tien varrella. Toista Hongikon talon luona, Juurikkalahden seutuvilla,
paraillaan ladotaan, toinen Vuokatin juurella viimeisiään kytee. Mutta
eivät ole enää suuria ne tämänaikaiset tervahaudat. Noin 20 syltä
niihin tervaksia ladotaan. Ennen ne kuuluivat yhteen hautaan kasanneen
60-70:kin syltä. Eivätkä ne enää kuulu viitsivän tervojaan itse Ouluun
asti soutaa, joko Kajaniin myyvät tai vievät Vaalaan, ja sieltä eri
miehet Ouluun soutavat. Järvillä, missä pikku höyryt liikkuvat, kuten
Nuasselällä, kiinnittävät pitkän tervaveneensä laivaan ja siinä
huoletta huristavat, että vaahto kokassa kohisee.
Sotkamosta jälleen Valtimon ja Karhunpään kautta Nurmekseen ja taas
toista tietä pohjoista kohden Mujejärven kylään Kuhmon rajoilla.
Huomaan taikamaille joutuneeni ja karhumiesten maahan. Majatalon
isäntä, 60-vuotias vankka mies, Pekka Pulkkinen on aikoinaan karhuja
kellistellyt, on ollut kahdentoista karhun tapossa, onpa jonkun
yksinäänkin nutistanut. Muutaman karhun sanoi kirveellä tappaneensa.
Pesänsuun yläpuolelle vaan oli kirves kädessä käynyt vahtimaan, ja kun
kontio rupesi pesästä ulos työntymään, niin siihen oli otsaan kirveellä
täyttä terää pudottanut. Ja siihen se jäi karhu, kellistyi. Pekan isä
oli myös ollut mainio karhumies ja lisäksi tietäjä ja isänsä oli ollut
vielä mainiompi. Jos se oli tahtonut nostaa karhun jonkun päälle, "niin
tot karhu hätyytti, vaik uunil". Eikä ne vanhat miehet karhua
säikkyneet, niillä näet oli ollut "karhunsyöntä" pienessä
viinapullossa. Sitä ryypättiin ja sillä vaatteita siveltiin, kun
kontion kimppuun käytiin. Eikä karhu silloin purrut. Jos se kuitenkin
oli päälle yllätellyt, olivat sanoneet: "yhet maat, eri evväät, elä
evväilläsi!" Ja kun heillä oli ollut pyssy pilauksissa, niin
herhiläisiä olivat kivellä polttaneet ja siitä kypeniä panneet ruutiin.
Sitten oli pyssy taas kyllä sattunut. -- --
Sattuupa talossa majailemaan 87-vuotias, sokea kulkurieukko, Auno
Ohtonen. Saan hänet pakinoilleni. Hän muistelee, jotta
"vanha Väinämöinen
veisti vuorella venettä,
kalliolla kalkutteli,
jonka kirves ei (kiveen) käynyt,
kallioon ei kalkuttanut."
sekä
"voi sinua, rauta, raukkojasi,
miksis veistit veikkojasi'!
Kunsas maitona makaisit,
nuoren neitosen nisissä,
kasvattimen kainalossa."
Sitten hän laulelee lapsenvirttä:
"aa-aa allinpoika,
missä sulla pesä?
Lahokannon kainalossa,
joss' on pieni vesa."
ja:
"Kuku käki, laula lintu,
pajata palokärki!"
Vieläpä hän liruttelee:
"Kesällä rannan ruohostossa
lauleli sorsanpoika.
Nätin likan mieltä myöten
minäkin olla koitan."
Taikoja ja loitsujakin eukko muistaa ja niitä sanelee. Esim:
"Tule löylyhyn jumala,
isä ilman lämpimähän,
tekemähän terveyttä,
rauhoo rakentamaan!"
Joukkoon lurittaa eukko aina tuon tuostakin vanhaa virsikirjaa ja
siioninvirsiä ja ihmettelee, että niissä on niin kaunista sanaa.
