MATKAKERTOMUKSIA KARJALAN KANKAHILTA
Kertonut
Samuli Paulaharju
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1908.
SISÄLLYS:
I. Muistelmia matkalta Aunuksessa v. 1900.
Lusmaan.
Kiimaanvaara.
Salolla.
Pieningänkylä.
Honkaniemi.
Pölkkylässä.
Loasarissa.
Venginkylässä.
Petrinen, Kuusiniemi, Korpilahti.
Pyhäpäivä Ontarvessa.
Suonteleen praasniekoilla.
Karjalainen kalmismaa.
Lopuksi.
II. Kertomus rakennustutkimusretkestä Pohjois- ja
Itä-Karjalassa v. 1907.
Liperissä.
Kuusjärvellä.
Polvijärvellä.
Juuassa, Kontiolahdella.
Kaavilla.
Rautavaaralla.
Nurmeksessa, Valtimossa, Sotkamossa.
Lieksassa ja rajan takana.
Enossa, Kontiolahdella.
Ilomantsissa.
Korpiselässä, Soanlahdella.
Suistamolla.
Luvunteko.
I. Muistelmia matkalta Aunuksessa v. 1900.
Lusmaan.
On edessämme seitsenvirstaisen Pankajärven soutaminen.
Lähdemme saattomiestä tiedustelemaan. Tapaamme kolme miestä venettä
rantaan vetämässä, ovat juuri kalalta tulleet. Eivät halua lähteä
saattamaan eivätkä uskallakkaan pienoisella veneellään yrittää tuimaan
tuuleen. -- Tulee rantaa kohden toinen vene. Siinä ukko ja akka istuvat
Pyydämme taas saattomiestä. Ei halua ukko lähteä, akka lähteköön, jos
tahtoo. No lähtee akka, kun menomatkan lupaamme itse soutaa.
Kaunis järvi, karjalainen salojärvi on Pankajärvi. Siinä monet sievoset
selät, siinä pitkät metsäiset niemekkeet, siinä kaislaiset rannat.
Kaunis olisi se poutapäivänä nähdä, hauska on nytkin kun myrsky
myllertää.
Pääsemme Kalliolahen torppaan vastaisella rannalla. Matala on maja ja
kovin kurjan näköinen. Asumus on puolipimeä, sillä akkunat ovat kovin
pienet ja päreillä paikatut. Lattia on hatara, suuret, nyrkin mentävät
raot ammottavat palkkien välillä. Saamme varoen astua, ettemme lattian
alle luikahtaisi. Mutta töllin lapset ne vaan siinä juosta pulittavat
toisiaan ajellen, eivätkä jalkaansa taita.
Tasaista maata myöten kulettaa meitä tie, jota aikoinaan näyttää
hevosella ajetun. Viepä se väliin meidät suollekin ja saamme ensikerran
nähdä ja kokea Karjalan poikkitelaisia siltoja. Hauska niitä onkin
kapsutella, polkea muutteeksi keskijalkapohjalla pyöreitä telasia.
Vähitellen käy tie kapeammaksi. Entiset rattaanjälet katoavat, puut
tunkevat lähemmäksi toisiaan ja tie käy kapeaksi karjapoluksi. Maakin
käy epätasaiseksi. Tulee vaaroja, kallioita, soita ja notkoja. Viimein
rupeaa polku kulettamaan meitä lehtoisille vaaroille, lepikköisille
aholoille sekä kaskimaiden viertehille.
Ja sitten äkkiä erään vaaran laelle päästyämme laajenee näköala. Vaarat
ovat siirtyneet tuonnemmaksi ja edessämme on syvä laakso, järvi laakson
pohjalla, järven ympärillä taloloita siellä täällä. Olemme Ruunaan
kylässä.
Hauska on talo, Reittulan talo, jossa hetkisen levähdämme. Toisellainen
on tupa kuin Kalliolahen pimeä pirtti, on siisti ja valoisa. Lattialle,
sivuseinän puolelle on pehmeitä, tuoreita, hyvältä tuoksuvia
koivunlehtiä levitelty. Hauska on siinä kelletellä ja juoda puheliaan
emännän keittämää kahvia.
Kuusi virstaa on Kunnaasta Aittokosken autiolle mökille rajalla, kolme
virstaa Polvijärveä ja kolme maata.
Synkän korven sydämessä on Aittokosken mökki, kaukana asutuilta
aloilta, yksinään kyhjöttää kosken rannalla kuunnellen sen ikuista
kohinaa. Mahtava on koski ja voimakas. Voisipa se monet myllyt
pyörittää, voisi suuret tehtaatkin työhön saattaa. Mutta kukapa tänne
kävisi! Silloin tällöin vain joku salon asukas tulee kosken karjaa
pyytämään sekä pihamaan pitkää ruohokkoa niittämään. Nytkin näkyy mökin
porstuassa olevan kopassa tuoreita kaloja ja tuvassa heiniä kuivamassa,
mutta minne lie työntekijä kadonnut. -- Ennen kyllä lie piilopirtissä
ollut oma asukkaansa, joka on ympärille peltoakin hiukan perannut,
pienoiset saunat, navetat rakentanut, mutta minne lie sitten joutunut.
Nurmikoksi on pelto jäänyt, rakennukset ränsistyneet.
Ja tästä se vasta taival alkaakin. Tulee soita ja märkiä maita, tulee
kuusikkoina korpia, notkoisia noroja, rikeita ryteiköitä, vaaroja,
kankaita ja kallioita. Pahainen on polku, kaita karjankäytävä vain, ja
kaikkialla se kiertelee ja koukistelee. Väliin se meidät sakeaan
näreikköön upottaa, väliin korkealle vaaralle kohottaa ja taas alas
nakkaa ja kulettaa suurelle suolle sekä vie pyöreää heiluvaa telaa tai
kaatunutta kuusen runkoa myöten lorisevan metsäpuron ylitse. Ei ole
soissa enää poikkitelaisia siltoja, liukkaita portaita vain, toisinaan
ei niitäkään, ja silloin sotke vetelää suota, jos aijot yli mennä.
Usein luiskahtaa jalka portaaltakin, vajoaa suohon ja mutainen vesi
täyttää lapikkaan.
Ja niin synkkää saloa! Suuria rääsyisiä ovat suot, koskemattomia
maailman alusta asti, kasvattaen kanervikkoa ja lakanlehteä, kurjaa
mäntyä ja kituista kuusta. Mahtavat, ikuiset hongat taas humisevat
jylhästi kankailla ja hämärissä korvissa naavaiset satavuotiset kuuset
kolkosti kohisevat.
