peltoloiden keskellä tuuhean metsäsaarekkeen. Ihmettelet, miksi
se semmoinen metsikkö siihen on heitetty. Arvelet tulleesi
muinaissuomalaiseen kylään ja näkeväsi entisen, suomalaisten pyhän
uhrilehdon.
Ja eipä vallan toisinkaan.
Metsikkö on karjalaisten "kalmismoa", pyhä puisto, jonne he kätkevät
kuollehensa
"multihin muhajavihin",
jossa on
"hyvä heidän ollaksensa,
armas aikaellaksensa".
Jokaisella kylällä Venäjän Karjalassa on oma kalmismaansa, onpa
isoimmilla kylillä useampiakin. Useimmiten ovat ne ihan kylän vieressä,
joskus etempänä järven saarella, "Kalmasaarella" tai niemellä järven
takana, kuten Pieningän pienellä 2-taloisella kylällä, tai joen
äyräällä, kuten Venginkylällä.
Omituisen, juhlallisen tunteen herättää kalmismaa sen piiriin
käydessämme. Tuuheat ikihongat humisevat niin salaperäisesti,
satavuotiaat kuuset oudosti kuiskivat. On kuin he haastelisivat
juuriensa alla lepääväin manan matkamiesten, "pokkoiniekkojen" kanssa,
tuntuu kuin Tuonen kosketus, ei kuitenkaan kylmä, mutta ei palavakaan.
Harmaa, ladontapainen, pyöreistä hirsistä salvettu "tsassovnakin",
rukoushuone, useimpain hautausmaiden portilla lisää vielä niiden
omituisuutta.
Hupaisen vaikutuksen tekevät harmaat, puiset hautapatsaat, joita moni
kalmismaa on täpö täynnänsä. Metsän tummassa siimeksessä ne seisovat
kuolleiden leposijoja osoittaen.
Patsaita laatiessaan on karjalainen paraan taitonsa liikkeelle pannut,
saadakseen rakkaan vainajan muistomerkin niin somaksi kuin suinkin. Ja
somia ne monet ovatkin. Pyöreä tai neliskulmainen, pitempi taikka
lyhyempi hirren pätkä on sahauksilla, uurroksilla, kolmioilla,
hammastuksilla, pyöreillä poran reijillä t.m.m. veistoksilla taitavasti
koristeltu. Yläpää on peitetty taitekaton tapaan kahdella
laudankappaleella, vieläpä taitesauman päälle pienoinen harjakouru
asetettu ja harjakourun selkään seisomaan 3-4 pienoista puunappulaa,
"pulpukkaa". Isoimmissa hautapatsaissa on kattolautojen reunat peitetyt
koristelluilla tuulilaudoilla. -- Ihmeen kekseliäs on karjalainen
patsaita koristellessaan, koristeaiheita etsiessään. Suurilla
hautausmailla löytää kymmenittäin erilaisia koristusmuotoja.
Usein on patsaaseen myös kiinnitetty erityiselle laudankappaleelle
leikattu jumalankuva taikka jumalankuva pienoiseen metallilevyyn
valettuna.
Vanhemmissa hautausmaissa, kuten esim. Loasarin ja Kuusiniemen, tapaa
hautojen päälle rakennettuja, pienoisia, haudan pituisia ja levyisiä,
taitekatolla varustettuja hirsisalvoksia, "kropnitshoja". Varmaankin ne
laitettiin sitä varten, ettei vainajan haudassaankaan tarvitseisi ilman
kattoa olla. Sai siis kuoltuaan vaan majaa muuttaa.
Koskematon, pyhä paikka on karjalaisen kalmismaa. Eipä saa sieltä puuta
hakata ei latvaa taittaa, tuskinpa oksaa ottaa tai lehvää leikata.
Rauhassa saavat puut kasvaa ja vanhettua ja viimein vanhuuttaan
hoipertua. Rautiaisen leposijankin ne saavat kalmistossa. Siihen, minne
kaatuvat, lahokoot ja muuttukoot mullaksi yhdessä maahan murjomainsa
patsaiden ja "kropnitshain" kera. Paljon näkeekin hautausmailla
sortuneita jättiläiskuusia ja ikihonkia ja niiden törröttäviä kantoja
ja rikkoutuneita patsaita niiden alla.