Seuraavana päivänä pistäyn Mujejärven Pulkkilassa, lähes peninkulman
päässä salolla, soiden, vaarojen, lampien takana, kauniin Mujejärven
rannalla. Karhumiehen talo sekin. Aitassa tikulla seinänrakoon oven
päälle pistettynä näen karhun kulkkutorvea, karhunsydäntä,
karhunemättiä, karhunsappea, ja lautasella karhunhampaita, karhun
kämmenen ja munat. Ja karhunrasvoja on sekä lautasella että
seinätikuissa. Karhun pääkallo löytyy porstuanylisiltä. Mutta karhun
suupantaa, joka talossa myös kuuluu olevan, ei vain löydy. Ja kaikki ne
ovat varsin tarpeellisia. Kulkkutorven läpi laskettu vesi vapahtaa
umpitaudista, ja sama voima on emättimen läpi luritetulla vedellä.
Karhunsydämellä parannetaan ammuksista ja sappea sekotetaan viinaan
useiden tautien lääkkeheksi, hammas parantaa hammastaudista ja munilla
painellaan paiseita. Karhunkämmenellä tervaan kastettuna sivellään
hevosta keväällä, ennen metsään laskemista, että hevonen karhulta
säästyisi. Karhunkämmenessä on alapuolella mesikämmen. Se on mainion
makeaa. Niinpä sanotaan, että makeimmalta maistuvat
"matikan maksa ja petrankieli,
hirven turpa ja karhunkämmen".
Karhun pääkallo taas on tarpeellinen, jos on luonto "pantu pinohon".
Silloin kallon läpi valetaan vettä ja sanellaan:
"yheksän orihin suonet,
karhun suonet kymmenennet,
peät' on pystys pitämäs,
selkäsuonta seisottamas."
Kun sitten vettä juodaan, kyllä luonto nousee. Karhun suupantaa on
kylväjä tarvinnut. Se on kylvettäessä ollut kylvövakassa, ja sen
lävitse -- panta on renkaaksi venytetty -- on aina jyväkourallinen
kahmaistu. Löytyypä talosta vielä pitkän etsimisen jälkeen,
maitohuoneen penkin alta vanhan isäntävainajan tujassu, tuohinen
taikapönttö. Siellä jos jotakin voimaesinettä: kuivattua kärppää,
kärmeennahkaa, ampiaissuoloja, kuivattua päästäistä, käärmeen
käräjäkiveä ... jotka kaikki ovat tarpeellisia olleet.
Talo on vanhannäköinen ja vanhimpia paikkakunnalla. Salon sydämessä on
se yksinään, sievällä viheriällä nurmella järven rannalla. Mujejärven
Pulkkila, Kujangin Pääkkölä, Vepsänniemi ja Katerman Piirola Kuhmossa
sanotaan olevan seudun vanhimmat talot.
Illan suussa käväisen Kujangin kulmillakin, Pääkkölässä ja muissa
taloissa. Vanhaa perua tuntuvat talot olevan.
Suuret ovat salomaat, suuret, jylhät ja synkät näillä Mujejärven
seutuvilla. Metsämiesten mielimaita. Siellä vielä "niuhoineen" lintuja,
jäniksiä ja ilveksiä ahdistelevat sekä "väljillään" kontioita
paukauttelevat. Ja salapolttajain valittuja seutuja kuuluvat myös
olevan. Monasti siellä synkän korven salaperäisessä helmassa, mustan
tuuhean kuusen alla "patakukko" juosta lirittää. --
Kuhmon tietä liikkuessa sattuu useasti tapaamaan tervakuorman Nurmesta
kohden yrittelemässä, Kuhmon miehiä ovat, tervojaan kauppalaan vievät,
jauhoja tuovat palatessaan.
Mujejärveltä palaan Nurmekseen ja siitä "Tapio"-laivalla Lieksaan.
Pielisjärven suureen kirkonkylään.
Lieksassa ja rajan takana.
Lieksasta teen pisimmän jalkamatkani. Lähden samoilemaan rajakyliä ja
samalla poikkean rajan taaksekin. Pankakosken tehtaan rantatietä
astelen mahtavalle Pankakoskelle. Todellakin huima koski. Valkeana
vaahtona kiehuen, kohisten syöksyy vesi putousta alas ja yhtenä
mylläkkänä keikkuen ja hyppien, kierien ja villisti toisiaan pukkien
kiitävät tukit mukana. On siitä toinenkin tukki vilistänyt ja vilistää
vastakin. Toistakymmentä lauttaa ovat tänä kesänä siitä jo laskeneet,
ja sama verta on vielä tulossa. Ja tuhansia tukkeja joka lautassa!
Etäisiltäkin saloilta, aina kaukaisilta Venäjän Karjalan sydänmailta
ovat monet tukit matkaan lähteneet.