Siinä edessämme ensimäinen Venäjän-karjalainen kylä lahden takana,
niemen käressä vaaran liepeellä illan hämärissä hiljaisena häämöttää.
Kylässä nukutaan jo. Ei kuulu muuta kuin karjankellon tuttua kotoista
kilkatusta.
Astumme pirttiin. Siellä talonväki lattialla heinäin ja riepujen päällä
nukkumassa lojun kylki kylessä kiinni. Istumaan kohoavat ja outoja
tulijoita kummissaan katselevat, mutta sentään tervetulleiksi
toivottavat.
Käymme peremmäksi, tavarat penkille asetamme. Pirtti on puolipimeä.
Aijon oven puoliseen peränurkkaan penkille asettaa valokuvausjalustan
pystyyn. Siellä joku esine rämähtää. Kopeloin, mikä siellä... Ahs,
silloin muistan, että vieras maa, vieras uskonto. Sukkelaan takaisin
vetäydyn.
Hyväntahtoinen isäntä, nuorenpuoleinen reipas partaniekka
karjalaisukko, joka meidät sisäänkin saattoi, kulettaa meidät toiseen,
kolmanteen huoneeseen ja sinne uudinsänkyyn makuusijan laittaa.
Ja nyt olemme vieraalla maalla ja -- vieraanko kansan keskuudessa? Ei!
Omaa äidinkieltämme talonväki haastaa.
Mutta on sentään outoakin talossa. On jokaisen asuttavan huoneen
peränurkassa outo kuva, kullatuissa kehyksissä pälyilee ja näyttää koko
talon henkeä hallitsevan.
Vaan sittekin on kansa omaa kansaamme, ja turvallisina nukumme
ensimäisen yömme karjalaistalossa.
Kiimaanvaara.
Kiimaanvaara on isonlainen kylä. Talot ovat kahdessa osassa, kahden
pienoisen vaaran nyppylällä nököttävät. Läntisen, isomman vaaran laella
on isompi kylän osa, siellä myöskin on kylän tsassovna, matala
nelisnurkkainen, pyöreistä hirsistä kyhätty latomainen hökkeli erään
kujan nurkkauksessa. Itäisellä vaaralla on pienempi kylä. Talot tällä
vaaralla ovat enemmän sikin sokin. Länsivaaralla ne ovat asettuneet
vieretysten ja kääntäneet koristellun 3- t. 5-ikkunaisen päätynsä
tielle käsin. Joku talo on kyllä täälläkin asettunut erikseen
takapuolelle varaväeksi.
Onpa Kiimaanvaarassa koulukin. Isommassa kylässä sillä on talonsa,
samanlainen harmaja, pyöreistä hirsistä salvettu, pieni-ikkunainen
rakennus kuin muutkin kylän talot. Pientenlastenkoulu se vain on.
"Kirjaa malttamaan", kirjoittamaan ja laskemaan kuulutaan opetettavan,
kaikki tietysti venäjäksi. Saavathan siellä salon lapset oppia ja
tietoja -- miten paljon saanevat. Kuinka ahkerasti muuten siellä
käyvät, ei tullut kysytyksi. Kuuluihan käyvän m.m. poikanen
Pieningänkylästäkin, 40 virstan päästä tiettömäin salojen takaa. Ei kai
hän joka ilta kotiinsa käyne.
Tie leveä, hyvä tie, oikein "postavoi doroga", jota myöten Repolasta
tulimme, kulkee edelleen Kiimaanvaarasta Lentieraa ja Himolaa kohden.
Lentiera kuuluu olevan 30 virstan päässä Kiimaanvaarasta. Siellä kuuluu
juuri olevan suuri juhla, praasniekan vietto. Menee sinne rahvasta
Kiimaanvaarasta ja muistakin kylistä Kiimaanvaaran kautta matkustaa.
Toiset menevät jalkapatikassa, toiset taas "hevosel ja telegäl" ajavat.
Hauskannäköistä on Karjalan kansa praaaniekka-tamineissaan. Miehet
koreilevat karvalakeissa ja karttuunipaidoissa, paidat useimmilla
housujen päälle vedettynä. Pitkävarsisaappaat ovat jalassa, jotkut myös
virsuissa tallustavat. Naiset taas ovat mitä koreimman kirjavissa
karttuunivaatteissa.
Tapaamme Kiimaanvaarassa vanhan muijan, Malanje Seppäsen, joka vielä
"malttaa" runoja ja loitsujakin taitaa lasketella. Hän istuu pöytämme
luona silmät ummessa nyököttäen ja laulaa yksitoikkoisella sävelellä
Väinämöisestä ja Joukahaisesta, veisailee häävirsiä ja itkujakin.
Omituista on kuulla vanhoja runoja laulettavan vanhan akan vapisevalla
äänellä. On vain niin paljon outoja sanoja, ettemme kaikkea tajua.
Kiimaanvaarassa myös saamme tutustua muutamiin karjalaisiin
ruokalajeihin. Siellä jamssikan pyylevä ruskettunut tyttö meille
kalakukkoa pöytään kantaa ja rokkaa tuo sekä rahkamaitoa riennättää --
kysäseepä, saisiko olla sultshinoita. Saahan tietysti. Ja hauskoja
syötäviä ovat sultshinat: vellillä voideltuja, paperin paksuisia
taikinalevyjä kokoonkierrettyinä, ja hupaista on niitä syödäkin.
Puraisee niin velli välistä tirskahtaa. Mukavaa on myös rokkakin.
Märkää lientä, jossa on kalaa keitetty, suolaa sekaan hiukan heitetty
ja lisänä se rasva, mikä kaloista keitettäissä on huvennut. Rahkamaito
on maitoa, jossa on paksuja piimäkokkareita. Uunissa, kuuluvat sitä
laittavan. -- Voi on kovin suolaista. Satuimmepa näkemään, mitenkä
jamssikan tyttö sitä "kirnusi". Saviruukussa puupalikalla kermaa
vatkasi siksi kunnes sai sen voille. Sitte voin paljain kourin kokoon
vanutti.
Pienoinen on Kiimaanvaaran kalmismaa. Kymmenkunta patsasta siellä vain
seisoo, muutamat niistä uudenaikaisia, maalattuja venäläisiä
vinoristejä. Kylällä kuuluu muuten olevankin uusi hautausmaa toisessa
paikassa, mutta sinne ei ole vielä "pandu ei ni kedä".
Salolla.
