Tuimassa tuulessa on korpien kohina ja honkien humina kovin kolkkoa ...
ja kuu taivaskin vettä vuodattelee ja käy hämäräksi ... kun lisäksi
vielä on monista poluista epätietoinen. Loimolan, Riikolan polut oli
kyllä tarkoin neuvottu ja sanottu, jotta sitten parainta polkua painaa,
kun mainitut polut on sivuuttanut. Tulee pari kolme kertaa polkujen
haaraus eteen: kumpaa nyt, molemmat näyttävät samanlaisilta?
Epätietoisena lähtee kokemaan toista: se näyttää tulevan huonommaksi.
Ahdistavin sydämin jouduttau takaisin ja käy mieli mustana toista
taivaltamaan. Jos se toinen sittenkin olisi oikea ja tämä veisi mustaan
metsään, sinne sateeseen, viluun, nälkään näännyttäisi ... hämärissä
siellä tulisilmäinen kontiokin kohtaisi... Kiireesti suden kyytiä
eteenpäin, että näkisi, mikä tästä lopulta tulee. Tulee taas haaraus:
sama juttu... Tulee viimein pari synkkää salojärveä, polku niiden
välitse kapeaa hiekkakannasta kulettaa. Sitten taas saloa, taas järvi
ja järveen laskeva puro ja purossa vanha mylly. Hei, eipä enää
hätääkään! Olihan Jehkin Iivana sanonut, että kun myllylle saavut, olet
pian kylässäkin. Jopa joudan myllyn sisustaakin katselemaan -- Iivana
näet avaimen piilopaikankin neuvoi. Mylly on härkinmylly.
Kontron Pyyn talo, johon tulen, on yksinäinen talo pienen,
hiekkarantaisen salojärven, Jyrkiön rannalla. Kimakkaääninen Pyy-ukko
käy saattamassa yli pikkujärvensä ja taas olen salolla Shemeikkaa,
Shemeikkain alkuperäisiä asuinmaita kohden. 4-5 virstaa vain tarvitsee
taivaltaa kun jo muutaman mutkan takaa välkähtää kuulun Ruodavuksen
pinta, ja polku käy Syvän ja Matalan Ruodavuksen välitse ja Syvän
Ruodavuksen takaa näkyy Shemeikan pieni kylä. Lähimpään taloon astun,
kuulen, että se on Teroi Shemeikan talo, Jehkin Iivanan kotitalo.
Kernaasti luvataan yötä ollakseni. -- Yöni nukun talon vaateaitassa
sintson vieressä. Lehmät sillan alla tanhuassa ynyvät ja kelloa
kalistelevat. Siksipä sanookin talonemäntä käydessään näyttämässä
makuutilaa: "sie soat sannoo Suomes, jot mie nukuin siel lehmii
selläs". Hyvästi kyllä uni matkamiehelle maittoi.
Aamulla on korea ilma, kirkas päivä, mieli virkeä...
Oikea novgorodilaistyyppinen talo savupirtteineen, gornitsoineen,
pimeine sintsoineen, katosrappusineen, saraineen, tanhuoineen on Teroin
talo. Lähellä järven rannalla on sauna, nuottikota ja hauskannäköinen
karjalainen kala-aitta, vähän etempänä rannasta vanha riihi
katoksineen. Jonkun matkan päässä talosta pohjoista kohden on pienehkö
torppa ja siitä vähän matkaa samaan suuntaan Jehki Shemeikan talo, myös
novgorodilaistyyppiä. Talo on Mysysvaaran Petrin kotitalo. Jehkin talon
lähellä, Teroille päin on yksinäinen, vasta korjailtu asuinrakennus. Se
on ennen ollut eri talona Shemeikoilla, mutta kuuluu nyt Jehkille.
Miellyttävännäköinen on kylä, varsinkin järveltä tai järven toiselta
rannalta katsottuna. Loivalla nurmirannalla, pikkaraisten peltojen
ympäröiminä, taustana salon hongikko, näyttävät talot niin
rauhallisilta. Hongat huminoi niin salaperäisesti, pikku lammin pikku
laineet liplattavat niin somasti. Osaisivatpa hongat huminoida
Shemeikkain urhokkaat metsästysretket, osaisivatpa laineet liplatella
laulajain helkytykset, osaisivatpa synkät salot loitsijain mahtavat
luvut sanella!... Sama runollinen sointuisa kieli täällä vielä soi, soi
niin somasti, korvia hivelevästi, mutta laulu on laannut, pois ovat
lentäneet sen hellijät entisiltä laulumailtansa... Vaan kannel vielä
hetkisen helkähtelee. Elää Teroin talossa yli 70-vuotias Pekko, hupaisa
vanhus, Mysysvaaran Petrin veli. Hän vielä osaa kannelta soittaa.
Hänellä nuoruudessa tehty, mustunut, 11-kielinen kanteleensa.
Asettaapa sen vanhan Väinön tavalla poikkipuolin polvillensa ja käy
helkyttelemään. Minusta katot kajahtelevat, permannot pemahtelevat ja
ikkunat iloa pitävät, kun ukko nokisen harjan alla soitintaan
koskettelee... Hartaana, äänetönnä kaikki kuuntelee...
