kiperäkokkaisella karjalaisvenehellä parin pojannaskalin soutaa
kiskaltaessa.
On iltapäivä, ja ilma on mitä ihanin. Taivas on kirkas, järvi miltei
tyyni, pienoiset laineet vaan värehtivät sen pinnalla.
Varsin soma on Loasarinjärvi lehtoisine rantoineen ja saarineen,
erittäinkin tällaisena tyynenä kesäiltana. Muistuupa siinä sitä
katsellessa mieleen:
"kuin on kaunis Karjalamme
laulun laaja kotimaa".
"Laulun laajaa kotimaata" tämäkin seutu tuntuu olevan. Lauluna
täälläkin laineet loiskahtelevat, lauluna rannan ja saarien lehdot
lehahtelevat...
Ranta, mihin soudamme, on mitä runollisin. Vaaleanruskea hiekka, veden
reunassa, aaltojen hyväiltävänä, vihanta nurmikko ylempänä ja sitte
taustana koivuja sekä leppiä tiheänä viidakkona. Kaita polku kohoaa
rannasta ja koukerrellen sukeltautuu lehtoon. Se kuuluu Venkiin vievän.
Polku kulettelee meitä humisevien hongikkojen kautta ja leppoisien
lehtojen läpi, pyöräytellen milloin sinne, milloin tänne, osoittaa se
meidät pienen joen ylitse lahonnutta siltaa myöten, kiepauttaa siitä
pitkin joen vartta ja vaaran viertä tallustamaan. Ja silloin samassa
vilkahtaakin vähäinen lampi edessämme ja heti pienoinen kylä sen
rannalla.
Ei Venkijärvi suuruudella loistele, lieneekö virstaakaan siliä pituutta
ja leveyttä. Ruovikkorantaisena se monien vaarojen välissä
vaatimattomana välkehtii. Eikä kyläkään talojensa lukuisuudella
ylpeile. Viisi siinä vaan taloa, vaaran kylessä järven rannalla.
Vierekkäin, lähekkäin ovat talot vaaran puolta kulkevan tien reunassa,
päädyt järvelle käsin. Vähäpätöisiä, pienoisia ne vain ovat,
"bohatteria" ei ole ainoaakaan.
Pysähdymme Vaskon taloon ja siihen yövymme.
Ei ole Vaskon talossa paljon perettä, kolme neljä henkeä vaan. Vasko
itse, nuori, tuskin kolmikymmenvuotias, kalpea, työn ja kärsimysten
uuvuttaman näköinen mies ja hänen vaimonsa, samoin kalpea, kärsineen
näköinen ja Vaskon äiti, pienoinen vanha akka ja sairas lapsiraukka
penkin nurkassa nukkumassa. Siinä Vaskon pere. Hyväntahtoinen kaikessa
köyhyydessäänkin.
Iltamyöhällä käymme Vasko-isännän kanssa järvelle verkkoja laskemaan.
Käymme Vengin hautausmaallakin, järven toisella rannalla. Tiheässä
mäntymetsässä, joen ja järven muodostamassa niemekkeessä, ne
edesmenneet venkiläiset "mullan alla muhaelevat". Eihän niitä montakaan
taida siellä olla. Pienoinen on näet kalmismaa ja hautapatsahia vaan
vähäisen. Mutta on Vaskolla omainen täällä, makaa vello kalman
matkamiesnä mullan alla siellä. Surumielin osoittaa Vasko hänen
hautakumpuansa. Pari vuotta takaperin on siihen haudattu. Sotamiesnä
oli ollut Suomessa Helsingin linnassa, kävi siellä läsimään, tuli
kotiin, pian kuoli...
-- Patsahan hälle tuohon loain, sanoo Vasko lopuksi.
Yön vietämme pienoisen pirtin lattialla vaaterievuilla leväten. Vasko
vaimoineen käy sintson viereiseen "tsulanaan" lepäämään. Vanha mummo
makaa myöskin pirtissä sekä pienoinen sairas tyttöparka penkillä
nurkassa valittaen lepäilee.