Ken tahtoo nähdä oikein saloista saloa, kulkea kymmenin virstoin
pilvenkorkuisten ikihonkain siimeksessä ja katsella kansan elämää
tällaisen salon helmoissa, hän matkatkoon rajan taakse Venäjän
Karjalaan. Siellä sitä vasta tuntee salolla olevansa sekä metsiä
matkaillessaan että salolaisen savupirtissä levätessään.
Jos et pelkää vaivoja, joita tällaisilla matkoilla saa yltäkyllin
kokea, jos olet karaistu helteessä hikoilemista, sateessa kastumista,
uupumista, väsymistä, jopa joskus janoa ja nälkääkin vastaan, niin
lähdeppä kanssani matkaamaan rajantakaisille saloille.
Lähdemmepä Kiimaanvaaran kylästä astumaan Pieningänkylän kautta
Honkaniemeen. Ne muut taipaleet, mitä tähän asti olemme katkaisseet,
eivät vielä oikein ole saloja suurien salojen rinnalla, vaikka eivät
nekään lasten leikkilehtoja ole. Mutta tässä saamme potkaista 90
virstaa mitä synkintä taivalta. Neljäkymmentä virstaa kuuluu Pieninkään
olevan ja siitä viisikymmentä Honkaniemeen. Otamme Kiimaanvaarasta
saattomiehen, annamme osan tavaroista hänen kannettavakseen, osan
kannamme itse ja niin lähdemme matkaan.
Ensiksi on meillä kulettavana viisivirstainen Karkiejärvi. Saattomies
soutaa ja me perässä meloen häntä autamme. Sattuu olemaan tuima tuuli,
joka vihaisena sivulta päin kimppuumme syöksähtelee ja Karkiejärvi,
vaikkei senkään suurempi ole, on oikein karkialla päällä. Kohisten
kulkevat sen lakkapää laineet. Toisinaan tulevat ne pienempinä hyökyinä
purttamme puistelemaan, mutta toisinaan taas aika isoinakin vonkaleina
vierivät viskaten vettä veneeseemme ja päällemme räiskyttäen.
Ei mitään hätää sentään ole. Lieksärvellä jos tällaisessa tuulessa
oltaisiin, jo pian veneen nurin viskaisi, selittää oppaamme. Siellä ne
käyvät ristilaineet, mutta tällä järvellä ne kaikki suoraan kulkevat.
Selältä pujottelemme kapean salmen kautta pienoiseen lahteen. Salmi on
niin matala, että veneemme tarttuu pohjaan eikä lähde airoilla
työntäenkään. Opas hyppää järveen, työntää perästä ja vene pääsee irti.
Kastuivathan siinä karjalaismiehen karkeat hurstipöksyt polviin saakka,
ja jalkineisiinkin vettä meni. Mutta pianhan housut kuivuvat, ja
jalkineista vesi tuli yhtä väleen pois kuin se sisäänkin meni. Miehen
jalassa näet vaan vaaterievut ja harvat virsut ovat. Mainiot jalkineet
vetisillä matkoilla. Lahden perästä sukeltaudutaan pienoista jokea
myöten tiheään koivuviitikkoon. Jonkun aikaa piileskellään siellä
lehtojen ja pensaiden suojassa koukerrellen mutkikasta jokea myöten.
Viimein vetäistään vene koivun alle rannan ruohostoon ja lähdetään taas
reppu selässä tallustamaan.
Ja nyt se on edessämme salo, salo sellainen, jota emme koskaan ennen
ole kulkeneet. Neljäkymmentä Pieninkään, viisikymmentä Honkaniemeen ...
On, on siinä taivalta, saa siinä tallukas toisenkin kerran kenttää
polkaista.
Tasaista on maa Kiimaanvaaran ja Pieningän välillä. Ei ole vaaroja, ei
vuoria, sileitä kankaita vaan ja jylhiä, kosteita korpia ja vetisiä
soita ja rääsyisiä rämeitä. Ja niitä metsiä, mitkä täällä kasvavat!
Emme mokomia ennen ole nähneet... Kumisevana pylvässalina kohoaa
kankaiden hongisto, lakkapää latvoillaan taivasta tavoitellen. Synkissä
korvissa taas satavuotiaat kuuset seisovat paksuina ja pelottavan
pitkinä. Hiljainen, salaperäinen hämäryys vallitsee hongistossa.
Kolkko, äänetön synkkyys huokuu tummasta, kosteasta kousikkokorvesta.
Painostavalta tuntuu siellä kulkiessa, alakuloiseksi käy mieli ja
jutut loppuvat... Mutta hongikossa nousee jalka niin kepeästi ja
alakuloisuuskin poistun. Kuiva kangas kumahtelee tahdiksi, ja ikuiset
hongat humisevat hiljaista säveltään.
Kenpä se omistaa nämä mahtavat metsät? Eipä hänellä taida puun puutetta
olla, eikä tarvettakaan näytä olevan, ainakin, mitä näistä saloista voi
päättää. Rauhassa saavat täällä puut kasvaa, vanhettua, tulla
ikälopuksi ja lahonneina keikahtaa kumoon. Ja paljon niitä onkin
maassa, kaatuneita vanhuksia, sortuneita nuoriakin. Joukottain niitä
kellettää kankaalla, joukottain korvessakin kyhjöttää. Mikä on
juurineen sortunut, mikä taas tyveltään poikki rätkähtänyt, jättäen
terävät säleet kantoon törröttämään, mikä suorastaan, kaatumatta
paikalleen lahonnut. Ja suuri on pystyyn kuivaneittenkin luku. On
täällä kelohonkia, on huuhkaimen huhuntapuita. Muutamat niistä ovat
kuin julman suuria jättiläisvitsaksia, tyvestä latvaan ja jokaisen
oksankin latvaan hirveän kieroiksi kierrettyinä.
Kelpaa näillä saloilla metsäneläinten oleskella. On suota suden juosta,
on kangasta karhun samota, on hiekkaisia kumpuja ketun kaapia ja mäyrän
kaivella, on puroloita saukolle kalastuspaikoiksi, on kuusiakin oravan
kapuilla. Ja eleleekin täällä niitä, metsäneläimiä. Itse korven
kontiokaan ei kuulu niinkään harvinainen olevan. Olemmepa mekin vähällä
hänen kanssaan juttuihin joutua.
Kapsutellaan muuatta kangasta myöten. Jutellaan juuri kontioista. Opas
kertoo, että hän edellisviikolla kasella ollessaan kohtais kondiin. A
koira yhtäkkiä alkaa erääseen pensaikkoon tuimasti ärhennellä. Hän
kutsuu pois, a ei tule vaikk' kui kutsuis, ärhentelee vaan. Hän menee
katsomaan: a sieltä kondii metsään hölkäyttää.
