joka on se ikivanha talo, on ylempänä aivan vaaran laella ja
Pieni-Lipas, nuorempi talo vähän alempana vaaran rinteellä. Eikä se
Ison-Lippaan talo aivan eilispäivän töitä olekkaan. Seinässä on
vuosiluku, joka näyttää, että tupa on tehty 1812. Ja ikihongikossa ovat
tuvantekijät jyskineet, keikautelleet huimimpia jättiläisiä. Ja sitten
kun ne ovat tekaisseet oikein sen vanhan kansan suuren sukutuvan!
Pituutta on seinillä, huoneen sisästä mitattuna yli 8 metriä, eikä
korkeuskaan ole aivan tavallinen. Koko 4 metriä on sillasta laipioon,
joka mahtavana, mustana -- tupa on ennen ollut savupirtti --.
kolmitaitteisena kumuna kaartuu yli tuvan. Ikkunat ovat pienenlaiset.
Mahtavista kelleksistä ovat penkit veistetyt. Orsia on patalautoja,
päreorsia y.m. Vanhanaikaista laitetta ovat talon muutkin huoneet.
Aitoissa on koristellut raavelit, suuret harjakourut sokkanauloineen.
Ja läävärakennus! Se on omituinen. Lehmät ovat siinä yläkerrassa,
alakerrassa on lantasäiliö. Yläkertaan vie leveä ajosilta. -- Jumassa
tämmöisiä lääviä, "kellarilääviä" sitten monasti tapaan.
Naapuritalon omituisuuksia on riihi, joka on kalliolle rakennettu ja
siinä siltana pelkkä kallio. Tavallisimmin näkee karjalaisriihissä
savesta sotketun sillan, toisinaan myös puusta salvetun. -- Riihtä
käyttävät karjalaiset keväällä siemenpotakkojen idättämiseen. Potakat
levitetään riihen sillalle tai koppiin parsille ja riihtä vähäisen
silloin tällöin lämmitetään.
Vietän yön salolla Pienen-Lippaan talossa. Hyvin viihtyy noiden
teeskentelemättömien, vilpittömien, ystävällisten salolaisten seurassa.
On kuin kotonaan, kohtelevat kuin vanhaa tuttuaan. -- Aamulla kun
päivän noustessa herää, kuulee pihalta helähtelevän sävelen, joka
somasti nousee ja laskee, lopulta vaikenee, ja taas vähän päästä samoin
uudistuu. Talon nuori emäntä siellä lehmiään, vasikoitaan viettää,
"tpruituttaa", ja ammuen ja ynisten ja kilkatellen, kalkatellen
juoksevat suuret ja pienet emännän luo.
Juuassa, Kontiolahdella.
Martonvaarasta matkaan Juuan Timovaaraan. Tämä 5-6-taloinen kylä
Tanskasineen on sekin korkealla vaaralla, kapean pitkän Rauanjärven
itärannalla. Vastaisella rannalla on Levavaaran taloja. Timovaara on
saanut nimensä Timo-nimisestä lappalaisesta, samoin kuin Vetkonkanta,
joka on kirkon pohjoispuolella, lappalaisesta Vetkosta.
Timovaarassa on minua neuvottu kääntymään vanhan kansan miehen, Matti
Tanskasen, "Lento-Matin" puoleen, joka muka kuuluu tietomies olevan.
Löydän Matin pienen mökin kylän takaa metsän sydämestä. Mutta Matti ei
jouda nyt joutavia juttelemaan, on juuri kalalle lähdössä, sären
kutuun. Toiset pöksyt vain muuttaa jalkaansa ja suolaa, leipää pistää
konttiinsa evähäksi. Toinen ukko kuuluu jo vuottelevan. Muuten sanoo
Matti jo ennen Helsingin herroille satuja lorunneensa.
Yli 80-vuotias kuuluu Matti jo olevan. Pienoinen mies, mutta ketterä
vielä ja terävän näköinen. Nuorena oli ollut aika huimapää. Kerrankin
oli korkean huoneen katolle kiivennyt ja seisonut harjakourun nenässä
päällään. Olipa sieltä vielä lentänyt alaskin käyttäen vastoja siipinä.
