kyläst Suistamalt".
-- Varakas näyttää olevan Ristivaaran talo, huolettomat Petrin
vanhuuden päivät, hyvän kohtelun näyttää saavan.
Korpiselässä, Soanlahdella.
Vietettyäni yön Ristivaarassa samoilen seuraavana päivänä, elokuun
2:sena suoniittyjä, lehtoisia ahoja myöten Hoilolan kylään ja siitä
metsäisiä kankaita Korpiselän kirkolle. Hoilolassa viettivät Illjan
praasniekkaa. Kannisen taloon oli kokoutunut joukko sekä nuoria että
vanhoja pakinoimaan. Päivemmällä jo sentään lähtivät pois astelemaan,
sanoivat heinäpellolle olevan kiireen. Ja miksei, olihan kerrankin taas
pouta ainaisten sateiden lomassa.
Kirkolta lähden jalkapatikassa Tshokkiin, josta käyn Kokkarissa ja
Mysysvaarassa. Kolmisen nelisen virstaa on Kokkarista Mysysvaaraan.
Pitkät, poikkitelaiset suosillat, metsäniityt, metsäpurot, mustat
korvet ja lehtoiset vaarat ehtii taival sillä välillä jo esittämään.
Eipä ole Mysysvaara enään samanlainen kuin ennen Petrin siellä eläessä
on ollut. Uudeksi on siellä kaikki vaihtunut. Ainoastaan vanha riihi
vielä on ennallaan.
Toimeentulevia hyvin rakennettuja kyliä ovat sekä Kokkari että Tshokki.
Talot korkeahkolla olevine ikkunoineen, jyrkkine, voimakaspiirteisine
lautakattoineen muistuttavat vähän rajantakalaistaloja. Noin 10-kunta
taloa on kummassakin kylässä. Mysysvaarassa kaksi. Tsassovna on
molemmissa kylissä. Kokkarin vanha hauska tsassovna on uudestaan
laitettu aivan koreaksi ja maalattu, Tshokin on melkein maahan asti
lahonnut.
Tshokin majatalon emäntä, Marppa Vornanen osaa "iänellä itkee", samoin
naapuritalon emäntä.
Korpiselän kirkolta ajan Soanlahden Havuvaaraan ja Juttulammille. Tie
kulkee vaaraisia maita, vaarojen rinteillä halmemaita, m.m. punottavia
tattarihalmeita. Rakennukset sekä Havuvaarassa että Juttulammilla
enemmän uudenaikaisia, samoin Soanlahden kirkonkylässäkin, johon
Juttulammilta tulen. Juttulammilta kirkolle kulkee tie pitkin
Jänisjärven rantaa. Heti kylästä lähdettyä kohoaa se korkealle
vaaralle, jolle Jänisjärvi koko laajuudessaan uljaana loistelee,
siintää silmänkantamattomiin. Jänisjärven rannalla kiertelevä tie
muistuttaa paljon Laatokan Kirjavalahden rannalla mutkittelevaa tietä:
toisella kädellä tien vieressä järven pinta, toisella jyrkkään nouseva
vaara.
Suistamolla.
Soanlahdelta jatkan matkaa Jänisjärven rantaa myöten Suistamon suureen
kirkonkylään. Soanlahden ja Suistamon väli on enemmän tasaista maata,
eipä ole semmoisia vaaroja kuin Korpiselän ja Soanlahden seutuvilla. --
Suistamon kirkonkylässä tapaan m.m. matalaisia mökkejä, joissa "läävä"
on pirtin kanssa saman katon alla, porstut vain välissä. Sellaiset
mökit näkyvät Suistamon vähävaraisilla olevan hyvin tavallisia.
Ja taas, taaskin salolle, vielä kerran polkaisemaan suuria sydänmaita,
kolkkoja korpia kuleksimaan. Pääsen hevosella -- vaikka tie onkin kovin
kehnoa, kuopakkaista kylätietä -- suureen Koitonselkään, ohi ajettuani
Äämäjärven kylän. Koitossa taas jo tapaan novgorodilaistaloja, joskin
myös uusmallisia.
Koitonselästä kautta salojen ja lehtojen ja soiden Hovinahoon, josta
Hudjakan miehen keralla -- sattui juuri tulemaan talosta ratsain
hevosella, joka samalla purilaita veti -- Hudjakan pieneen, 2-3
taloiseen kylään Hudjakanjärven rannalla. Hudjakasta kankaita, soita
myöten Muuantoon, toistakymmentaloiseen kylään Muuannonjärven rannalla.
Ensimäiseksi tietysti Jehkin Iivanaa tapaamaan. Ei ole Iivana kotona,
on 8 virstan päässä Suurenjärven kylässä veneen veistännässä. Mitäs
muuta, kun sinne matkaamaan. On siinä jo taas osoittelemista,
yrittäessä synkän metsän läpi Suurenjärven kylään. Matkalla monet
"rigiet", suot ja salot, lehdot ja ahot ja monet syrjäpolut, joista
mikä minnekin vie, Kuikkaan ja muuhun. Pitkältäkin jo matka tuntuu...