Soudatan Pankajärven yli ja saavun, kuten ennen muinoin näillä main
liikkuessani, Kalliolahteen järven itärannalla. Eipä ole Kalliolahden
torppa enää semmoinen röttelö kuin ennen. Uudet on siinä eläjät ja
uudessa kunnossa asunto. -- Kalliolahdessa on joukko savotoilta kotiin
palaavia tukkimiehiä sekä Lentieran Kiponkylän ukko eukkoineen.
Viimemainitut tulevat Lieksasta tavaranhausta. Hevosella aikovat
raahata tavaransa Ruunaan kylään ja siitä soutamalla Lieksanjokea
myöten kotiinsa. On siinäkin matkaa: huonot, vaivoin kärryillä
ajettavat tiet ja vastaiset virrat. Mutta Petrun praasniekka on tulossa
ja piiraita, sultshinoita, tsoajuja tarvis. Kehoittavat lähtemään
mukaansa, mutta enpä voi vielä lähteä, vaikka mielikin olisi. Hauskahan
olisi Lieksanjokea soudella, kulkea salolaisten seurassa halki
sankkojen, koskemattomien synkkien korpien, kaukana piilossa maailman
melulta.
Tukkilaisten seurassa matkaan Naaravirralle ja Ruunaan kylään. Viisin
kuusin miehin painellaan salotietä. Verkkaan kuluu matka, kaskuten,
tarinoiden taipaleet katkaistaan, väliin tupakoimaankin istahdetaan.
Ruunaan Hompassa eroan tovereistani ja käyn eri tietä Reittulaan.
samaan hauskaan taloon, jossa ennenkin olin hetkisen levähtänyt, ja
hupainen siinä nytkin oli yön seutu oleskella. Reittulasta
metsämökkilöiden kautta -- Hilosen mökin luona näen harjakodan --
Änisenvaaraan ja takaisin Naaravirran mökille. Saan soutajan ja
seitsemisen kilometriä soudetaan virtaa myöten Siikavaaran alle.
Leveäksi, ruohorantaiseksi salojärveksi on Naaravirta tällä kohdalla
paisunut. Keskellä järveä on matalarantainen, metsäinen saari. Rannalla
seipäiden ja männynrungon varassa verkkokiermi, etempänä kuivalla
maalla, männikössä matala kolmiseinäinen maja. Siinä kalamiehet suojaa
pitävät sekä heinämiehet. Majan edessä on tulisija, siinä kekäleitä ja
muita nuotion jätteitä.
Siikavaara on korkea vaara. Jyrkkään laskeutuu se kahdelle kupeelleen,
Naaravirran puolelle ja vastaiselle Pahanvaaran puolelle, josta sen
syvä laakso eroittaa. Ympärillä vaaroja, taloja siellä täällä vaarojen
laella. Siikavaaralla on pari Oinosten taloa. -- Siikavaarasta
Hattuvaaran useampitaloiseen kylään, jossa pyhän seudun Ikosen talossa
elelen ja saan talon ukolta tietoja sekä kylässä asuvalta Kiihtelyksen
mieheltä, "Timperi-Jussilta". Hattuvaarasta painun yhä syvemmille
sydänmaille, vaara vaaralta, suo suolta, korpi korvelta etemmäksi ja
etemmäksi idän alle.
Lehmivaaraan loppuu kirkolta Sikovaaran kautta kulkeva kärrytie, ja
siitä vain huonot metsätiet rajakyliin saattelevat. Lehmivaarasta
yritän Varpavaaraan, mutta menenkin harhaan ja joudun jylhän
Uramovaaran mökille. Mökissä ei ketään kotosalla, koira vain ärhentelee
niin vietävästi. Ei muuta neuvona kun ilman ohjausta lähteä
metsäpolkuja koettelemaan. Antaun yhdelle, paraimmalle: se koreasti
hetkisen kulettelee, mutta viimein häipyy metsään. Käännyn takaisin ja
yritän toista: se vie vetelään suohon ja uhkaa sinne upottaa. Taas
takaisin ja kolmatta koettamaan: se käy kamalaan korpeen, jossa sen
tuhannesti kiertelee ja sokkeloi ja viimein pahanpäiväisiksi haaroiksi
hajoaa. Ei muuta kun kompassi käteen ja nokka ilmaa halkasemaan, ja
niin metsiä, soita harhailtuani pääsen viimein Paakkosenvaaraan pienen
Varpajärven rannalla, jossa pari mökkiä. Mutta taas sama peli: ovet
lukossa, kotona ei hengensielua, ei edes ärhentelevää koiraakaan.