Siitä oli sitten Lento-Matiksi ruvettu hokemaan.
Mutta muilta ukoilta saan tietoja, kaikenlaisia kaskuja.
Aika pitoja olivat ennen olleet ne vanhan kansan hirsitalkoot. Kymmenin
hevosin oli aamulla jo kukonlaululta lähdetty metsään ja sieltä julmia
hirsiä yksin kappalein yhdellä reellä, latva maassa laahaten vedetty
rakennuspaikalle. Ja piiraisia ja rieskaa, rokkaa ja koprahuttua oli
syöty ja vahvasti viinaa juotu, ja kolisten olivat vahvimmatkin hirret
tulleet kotiin. Keväällä oli hirret hakattu ja syksyllä vähän lumen
aikana vedetty rakennuspaikalle.
Olivat ne Timovaaran asukkaat ennen vanhaan Keyriäkin palvelleet.
Keyrinä olivat näet kylpemään lähtiessä kantaneet ruokaa pöytään,
kaikenlaista hyvyyttä, mitä talossa oli ja sitten käskeneet Keyriä
syömään, jotta "syökäät nyt kylpyaikan!" Olipa kerran sitten muuan
mieskanalja mennyt ja pistellyt suuhunsa paraan hyvän ja sitten
laskenut siat loppuja korjaamaan ja pannut oven kiinni. Väki oli
saunasta tullut ja kuunnellut oven takana ja sanonut, jotta "Keyri on
vielä ruuvalla, koska niin suu matsaa!"
Saarikas järvi on Rauanjärvikin. M.m. on siinä pari pientä saarta,
joita sanotaan Kalmosaariksi. Niistä on useasti pääkalloja löydetty.
Tie Timovaarasta Juuan kirkolle kulkee alussa mitä somimpien seutujen
kautta. Vaaroja, vaarojen vierillä lehtoja, lehdoissa taloja, vaarojen
juurilla järviä, lampia. Vaaroja on m.m. Kemienvaara, Hönkönvaara,
Tattarivaara ja jyrkkä Hallavaara. Vaarain rinteillä useassa paikassa
kasket savuavat, nokiset miehet ja naiset viertävät paloa taikka
kyntävät. Ei näytä palon kyntäminen olevan leikintekoa eikä naisten
työtä. Muutaman korttelisen, muutaman kyynärän pääsee eteenpäin, niin
jo taas atra tarttuu kiveen, juureen tai kantoon. Ei siinä pitkälle
päivässä jouduta. Hyvää paloa kyntää ahkera ahertaja päivässä 50 litran
maan, mutta jos on oikein kivistä ja kantoista maata, saa tyytyä 10
litran alaan, Eipä siitä leipää leikin syödä.
Juuan kirkolla vyötän ja sonnustan itseni ja lähden jalkapatikassa
Kontiolahtea kohden. Tie kulkee hyvin asuttua seutua myöten lähellä
Pielisjärveä. Tuon tuostakin välkähtää puiden välistä laaja Pielisen
pinta, työntääpä se joskus pitkän lahdelmankin tietä tavottelemaan.
Vaellan valtamaantietä aina suureen Nunnanlahden kylään asti. Siellä
harppaan metsään ja lähden salotietä taivaltamaan Kuhnustanjärven
kulmille. Välillä viivähdän vähäisen Puolvälin Hemmin mökillä ja
illalla saavun Kuhnustanjärven varakkaaseen Erolaan.
Erolan ukon saattamana käyn seuraavana päivänä järven takana
Jommehikossa pienoisella Ryynäsen uudismökillä. Se on kurjimpia
ihmisasumuksia, mitä matkallani olen tavannut. Keskeneräisen
tupasalvoksen kylkeen on aidaksista ja riuvuista seipäiden varaan
salvettu jonkunlainen suoja. Pari metriä siinä vain leveyttä, noin
kolmisen nelisen pituutta, korkeutta siksi, että juuri seisomaan sopii.