Eipä tahdo uni tulla, ei nukku saapua eikä luona pysyä. Monasti
heräämme. Enimmin vaivaa meitä sairaan lapsiraukan valitus ja
voihkiminen. Vatsa kuuluu hänellä olevan kipeä.
Ilmakin pirtissä käy kovin kuumaksi ja pahaksi...
Ja koko yön saa sairas maata sijallaan korjaamatta, auttamatta.
Aamulla vasta tulee äiti ja puhdistaa lapsen ja hänen tilansa. Kovin
onkin lapsi kurjan näköinen, emmepä kurjempaa ihmisenalkua ole nähneet.
Ei ole raukassa muuta kuin luut jälellä, nekin niin hennot ja hoikat
sekä keltainen nahka luiden päällä. Neli-viisivuotias kuuluu jo olevan,
vaikka on tuskin parivuotiaan kokoinen. Ei raukka omin voimin
kävelemäänkään pääse.
Kovin valittavat vanhemmat lapsensa surkeutta, sanovat sille
koettaneensa antaa jos jotakin ruokaa: maitoa, voita, piirakkaa, kalaa
ja kaikkea, mutta ei pysy ruoka sisällä... Ja ei ole lääkäriäkään
näillä saloilla saatavana joka tarpeeseen, tuskinpa puoliinkaan.
Kaukana Paateneessa, 40-50 virstan päässä, huonojen teiden takana, on
lääkäri. Ja lähdeppä sinne apua etsimään, jo viikon viivytkin.
Emme mekään tiedä, mitä neuvoisimme lapsiraukalle antamaan.
Petrinen, Kuusiniemi, Korpilahti.
Tulemme Petrisen kylään, johon on 5-6 virstaa Vengistä.
Petrinen on pienoinen, 7-8-taloinen kylä järven pohjoisrannalla noin
virstan verran järvestä. Kaikki kylän talot ovat samassa rivissä
peräkkäin, vierekkäin pääty järven puolta käyvää tietä kohden. Toisella
puolella tietä ovat aitat, saunat ja muut. Aittojen välitse käy polku
kierrellen järveä kohden.
Aijomme Petrisessäkin päiväsen viipyä. Mutta ole siellä, missä ei
huoneeseen lasketa eikä asuntoon oteta. Ei ole näet kylän aikaihmiset
kotosalla. Heinänteossa ovat, missä asti lienevätkään. Toisissa
taloissa ovat ovet lukossa, ei näy hengen sielua, toisissa lapset
akkunoista katselevat, ja kun näkevät outojen miesten tulevan,
rientävät tuhannen kyytiä oven kiinni lyömään.
Kuusiniemi on isonlainen kylä pitkän kapean Jolmajärven etelärannalla.
Lieneekö järvi paljon virstaa leveämpi, mutta pituutta on sillä ties
miten monta virstaa. Kyytimiehemme kertoi sen pituuden olevan 30
virstan vaiheilla. -- Taloja on kylässä parinkymmenen vaiheille. Ne
ovat asettuneet enemmän sikin sokin, koettaen tavoitella kylätietä. On
kylässä varakkaan näköisiäkin taloja. Koskisen talo näyttää oikein
"bohatterin" asunnolta.
Korpilahti isonlainen kylä Ontajärven rannalla. Useimmat talot suorassa
viivassa tien vieressä. Järven rannalla monilukuiset aitat ja
verkkohuoneet. Olemme yötä Lukin talossa, jossa hupaisa isäntä meille
yläpirttiin ruoat itse laittaa ja siellä meitä syödessä, juodessa
palvelee.
Pyhäpäivä Ontarvessa.
Haluatko nähdä, miten Karjalan kansa, rajantakainen heimolaiskansamme
viettää kesäistä pyhäpäiväänsä, miten synkän salon lapset luonnon
helmassa joutohetkenään leikkiä lyövät?