Järven takana näen talon. Astun metsän läpi rantaan, rannassa pari
lauttaa, "koplukkaa". Niillä istuinpölkky ja 2 haarapäistä patsasta
airoilla soutamista varten. Mitäs muuta, kun toinen lautta lainehille
ja melastelemaan järven yli toiselle rannalle. Taloon päästyäni kuulen,
että olen tullut Varpavaaraan. Sieltä sitten rupean Kitsiä kohti
käymään, ja sinne vievä metsätie on hyvänpäiväinen, onpa joskus
kärryilläkin sitä koeteltu sekä reellä silloin tällöin. Kitsi on
yksinäinen talo aholla kahden pienen järven, Kitsijärven ja
Palkinjärven välissä. Palkinjärven rannalla sanovat ennen olleen
venäläisen kirkon sekä Kalmosaaressa kalmismaan.
Kitsistä Louhivaaraan, n. 7-8 km on matka rääsyistä rämäkkää, suota ja
korpea, loppumatkalla vähän lehtoista ahoakin. Taaskin yritän käydä
harhaan, sotkeun suolle, siitä häivyn sinne tänne risteileville
talviteille kolkkoon korpeen. Mutta jouduttaudun ajoissa takaisin
ja yritän toista polkua, joka viekin oikeaan. Pari taloa on
Louhivaarassakin. Toisessa ikihongista salvottu asumaton savupirtti,
taas niitä vanhan kansan pirttejä. Korkeutta siinä entiseen tapaan,
samoin leveyttä. Penkit ja muutamat siltapalkit puoli metriä leveät.
Uuni tavattoman suuri. Ja kurkihirret, oikein hattunsa pudottaen niitä
ihmetellen katselee! Julmia, pyöreitä jumikoita, tyvestä lähes puoli
metriä läpimitaten. On niiden kannattaman katon alla ollut turvallinen
oleskella. Semmoinen se pitäisi vieläkin vankan suomalaisen talonpojan
pirtti olla. "Paneilikatot" ja paperoidut seinät tuntuvat saloillamme
niin vierailta "kummennoksilta".
Louhivaarasta vielä viimeinen taival viimeiseen rajataloon,
metsänvartijan asuntoon Sirkkavaaraan, jonne yöksi joudun.
Aamu, heinäkuun 9;s, on kirkas, taivas pilvetön. Äärettömät on salot,
suunnattomat metsät Sirkkavaaran ympärillä. Sieltä täältä lammet
loistelevat, kimaltelevat aamuisessa paisteessa. Etäällä idässä
sulautuu siintävä metsä taivaan sineen. Mitähän siellä, aamuauringon
alla, jossa lauluisa heimomme elelee? Ehkä siellä minäkin jotakin
löytäisin: salolaisen metsimajan tai salaisen piilopirtin tai
salosaunan...
Läheisestä Inarin talosta otan saattomiehen ensimäiseen rajantakaiseen
kylään, Lentieraan. Enpä uskalla yksin tuolle 20-virstaiseksi sanotulle
salomatkalle lähteä, ja turmiokseni olisin sen tehnytkin. Totisesti en
olisi osannutkaan perille! Kunnoton on polku, elikkä "roppa", kuten
rajalainen sanoo. Milloin se suohon sotkeutuu, milloin kanervikkoon
katoaa, milloin korpeen häipyy... Pari virstaa on Inarista rajalle.
Leveä, metsään hakattu kuja, joka näyttää ulottuvan loppumattomiin.
Tämäkö nyt on se Suomen ja Venäjän raja, se punainen viiva, jota ennen
pikku poikina karttakepillä söhiköitiin! Punainen se ei ole, mutta
muuten näyttää selvältä ja varmalta. Umpeen saisi kasvaa ainakin näillä
seuduin, ja siirtyä vähäisen tuonnemmaksi...