Silta on noin kyynärää alempana maanpintaa. Oviloukossa on uuni,
kivestä rötistetty kuin saunan kiuvas. Pieni ikkuna peräseinässä on
valontuojana, vaikka pääsee se valo seinänraoistakin. 8-henkinen perhe,
mies ja vaimo kuuden lapsen kanssa, on tässä viime talven, pyrytalven,
pakkastalven viettänyt, ja nuorin lapsista on vain ollut puolivuotias.
Kamalasti oli toisinaan palellut. Lunta oli kyllä seinäin suojaksi
luotu, tehty koko asunto lumikumpuraksi, mutta kovin äkeänä oli
pakkanen kuitenkin sisään hyökkäillyt. Mutta nyt, kun kesään olivat
päässeet, tuntui elämä hiukan elämältä. Ahkeroina uurastivat mökin
ympärille kivikkoon uutispeltoa: vääntelivät kiviä kasaan, polttelivat
turpeita ja kaakersivat ojaa. Mutta kovin pieneltä ja vähävaloiselta
näytti vielä uutisaukko ja kovin pimeältä, kovalta ja kolkolta korpi
aukon ympärillä. Ja korven helmasta tuntui jääsydäminen suo huokuvan.
Eikä näillä korvenraatajiila näyttänyt olevan toivoa vielä ensi
talveksikaan saada valmiiksi puolitekoista tupaansa. -- Maksaa niin
paljon ... suuri perhe ... menee kaikki ansio leipään ... ei jouda
paljon omaan työhön... -- Eikä kovin innostavia ole matkatoverini
Erolan ukonkaan puhelut: kyllä ei tästä leipä lähde ... huonoa
maata ... kamala korpi. -- Sellaista se on ladun hiihto, uran aukaisu
kolkoilla saloillamme. Älä kultia uneksikkaan!
Palattaessa juttelee Erolan ukko kamalasta viimekeväisestä
takatalvesta, joka toisin paikoin Karjalassa oli ihan tuhoja tehnyt. Jo
oli Erkki inunut, ja Urpokin uikuttanut, ja kun oli kuun loppuun
päästy, oli ollut kummat tulossa: talvi ulkona, törkyladot tyhjinä,
kerrassaan tyhjinä. Oli syötetty eläinparoille, mitä vain irti saatiin:
jäkäliä, kanervia ja sammalia, latojen vanhoja olkikattoja,
heinäpieleksien pohjia ja ladon sillanalustörkyjä. Oli koetettu lainata
toisilleen ja toisiltaan, kellä jotakin lainattavaa oli ollut ja sitten
yhteisesti oli puutetta nähty. Olipa elukoita koetettu laitumellekin
laskea, mutta nälkäisinä olivat siellä kylmässä kontistuneet ja
muutamat kuolleetkin. -- Jo minä sitä viime talvena ennustinkin, kun
hiiriä oli niin paljon ... kaikki pieleksetkin silpuiksi hakkasivat,
puhelee ukko.
Sitten kertoo ukko, että sukunsa oli yli 250 vuotta takaperin tullut
tänne Kinahmon saaresta Höytiäisessä. Oli ollut 4 veljestä. Yksi oli
kulkenut Kuhnustaan, toinen taivaltanut Kontiolahden Pyytivaaraan,
kolmas käynyt Polvijärven Kuorevaaraan, neljäs jäänyt Kinahmoon.
Kuhnustasta kuljen salon poikki maantielle Ahmovaaran kylään ja
Kopravaaran kautta Kontiolahden Romppalaan.
Romppalan Pekkolassa keksin riihen luona vanhan olkiladon, joka on
ennen ollut savupirttinä. Pyöreistä hirsistä on se rakennettu, ja
ikkunat ovat pienoiset juoksuluukkuikkunat. Jo ainakin 70 vuotta on
pirtti ollut samalla paikalla olkilatona, sanotaan. Kuka lienee
rakentanut, kuka siinä elellyt? Kontiolahden muutamissa taloissa näen
uunin oviseinän keskikohdalla, ulompana karsinaseinästä. Uunin takaa
vie ovi kamariin.