Ja useasta talosta on otso vastikään karjaa kaatanut...
Puhelemme ja astumme. Kuuluupa silloin äkkiä koiran ärhenteleminen
kankaan toisesta laidasta.
-- A kondii on, opas sanoo.
Astutaan kiireesti ja vetäistään kuustoista-kaliiperisen hanat
vireeseen. Joka hetki odotamme näkevämme kontion hongikossa
hölköttävän. Emme kuitenkaan mitään näe. Vaan eipä ole herra kaukana.
Vastikään on tuossa kangasta kaappinut, tuossa muurahaispesää penkonut.
-- Tuoreet on jälet, opaskin selittelee. Äreänä koirakin niitä kaapii.
"Pedrojakin" on tällä salolla vielä runsaasti. Meidän edellämmekin on
eräällä suolla polkua myöten emo vasikkansa kanssa kulkenut; jälet
näkyvät.
Mutta huimasti niitä Karjalan miehet jahtailevat ja armotta surmaavat.
Olipa muuan vuosi takaperin satoihin nouseva lauma haarasarvia kuskattu
järven liukkaalle jäälle ja siellä koko uljas lauma nuijittu viimeiseen
sorkkaan. Ei säästä karjalainen. Ottaa milloin annetaan ja on taas
ilman kun ei saa.
Astutaan, astutaan, tallustetaan kangas ja suo ja korpi toisensa
jälkeen. Tulee siitä eteemme pienoinen metsäniitty, jonka läpi vähäinen
joki luikertelee. Niityn reunalla, kankaan kupeella on pienoinen,
matala metsäsauna. Opas pysähtyy saunan eteen, kellauttaa kontin
selästään maahan.
-- Levätään vähän, on matka puolissa, sanoo.
-- A levätään, levätään.
Ja levähtääkin sitä, kun on parikymmentä virstaa saloa polkenut.
Tulen teemme, laskemme sinisen savupatsaan korkeuteen salon helmasta ja
itse humisevan hongan juurella istuen levähdämme. Komea onkin siinä
hongikko niityn laiteessa, solakka, sileävartinen pylvästö.
Metsäniitty on kiimaanvaaralaisten heinämaa. Pienoinen on se koko
kyläkunnan niityksi. Ja onpa tänne matkaakin karjalaisen käydä
heinäntekoon. Astu viikate olalla, eväskontti selässä parikymmentä
virstaa metsäpolkua myöten työmaalle tullaksesi, Siellä sitten elellään
koko viikko, päivät heinää tehden, yöt salosaunassa maaten. Koko kylän
väki kun on niityllä, jo niillä siellä on hupaista, ja iltasin saunassa
kaskut köytenään juoksevat.
Onpa täällä toinenkin rakennus. Vähän matkan päässä saunasta seisoo
hongikossa kahden katkaistun petäjän tyven varaan, toista syltä
korkealle maasta kyhätty aitta, lintulava. Pienoinen nelinurkkainen on
rakennus, hirrenpätkistä ja -puolikkaista salvettu, patsasta vasten
nojallaan lepäävä, lovettu pölkky on porraspuuna. Sinne salolainen
syksyisin pitkillä metsästysretkiltä kierrellessään, pistää saaliinsa
piiloon, kerää sinne linnut, oravan-, ketun- ja näädännahkat. Ja eipä
pääse pedot aittaan saalista tuhoamaan. Talvella suksikelin tullessa
sinne hiihdetään jälessä pientä "ahkivoa" vetäen. Siihen saalis
sovitetaan ja kotiin kuletetaan.
Lähdemme taas taivaltamaan. Puron yli on ensiksi kulettava. Se ei
olekaan helppo tehtävä, puro on koko leveä ja syvä ja vettä ihan
tulvillaan. Mutta onpa rannalla lauttapahainen. Seipäillä meloen sillä
mies kerrallaan pääsemme ylitse. Mutta niin on kehno aluksemme ja
vajoo, että puolisäärtä myöten saamme vedessä seistä.
Tuleepa vielä toinenkin puro poikkipuolin eteemme, kun jonkun matkan
olemme tallustaneet. Siinäpä ei olekaan lauttaa rannalla eikä
portaitakaan yli kule. Millä nyt tuolle puolen? Kuleskelemme puron
vartta ylös alas ylimenopaikkaa etsien. Jo viimein löydämme puroon
kaatuneen kuusen. Sitä myöten hiivimme yli, oksista kiinni pitäen.
Olemme vielä pitkän matkan päässä Pieningästä, kun saattomies alkaa
huhuilla.
-- Huu-uu huu-hu-huuui! huikauttelee hän niin, että kangas kajahtelee.
Mekin rupeamme häntä säestämään ja niin astutaan ja huhutaan miehissä.
Huhutaan sen takia, että saataisiin Pieningästä ehättäjä järven ylitse.
Muuten saisimme virstoittain järven ympäri kiertää kylään päästäksemme.
Aurinko on jo metsän taakse vaipunut, kun saavumme Pieninkäjärven
rannalle, ehätyspaikalle. Tuima tuuli on tyyntynyt, harmaja vetistävä
taivas kirkastunut. On ilma mitä herttaisin ja heinäkuun ilta mitä
hempein.
Järven pinta on ihan tyyni ja kaksitaloinen kylä parivirstaisen selän
takaa illan hienossa, autereisessa hämärässä kumottaa. Tuntuu kuin
olisimme saapuneet omaan maahamme, oman järvemme rannalle salolta
puikahtaneet katselemaan omaa kotikylää järven takaa.
Hyväsen aikaa huhuiltuamme tulee viimein ehättäjä ja me pääsemme
kylään, jossa saamme varakkaammassa talossa. Mokin talossa, yötä
ollaksemme. Hauska onkin näiden ystävällisten ihmisten seurassa yökausi
viettää. Isäntä on puhelias ja emäntä eritenkin puhelias ja toimelias.
Hän heti "kohvit" keittää, piiraat paistaa, laittaa "sultshinat" ja
muut. Ja aamulla kun matkaan taas lähdemme, hän laittaa evääksi paksun
karjalaisleivän, jonka keskelle on suppilon leikannut ja siihen
leivänkuori-kannen alle voita peittänyt.
Ja sitten taas taipaleelle ja uuden saattomiehen keralla. Kiimaanvaaran
mies näet kääntyy Pieningasta takaisin ja täältä saamme itse
Mokki-ukon, nuoren, reippaan karjalaisen reppuamme kantamaan.