Toisinaan ovat puut kallistuneet vastakkain nojaamaan. Tuulen
henkäillessä ne niin valittaen voivottelevat...
Lopuksi.
Edellä olevat matkakertomuksen katkelmat ovat muistelmia retkeltä,
jonka kesällä 1900 Suomen Muinaismuistoyhdistyksen matkarahoilla
yhdessä opettaja Matti Tuokon kanssa teimme Aunuksen läänin
pohjoisosaan. Retken tarkoituksena oli kansanomaisten rakennusmuotojen
ja koristeaiheiden tutkiminen ja keräileminen.
Matka kesti viisi viikkoa ja kulki Lieksasta Lusman, Koropin ja
Kolvaasjärven kautta Repolaan. Sieltä Kiimaanvaaran ja Pieningän kautta
Honkaniemeen, josta Tsiassalmen ohitse Pölkkylään, Loasariin,
Venginkylään, Petriseen, Kuusiniemeen, Korpilahteen ja Ontarveen,
Ontarvesta takaisin Kuusiniemen kautta Mäntyniemeen, Särkärveen ja
Suonteleeseen, josta käytiin Seesjärven takana Maanselässä.
Suonteleesta sitten edelleen Paateneeseen, Sellinkylään, Jänkärveen,
Porarveen ja Kostamukseen Suomen rajoilla. Kostamuksesta tultiin Suomen
puolelle Kaiasjärven kylään Suojärvellä ja siitä Suojärven ja
Korpiselän pitäjien kautta Värtsilään.
Matkalla karttui lyijykynäpiirroksia rakennusten koristelluista
nurkkaveistoksista, tuulilaudoista, räystäspuista ja ikkunoista, sekä
keträinkuossaleista, pesentä- ja katainpoalikoista, hautapatsaista,
tanhuan veräjistä, rakennuksista y.m. yhteensä yli 300. Rakennusten
pohjapiirroksia keräsin noin 40.
II. Kertomus rakennustutkimusretkestä Pohjois- ja
Itä-Karjalassa v. 1907.
Liperissä.
Kesäkuun toisen päivän ilta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
matkarahalla olen retkeilemässä Karjalan kankahille Pohjois- ja
Itä-Karjalan rakennusmuotoja tutkimaan. Ajaa jyryytellään tasaista,
harvametsäistä Jaamalikangasta Pyhäselän pohjoisella rannalla kohden
Ylämyllyn majataloa. Ilma on koleahko, lumikinokset varjopaikoissa
kertovat äskeisestä kamalasta takatalvesta. Koivut vasta hiirenkorvaa
näyttävät, kaikki on vielä kovin alkutilassa... Mutta yhtäkaikki
kankaalla käki kukahtelee, helkäyttelee kuin koreimmalla kesällä
konsanaan. Eipä ole antanut takatalven luontoansa lannistaa. Kesän
tuloon luottaa, sitä meillekin kukkuen ilmoittelee...
-- Hevonen! ... hevonen! ... hevonen hoo! Näin hoputtelee karjalainen
kyytimieheni hevostaan tuon tuostakin. Kuulustaa hupaiselta. Aina vähän
päästä nykäys suitsista ja: hevonen! Tätä hauskuutta ei ainoastaan tämä
ensimäinen kyytimies tarjoo, vaan vieläpä toinenkin, kolmas ja
neljäskin, viides, kuudes ... kymmeneskin, eli melkein järjestään
kaikki Pohjois-Karjalan kyytimiehet aina Nurmekseen ja Pielisjärvelle
asti.
Yötä Ylämyllyssä, josta aamulla pari-kilometrisen männikkökankaan
kautta Mattisenlahden kylään Pyhäselän rannalla. Ilma mitä ihanin,
kesäaamu kaikkein korein. Sitä se käki eilen niin uskosta kukkuikin, ja
sitä samaa se nytkin hartaasti helkyttelee.