Ollaan sitten Ontarvessa muuan pyhäpäivä. Pitkältä olemmekin saaneet
tallukoida tänne tullaksemme. Lähes parikymmentä peninkulmaa olemme
oman maan rajoilta painaltaneet idän alle. Emmekä ole saaneet paljon
hevoskyydistä nauttia. Ota reppu selkään vain ja sauva käteen ja vyötä
ja sonnusta itsesi saloa taivaltamaan, taivaltamaan toisinaan
viisikymmentäkin virstaa päivässä! Taikka väliin taas kyntäise
kiperäkokkaisella veneellä 2-10-virstainen sininen järven selkä. Ja
niin synkimmät salot taivallettuasi aukeaa eteesi laaja, siintävä
Ontajärven. "Ontarven" selkä ja sen pohjoisrannalla Ontarven kylä.
Voisit kyllä sentään hevoskyydilläkin päästä Ontarveen. Kulkisit
silloin Repolasta Kiimasjäven ja Rukavaaran kautta. Parihevosilla ja
nelipyöräisillä vaan ajaa jyristäisit. Mutta silloin jäisi sinulta
samoamatta oikeat sydänmaan salot, jäisi kulkematta laajat suot
pitkospuineen tai poikkitelaisine karjalais-siltoineen, jäisi uljaat
vaarat kapuamatta, kuulematta metsäpuron kohinat, lehtoiset metsälammin
rannat kiertämättä, jäisi näkemättä kontion temmellyspaikat ja
petran asuintienoot astumatta. Etkä saisi salolaisen salaisessa
"metshipertissä" puron vierellä tai lamperoisen rannalla levähtää...
Suuri, muhkea on Ontarven kylä. Onpa kuin kaupunki verrattuna muihin
karjalaiskyliin. Leveä tie, kuin kaupungin katu ikään, käy kylän läpi,
järven rannan mukaan suorakulmaisen mutkan tekaisten. Taloloita on
molemmin puolin katua, koristellut päätypuolet tielle päin. Onpa kolme
komeaa "tsassovnaakin" ja uhkea kalmismaa. Ja ympärillä on laajat
viljavainiot, laajemmat kuin muissa salokylissä. Mutta salomainen leima
on sentään kaikessa ja salomaiset tavat.
Kylässä on nuorta väkeä koko paljon ja onpa heillä hyviä kisakenttiä:
tasaiset ruohoiset pihamaat kylätien vierellä.
On heinäkuun sunnuntai, kirkas kesäinen pyhäpäivä. Vienosti väreilee
Ontarven pinta, hiljaan keinuilevat matalan rannan kaislat. Ja
vainioilta tuo tuuli tuoretta tuoksua ja metsästä raitista havupuiden
hajua. On kuin Suomessa ikään...
Ja kylän miehet sekä nuoret miehet että keski-ikäiset ukkomiehet. --
onpa joukossa joku pojannaskalikin sekä harmaahapsinen "starikkakin" --
ovat kokoutuneet nurmikolle Hilos-ukon kammioniekka-aitan edustalle.
Toiset loikoilevat vihreällä pihamaalla päivää paistattaen, toiset
nojailevat aitaa vasten vainioita tähystellen, muutamat taas istuvat
aitan rappusilla "pagisten". Onpa eräällä "prihatshulla" räikeä-ääninen
"sharmankkakin", jolla vetelee repäiseviä tanssisäveliä.
Kotoiselta näyttää tämä kuva. Niinhän ne meidänkin salokylien asukkaat
kesäisinä pyhäpäivinä jonkun naapurin pihamaalla loikoilevat jutellen,
käsiharmonikkaa soitellen. Harmonikan sävel on täällä vaan vielä
räikeämpi ja miesten puhe vähän vieraalle suhahtava. Onpa heidän
pukunsakin kirjavampi. Paitahihasillaan ovat useimmat -- kuten
meilläkin. Mutta ei välkä meidän miesten valkeat paidanhihat, vilkkavat
vaan kaikenväriset, enimmin punaiset, karttuunikankaat.