Ja tämä nyt sitten on sitä salojen saloa, korpien korpea, sydänmaiden
sydänmaata. Saat astua ... astua ... astua painattaa aina vain, sotkea
suota, kapsuttaa kangasta, pujotella puiden alatse, hypähdellä runkojen
ylitse, vaellella vaarojen vieriä, ja loppua ei näytä tulevan. Milloin
käy salo kolkoksi korveksi, milloin suruiseksi suoksi, milloin
valtaviksi vaaroiksi, milloin kumisevaksi kankaaksi, milloin
jäkäläpeitteiseksi kallioksi... Silloin tällöin välkähtää korven
kainalosta metsälammen musta pinta. Olisipa laatia sen rannalle kuusen
alle pikkuruinen piilopirtti ja siinä ikänsä elellä salon lapsena,
korpien kuleksijana -- kontion naapurina... Sillä mitäpä siellä
maailman melussa...
Jo viimein Lentieranjärvi kankaan alta vilkahtaa. Saavumme
lentieralaisten metsäniityille järven rannalle. Mutta saammepa vielä
kotvasen tallustaa metsäisiä hiekkaharjanteita, ennenkun pääsemme
ehätyspaikalle. Teemme tulen, sammalilla peitämme, että oikein
savuaisi, ja silloin tällöin huutaa hoilautamme. Vastaisella rannalla
2-3-virstaisen selän takana näkyvät kylän harmaat talot ja
kalmistokuusikko. Toista tuntia saamme savuutella ja kaljahdella.
ennenkun kylässä huomaavat ja hakemaan tulevat.
10-11 taloa on Lentierassa. 3-4 taloa on kalmismaan lähellä, tien
varrella, pääty tielle käsin, sitten vähän matkan päässä "jamshikka"
Arhippaisen talo tien suunnassa ja taas vähän matkan päässä, järven
poukaman mukaan mutkistuvan tien varrella kylän muut talot, kirkko ja
pappila. Järven puolella sijaitsevat talot ovat pääty tielle päin,
mutta kylän puolen talot ovat kääntäneet pirtin pääsemän kylään ja
karjakartanon päädyn tielle. Saunat ja kala-aitat, ja nuottikodat ovat
järven rannalla, riihet ja muut aitat ylempänä. Tavallisia
novgorodilaistaloja ovat melkein järjestään, pari "suomalais"-mallista
joukossa.
Kalmismaalla ikivanhat naavaiset kuuset kohisevat ja humisevat
satavuotiaat hongat. Koko kalmisto on kuin kappale villintä, ihmiskäden
koskematonta sydänmaan luontoa: kuusia piipottavine kuivalatvoineen,
puolilahoja kuivia kelohonkia, toisiaan vasten kaatuneita, vihloen
kihnuttelevia puita, maassa loikovia, ikäänkuin apua anoen oksiaan
kurottelevia runkoja, julmia piikkejään taivasta kohti ojentavia
taittuneiden puiden kantoja, katkenneita oksia siellä, toisia täällä...
Maassa makaavat, harmajat omituiset hautapatsaat, joko vanhuuttaan
vaipuneet tai sortuneen puun musertamat, lisäävät salaperäisyyden
tunnelmaa samoinkuin vanha harmaa, kallellinen tsassovnakin metsikön
reunassa. Lahonnut, sammaltunut aita, joka kalmistoa ympäröi, ei
suinkaan sitä vähennä. Tässä minäkin tahtoisin korkeuden herraa
kumartaa, tässä koristelemattomassa ympäristössä, tuossa
yksinkertaisessa harmaassa huoneessa. Täällä uskon hänen lähinnä
olevan. Mutta tuolta, koreasta kultakupoolisesta temppelistä, mikä
kylän yli ylpeänä loistelee, on hän varmaankin hyvin kaukana. Vaan eipä
kelpaa enää vanha tsassovna eikä vanha kalmisto nykykansalle. Uudet on
hankittu.
Kalmiston vieressä on köyhän Makarovan savupirtti.
Lentierassa vielä häitä vietettäessä vanhoja lauluja lauletaan sekä
lasta vitmissä heiluteltaessa liekkuvirsiä lallatetaan, vielä tarpeen
tullessa jylhät loitsutkin luetaan. Arhippaisen 40-vuotias emäntä osaa
häälauluja, osaa liekkuvirsiä, ehkäpä loitsujakin. Saan hänet
laulamaan. Niinpä sanoo hän sulholle laulettavan, kun hän saunassa
peseytyy lähteäkseen morsianta noutamaan:
"Pinossas on pienet hallot,
pilko puikot puhtahaiset,
lämmitä o kyynelkyly,
saussuta simainje sauna,
loai simaista poruu,
simote poijan päätä pessä!"