Otan kylällä katsellakseni vanhaa Karttusen taloa. Siinä yli
100-vuotias vanhatupa ja 50 vuotien vanha syrjätupa. Vanhatupa on
oikein vanhan kansan honkapuista salvettu. Suurimmat hirret ovat lähes
puolimetrisiä. Ikkunoiksi on niitä tarvinnut vain pari poikki panna,
kolmatta ja neljättä vähäsen kolota, ja ovesta ei voi sanoa, jotta
"tuost' on viis poikki!" Näet neljä niitä vain on katkaistu sekä
kynnystä ja kamanaa lisäksi lohottu. -- Oli sitä vanhan kansan miehillä
metsät, ja uskalsivat ne vankoistakin hongista käydä tupaa tekemään. Ja
semmoinen tupa se satavuotiseksi elikin, ei se kesken remahdellut. Niin
tuumii talon vanha vaari, 86-vuotias Olli Karttunen. Ja vanhan
kansan hongista näyttää vaarikin olevan: pitkä, vankka vielä ja
terveennäköinen.
-- Vai Oulusta sinä uot, sanoo ukko minulle. Minkäslainen se Oulu nyt
on? Onkos se suurikin kaupunki? Sitten kertoo ukko, miten hän ennen
nuorena ollessaan kävi Oulusta suoloja noutamassa. Suurissa joukoissa
sinne matkattiin, useampia hevosmiehiä lähti paikkakunnalta. Ja monasti
saatiin kiljuvassa pakkasessa synkkää saloa, talotonta taivalta ajaa
naristaa. -- Samanlaisesta Oulun suolanhakuretkestä sitten jälkeenpäin
kuulen monelta muultakin vanhalta Karjalan ukolta. Siitä kertoo vanha
Makkos-Heikki Kaavilla, Lievos-Paavo Rautavaaralla, samoin moni muukin
vanha vaari.
Liperin kirkonkylän naapurissa, Selkärannassa, kauniilla Heposelän
rannalla taas löydän työskentelypaikan. Siellä vanhoja riihiä,
mökkejä, taloja, saunoja. Onpa Kettusen ukko järven äkkijyrkkään
hiekkapenkereeseen kuopertannt matalan "moakuoppa-saunan", jossa
eukkonsa, poikansa keralla saa lämpöiset löylyt ottaa. Pari lautaa vain
on perällä poikittain, alempana kolmas lauta. Ylemmillä saa kylpijä
istua kyhjöttää ja vastalla syyhyävää ihoaan vihtoa. Alempi on jalkoja
varten. Maan mainion löylyn kuuluu maasauna antavankin. Ei siinä ole
mitään puun eikä muun makua, vielä vähemmän uloslämpiävän saunan kuivaa
kuumuutta.
Pari taloa on Selkärannassa ihan järven lähellä mitä kauniimmalla
paikalla. On kolmaskin siinä ennen ollut vähän ylempänä penkereellä
vieläkin kauniimmalla kohdalla. Mutta se kolmas on jo hävinnyt.
Rauniot vain on jälellä ja joku pihlaja entistä asuinsijaa osottamassa.
Ja kohta häviävät toisetkin, sillä "kauppiaan" taloja kuuluvat
olevan. Surkealla kannalla ovatkin Karjalan olot tässä suhteessa.
Eipä ole kylää ei kolkkaa, jossa ei aina joku talo -- ja monasti
useampikin -- olisi "kauppiaan talo" tai "virman talo" taikka jonkun
talonpoikaispohatan. Ikävä on sellaista taloa nähdä, ikävä siellä
käväistäkkin. Maat ovat kurjassa tilassa: pellot kasvavat ruohoa ja
sammalta, ojapahaset ovat tukkeutuneet. Kartano on ränsistynyt; tuossa
huoneessa on katto sisään pudonnut, tuosta on sen tuuli hajottanut,
tuossa on seinä remahtanut, tuossa ovi rempallaan, tuossa ikkuna
räsällään... Entiset omistajat elävät toisinaan taloissaan edelleen
loisina taikka vuokraajina laiskasti, veltosti viljellen entistä omaa
peltoansa. Taikka on omistaja joutunut joukkoineen mieroa kiertämään ja
sijaan tullut vieraita loisia useasti joka nurkkaan. Taikka on talo
annettu vieraalle vuokraajalle. Näin on laita Liperissä, näin
Kuusjärvellä, näin Polvijärveltä ja Juuassa, Kontiolahdella ja Kaavilla
ja Rautavaara raukassa kaiketikkin. Siellä miltei koko pohjoispuoli
pitäjää on "virman taloja". On niitä varakkaan Nurmeksenkin köyhemmillä
kulmilla, samoin Pielisessä, Enossa ja Ilomantsissa, samoin
Korpiselässä ja Suistamolla. Kamalalle kannalle ovat todellakin
tukkiyhtiöt ja kauppiaat Karjalan taloudelliset olot saattaneet.