Pistäyn vielä Vieksingissä viiden virstan päässä Korpiselän puolella,
Vieksinginjärven takana. Soma kylä, somalla paikalla, talot
siistinnäköisiä. Käyn runolaulajan Riion Iivanan ja hänen
itkijä-eukkonsa Stepun mökillä. Ukko pihalla puita pilkkoo, eukko,
oikein loitsija-akan tyyppi, pirtissä penkillä istuu ja irvissä hampain
takkuista tukkaansa sukii. Kysyn, saisinko heistä kuvan ottaa, Iivana
lupaa, mutta Stepu sanoo, jotta siitä tulee "riähkä", jotta "en mie myö
lihoai". Ja eikä "myö", vaikka kuinka koreasti pyytäisi. Ja ukkokin
lopulta vaatii "lihastaan" markan. Menkää!
Joudun yöksi Kontran Pyyhyn. Sieltä aamulla ennen kuutta antaun lähes
paripeninkulmaiselle salomatkalle, osottelemaan Loimotanjärven rannalla
asuvan metsänvartijan asuntoon, josta voi saada saattajan järven yli
Loimolaan. Tälle taipalelle, enemmän kuin millekään toiselle matkalle,
epäillen lähden. Shemeikassa kielsivät yksin lähtemästä, sanoivat,
jotta tie on niin roppa, jotta outo ei voi osata. Mutta Kontrossa taas
puhuvat toista: kyllä osaa, kun tarkoin neuvotaan. Ukko neuvoo,
kirjoitan muistiin ja lähden ... eihän sitä kehtaa opasta ottaa, kun
noin vakuuttavat. Muuannon polkua saan käydä aina siihen asti, missä se
hiekkakannasta järvien välitse sujahtaa ja siitä vasemmalle kädelle
poiketa Loimolaa kohden. Alkumatka on kerrassaan somaa saloa. Polku --
todellakin pahainen, sotkuinen kanervikon käytävä -- puikkelehtii
pienien järvien välitse. Milloin on lampi vasemalla, milloin oikealla,
milloin yhtaikaa sekä vasemalla että oikealla. Ja sitä kestää
useamman virstan. Mutta sitten tulee suo, ja siellä polku katoaa,
kerrassaan katoaa, ei näy mitään johtavaa lankaa, jota voisi pitää
ojennnsnuoranaan. Kun nokka sammalessa ja silmät tappeina juoksentelee
etsien, löytää jalan sijan sieltä, toisen täältä ja niin nuuskien
pääsee toiselle rannalle, josta haparoiden viimein polunpään löytää.
Tuleepa sitten eteen polunhaaraus. Tops, kirja käteen! Sitä ei ole
kirjoitettu, ei totisesti! Mitäs, mitäs nyt tehdä? Hetkisen
aprikoituani menen toista umpimähkään. Vähän aikaa huhkittuani, näyttää
polku kuin paranevan. Mieli kevenee, hymistän sydämessäni kiitosvirren,
kun erhetysten poluilla oikeaan johdatettiin. Vielä muutamia askeleita:
taas haara, mutta se -- takaapäin. Otan tarkemman selon siitä ja
huomaan, että se onkin se äskeinen haara, joka siinä vain vähäisen
sivuja kierrättelee ja taas tässä yhteen sattuu... Tulee polku viimein
kauniin, kivikkorantaisen metsäjärven, Sonkerinjärven rannalle ja siitä
käännähtää vasempaan, ja vähän ajan päästä jo Loimolanjärven suurehko
selkä välkähtää. Kohta kevein askelin astun metsänvartijan asunnolle.
Mutta talossa onkin vain lapset kotosalla, aikuinen väki metsäniityllä.
Ei muuta kun etsimään. Pieni poikapahainen käy pihalle neuvomaan, jotta
"kui sie määt, assut vähän matkoa, tullou toinje polku, a sie määt
vasempah kädeb, a sit tullou suo, sit rigie, sit perttji autio, a sit
tullou plotina ... a sit plotinast sie määt vasempah ... siel hyö
roadou suon bokas". Menen ja teen niin ja löydän raatajat "suon
bokasta". Tyttö on kalakeittoa puuhaamassa "keitinsellässä" tulella
riippuvan padan luona, poika ongiskelee, eukko niittää kalsuaa puron
reunaa ja ukko laittaa katajanhaarukasta viikatteeseen karvia.
Nälkäisenä käyn minäkin aterialle ja se syödään salolla oikein
salolaisen tavalla: kalaa pistellään kattilasta tuohilusikoilla ja
tuohiropeista ryypiskellään piimää.
Loimolanjärveä saan soutaa 7-8 virstaa, ennenkun saavun Loimolaan, joka
on iso tiheä kylä korkealla vaarannyppylällä Loimolanjärven
etelärannalla. -- Muuan rajantakalaistyyppinen talo on kylässä. Muut
talot enimmäkseen pienehköjä, vanhahkoja. On muutamia uusiakin
asunnoita.