Ja kun sulhasväki tulee, lauletaan morsiustalossa:
"Mi tuo väki tulou,
Saksan salmilta syviltä,
Vienan vallilta vesiltä?
Vävyn tuo väki tulou.
Mistä tunnet vävyn väeksi'?
Tunnus puista, tunnus maista,
tunnus virpi vierahista.
Vävyn on soapka samsattainje,
puhki pilvien puhuja,
läpi metshän läikyttäjä.
Ei vävy tupahan sovi,
ilman orren ottamatta,
sivuseinän siirtämättä,
peräseinän päästämättä."
Kun morsian kodistaan lähtee, lauletaan:
"Lenti kokko koillisesta,
satasulka Saksanmaalta,
liitelihe loatelihe,
liiti linnan lauan peähä,
otti parvesta parahan,
tukkapäistä turpiamman,
kassapäistä kaunehimman,
höyhenpäistä helövimmän,
läksi ullos utuna,
pellolle pihoja myöten."
Virstan, parin päässä kylästä, saman järven rannalla, on Kipon kylä.
Saman suuruiseksi Lentieran kanssa sitä sanovat.
Lentierasta ajan 32-virstaisen taipaleen Kiimaanvaaraan. Tie kulkee
pienen Luovutsaaren kylän sivutse, joka on kauniilla paikalla järven
rannalla. Kartassa on kylän nimenä Lentosaari. Syrjään jää tiestä
Suuloansaari, Suuloanjärven rannalla -- kartassa Sulojärvi,
Kiimaanvaarassa on kaksi kylää, Ylävaara ja Alavaara, joista
jälkimäinen kylä on isompi.
Aijon Kiimaanvaarasta kulkea yhtä kyytiä Repolaan, mutta kun pistäydyn
vanhan tutun, loitsija-akan Malanje Seppäsen taloon, syntyy siellä
pitkät pakinat, ja juttua riittää niin, että lähtö jää aamuun. Kun
kerron, että hän kerran jo ennen minulle virsiä lauloi, loitsuja
lateli, muistaa hän sen vielä ja tuttuna kohtelee. Ja valmis on taas
tietojaan latelemaan. Laulaa hän raudansynnyn, laulaa tulensynnyn.
sanelee käärmeen synnyn, heposen synnyn, veren sulkusanat, pakkasen
sanat, tulen vihat, kontion sanat, löylyn sanat ja joukon muita
loitsuja ja taikoja, Sitten hän vielä laulaa Anni-tytöstä
Aino-neidosta, joka
"läksi lutia metshästä,
vassan päitä varvikosta,
taitto vassan toatollee,
toisen taitto moamollee,
kohta kolmatta rupesi,
Iivanal vellellee.
Mies mereltä näytteli,
oallolla vienteli.
Kasva neiti miussa,
elä muissa nuorisoissa!
Anni itkien kotihin."
Taikka päätyy laulamaan Maariasta, koriasta neidistä, joka
"viikon istu ison koissa,
viijet vitjat kulutti,
kuuset vyölliset poikki saatto.
Mariainen mäellä kirku:
tule, neiti, poimimaha,
tinarinta riipimähä!
Koppoi koisan koprahaa,
siitä pani huulillee,
siitä, vatsahaa valutti.
Siitä tyyty, siitä täyty
lihavaksi liitelihe."
Laulaapa hän pitkän virren Päivölän pidoista, joihin Lemminkäinen
kutsumattomana vieraana menee ja ryhtyy laulukilpailuun Saarelaisen
kanssa ja voittaa hänet.
-- A, himottah silma kuulla pajuloi? kysyy Malanje lopuksi.
-- No annas kuulua!
Ja Malanje pajattaa:
"Olonetskoi burlakkoi,
gorodenkoi kauhtanoi,
klinja bieloi,
kauhtan sieroi,
njevidali dai njeslihkali."
Kahdeksissakymmenissä on Malanje jo, silmäpuoli eukkorupelo, mutta
muuten terve, puhelias ja hilpeäluontoinen. Toatto oli ollut mainio
seppä ja suuri loitsija. 12-vuotisena oli toatto lähtenyt Suomesta
Kiannalta Venähen maalle ja joutunut lopulta Kiimaanvaaraan asumaan.
Yksin oli Malanje vanhemmistaan jäänyt, yksin kauvan talossaan elellyt.