Muutamalla Nurmeksen mahtavalla kauppias-pomolla arvelivat olevan yli
60 taloa ja tilaa ympäri Karjalaa. Montakohan kahvinaulaa ja
tupakkipussia on äijä saanut siinä panna vaakalaudalle talojen
vastapainoksi? Useasta tuskin kovinkaan suunnatonta määrää.
Selkärannasta soudatan 12 km yli Heposelän Kaatamonkylän Ristinpohjaan
Savon puolelle. Niin kutsuvat Kaatamon puolta ja Selkärannan puolta
sanovat Karjalan puoleksi. Venematka on hyvin hauska. Ilma on niin
ihanan kesäinen. Hiljainen tuuli tuo rannoilta tuoretta leveävän lehden
tuoksua ja väliin nousee suvesta pilvenhattara, joka ylitsemme vihmoo
kesäistä sadetta, miltei mettä pirottelee kesäisen iltapuolen
ihanuudeksi.
Soutaja on kaskuileva Selkärannan ukko. Kertoo hän m.m. että on tällä
järvellä ennen sodittukin. Saarelta saarelle olivat toisiaan ampua
paukutelleet. Toiset olivat ampuneet Ruotinkaita-nimiseltä saarelta
järven länsipuolelta, toiset Laitsaarelta itärannalta vastaan
räiköttäneet. Suomalaisia olivat tietysti toiset olleet, mutta toiset
"eikö ne lie ollut turkkilaisii". Saarilta kuuluu vielä löytyvän
tykinkuulia ja vanhoja rahoja.
On myös järven itärannalla muuan niemi, Matoniemi. Siinä kuulutaan
useasti nähdyn suuri, tavattoman suuri käärme, "on pitempi kuin tää
airo ja paksumpi ... sellanen jumikka ... on silmät ku härällä".
Soutajakin oli kerran nähnyt. Mutta tappaa ei ole sitä kukaan
uskaltanut, ei yritelläkkään.
Sitten soutaja ihastelee, että paikkakunnallaan on niin "hupaisii
maita", jotta herratkin täällä "lylyäät ongel" kaiken kesää, kun ovat
niin "utia siihen". Sitten syksyllä "jäniksii perässä töyteevät".
Heposelkä on saarinen järvi. Siinä Myhkyrät ja Linnansaaret, siinä
Mässy- ja Tiirinsaaret, siinä Kontioluodot, Karvittaret ja Lammassaaret
ja monet muut sekä suuret että pienet saaret ja luodot.
Selältä pujottelemme kapeaa mutkittelevaa jokea myöten Ristinpohjaan,
pieneen järvilampareeseen Kaatamon kylän alla. Siitä hevosella
Korpivaaraan Heinäveden rajoille. Maa on Savon puolella aivan
toisenlaista kuin Karjalan puolella, ainakin tässä Korpivaaran
tienoilla. Tie kiertelee korkeiden vaarojen viertehillä, väliin
vaaroillekin kohoten. Korpivaaraa lähetessä kulkee se kauniin
metsärantaisen, metsäsaarisen Korpijärven rantaa. Järvessä sanoo
kyytiukko olevan hyvää "muikun kalloo".
Kovassa sateessa saavun ja yövyn Hyttisen majataloon.
Korkealla vaaralla on Korpivaaran kylä. Ja aamulla kun päivä kirkkaana
helottaa näen kerrassaan uljaan karjalaismaiseman. Metsää ja metsäisiä
vaaroja kaikkialla ja niiden välissä järviä ja metsälampia, vaarain
rinteillä taloja ja kaskesmaita. Muita korkeampi, muita uljahampi
näyttää Korpivaara olevan, ja kirkkaana katselee Korpijärvi synkästä
metsästä sen juurella. Sinne synkkään metsään sukeltauu tiekin, joka
hauskasti vaaran viertä kiertelee. Toisaalta etäämpää näkyy iso
Jukajärvi -- Juojärvi -- korpivaaralaisten kalastuspaikka. Talot vaaran
rinteellä ovat vanhannäköisiä. Kaikki ne ovat koettaneet pysytellä
jotenkin samalla korkeusasteella. Mutta kevytjalkaiset mökkipahaiset
ovat uskaltaneet toinen toistaan ylemmäksi, aina vaaran päällekin
kiipaista. Hauskannäköinen on kylä. Niinpä eräässä laulussakin
lauletaan:
"Korpivaara komia kylä,
mutt' on pahanlainen."