Pakisevat, pakisevat miehet siinä ja laativat kaikenlaisia, mitä vain
mieleen johtuu. -- Eihän sillä väliä puheen hyvyydellä, koha pagistah.
A viimeinni kyllästytäh pagitsemiseh ja tuumitaan käydä kisaamaan
tanhualle.
-- A kuis sit kisatah?
Käyvät "kyykkäsille". Kisaajat jakauvat kahteen parveen, toinen
toiseen, toinen toiseen päähän kenttää. He ovat etupäässä nuoria
miehiä, mutta ottaapa joku vanhempikin osaa leikkiin. Itse
vanhanpuoleinen kylän "staarostakin" on osanottajana.
Ja "kyykät" -- noin puolentoista korttelin pituisia, pyöreitä
puupalikoita -- asetetaan riviin piirien sisäpuolelle. Miehet alkavat
niitä pulikkamaisilla kangilla viskoa piireistä pois. Kumpi puoli
ennemmin saa toisensa piirin kyykistä puhtaaksi, se on voittaja.
Tasaisilta paikoilta ne kyykät kyllä pois viskelee, mutta annappas,
että sattuu kyykkä kyykähtämään koloon tai kiven taakse piiloumaant
Siinä saavat miehet, taitavimmatkin, toisenkin kerran heilauttaa kankea
saadakseen kiusantekijän pois piiristä. Useampia eri asteita on
kisassa. Hupaisin on "hebottamine". Muutamia kertoja tappiolle
jouduttuaan, pitää miesten "hebottaa" voittajia. He tarttuvat kangen
toiseen päähän kiinni, toisen työntävät maahan, nojautuvat sitä vasten
kumartuen eteenpäin, niskansa lyyhistäen, s.o. asettuvat "heboseks".
Voittaja hyppää kahden reisin "hebosen" selkään ja huilauttaa sieltä
kangen kyykkiä kohden.
Hullunkuriselta näyttää leikki, hauska on sitä katsoa. Vilkkaasti
liikkuvat miehet, vuoron perään "hebotetaan". Nauru helähtelee ja
miesten huudot kaikuvat. Kanget viuhahtelevat, kalahtelevat kyykkiin ja
kiviin ja aitaan ja väliin miesten kinttuihinkin. Toisinaan lentää
viuhkasevat kyykät vinkuen aidan yli vainiolle, väliin miehille vasten
naamaakin kimmahtavat. Vanha staarosta-ukkokin saa "liehottaa", jos
taas vuoronsa saa "hebosella" ratsastaakin...
Vaan viimein väsyvät miehet kisaan ja kyllästyvät. Mietitään uutta
huvia.
-- A kuis nyt?
-- Poapkaa, poapkaa! ehdotetaan.
Joukko miehiä käy sitte "poapkaa" heittämään.
Pyöreä ranka asetetaan pitkälleen maahan. Sen viereen, noin parin
korttelin päähän toisistaan, pystytellään pienoisia, pyöreitä, 2-3
tuoman pituisia puunappuloita, yhtä monta kuin on osanottajiakin. Tässä
pelissä tulee raha kysymykseen. Kukin osanottaja maksaa leikkiin
ryhtyessään sovitun rovon, esim. kopekan yhteiselle "kassanhoitajalle".