Oli sitten ottanut kasvattipojan, joka nyt eukkonsa ja yhden lapsensa
kanssa talossa eleli, taloa hoiteli.
Aamulla ennen viittä jo nousen, sivallan laukun selkään ja lähden
Repolan tielle. Tuumin yhtäpäätä mennäkseni Tuulivaaraan asti, jossa
huomenna Petraa praasniekoidaan, kuten Lentierassakin. Ihana on ilma,
keveästi nousee jalka, ja tie käy pitkin Lieksanjärven rantaa.
Ja salolla tien vieressä, humisevien honkien suojassa Lieksärven
rannalla on pienoinen matalainen metsäsauna. Suurista pyöreistä hongan
keloista on se salvettu. Pieni, ryömittävä oviaukko on muutamassa
nurkassa. Kurkistan sisään: ovipielessä kiuvas, peräseinässä pieni
ikkuna, siltana pelkkä maa, sammalilla ja heinillä peitetty. --
Kalamiehet kalalla ollessaan viettävät saunassa yönsä, samoin
metsämiehet eräretkillään. Yöpyypä joskus siihen matkamieskin. Saunan
lämmitessä ollaan ulkona, mutta kun savu ja kitsku on haihtunut,
mennään saunaan, pistetään ikkunaan "sammaltype" ja heittäydytään
pehmeälle sillalle pitkäkseen, ja nautitaan suloisesta lämpimästä sekä
"kaskutah i pagistah".
Honkain välistä vilkkuu Lieksanjärven siintävä selkä. Aamuinen autere
sen pinnalla auringon valossa väikkyy ja terheniset saaret selällä
toinen toisensa takaa pilkottavat. Odotan, että tuolla, jossakin saaren
rannalla, salmessa nousisi vedenimpiä vedenkalvoon leikkimään taikka
että ruohopartainen Ahti sieltä kohoutuisi. Mutta ei nouse, eivät
näyttäy ... minulle, epäuskoiselle.
Onpa tien varrella myös siellä täällä pieniä kolmiseinäisiä,
viistokattoisia koskuksista seipäiden varaan tehtyjä, metsämajoja.
Niiden alla saavat suojaa sateelta ja päivän helteeltä sekä matkalaiset
että metsä- ja kalamiehet.
Kiimaanvaarasta Repolaan on 29 virstaa. Pari taloa, n. 10 virstan
päässä Repolasta, on matkan varrella. Repolan pogostalla levähdän
kolmisen nelisen tuntia ja nautin tunnetun Törhösen vieraanvaraisuutta
ja sitten taas taipaleelle. Kolvaasjärvellä, jonne on 14-15 virstaa,
olen parin tunnin kuluttua. Passittomana kulkuririepuna joudun siellä
venäläisen stanovoin ja karjalaisen urätniekan kynsiin. Ne panevat
toimeen perinpohjaisen repputarkastuksen ja löytävätkin varsin
vaarallista tavaraa. Ei juuri pommeja, mutta nenäliinoja, lyijykyniä,
piirustusvihkoja, muistivihkoja ja muuta semmoista hirveää. Sitten
tiedustelevat, olenko talonpojille "kniigoja" antanut ja puhunut
"vierusta, maista ja metsistä" y.m. vaarallisista asioista. Arvelevat
kai, että tässä nyt on yksi siitä suuresta sotajoukosta, joka sanotaan
Suomesta lähetetyn Karjalaa valloittamaan. Aikovat ottaa rattailleen
mukaansa, mutta kun näytän viimein heille Aunuksen kuvernöörin antaman
suosituskirjeen, niin laskevat laputtamaan. Ja lähdenkin, ja laputan
yhtä kyytiä 26 virstaa Koropin ohi Tuulijärven kylään, johon tulen
kymmenen paikoissa illalla. Koko matka se olikin! Eipä enään tehnyt
mieli juoksentelemaan, varsinkin kun kenkä vielä oli hyökännyt
isäntäänsä vastaan ja jalkaan kauhean rakon kihnuttanut.
Tuulijärven kylässä saan sijan varakkaan Maurosen talossa. Onpa siellä
muitakin Suomen miehiä praasniekkavieraina. Naapuripitäjästä Lieksasta
ovat tulleet katsomaan rajantakaisten veljiensä juhlia. Hyvin näyttävät
viihtyvän, ystävinä keskenään pakinoivat.