Pahanlaiseksi en sitä kyllä huomannut. -- Lähellä Korpivaaraa on vielä
muuan metsälampi, Murhilammeksi kutsuttu. Sinne eräs isäntä oli
piikansa hukuttanut.
Vietän päivän jutellen kuusissakymmenissä olevan isännän, Juho Hyttisen
kanssa paikkakunnan rakennustavoista. Hän m.m. kertoo, miten ennen
savupirtissä asuttiin, vieläpä uudismailla salosaunoissakin, miten
joskus tuvassa viljaa puitiin, miten talkoilla rakennushirsiä metsästä
vedettiin... Kertoopa vielä, miten Korpivaaralle oli Hyttisen ja
Malisen suvut -- jotka siinä nytkin asuvat -- tulleet Venäjän vainon
aikoina, ainakin 5 miespolvea takaperin Leppävirroilta. Hyttisen suku
oli vähitellen hajautunut viideksi taloksi. Omituista oli, että joka
polvessa oli ollut aina 3 poikaa, paitsi tyttäriä. Ja 3 poikaa oli
ukollakin ja lisäksi 3 tytärtä. -- Kertoessaan näyttää ukko jalkaansa,
joka on kamalan näköiseksi "hapannut". "Ukkovarvas" oli kerran
paleltunut, sitte oli alkanut ensin varvasta, sitten koko jalkaa
"hapattoa". Joensuun tohtori ei ollut saanut paranemaan -- oli aikonut,
kanalja, sahata jalan poikki mutta Vaivion kylän Savolais-ukko oli
jalasta voiteillaan jotenkin terveen tehnyt. -- Muuten Karjalaan
joutuneina "happanevat" kaikki ne, mitkä muualla Suomessa mätänevät.
Siellä happanevat heinät ja seinät, siellä happanevat katoilta tuohet,
laudat ja malat, vieläpä ihmisiltä joskus kädet, sormet ja jalat.
Iltapäivällä juoksaisen parin km:n päässä vaaran pääkylästä Malisen
taloissa. Siellä kuuluu Mikko Malisen talossa vielä olevan kolpinniekka
tupa, joksi savupirttiä sanovat. Onkin siellä, mutta aivan rappeutunut.
Katot pudonneet sisään, ikkunat hajallaan, uuni myöskin sisään
romahtanut. Mutta uuninnurkassa seisoo vielä, kun mikäkin muistomerkki,
vankka uuninpatsas kannattaen liesipankkoa ikivanhalla karjalaisella,
koristellulla koniskalla. Onpa vielä patsaan päässä ollut 2
patalautaakin, niistä toinen vielä paikoillaan. Tämmöistä
koniska-patsasuunia en sitten saanut tavata ennenkuin Suistamon
saloilla.
Illalla ajan kovassa vesisateessa Taipaleen kirkonkylään. Siellä
taaskin löydän hiekkakumpuun kaivetun maasaunan sekä otan
asemapiirroksen erään kreikkalaisuskoisen talosta.
Kuusjärvellä.
Taipaleesta joudun kerrassaan Sysmään nim. Sysmän kylään Kuusjärvellä.
Mainittu kylä on Sysmäjärven pohjoisrannalla. Siinä Kuokkasia,
Koistisia, Konkkasia ja syrjässä pienen jyrkkärantaisen, 13 syltä syvän
Likolammin rannalla Hillunen. Lisäksi vielä mökkiläisiä m.m.
Pasas-seppä, jonka paja on korkeaan hiekkaharjanteeseen kaivettu. Pääty
ja katon etuosa vain esiin pistävät. Seppo istuu, viilata kiuskuttaen
pajansa ovella, tuli vilkkuu ahjosta hehkuvana silmänä, ja nokinen
seppo on kun mikäkin musta vuorenonkalon asukas.