Loimolasta Uuksunjärven ohi Maisalaan -- sielläkin muuan talo puoliksi
novgorodilaismallia -- josta saloja jalkatanuisin suureen Leppäsyrjän
kylään runolaulaja Kuokan taloon.
Kuokka on loitsijakin ja mahtava loitsija onkin ja järkähtämättä
luottaa sanan voimaan. Kun hän iltahämärissä puolipimeässä huoneessaan
kertoilee, mitä kaikkea hän on saanut ja saa loitsuillaan aikaan, miten
hän "pinoh pannun" luonnon nostaa, miten veren vuodon tyrehyttää, miten
paiseen pysähyttää, miten käärmeen pakottaa tulemaan vaikka peninkulman
päästä imemään myrkyn puremastaan haavasta, miten hän monta muutakin
kummaa tekee, ja kun hän siinä matalalla äänellä noita puhelee ja
väliin kaameita loitsuja hampaittensa välistä kuin sylkien sähäyttelee,
niin jo jo valtaa minutkin vavistus ja kamala tunne. Tunnen, uskon,
että jos minussa nyt joku vamma olisi, vaikkapa käsi poikki, verta
vuotavana ja Kuokka sen ylitse sähäyttäisi mahtavat alkusanansa,
verenvuoto siihen paikkaan pysähtyisi. Niin kamalasti hän osaa
hämärässä huoneessa ainakin minuun, matkasta väsähtäneeseen
vaikuttaa... Katosipa, katosipa entinen epäuskoni loitsija- ja
tietäjäukkojen ja -akkojen parannustaitoon -- -- --
Leppäsyrjästä kuljen Sarankyläin sekä Suuren että Pienen ohitse
kirkolle. Matkalla levähdän vanhan loitsija- ja itkijäeukon, Jelena
Lukishnan mökissä. Kirkolta ajan Alattuun, josta taas Sortavalan
Läskelään ja Rautlahteen. Rautlahdessa käyn Vannisen talossa ja jatkan
matkaani kauniin Kirjavalahden perukoitse Helylään ja Sortavalan
kaupunkiin, johon elokuun 13 p:nä päätän maallisen vaellukseni ja
seuraavana päivänä rautateitse ratistan kotia kohden.
Luvunteko.
Kotona sitten pidän lukua matkan tuloksista. Piirustuskirjat
näyttävät hyötyneensä metsämajoja ja kotia, saunoja ja saunanuunia,
riihiä ja riihenkiukaita, savupirttejä ja savupirtinuunia,
mökkejä, taloja ja taloryhmiä, aittoja, talleja, latoja, nuottikotia ja
sen semmoista tavaraa kaikkiaan yli 700 piirroksentapaista. Sitten
asemapiirrosvihkoset esittävät asemapiirroksia asuinrakennuksista,
ulkohuonerakennuksista, taloista ja taloryhmistä sekä asuinrakennuksien
läpileikkauksia ja orsijärjestyksiä yhteensä noin 250. Valokuvaluettelo
näyttää, että kone on paukauttanut toista sataa kertaa.
Muistiinpanovihot sisältävät neljättäkymmentä arkkia rakennuspakinaa
sieltä täältä, lisäksi taikoja, loitsuja, runoja, runokatkelmia y.m. Ja
päiväkirja sanoo, että matkaa on tehty Joensuusta lähdettyä hevosella,
laivalla ja jalkaisin yli 2,200 km., josta jalkatanuisin n. 1,100 km.
Kassakirja sitten todistaa, että kukkaroni on puskeutunut nurin päin ja
työntänyt tutun ystävänsä tykkänään ulos, joten siellä ei siis enää ole
Mattiakaan. Kertoo se myös, että Karjalan kankahille oli kolmet pohjat
kengistäni jäänyt ja vielä, että karjalaisten epämukavat rattaat olivat
muutamasta vaatekappaleestani varastaneet pari pientä palasta ja
hieroneet niistä nuuskaa.
Ja sitten minut kotona punnittiin ja varsin köykäiseksi ja
kutistuneeksi löydettiin. Sanoivat sentään, että kaulanikamani olivat
lisääntyneet ainakin yhdellä ja itse tunnen, että jäseneni ja kantani
ovat matkalla vahvistuneet, jonka mielelläni myös merkitsen
tulopuolelle.
Ja tulopuolelle, jopa ensimäiseksi vienniksi keräysteni jälkeen,
merkitsen sen, että sain viettää vapaan kesäkauteni, vapaassa
jumalan luonnossa Karjalan kankahilla, retkeillä miltei kautta koko
Karjalan, pohjoisimmasta sopukasta Laatokan rannoille saakka, nähdä
Pohjois-Karjalan uljaat vaarat ja Raja-Karjalan jylhän kauniin luonnon,
soudella kauniita salojärviä, tutustua hilpeiden salolaisten
koruttomaan elämään, ja ennen kaikkia: nähdä kuuluimmat, nykyään elävät
runolaulajamme omassa ympäristössään, kuulla heidän nokisessa
savupirtissään kanteletta helkyttelevän, kuulla heidän soinnukasta
kieltään, samoilla heidän laulukkailla saloillaan... Sieltäpä jäivät
muistot, jotka eivät hevillä mielestä lähde.