Romppalasta Puson kylään käy hyvänlainen kärrytie salon halki. Kolkot
korvet, suot, kalliot ja ryteiköt näyttävät todellakin kontioiden
muinaisilta elostelopaikoilta.
Metsässä Puson kylän takana tapaan taas mitä alkuperäisimmän asunnon.
Kantoisella klvikkoaholla pienoinen uutismökki, pahanpäiväisistä
hirsistä salvottu, ja mökin kyljessä navetta. Kiuvasröttelö on
ovinurkassa ja siltapalkkeja ei ole riittänyt yli pirtin. Sivuseinän
puoli oveen asti on ilman siltaa, avonainen maakuoppa vain. Ukko on
juuri pistänyt uuniin tulen. Savu täyttää matalan huoneen melkein
siltaan asti. Kykkysilleen yhteen myttyyn painuneena koettaa ukko-rukka
vältellä kirventelevää savua. Pienoinen, näivettynyt, työn, puutteiden,
elämän kovan kouran runtelema ukko-raukka, vaikka näyttää vasta olevan
paraassa ijässään. Mökin emäntäkin tulee kotiin risutaakka sylissä.
Samassa kovassa koulussa näyttää hänkin olleen. Alakuloisia ovat,
harvasanaisia, kadonnut on heistä karjalaisen hilpeys ja puheliaisuus.
Puson kylästä kierrän ympäri Pusonjärven ja tulen Herajärvelle --
Heräjärvi sanotaan paikkakunnalla -- Havukkavaaraan, josta Kolinkylän
miehen kanssa rähmin ryteisten korpien, soiden ja metsäniittyjen kautta
Kolin kylään Kolin juurella. Loppumatkalla kierrämme pienen sievän
Jerojärven, johon muinaisaikoina oli hukkunut Jero-niminen mies ja
haudattu metsään järvenrannalle.
Yövyn Selkolaan Kolin juurella.
Pyhäaamu kesäkuun 16;s. Nousen aamulla aikaisin ylös, ulos käyn ja
kohotan katseeni hartaasti korkeutta kohden -- katselen kuulua Kolin
kukkulaa. Jyrkkänä, mahtavana, uljaana ja ylevänä kohoaa se edessäni.
Ja minussakin, matoisen maan kulkijassa, savuisten pirttien ja nokisten
saunojen, pölyisten riihien ja tunkkaisten aittojen nokisessa
nuuskijassa ja nuohoojassa herää kerran halu päästä yläilmoihin, kohota
kerran kohti korkeuksiakin. Heitän laukun selkään -- että olisi
painamassa maata kohden ja muistuttamassa aineellisesta toimestani, jos
liiaksi innostuisin -- ja alan ylentämään itseäni Kolin korkeimman
kukkulan tykö. Ja ylentämistä siinä onkin! Koko kauvan saa kiivetä.
Hien se vääntää kuivasta ruhostani, ennenkuin 70-kiloisen ainejoukkoni
olen Kolin laelle laahannut.
Suuri, mahtava on näky vuorelta. Enpä ole ennen yhtaikaa niin paljon
nähnyt Karjalaamme ja niin kaunista Karjalaa. Pielisjärven selkä ihan
tuosta jalkojen alta kuustenlatvojen takaa alkaa ja leviää ja jatkuu
miltei niin etäälle kuin silmä kantaa. Ja saaria, suuria ja pieniä, on
siinä kymmenittäin, sadoittain. Etäällä idässä sinisessä autereessa
siintää kai rajantakaisten salolaisten salaperäinen satujen maa.
Pyhäaamun pyhä tyyneys lepää järven pinnalla... Katson toisaalle,
sinne, mistä olen matkustanut. Järviä, metsiä, vaaroja sielläkin.