Taas on ensin järvi kulettavana, parivirstainen kuten toinenkin
Pieninkajärvi, jonka yli meidät eilen kylään ehätettiin. Salmen kautta
ovat toistensa yhteydessä.
Ja nyt se alkaa vaarainen vaellusmatka. Kun toiselta vaaralta astut
alas, kiipeä heti toiselle ja kun siitä pääset, kohoa kolmannelle ja
sitten taas nouse neljännelle. Ja niin matkaa toisen tien nousten,
toisen alas painuen. Eikä se ole leikintekoa vaaralle nousu, kinttujen
kestävyyttä siinä kysytään. Samoin alas tulokaan ei liioin helppoa ole.
Kyllähän sitä alas helpostikin ja joutuin pääsisi, varsinkin jyrkältä
vaaralta, antais näet luistaa vain. Mutta täytyyhän sitä omaksi
turvallisuudekseen koettaa siivosti kulkea eikä liiaksi kiirehtiä.
Koko korkealle ne muutamat vaarat meidät kohottavat, mutta Selkonen se
vie voiton kaikista muista siinä suhteessa. Kiipeämme sen laelle,
korkeimmalle nyppylälle. Ja sieltä se maailman avaruus silmäin eteen
aukenee. Näet siinä yht'aikaa semmoisen kappaleen Karjalaa, ett'et
varmaan moista ole ennen nähnyt. On, on siinä nyt honkaista kangasta ja
kuusista korpea, on vuorta ja vaaraa, on kalliota, kumpua ja mäkeä, on
tasaistakin tannerta, suota ja rämettä, on hiukan järveäkin
sinipilkuiksi siroteltu sinne tänne vaarain väliin.
Matalampia ovat kaikki muut vaarat, mutta on joukossa korkeitakin. Idän
alla taivaanrannalla, toisten vaarojen takana kohoaa vaara muita
muhkeampi. Honkavaara kuuluu olevan, ja sen juurella on matkamme
päämäärä, Honkaniemen kylä. Loistaa sieltä Honkavaaran rinteiltä
muutamia pienoisia vaaleanvihreitä pälviä, ruishalmeita sanoo Mokki
niiden olevan. Ja neljäkymmentä virstaa on vielä Honkaniemeen.
On siinä kappale Karjalaa, oikein honkaista Karjalaa. Siinä petäjää
ja hiukan kuustakin pojalle ja pojanpojallekin, siinä vaaran
vierteitä kasketa ja notkoja muuten muokata. Suuret ovat suotkin
kääkkyrämäntyineen ja kuikeloine kuusineen. Olisipa niitä Pohjanmaan
ukko viljelemässä, jo niissä kaura kasvaisi ja ruis rehottaisi, kerran
heinäkin heilimöisi.
Mutta rauhassa saavat olla vaarain vierteet kaskeajilta, rauhan saavat
notkotkin peltomiehen kuokalta, ja vielä suloisemmassa rauhassa saavat
suot uinua Karjalan salomailla. Ei käsitä Karjalan ukko, että kurja,
liejuinen, rääsyinen, rahkaa työntävä, kanervaa kasvava suo voisi
viljaa tuottaa.
Kenpä tään kaiken kerran viljelykseen saattanee? Milloin Karjalan
salomaiden rikkaudet astuvat maailman markkinoille salojen köyhälle
kansalle parempaa toimeentuloa tavottelemaan?
Kunpa se salojen köyhä kansa sitten itse omistaisikin salojensa
rikkaudet...
Astumme alas ja polkumme käy hetkisen Selkosen juurella päilyvän,
kapean, kirkasvetisen Vuolomajärven rantaa. Etäämpää kuuluu kosken
kohina. Mokki sanoo siellä olevan uljaan kosken, jossa Vuoloman vesi
syöksyy alas. Mutta emmepä katsomaan ehdi, pitkä matka on vielä kylään.
Puolimatkassa taas levähdetään, istahdetaan vähän aikaa kirkkaan
Kivijärven rannalla ja syödään Mokin emännän voita leipää sekä järvestä
lipillä vettä päälle litkastaan.
Ja matkaan. Heittäyy siitä taas jo polkukin tasaisemmaksi ja
maltillisemmaksi. Ei se enää meitä vaaroille viekottele eikä
harjanteille houkuttele, kulettelee vaan tasaisia kankaita myöten
taikka järven rantoja kierrättelee taikka suon yli viskaa. Viepä se
meidät muutamakseen koko leveän metsäpuron luo ja kääntää puron
poikkiteloin eteemme.
Pitkospuita myöten on polku siitä yli yrittänyt, mutta ei ole päässyt,
puroon on läkähtynyt. Autamme ylös ja itsekin pääsemme ylitse.
Levähdämme toisen kerran taas järven rannalla, emme niin paljon
väsymyksestä, mutta tavan vuoksi. Kuuluu paikka tavallinen levähdyssija
olevan Pieningästä Honkaniemeen kulettaessa. Kymmenen virstaa sanoo
Mokki tästä kylään luettavan.
-- Väleenhän tuo juoksuistaan, tuumimme viimeiselle taipaleelle
nakkautuessamme.
Mutta eipäs vain niinkään väleen!
Polku, joka tähän asti on kovalla kiireellä kylää kohti riennättänyt,
heittää kylää lähetessään kiireet sikseen ja rupeaa taas vaaroilla
hyppelehtämään ja notkoissa puikkelehtamaan. Ja mene ja tee sinä
samoin! Sen joka oikkua seuraa, sen joka mutkaan myönny, joka koukkuun
käänny, nouse vaaralle kun kehottaa, laskeu alas kun sekin laskeuu...
On jo iltamyöhänen, kun polku meidät metsästä Honkaniemen järven
rantamalle pujauttaa.
-- No, siinähän se on nyt sekin taipale tallattu, kohtahan ollaan
kylässä!
Mutta mitä vielä! Saamme väsyneillä jalkapareillamme polkaista vielä
virstan verran ennenkuin ensimäinen talokaan näkyy ja siitä vielä
puolisen virstaa Oleksein taloon, jonne Mokki on meidät luvannut yöksi
saattaa.
Vaan eipä tää matka ole siltä hulluimpia matkoja. Polku kiertää järven
länsipään ympäri ja sitten pitkin pohjoisrannan lehtoloita luikertelee.