Sitten käydään heittämään. Jokainen kopekan maksanut saa pyöreällä,
latuskaisella kivellä heittää kerran rangan viereen pystytetyitä
nappuloita. Jokaisesta kaadetusta nappulasta saa kopekan. Jos siis
kaataa yhden nappulan, saa kopekkansa takaisin, jos kaataa kaksi, saa
toisen lisäksi ja jos kolme, kolmannen j.n.e. Taitavaa heittäjää niitä
kaatamaan tarvitaankin ja onnistunutta heittoa. Milloin luikahtaa kivi
nappulaan välistä rangan alatse, milloin mennä viilettää kauniisti
ylitse rangankin, milloin taas töksähtää maahan nappulain edessä. Mutta
jos heitto hyvästi onnistuu, osuu kivi nappulaan, pätkähtää rankaan,
kimmahtaa siitä viistosti takaisin kaataen kolme, neljä nappulaa
lisäksi. -- Alussa kun on nappuloita enemmän, heitetään etempää, mutta
kun nappulat vähenevät ja välit käyvät harvemmiksi, lyhennetään
heittoväliä.
Kun kaikki nappulat ovat keikautetut, pystytetään ne uudelleen,
maksetaan kopekat ja käydään taas keikauttelemaan.
Ja peliä jatkuu hyvän aikaa. Uusia osanottajia tulee, toisia eroaa
pois. Huonoimmat heittäjät menettävät kopekan kopekan perästä,
taitavimmat taas kilauttavat niitä toisen toisensa jälkeen taskuunsa.
Miesväen pelaillessa on keräytynyt kylän tyttölöitä lähitienoille.
Aidan toiselta puolelta ne katselevat miesten kisailemista, nauraa
heläytellen huonolle heitolle, kiusaksi heittäjälle, huviksi muille.
Vetäyvätpä sitten siitä karjalattaret saraimen leveälle, kaltevalle
sillalle, asettuvat sille vieri viereen istumaan, täyttäen melkein koko
suuren sillan. Ja siinä sitä onkin nyt oikein korean korea, kirjava
parvi, on kirjavinta tikkaa kirjavampi. Siinä punaiselle paistavaa,
siinä vihreälle vilkkavaa, siinä sinistä, siinä keltaista, vähän
valkeaakin ja punasinervätä, ja vielä ruskeaksi päivettyneitä kasvoja
ja punaisia poskia.
Tytöt alkavat pajattaa, laskevat saraimen sillalta kimakan laulun,
vielä kimakamman kuin mitä olemme tottuneet kotisalojemme tytöiltä
kuulemaan. Ja ääntä on miltei yhtä monta kuin tyttöäkin, toiset
kimakampia, toiset matalampia, toiset etukynnessä kulkevia, toiset
jälessä tulevia. Sanoista emme saa selvää, mutta sävel on valittava,
surunvoittoinen.
Eiväthän ne pojatkaan enää kauvan malta keskenään kisata, kun
tyttöhempukat, "mielessä piettävät" saapuivat noin koreasti
laulelemaan. Yksi toisensa jälkeen he vetäytyvät tyttöjen luo. Menee
sinne harmonikan soittajakin säestämään tyttöjen pajatusta.
Kohta ovat kaikki "prihat" saraimen sillan luona, muutamat sillalla
istuen tyttölöiden kanssa pagitsemassa. Vanhat miehet jäävät aidan luo
katsomaan taikka astuvat kotiin.
Ja taas saadaan nähdä uusi kisa. Harmonikan soittaja alkaa repäistä
uutta säveltä, tytöt yhtyvät mukaan laulullaan.
"Kantrilli" alkaa.
Pojat valitsevat tytön "toveritshakseen", sitten asetutaan parittain
kisakentän kumpaankin päähän. Tanssien käydään kentän poikki
vastakkain, pujotellaan parien välistä, mennään toiseen päähän,
käännytään takaisin, tullaan vastakkain, vaihdetaan toveritsoja,
mennään omaan päähän, käännytään taas ja mennään vastakkain ja
vaihdetaan, käännytään, pujotellaan sinne tänne tanssien ja pajattaen.
Hupaisahan sitä on katsoa, vilkasta risteilemistä ja huimaa värien
vilinää...