Tuossa lähellä Savijärvi ja Jerojärvi, etempänä Herajärvi ja tuolla
vielä etempänä läikkyy laaja selkä. Se on Höytiäinen, joka ei sekään
näytä kaukana olevan, vaikka sinne on matkaa useampia peninkulmia. --
Eipä ole Kolilla ketään varhaisena pyhäaamuna. Yksinäni saan siellä
istua.
Astuessa kukkulalta alas on hyvin varoin kuljettava, sillä polku juuri
kukkulalle kohotessaan on hyvin jyrkkä. Helposti voi siitä tulla
kolin-kolia alas. Ja jos Kolilta rupeaisi kolin-kolia tulemaan,
riittäisi sitä tuloa hyvänpäiväisesti. Jyrkkää rinnettä on aika
pitkältä. -- Lähden laivarannan kautta kiertämään Savijärven kylään.
Laivarantaan on kukkulalta pari km, vaikka sieltä ylhäältä katsoessa se
oli olevinaan ihan jalkain alla. Savijärven yli soudettuani tulen
Ahmovaaraan ja siitä Nunnanlahteen, josta hevosella kirkolle. --- Ja
näin olin tehnyt yli 10-peninkulmaisen jalkamatkan ja nähnyt yhtä ja
toista.
Kirkolta lähden Kaavia kohden. Ajan Havukkavaaran kautta Kaholanvaaraan
Kaavin rajoilla. Raholanvaara taas muita vaaroja uljahampi.
Siinä useampia taloja sekä itse päävaaralla, että matalammilla
syrjävaaroilla. Seutu rupeaa jo olemaan kuin savupirttien maata.
Useimmilla mökkiläisillä on sisäänlämpiävät tuvat. Ja "tuohikaudella"
näyttävät täällä vielä elävän. Miltei kaikissa huoneissa, talonpojan
asuinrakennuksesta mökkiläisen tölliin asti, on tuohikatot, maloilla
peitetyt. -- Ja kasket ne savuavat kaikkialla. Korkealta vaaralta kun
ympärilleen maailman avaruutta katselee, niin kaikkialta näkee
kaskisavuja kohoavan, joka vaaran vierteeltä, joka ahon laiteesta, joka
kummun kupeesta. Tuolta tuikuttaa pikkuisena patsaana, tuolta keveänä
pilvenä kohoaa, tuolta paksuina tönkkinä pöllähtelee. Ja savu
autereeseen yhtyneenä peittää väreilevänä harsona siintävät salot...
Kaavilla.
Vasta Kaavilla ensimäisen asuttavan talokkaan savupirtin tapaan.
Kulkiessani Viitaniemen kylästä Hirvisaaren ja Kellolahden kylien
kautta Nilsiän Rupsaan menen Heikki Makkosen vanhaan taloon
Kellolahdessa Vaotjärven rannalla ja huomaan, että siinä molempien
tupien uunit sisään haijuttelevat. Siinä jonkun aikaa viivähdän pirttiä
katsellen ja vanhan ukon kanssa tarinoiden vanhoista asioista, ja vanha
ämmä ärahtelee ja murahtelee, kun ukko muka turhia siinä löpisee, jotta
paikkaisi vain nyt niitä kenkirajojansa. Mutta kun pois lähtiessäni
annan ukolle muutaman rahapennin, soittaa eukko toista huilua.
Rupsassa nuuskin m.m. pari saunaa, joissa uunin suu on perään päin, ja
toisessa lauteet peräseinällä.
Kaavilla muuten huomaan vielä elettävän turvekattojen
aikakaudella. Ladoissa ja läävissä, riihissä ja korsuissa, aitoissa ja
luhtirakennuksissakin, puhumattakaan mökkilöistä, näkee hyvin useasti
turpeilla peitetyn tuohikaton. Sanoipa muuan talonisäntä laittavansa
asuinrakennukseensakin turvekaton, kun entinen katto tulee
kelpaamattomaksi. Se on kestävin katto se, arveli.