Lehdot ovat entisille kaskesmaille kohouneita nuoria lepiköltä ja
koivikoita. Niin tuuheita ja tiheitä ovat, että Mokki-ukko
mutkapaikoissa meiltä lehtohon kätkeyy, vaikka muutamien askeleiden
päässä seuraamme. Niin tuore, raitis illan tuoksu niistä henkii. Pitkin
Honkavaaran rinnettä käy polku. Korkean korkealle vaara tuuheine
henkineen vasemmalla puolella meitä kohoaakin. Oikealla taas alhaalla
pitkä, kapea, saarikas Honkaniemen järvi loistelee. Ja kylästä kuulun
kaljankeiton kalkatus, helähtelee illan ilmassa heleästi, somasti kuin
Suomessa ikään.
Olekseissa on rahvas jo levolla lojumassa pitkin pirtin lattiaa. Eivät
ole sintson ovea sulkeneet, pääsemme niin Mokin jälessä pirttiin asti
makaajat ylös kapistamaan. Nopeasti ne jälleen jalkeilla ovatkin
jok'ainoa tervehtimässä tulijoita. Ja siinä me saamme vastata sen
seitsemään kysymykseen.
-- Onko rauha maassa? A mistä vieraat ovat? Mitä kulette? j.n.e.
Ja sitten sitä ollaan kuin vanhoja tuttuja, kaskutaan kaikenlaisia
asioita.
Mutta Mokki tietää kyllä, mitä viisikymmentä virstaa patikoineet
seuralaisensa tarvitsevat. Hän puhuu isännälle, isäntä sanoo emännälle
ja emäntä tuo purtavaa pöytään, ja arvaahan sen, miten sitä
matkamiehelle suurus maistaa, Sultshinat saavat kyytinsä, kalakukot
niinikään rahkamaidon ja ruskean kettomaidon keralla alas menevät.
Pienoisen gornitsan lattialle laitetaan meille makuusija. Joutuu siinä
kova kovaa vastaan, lonkkaluu lattiaa vastaan. Mutta kova on matkakin
kulettu ja kova on väsymys ja kohta olemmekin kovassa unessa.
Pieningänkylä.
-- Odotamme ehättäjää päästäksemme Pieningänkylään.
Jo viimein kuuluu airon loiske, veden lipinä ja ihmisääniä illan
ilmassa kajahtelee. Hypähdämme katsomaan, kenpä sieltä nyt saapunee
saattajaksi, ehättäjäksi ennättänee. Tulleeko kirjavahameinen
karjalainen, vaiko valkopukuinen karjalaispoika, vaiko ruskeapartainen
Ontrus-ukko? Jo puikahtaa niemennenästä näkyviin...
Mutta mikä kumma sieltä tulee? Salmesta haalautuu ulapalle esine leveä
kuin laiva, väkeä näyttää täynnä olevan ja airot kahden puolen
liputtavat. Jokohan nyt koko kylä on meitä ehättämään lähtenyt?
Lähenee yhä outo matkue, soljuu pursi lähemmäksi. Jo tunnemme tulijan.
Kaksi venettä vierekkäin yhteen liitetty ja kaksi henkeä kummassakin
veneessä ja kahden puolen airoilla vedellään.
Ja todella onkin koko kylä meitä vastaan lähtenyt. Toisessa veneessä
istujat, ukko ja akka kuuluvat olevan toisen talon haltijat ja toisen
veneen väki, vanha mummo ja nuori nainen ovat toisen talon ainoat
nykyään kotosalla olevat eläjät, ja kolmatta taloa ei kylässä ole.
Kalalla ovat asukkaat yhdessä olleet, huhuntamme kuulleet ja ehättämään
lähteneet.
Paljon on näillä sankan salon asukkailla kyselemistä. Riittää siinä
puhetta ja pakinaa. -- Hauskaa, hupaista, ystävällistä on väki.
Ystävällinen on ukko, ystävällinen akkakin, hupaisa leikkiä
lasketteleva toisen veneen vanha eukko ja hauska hänen sirkeäsilmäinen
toverinsa, joka eukon miniä kuuluu olevan.
Hauskassa pakinassa saavutaan kylän rantaan. Rauhallinen on ranta ja
kotoiselta tuntuu. Siinä veden vieressä heti nokiotsainen sauna, siinä
verkkotelineet, siinä rannan ruskeat veden huuhtelemat kivet. Saunan
seinämällä liinaloukku nököttää ja pellavalipsu. Pienoinen polku
kiertelee pihaan aittojen vieritse, perunapellon penkeritso.
Menemme ukon ja akan taloon yöpymään. Istutaan siellä ja jutellaan
isännän kanssa, emännän kahvia, ruokaa puuhaillessa. Emäntä tekee tulen
pätsiin. Savu tuopsahtaa sisään, laen täyttää. Olemme siis
savupirtissä.
Pienoinen on Pieningänkylä, ja syvällä se on Karjalan sydänmailla
suurien soiden ja synkkien salojen ja jylhien vaarojen takana. Kaksi
taloa siinä vain ja ne niemennenässä nököttävät, salmen rannalla kahden
pienoisen järven välissä. Mokin talo on toinen, isompi ja varakkaampi,
ja toinen köyhempi ja pienempi talo Iivanan talo. Eipä ole paljon
viljelyksiä ympärillä. Pikkasen perunapeltoa, vähäinen ohramaa ja
tilkkare rantaniittyä. Sitten ympärillä avarat metsät ja hetteiset suot
ja kumisevat kankaat sekä pilviä tavoittelevat vaarat.
Aamulla pistäymme toisessa talossa katsomassa vanhaa mummoa ja hänen
nuorta miniäänsä. Illalla näet kutsuivat, tervetulleiksi toivottivat.
Siellä "kohvit" tarjotaan, annetaan oikein uunissa paistetun, voilla
höystetyn kettomaidon kera. Ruokaakin tarjoavat. Sanomme:
-- A ei himota enää! Söimme jo äijän toises talos.
Mutta ei laske eukko-hyvä pois, sanoo vain, että on talossa sentään
vieraan vara, vaikka onkin köyhä. Ja syödä täytyy syödyn päälle.
Tiedustelemme, miksi tää kylä on näin pienenä pysynyt ja näin kaunis on
paikka ja viljavat maat ja uljaat metsät.
Kertoopa silloin eukko-vanha:
-- Suuri oli tässä kylä muinoin ja varakas ja äijän oli väkeä,
nelisenkymmentä oli taloa. A tulipa ruotsi, kansan tappoi, karjan
ryösti, tavarat ryösti ja talot tuhaksi poltti. Kirosipa, häijy, vielä
koko paikankin niin, ettei ihminen täällä menestyä tahdo. Eipä lisäy
väkeä, ja jos lisäyy, surman suuhun joutuvat. Surma on monta miestä
ottanut. Ja järvenkin ruotsi kirosi. Ei anna enää kaloja, vaikka ennen
antoi.