Sysmästä käyn seuraavana päivänä n. 5 km:n päässä Outokummun kylässä,
joka on laajalla korkealla Outokummun rinteellä. Itse pääkumpu,
todellakin oudonnäköinen Outokumpu, kohoaa kylän takana korkeana,
äkkijyrkkänä, honkapeitteisenä. Varsinkin pohjoispuolelta nousee kumpu
jyrkkänä. Etäälle se jo näkyy taivaanrannalla, omituisena köyryselkänä
kohoten muusta metsäviivasta. Kuusjärveläisten tavallinen juhannuskokon
polttopaikka kuuluu kumpu olevan. Ja siihen se on kuin tehty. Noin
10-kunta taloa on kummun rinteellä: Korhosia, Mustosia, onpa Jussi
Junninenkin.
Vanhin talo kylässä on Korhosen talo, jota Pekkolaksi kutsutaan.
Siinä taaskin yli sata vuotta vanha asuintupa, jonka omituisuutena
m.m. huomaan, että siltaliesat ovat pusketut seinän läpi. Talon
neljä aittaa, vaate-, elo- ja makuuaitat ovat vanhassa hauskassa
epäjärjestyksessä yksi niin, toinen näin, kolmas ja neljäs noin. Saan
aittoihinkin kurkistella. Vaateaitoissa, seinillä ja matonalaisissa
vaatteita nauloissa sekä alaalla että parvella. Siellä myös joku
kirstunen. Eloaitassa on jyvähinkaloita sekä vanhan kansan aikuisia,
yksipuisia pönttöjä. Suurin kuuluu olevan vanhan isännän setävainaan
aikuinen. Se onkin aika kanuuna, toista kyynärää läpimitaten ja vetää 3
vanhaa tynnyriä. On myös joukko pieniä siemenpönttöjä naurissiemeniä
y.m. varten. Naurissiemenpönttö esim. on noin 4-tuumainen 4-korttelinen
pikku tykki.
Pirtissä ovat naiset sillan pesupuuhissa. Vanha isäntä, sokea ukko
tuudittelee poikansa lasta ja laulelee vapisevalla äänellä:
"ua-aa, aa-aa allin lasta,
pientä linnun poikaa.
-- -- -- -- --"
Muut talot ovat nuorempia, mutta piirrettävää ja kuvattavaa löytyy
niistäkin. On luhtiniekka aittoja, porstuan keitinliesiä, tallitupia...
Polvijärvellä.
Kuusjärveltä saan ajaa koko kuuskolmatta km, ennenkuin saavun
Polvijärven kirkonkylään. Matka on melkein pelkkää saloa, ainoastaan
Loavuslampi ja Sätöslampi pienine kylineen ovat välillä, sekä
joitakuita mökkejä. Järviä ja lampia on tien varrella, näkyypä iso
Viinijärvikin.
Polvijärven kirkolta teen vähäisen retken kylän syrjäpuoliin. Piirustan
ja kuvaan matkalla Karppasten vesimyllyn Karnukan purossa, Sirviön
sepän mökin luona. Tapaanpa matkallani ensimäisen asuttavan savupirtin,
Reijosen pienoisen mökin, joka vähän matkan päässä maantieltä kyhjöttää
pienen lorisevan puron vieressä, synkän rääsyisen korven kohdussa,
vähäinen perunapelto seinän taakse raivattuna. Pieni, n. 3-metrinen on
mökki ja matala, yksi pienehkö ikkunasilmä sivuseinässä, peräseinässä
laipion rajassa lakeisaukko. Mökin edessä on porstuantapainen ja sen
vieressä aittanen. Vastapäätä mökkiä on läävä katoksineen sekä etempänä
pikkanen, puoleksi maanalainen sauna. Puron rannalla on sotkupata
liesikivillä, vieressä vedenottopaikka ja kirjailtu pesukarttu. Mökissä
ei ole ketään kotosalla, mutta varkaana akkunasta kurkistellen näen
oviloukossa nokisen savukiukaan ja mustuneet seinät. Kiukaan otsalla
puita kuivamassa.
Saan matkalla muitakin piirroksia. Keksin vanhan suippokodan, käväsen
lautamies Rantalan vanhahkossa talossa ja kirjotan rakennustietoja
mökkiläiseltä Pekka Mutaselta.
Kirkolta otan kyydin Kansanahon majataloon Martonvaaran kylillä. On
lauvantaiehtoo, kesäkuun 8:s päivä. Talon sauna on lämminnyt ja
riittynyt. Miehet juuri hankkiutuvat kylpemään. Liityn mukaan ja
miehissä kohta istutaan matalien lauteiden matalilla penkeillä,
komennetaan saunapiialta löylyä löylyn päällekin. Ja löylyä tulee, että
kivet paukkuvat ja vastaa annetaan niin, että punottava selkä läiskää.