Viitaniemen kylän Siitinjoessa katsastan pienen härkinmyllyn. Siinä
härkin l. tukki pystyssä, sen alapäässä siivet, joihin puskien vesi
härkintä pyörittää. Härkkimen yläpää on suorastaan myllynkiveen
kiinnitetty.
Säyneisten kylillä Säyneistenjärven rannalla Juosolan, Rantalan,
Simolan taloissa sekä ukko Antti Parviaisen mökillä pakinoimassa.
Parviaisen ukko on vähän kuin tietäjä ja myrrysmies. Säilyttelee
ukontalttaa, "uhrikiveä" l. "ukonkynttä", joka muinoin oli löytynyt
"kesyenkannolta" (= ukkosen särkemän puun kanto). Ja mahtava voima
kuuluu kivessä olevan. Kun hevonen t.m. eläin on ammuksissa tai ähkyssä
ja sillä painelee "ristikakkosia" (= kahdesti ristiin), niin paranee.
Samoin voidaan parantaa sillä ihmisistä tyrät.
Juosolan sanovat olevan kylän ensimäisen talon. Paikkakunnalla oli
ollut tervahauta ja sen luona maja. Siinä olivat vastatulleet ensin
asuneet.
Kauniita ovat Vuotjärven rannat, vaikka niitä, etupäässä vain
rakennuksia töllistellessäni, en aina kaikiste ehtinyt oikein
huomaamaan. Muistanpa kun Kellolahden pohjukasta, tienmutkasta, puiden
välistä tarkistelin järvenselälle, joka päivän laskussa loimusi ja
loisti niin tuhannen tulipunaisena, ja siinä viheriät saaret
iltaruskossa peilasivat niin kauniisti, muistanpa, että johtui mieleeni
entisen ukon sanat: "voi yhdeksänkymmentä, niin on kun alttarintaulu!"
Rautavaaralla.
Säyneisistä saavun Alaluostan kautta Hankamäkeen Rautavaaralla. Tie
kulkee karua kangasta myöten, joka muutamassa kohdassa on huiman
metsäpalon temmellyskenttänä ollut. Sateisessa säässä kiertelen
Hankamäen taloissa, sateen raossa aina pistäyn talosta toiseen. Tapaan
muutamia savupirttejä.
Muutan sitten majaa kirkolle päin Korpimäen Toivolaan, josta jalkaisin
Salon kylille peninkulman päähän saloille Lampomäkeen, Katajamäkeen ja
Hautamäkeen. Hiljakkoin tehty tie vie aina Katajamäkeen asti, siitä
taas karjalainen kapulasilta-tie kiertelee Hautamäkeen Hautajärven
rannalla. Siellä taas elelee vanhan kansan mies, 83-vuotias Paavo
Lievonen. Tulee juuri saunasta jauhamasta, pölyisenä jauhovakkanen
käsivarrella. Puolisokea on ukko ja huonokuuloinen. Mutta parhaillaan
eläessään on hän miesten mies ollut. Onpa karhujakin kaatanut yhden jos
toisenkin. Kerrankin oli yksin kangella kontion nuijannut. Kontion
käydessä päälle olivat toiset vilettäneet pakoon, mutta Paavo senkun
silpaisi kangen ja sillä kontiota kalloon kamahutti niin, että siihen
kellistyi. Toisen kerran taas oli joutunut niin koville, että karhu oli
Paavon pään saanut suuhunsa. Mutta olipahan ukko ennättänyt ääntää, jot
"eläpähän syökkää miestä!" niin oli karhu heittänyt. -- On talossa myös
loisukko, tuohitöiden tekijä. Kopsia, kontteja, virsuja, löttösiä,
loapottia on hänellä aitassa valmiina. -- Tuohijalkineita vielä
käytetään ainakin viertotöissä. Tuohivasuja, tuohikopsia ja koppolia
y.m. tuohiesineitä näkee joka talossa.