Kova onni kuului olevan Iivanankin talossa. Yksi on eukolla poika -- ei
ollut nyt kotosalla. -- Emännän oli ottanut, noutanut neidon aina
Kolvaasjärveltä asti.
-- A kaks on vuotta hän jo tässä elellyt, eipä ole lasta tehnyt --
morseutta yllä vain pitää. Ruotsi on kironnut, pakisee eukko
surumielisesti, nuorikon kahvia puuhaillessa.
Kylän kalmismaa on järven toisella rannalla. Vanha kalmismaa on ihan
Mokin talon vieressä, ja äijän kuuluu siinä olevan pokoinikkoja. Mutta
ei humise tässä kalmismaassa kuusi- eikä honkametsä. Kolme neljä suurta
haapaa siinä värjöttäen lehtiänsä lepattaa.
Rauhallinen, kunnon kylä ja hyvät hauskat kylänmiehet. Olisipa teillä
hauska siellä elelläksenne, ellei ruotsi olisi seutuanne kironnut.
Honkaniemi.
Ei ole Honkaniemenkään kylä iso. Kymmenkunta taloa siinä vain on,
tavallista karjalaistaloa, ei mitään varakkaita, mutta ei erin
köyhiäkään. Kaikki ovat ne Honkaniemen järven rannalla. Plakun, Vaskon
ja Fiodoroffin talot ovat lähekkäin, muista erillään. Toiset taas
omassa ryhmässään, Lesken, Kirilän, Poavilan, Oleksein, Issan, Iivanan
talot. Pääty on kaikissa järven puolella kulkevaa tietä kohden.
Pikkanen Iivanan pirttipöksä on isomman ryhmän vieressä hiukan sivulla.
Ruohokkaisella rannalla ovat saunat, aitat. Pienoisia ovat saunat ja
useat huononnäköisiä. Mutta hyvän löylyn ne antavat. Kävimmepä illalla
löylyt ottamassa Oleksein saunassa Oleksei-isännän ja saattajamme
Mokki-ukon keralla. -- Matalat ovat lauteet, niin että melkein kerralla
maasta niille astuu ja sittenkin tahtoo pää kattoon kopsia. Kiuvas on
samoin kuin meidän saunoissa harmaista kivistä kyhätty. Pienessä
ruuhessa on vettä pesemistä varten.
Kylän vieressä järven rannalla on muhkeita mäntyjä kasvava kalmismaa
monilukuisine hautapatsaineen sekä pienine harmaine tsassovnineen.
Kaunis on Honkaniemen seutu. Uljaan huiman vaaran viertehellä kohoaa
kylä, kapean kauniin järven rantamalla. Useita vaaroja on ympärillä, ja
etäältä ne tänne loistavat. Näkyypä kaukainen suuri Selkonenkin
siintävän sinertävänä kumpuna taivaan rannalla. Ei ole tämänkään kylän
ympärillä isot vainiot. Tilkareita ovat pellot, peruna- ja ohramaita
taikka vähäisiä ruishalmeita.
Honkaniemen järvi on malmipohjainen järvi. Useampia malminnosto-,
"moannosto"-lauttoja sen pinnalla kelluilee, ja ahkerina niillä
nostajat puuhailevat. Naapurikylistä jopa etäisistäkin ovat monet
nostajat. Hautausmaan viereen järven rannalle ovat valtavan kasan kuin
kokonaisen vuoren, ruskeaa rakeista malmia koonneet. Suonteleen
tehtaaseen muistaakseni nostivat. Talvella kelin tullessa malmi
tehtaaseen ajetaan. Kesällä ei minkäänlaista kuormaa kulettaa voi. Ei
ole teitä ei hevos- eikä vesiteitä, kaitoja karjanpolkuja vain. Niitä
myöten voit jalkasin kapsutella taikka hevosella ratsastella, kuorman
kulettamisesta ei puhettakaan.
Pölkkylässä.
Se on eräs sunnuntai-iltapäivä, kun parikymmentä virstaa metsäpolkua
astuskeltuamme avautuu eteemme pienoinen, soma Pölkkylän lakeus
vihreine niittyineen, rehevine viljavainioineen. Siinä pienoinen kylä,
sen takana järvi, Pölkkylänjärvi, järven takana synkkä metsä.
Seitsemisen, kahdeksisen taloa on vaan kylässä, koukertelevan kyläkujan
vierellä. Useimmat talot, kuten Iivanan, Timon ja Tanilan, ovat vaan
pienoisia karjalaistaloloita, mutta Huotarin ja Ontron asunnot ovat
aika uhkeita. Ontron talo on kuin linna muiden rinnalla. Siinä valtava
kasa hirsiä yhteen salvettu mitä erilaisimmiksi huoneiksi ja
komeroiksi. Mahtavana levitäikse laaja katto kaikkien näiden yli. Talo
on kuitenkin jo vanha ja rappeutuneen näköinen ja tekee sen takia
ikävän vaikutuksen. Mutta sellainen ei ole Huotarin talo. Se on
hiljakkoin rakennettu, uhkea ja komean näköinen kuisteineen ja
monenlaisine koristeineen. Täällä synkän salon helmoissa ne elävät vaan
Pölkkylän asukkaat omaa elämäänsä, paljonkaan tietämättä muun maailman
asioista. Mikäpä tänne viestejä toisi tiettömien metsien taakse?
Harvoin vieras kylässä pistäytyy, harvoin itsekään muualla käväistään,
"praasniekka"-matkalla ehkä vaan. Omin päin täällä vain eletään,
omin tuttavin tullaan toimeen. Joutoaikoina milloin mihinkin
taloon kokoonnutaan kaskuamaan omia kaskujaan, omia juttuja
jauhamaan. Omissa kisoissa nuoretkin huvinsa löytävät ja monasti
"mielessäpiettävänsäkin".
Niinkuin miltei aina salojen asukkaat, ovat pölkkyläisetkin hyvin
ystävällistä väkeä, iloisia, huolettomia karjalaisia.
Huotarin talossa, jonka katsomme paraimmaksi levähdyspaikaksi, viedään
meidät heti komeaan gornitsaan ja käsketään reput pois heittää. Ja kun
kysymme, josko saamme talossa joksikin aikaa asuaksemme, vastaa isäntä:
-- A mintään ei sais? Olkaaha vai, vellot, olkaah!
Ja samovaari on heti pöydällä kuhisemassa, ja sen kuumaa sisällystä me
yhdessä talonväen kanssa tyhjennämme lasin lasin perästä. Isäntä itse
on juomanlaskijana.