-- A tulehah sieki, vello, tantshuu ... käyhäh kantrillii mei keral!
kehottavat meitä, katsojia.
-- A eihä mie kuis sit ossaa ... ka käisihä mie tok, käisin, käisin,
sanomme.
Ja olisihan se somaa tantsiella kirjopukuisen, punaposkisen
karjalattaren kera, olisihan niitä siinä ilman toveritsoja useampia.
Mutta ihanhan siinä sotkeutuisi siinä vilinässä ja saisi palkakseen
piian pilkan, naisen naurun.
Tämä kisa, "kantrilli" se kestää kauvimmin. Arvaahan sen, ei se
niinkään pian kyllästytä, kun on "mielessä piettävätkin" mukana. Iltaan
saakka siinä värit vilkkavat, laulu soi ja harmonikka laskee repäiseviä
ääniä.
Vaan väsyvät tähänkin nuoret viimein.
Ja mihin sitte?
Vanhat miehet lähtevät kotiinpäin astuskelemaan, mutta nuorilla ei
sinne vielä kiirettä. Rantaan rientävät tytöt ja pojat, astuvat
veneisiin ja lähtevät järvelle liipottelemaan. Ilakoiden, leikkiä
laskien he keinuvat vesillä, väliin kilpaa soudellen, väliin soutamatta
kellutellen. Ja taas alkaa harmonikka soida, ja tyttösetkin antavat
äänensä kaikua. Illan tyynessä ilmassa laulu ja soitto etäältä järven
selältä kylään saakka kajahtelee...
Näin se kuluu salolaisen kesäinen pyhäpäivä.
Aamulla on taas edessä ankara työ, on ani varhain lähdettävä etäiselle
metsäniitylle heinää lyömään.
Suonteleen praasniekoilla.
Olemme matkalla Suonteleen kylään. Siellä on näet suuret "praasmiekat"
paraillaan. Soutelemme pienoisella veneellä Suonteleen jokea alaspäin
Seesjärveä kohden. Hiljalleen meloskelemme vaan, kiirettä pitämättä;
ehdimmehän me.
Synkän salon sydämessä virtailee verkalleen Suonteleen joki, ja yhä
synkemmiltä saloilta se saa alkunsa. Mahtavia, jylhiä kuusikoita on
toisinaan sen uomaa vartioimassa, toisinaan taas ikihongat humisevia
metsiköitä sen rannalla muodostavat. Joskus laajenee joki leveäksi,
ruohikkoiseksi lammeksi, jossa sorsat parvittain pulikoivat, joskus
taas synkkänä virtailee rääsyisen suon lävitse, jossa kääkkyrämännyt ja
kuikelokuuset kasvavat ja vaivaiskoivu ja suopursu rehoittavat. Onpa
väliin lehtoisiakin rantoja koivikkoineen, lepikköineen.
Eräällä lauttauspaikalla tapaamme muitakin praasniekoille menijöitä.
Paraillaan kuletetaan ylitse muuatta joukkoa hevosineen, rattaineen.
Toisia on odottamassa vuoroansa, toiset jo mennä viilettävät kylää
kohden.
Lauttauspaikan luona joessa näemme siltahepojen jäännöksiä ja jonkun
matkan alempana koko ison kappaleen itse siltaakin. Kuului olleenkin
tässä ennen silta, vaan kevättulva oli särkenyt. Ei ollut tullut siltaa
korjattua, oli vaan laitettu lautta ja lauttausmiehelle pieni maja joen
rannalle. -- Lautan laittamiseen oli ehkä etupäässä vaikuttanut se,
että sillan yläpuolella sijaitsevan Suonteleen rautaruukin laiva
pääsisi esteettä kulkemaan jokea alas Seesjärveen ja taas takaisin.