Jos vasta käy kovin kuumaksi, kastellaan sitä kylmällä vedellä, jota on
astiassa lauteilla. Kun on kylliksi kylvetty, kavutaan alas, istutaan
jakkaroille ja puupöliköille ja pestään sillalla olevissa astioissa.
Saunakotaan heitetyt vaatteet puetaan päälle ja puhtaina, virkeinä
tallustetaan tupaan. Sitten vasta menee naiset saunaan. -- Huimia ovat
karjalaiset kylpemään. Kaskenpolttoaikoina ja heinätyön kestäessä jopa
muulloinkin kesällä lämmittävät saunan joka arkki-ilta ja kovan
kuumuuden ottavat. Talvella kylpevät pari kolme kertaa viikossa.
Pyhitän sapatinpäivän siten, että lyön laukun selkään ja lähden
Sammakkovaaraa kohden. Metsässä tien varrella on Polvijärven ukon
tervankeittopaikka. Lapselliselta laitokselta se näyttää verrattuna
pohjalaisten suuriin tervahautoihin. Mäen kaltevaan rinteeseen on
kyhätty jonkunlainen lava, jonka reunoille on luotu hiekkavalli,
keskelle jätetty kuopanne tervaksia varten. Kahdesta puusta koottu
torventapainen on tervan juoksuttanut torven suun alla olevaan astiaan.
Pari tervalla täytettyä tynnyriä on lähellä näyttämässä, mitä ukko on
haudastaan hyötynyt. Vielä on vieressä kyhjöttävän havukatoksen
suojassa kasanen haudasta saatuja sysiä.
Sammakkovaarassakin tapaan vanhanaikaisen karjalaistalon syrjätupineen,
vanhoine tupineen, huonepuolineen ja monine aittoineen. Tossavaisen
mökissä on pyöreistä hirsistä salvettu vanha tupa ja siinä pienoiset
vanhanaikaiset ikkunat. Siinä myös mökin luona pikku pikkuruinen
aittanen, jonka ovikin vain metrisen korkea, puoli leveä.
Sammakkovaarasta harppaan Nenäsenvaaraan ja siitä lähden illan suussa
astumaan lähes peninkulman päähän salolle Lipasvaaraan Juuan rajoille,
jossa sanovat olevan oikein vanhan talon. Tien tapainen, mikä sinne
vie, on noita tuttuja karjalaisia saloteitä. Se hapuroi synkissä
kohisevissa kuusikkokorvissa, kumistelee kanervaisilla honkakankailla,
sukeltelee tuuheisiin liplattaviin lehtoihin, vilettelee niityn laitaa,
kapuaa kaskesaholle, kiipeää väliin vaarallekin, josta taas alas
nakkautuu, kiepsahtaa lorisevan puron yli ja kapsuttelee kilometrittäin
poikkitelaisia siltoja yli rahkaisien soiden, rääsyisien rämäköiden.
Eikä sitä tietä rattailla ajella, reellä vain silloin tällöin
rohistetaan ja purilailla raahataan.
Lipasvaaraa lähetessä rupeaa salotie yhä kohoamaan, hypähtää aina
ylemmäksi ja ylemmäksi lepiköstä lepikköön. Huomaa heti, että nyt sitä
taas vaarojen vaaralle ollaan nousemassa. Ja kun viimein vaaran laelle
päästään, nähdään suurenmoinen kappale metsäistä, järvikästä Karjalaa.
Pieni Lipaslampi on syvällä vaaran juurella. Sinne vaara jotenkin
jyrkkänä syöksähtää. Niin korkea on Lipasvaara, että Kontiolahden
kirkko, joka on kaukana peninkulmani päässä Höytiäisen takana, kuuluu
sinne kirkkaalla ilmalla näkyvän.
Nimensä kerrotaan Lipasvaaran saaneen siitä, kun Martonvaaran miehet
olivat vaaran vierteillä ennen vanhaan viljelleet huhtia ja niistä
saatua viljaa kantaneet lippailla kotiinsa. Toisen kertomuksen mukaan
on vaaran nimi tullut toisella tavalla. Huhdan raatajat olivat koonneet
viljalyhteet kasoihin, joita olivat sanoneet lippaiksi.