Illalla Toivolan miesten kanssa juhannussaunassa. Saunamatka ei
Karjalassa ole pitkä. Vanhoissa taloissa on sauna aivan pihan vierellä,
joskus nurkitusten tuvan kanssa. Saunakota on useasti navetan
puolisessa päässä rakennusta ja samalla navettakotana. Uudemmissa
taloissa on sauna etempänä.
Rautavaaran kirkonkylä on vähäpätöinen. Muutamia taloja, joitakuita
mökkejä, kansakoulu ja pari kauppiasta, siinä kaikki.
Kirkolta lähden juhannuspäivänä pohjoiseen päin Sotkamon rajoja kohden.
Pääsen ajettua tietä myöten Raiskioon asti, mutta siihen tie
töpsähtääkin. Aikoessani eteenpäin salolle, puolen peninkulman päähän
Mustaanmäkeen saan lähteä tietöntä taivalta tekemään. Huononpuoleinen
polku vie läheiselle suolle, kulettaa siitä yli lahonneita pitkoksia
myöten, heittää kankaalle, jossa suuri kelohonka on merkkinä, mistä on
toiselle polulle poikettava. Sujahtaa taas metsästä suolle, suurelle,
puuttomalle, vetiselle suolle, jolla siellä täällä heinäpieleksien
pohjia, sorkka-aitoja, sitten sukeltaa synkkään korpeen, kuljettelee ja
pyörittelee siellä sinne ja tänne kaatuneiden puiden runkojen ylitse ja
alitse poikki toisten polkujen. Pujahuttaa viimein aukealle aholle ja
siitä lehdon läpi riihen luokse, josta ruispellon pientaritse, aitan
ympäritse pyörähyttää vanhannäköisen talon pihalle. Kuulen talonväeltä
tulleenikin Poikoinmäkeen, noin 2-3 km syrjään Mustastamäestä. Samahan
tuo, talo kun talo, katsellaanpa tätäkin! Ja löydänkin paperille
pantavaa.
Päivän kuluessa käväisen Mustassamäessäkin, jossa hupaisen, vanhan
isännän Lassi Savolaisen kanssa pian tarinat syntyvät. Tarjoaapa
vieraalle kahvia ja syötävääkin -- kahvit kyllä monessa muussakin
paikassa tarjottiin. Talo on siisti ja hauskannäköinen. Lattialle
levitetyt lehdet antavat miellyttävän hajun raittiiseen savupirtin
ilmaan...
Seuraavana päivänä käyn Poikoinmäen naapurimökissä Simo Kainulaisen
puheilla. Pienoinen puhelias vanha ukko asuu tyttärensä kanssa
pienessä savupirtissä metsässä, Nilsiän rajoilla. Kertoo ukki ennen
paremmassakin mökissä asuneensa, eläneensä rikkaan, kuulun Heikinmäen
isäntänä, mutta hullutelleensa niin, että talon menetti ja joutui
lopulta tähän ahertelemaan. -- Vanhan ajan kaskenpoltosta juttelee
Simo, että ei sitä ennen sellaisia lepiköitä poltettu kuin nyt, mentiin
suureen metsään, vankkaan petäjikköön, pienemmät puut lyötiin maahan,
mutta isot petäjät pykällettiin, jotta jäivät patviksi. Isoja koivuja
myös heitettiin patvina kuivamaan. Kevättalvella kaadettiin kaski ja
vasta toisena kesänä poltettiin ja kolmantena kesänä revittiin ja
kylvettiin.
Jos Heikinmäki oli ennen ollut mokoma talo, niin mointa mokomampi
oli sitäkin ennen ollut kuuluisan sissipäällikön Tiaisen talo
Tiilikanjärven rannalla Sotkamon rajalla. Olipa silloin sodanaikana
talossa kerran elätetty 300 sotamiestä pyhänseutu, ja vielä oli talossa
ollut ruokaa evästää 30 miestä maanantaiaamuna rovioon (= kaskimaata
rovitsemaan). Sotkamon sydämessä oli talolla ollut laajat niittymaat.
Nyt ei Tiaisten talosta Tiilikan rannalla ole enään kuin sijat jälellä.