Mutta tulee viimein niitty, tulee toinen, tulee lehto, siinä veräjä ja
kohta talokin pilkahtaa puiden välistä. Kolme taloa on kylässä,
takimaisessa, Petrin talossa Iivana työskentelee. Niityllä talon
luona puuhailee talonväki, poutapäivä kun on, niin ahkerassa
heinänkorjuutyössä häärivät.
Riihi on Iivanan työpajana. Siellä hän paraillaan veneenkaaria
kiinnittelee. Pyydän ukkoa heittämään venetyönsä täksi iltapäiväksi ja
käymään kerallani pakinoimaan. Valmis on, jahka ensin saa kaaren
kiinnitetyksi. Käydään nokiseen pirttiin, pirtti on "seämeh" eli "kodih
lämpeevä", joka "savuh kodih antah, ei lähetäh pihal". Hupaisesti
vierähtää ilta, puhetta riittää aina hämäriin saakka. Kyllästymättä
kuuntelee salolaisen sujuvaa, notkeaa, sanarikasta, kuvarikasta kieltä.
Mutta eipä ole sijaa pirtissä yötä olla. Suuri talonväki tarvitsee
makuutiloikseen koko sillan. Riiheen, lehdille ja heinille ovat
Iivanalle ja minulle laittaneet makuutilan. Sielläkin vielä pilkettä
riittää. Kulettaa Iivana minut karhumailleen, pyyntiretkilleen,
salosaunoihin, kahdelle patsaalle rakennetuille riista-aitoille.
Sanelee runojaankin ja puhelee, miten siinä ja siinä kohdassa runo
sujuu niin kauniisti. Kertoo vanhasta lauluveikostaan, Mysysvaaran
Petristä, kertoo m.m., miten Petri, kun yhdessä viimeiseltä
laulumatkalta tultiin, kovin väsyneenä oli arvellut, jotta kyllä tämä
on ukon viimeinen laulumatka.
Kaiholla, ikävällä jätän aamulla Iivanan. Herttaisen muiston hän
mieleen jättää, vaatimaton, vilpitön, ystävällinen kanteleen
helkyttäjä, runojen laulaja. Hän, jos kukaan, on "Karjalan aatelia". --
Enpä vähän ole alakuloinen, kun synkkää saloa yksinäni Muuantoa kohden
astelen, kun vielä lisäksi ilma on kolkko, ja tuima tuuli korvessa
kohisee, ja sade tuon tuostakin ropistelee...
Muuannossakin on muutama venäjän-karjalaismallinen talo, onpa Kirilövän
talossa vanha savupirttikin, jonka peräseinässä, "otshaseinässä" pienet
luukku-ikkunat kahden puolen lasista, isompaa keski-ikkunaa. Mutta
lahonnut on ja maahan räsähtänyt vanha tsassovna Jehkin Iivanan tuvan
luona.
Muuannosta lähden iltapäivällä Kontroa kohden yrittelemään. Olen
pakoitettu kiertämään Muuannonjärven, sillä tuima on tuuli ja ankarat
aallot ja Muuannon miehillä pienoiset veneet, etteivät halua lähteä
järvelle reistailemaan. Matkani tulee siten yli pari peninkulmaiseksi
eli 4-5 virstaa pitemmäksi kuin järven yli suoraan kulettaessa. Koko
matka on saloa, niin synkkää saloa, milloin kamalaa kuusikkokorpea,
milloin kumisevaa jylhää kangasta, milloin vetistä suota. Satavuotisia
ovat korpien naavaiset kuuset, ikivanhoja kankaiden hongat. Semmoinen
hongikko! Miltei kamottaa sitä yksinään astuessa. Niin kamalan vakavina
seisovat jylhät hongat, niin huimaavan korkealle ne latvansa nostavat.
Siellä täällä aina jotkut harmaantuneet jättiläishirviöt vielä yli
muiden toveriensa katselevat. Tuolla joku vanhus on pitkin pituuttaan
sortunut kankaalle, saanut sijansa valkeassa jäkälikössä. Tuolla joku
on kaatumaan yrittänyt, mutta toverinsa on avoimin sylin horjahtaneen
ottanut vastaan ja siinä väsyneen näköisenä seisoo raskasta taakkaansa
kannatellen. Tuolla on muutaman jättiläisen joku vielä valtavampi
jättiläinen -- mikä lie ollut, mistä tullut? -- keskeltä poikki
murskannut. Hirveä on ollut voittajan voima, hirveä, hammasta pureva,
joka jännettä pingottava vastustuskin, sitä kertovat nuo sortuneen
petäjän taivasta kohden ojentuvat sataiset säleet. Toverinsa sortumisen
on varmaan nähnyt ja samanlaista kohtaloa peljäten vavissut tuo vuosien
paljastama, alaston harmaa kelohonkakin, koska on niin kamalan
tuskaisena vääntynyt ja kiertynyt pienimpäänkin oksanhuippuun asti.
Mutta välinpitämätönnä kaikesta näyttää olevan toinen alaston vanhus.
Lahonnut sydämensä ei enää näytä tuskaa tuntevan. Joka hetki
horjahdellen, odottaa vanhus vain haudan lepoa, unhotusta...
Sortuneiden vanhusten vieressä nuori polvi uljaana varttaan kohottaa...