Veneillä menijöitäkin tapaamme. Pitkin jokea soutaa vihkasee niitä
kokonaisia venekuntia tuon tuostakin sivutsemme. Veneissä on
kaikenikäistä väkeä, on valkoparta "starikoita", ruskeapartaisia
"Ontruksia" ja parrattomia nuorukaisiakin, onpa vanhoja akkoja ja
nuoria tyttöjäkin. Iloisia ovat joukot, raikasta naurua ja vilkasta
pakinaa kuuluu joka veneestä.
Tulemme Seesjärvelle. Siellä Seesjärven saaressa se on suuri Suonteleen
kylä, korkean kaksihuippuisen vaaran läntisellä vierteellä. Pitkä
silta, leveän, matalan salmen yli rakennettu, auttaa hevosella ja jalan
kulkijat saarelle.
Kyllä sitä on juhlalle menijää ja praasniekoille kulkijaa! Saa se
Suontele vieraita nyt! Joka taholla on tulijaa ja joka tavalla. Tullaan
jokea, tullaan järveä, tullaan maatakin myöten; tullaan rattailla,
tullaan jalkasin, ratsastaenkin tullaan...
Ja mistäpä kaikki tämä kirjava joukko lie tullutkaan; ei ole tavallinen
naapurinmatka kellään. Etäällähän ovat lähimmätkin kylät, aina parin
peninkulman päässä. Jos lähemmin tulijoita tarkastamme, tapaamme niissä
paljon "vanhoja tuttujammekin". Näemme Ontarven asukkaita, näemme
Korpilahden kansaa, näemme Kuusiniemen, Mäntyniemen ja Hirviniemen
ihmisiä sekä joukon särkjärveläisiäkin. On vielä Paateneen musikkaa,
onpa ukkoa Maanselästä ja Sellinkylästäkin. Ja kaikki vaan Suonteleen
praasniekoille! Minnekä kaikki mahtunevatkaan? Suuri on kylä, monta on
taloa, jokainen sukulaisensa, tuttavansa pirttiinsä vie ja kestitsee.
Romanaiselle on meitä neuvottu. Se onkin kylän uljain talo, vaaran
rinteellä yli muiden komeana kohoaa. Romanaiselle suuri osa muutakin
kansaa näkyy vaeltavan.
Astumme taloon.
Jos on talo potra päältä, uljas ulkoa, onpa se sisältäkin
siivonnäköinen. Pirtin lattia on hohtavan valkea, penkit, lautsat,
pöydät puhtaat, seinät samoin. Ja "gornitsa" on vielä komeampi.
Seinillä isot, "vuitshiska"-reunaisilla "käspaikoilla" ympäröidyt
peilit ja mitä potrimmat, kullatut jumalankuvat, joiden edessä
pienoiset vahakynttilät palaa tuikuttavat.
Romanainen onkin kylän "bohatteri".
Kilkitellen kalkatellen alkavat kirkonkellot soida, ja kirjavana
joukkona lainehtien rientää praasniekkarahvas kirkkoon. Siellähän mekin
pistäydymme katsomassa, miten salolaiset temppelissään molivat,
ristivät, kumartelevat. Kirkko on täpötäynnä kansaa. Oven suuhun
pääsemme, johon hiukan kuulemme papin ja lukkarin veisuuta ja kansan
hyminää ja näemme kuvilla koristellun kirkon peräseinän.
Romanaisella on sillä aikaa kuin kirkossa molitaan, varattu koko
gornitsan pituinen ruokapöytä vieraiksi kutsutuille praasniekoilla
kävijöille. Ja on siinä pöydällä syötävää, karjalaisemännän
ruuanlaittotaidon kaikkia näytteitä. Siinä kalakukot komeilevat, siinä
rokkavadit rehottavat, siinä kasat kalittoita sekä sultshinakääröt,
siinä sankkeita ja isot joukot paksua karjalaisleipää. Vieläpä siinä
päälle päätteeksi kolme neljä puoltuoppista "votka"-pulloakin komeilee
janoisia Ontruksia pöytään houkutellen.