Paikkaa kutsutaan Tiilikanautioksi.
Rautavaaran kirkolta Saarimäkeen ja siitä Nurmeksen Savikylään. Matka
kirkonkylän ja Saarimäen välillä yksitoikkoista karua kangasta ja suota
ja suoniittyjä. Mutta Saarimäestä alkaen kohoaa maa korkeiksi
vaaroiksi, jopa paikoin käy jylhäksi louhikkoiseksi vuoristoksi. Enpä
ole ennen moista seutua rataspeleillä ajanut. Tie kiertelee ja
mutkistelee kukkulain rinteillä ja kupeilla, nousee jyrkännettä ylös,
syöksyy toista alas, kulkee väliin louhikkoisen kallion lakea. Enkä
semmoista vauhtia toista kertaa koko matkalla ajanut, en paremmallakaan
hevosella. Isäntä itse oli kyytimiehenä -- vaikka muuten oli
tavallista, että matka silloin joutui huonoimmin kun isäntä oli
kyytipoikana --, ja hurjaksi ajajaksi tunnettu. Laukkaa hän laski sekä
myötä- että vastamäet. Vastamäkeä lähetessä jo etäältä pani laukan
käyntiin ja sitä kyytiä painatti päälle asti. Se menee sitten niin
helposti, kun ottaa vauhtia, selitti isäntä. Ei kahtakaan tuntia
viivytty tuolla 22 kilometrisellä, mitä pahimmalla taipaleella.
Nurmeksessa, Valtimossa, Sotkamossa.
Nurmeksen Savikylä on iso varakkaannäköinen kylä, talot kahden puolen
mutkittelevaa tietä. Isompi, mahtavampi, kerrassaan varakkaan
Pohjanmaan jokilaaksokylää muistuttava on Kurkunpään kylä Nurmeksesta
Sotkamoon vievän tien varrella. Kylän keskellä on pieni Karhunpään
järvi ja sen lävitse Pieliseen laskeva joki, ympärillä hyvin viljellyt
pellot. Talot ovat melkein järjestään uudenaikaisia, hyvästi
rakennettuja. Seutua katsellessa ei uskoisi köyhässä karussa
Pohjois-Karjalassa olevansakaan.
Haapakylässä viivähdän hetkisen Välijoen savupirtissä. Uunissa on vasta
ollut tuli, jonka takia pirtissä on raitis, miellyttävä ilma. Itse
pirtin vanhanaikainen sisustuskin on huvittava, penkkeineen, pöytineen,
seinäkoppolineen ja ennen kaikkia monine orsineen. Siinä patalaudat,
haahlaorret, päreorret, tupakkaorret, heinänkuivuuorret, ainespuiden
kuivuuorret ja lankaorret. Ja talon puhelias emäntä on valmis kertomaan
ja selittelemään, mitä pyydetään. Viepä vielä katsomaan uutta,
komeahkoa vesikatossa olevaa asuinrakennuksen teelmästä pihamaalla.
Sanoo siihen tulevan oikein paneelikatot ja rossisillat.
Varakasta, hyvinvoipaa, hyvin asuttua on Valtimon Haapakyläkin. Mutta
siitä matkatessa Sotkamoa kohden, lähetessä Maanselkää, vedenjakajaa
käy maa karummaksi, harvaanasutuksi, köyhähköksi. 28 km:n matkalla
Punkarin majatalosta Saviahoon Sotkamossa ei suuria kyliä sivuuteta,
yksinäisiä, vähäpätöisiä, vanhanaikaisia taloja vain, joiden asukkaat
siellä salon sydämessä hiljakseen omia aikojaan elelevät. Ja Saviahosta
Juurikkalahteen Kiantojärven rannalla, 16 km:n matka on soita,
kankaita, jylhiä kallioita. Pari pientä mökkiä ja muuan talo koko
matkalla. Juurikkalahdesta eteenpäin on maa jo asutumpaa, Vuokatin
lähistöllä näkee jo vankkojakin taloja.