Sitten kun me, miesväki, olemme kylliksemme pöydälle ladottua kuormaa
keventäneet, tulee akkaväen vuoro ja sen jälkeen vasta nuorten,
poikasten ja tyttösien.
Mutta kauvan eivät nuoret jouda pöydän ääressä istumaan. Ulkoa alkaa
kuulua iloisia ääniä ja harmonikan soittoa ja pajatusta. Sinne ovat jo
toiset tasaiselle tanterelle kokouneet kisaamaan, tantsimaan.
karkeloimaan. Sinnehän mekin Romanaisesta sekä vieraat että talonväki
riennetään.
Ja sitten alkaa "kantrilli" käymään. Nuoret "prihat" valitsevat
"toveritshan" ja käyvät tantsuun. Harmonikka soi, tytöt pajattavat,
pojatkin rallattavat, kengät kapsavat ja koko kenttä kirjavana vilkkaa.
Vanhemmat ihmiset seisovat reunassa kisaavia katsoen, monella suu
mielihyvän naurussa. Varmaan heidän potra poikansa on soman toveritsan
löytänyt tai tyttösensä potran pojan kumppanikseen saanut.
Jotkut vanhemmista käyvät kyykkää heittämään. Pienet pojat viskaavat
paapkaa...
Ja elämä Suonteleen vaaralla on iloisaa, vilkasta, reimaa
karkeloimista. Kaikki ovat hyvällä tuulella. Suruja, huolia ei näy
kenenkään kasvoilla. Kaikkien iloisimpia ovat nuoret tytöt ja pojat.
Monet pojista ovat taas pitkän ajan takaa tavanneet "mielessä
piettävänsä", toiset löytäneet ennen tuntemattoman, soman, reippaan
tyttösen, vaihtaneet hänen kanssaan katseita ja sanoja tantsun
kestäessä, ja povet ovat molemmilla lämmenneet. Etäältä voi tyttö kyllä
olla toisista salokylistä, jopa 60-70 virstan päästä, vieläpä
tiettömien salojen, korpien, soiden takaa. Mutta mitä huolii matkan
pituudesta salolainen! Kun vaan tyttö suostuu ja asiat muuten
selviävät, niin kyllä ne matkat pian juoksaisee, kun kosissa käydään ja
tyttö noudetaan. Monet rakkausasiat praasniekoilla aletaankin, monet
lemmenliitot siellä lujitetaan. Ja hyvähän siellä on tilaisuus valita.
Paljon on nuoria koossa sieltä ja täältä, paljon on tyttöjä tarjolla...
Ja missäpä ne salokylien nuoret muuten toisiansa tapaisivatkaan, eikä
oman kylän tyttölöistä aina mielessä pidettävää löydä.
Siksipä nuorten ilo praasniekoilla iloisinta onkin ja "kantrilli" ei
väleen väsytä...
Toisenkin päivän ne praasniekat vielä kestävät. Sukulais- ja
tuttavataloihin jäävät vieraat yötä viettämään. Mutta me emme ehdi enää
toista päivää "praasniekoimaan". Heitämme hyvästit iloiselle joukolle
ja kiitämme vieraanvaraista Romanaisen väkeä.
-- A, elgeä viel mengö ... viipykeähä toki viel ... pyytelevät.
-- Toist tulgoa, toist tulgoa! kehoittavat kun kuitenkin lähdemme.
Karjalainen kalmismaa.
Jokainen, ken on retkeillyt Venäjän Karjalassa rajantakaisen
heimolaiskansamme keskuudessa, on varmaankin erityisen huomion
kiinnittänyt karjalaisten hautausmaihin, "kalmismaihin". Ja huomiota
herättäviä ne ovatkin.
Olet taivaltanut synkät salot odotellen kylää joka vaaran takaa.
Välkähtää viimein järven pinta ja metsä avautuu, levittäen eteesi
viljavainiot sekä tiheän karjalaiskylän järven rantamalla.