Ja arvaahan sen: yhtä sukkelaan kuin lasit tyhjenevät yhtä sukkelaan
tarinatkin luistavat.
Varsinkin aika lipeäkielisiä ovat talon naiset sekä nuoret että vanhat.
Heillä sitä riittää juttua, kyselemistä ja nauramista.
-- A mintään ei ruotsi moli Jumalan iessä syömää käyes, a pirttiih
tulles? he muun muassa kysäisevät.
-- A emme moli sil taval, molitah toisin, sanomme.
Näemme tytön kaulassa ristin killumassa.
-- Mintään sie tuota kannat?
-- A pyhä kuva, Jumalan kuva, sanoo tyttö hartaana. Ei siula tätä?
-- Ei uo.
-- A kuis sie määt metsää ilma, ko ei uo Jumalaa ... ei mie osattais,
eksyis. Kuis määt metsää leheksee, a kuis salol kase roaintaah ... a
heinä tekkoo, ko ei ois Jumalaa keral...?
Onpa tytöllä vielä nauhassa rahakin, kymmenkopekkainen.
-- A mitäs täl tiet? Mitä se teä suojelee?
Ei tiedä tyttö itsekään, tai ei ole tietävinään.
Talon asukkaat ja ehkä koko kylänkin asukkaat ovat "starovieroja",
oikein hartaita oikeauskoisia. Eri astiat on heillä varattuna, joista
vieraita, toisinuskovia syöttävät ja juottavat. Eivätpä he suinkaan
anna omia ruoka-astioitaan vieraan syntisen suun kosketella. Aijoin
siinä vähäisen käyttää talon "koussikkaa", nappoa. Mutta isäntä sanoi,
hyvänsävyisesti kyllä:
-- Ei se uo siu astiais! ja meni kiireesti tuomaan "miu astiain".
Talon vanha, oikein vanhan vanha, koukkuleukainen, köykkyselkäinen
mummo, joka miltei yhtäpäätä pirtin peräpenkillä, akkunan eteen
laitetulla tilalla lojuu, näkyy olevan hyvin harras kristitty. Tuon
tuostakin on hän rukouksissa. Vieläpä yölläkin, kun satumme heräämään,
näemme mummon lattialla polvillaan kasvot akkunaan päin, molimisen
touhuissa. Ahkeraan siinä pää nyökkää, huulet liikkuvat, ja käsi tekee
lakkaamatta kiertomatkaansa otsan, olkapäiden ja rinnan välillä.
Katsomme tuota pitkän aikaa, mutta aina vaan molimista kestää.
Loasarissa.
Ollaan matkalla Pölkkylästä Loasarinkylään. Katkaistaan pari
kymmenvirstaista taivalta karjanpolkua kapsutellen. Aamulla jo aikasin
on matkalle lähdetty.
Avautuupa metsä vihdoin. Näemme järven, Loasarinjärven ja sen rannalla
pienoisella vaaralla Loasarin parikymmentaloisen kylän ja kylän
vieressä tuuhean kuusikon, kylän kauniin kalmistometsän.
Pahanpäiväiseltä näyttää kylä harmaine ränsistyine talorähjineen.
Talot näyttävät olevan sikin sokin siellä täällä, hauskassa
epäjärjestyksessä. Ovat päädyttäin koukertelevaan kyläkujaan, toiset
toisella, toiset toisella puolella.
On siinä eräällä pihamaalla muutamia karjalaisukkoja työskentelemässä.
Kysäisemme, missäs se Jemosen Iivanan asunto on. Sinne näet Pölkkylän
Huotari-ukko meitä on neuvonut, se parain talo kylässä. Löydämme
Jemosen, varakkaannäköisen vasta rakennetun talon kylän vastaisessa
reunassa. Akkunat ovat siinä kahdessa kerroksessa, karsinakin
akkunoilla varustettu.
Astumme asuntoon. Karsinassahan, alakerrassa he asuvatkin.
-- A mintään ei sais, vastataan taaskin kysymykseemme, saisko talossa
yötä ollaksemme. Saammepa vielä pyynnöstämme talon sievosen yläpirtin
käyttääksemme.
Ja eipä siinä alapirtissä olekaan hauskaa eikä hupaselta tunnu. Isäntä
kyllä on aika mukava ukko, juttelee ja naskaa kenkiä penkin ääressä,
mutta emäntä, auta armias! Hän rätkättää ja rähisee yhtä päätä, ties
mistä rähiseekään. Isännälle siinä enin osa tulee, ja toisinaan taas
omia aikojaan ärähtelee. Nuorihan on emäntä. Yksi lapsi, pahanen
paitaressu vain on lattialla peppuroimassa. On emäntä juuri astiain
pesuhommissa. Lapsi lattialla peppuroidessaan pahanpäiväisesti itsensä
tuhrii. Kiukkuisesti emo ärähtää, lapsen tempaa ja samassa
pesuastiassa, missä astioita viruttaa, raukkaa huisuttamaan alkaa.
Mutta isäntä ei välitä akan paapatuksista vähääkään, naurahtelee vain.
Sanoopa hullunkurisesti:
-- A hullu kui mie siua nainkaa!
Eikä se emännän rätiseminen oikein todellista, sydämen pohjasta
tullutta ilkeyttä ole. Huomaamme sen vähän enemmän aikaa talossa
oltuamme. Usein näyttää eukolla olevan toinen suupieli naurussa, kun
toisesta ärisee.
Käyskelen kylää katsellen. Tapaan kyläkujalla vanhan ukon, oikein
kunnianarvoisen näköisen Väinämöis-ukon, harmaa-hapsisen valkopartaisen
Akain Iivanan. Heti ensi näkemältä miellyttää ukko. Ja hupaisa hän
onkin. Kaskuamaan heti käy, tekee tavalliset salolaisen tiedustelut ja
kaikkea muutakin pakisee.
Astumme ukon kanssa kyläkujaa rinnakkain. Tulemme erään talon kohdalle.
Talon sintson rappusilla vanha vaimo istuu ja surkealla äänellä itkien
valittelee.
-- Mikäpä vaimo-vanhuksella suruna, kun noin vaikeasti valittelee, noin
surkeasti itkee? Iivanalta kysäisen.
-- A sitä vanhus valittaa, kun tytär tänään miehelähän viedään. Siksi
moamo itkuvirsiä laulaa.
-- Eikö äiti antaisi tytärtään?
-- A mintään ei antais. Köyhä kyllä on priha, tän talon on priha --
ukko osoittaa taloa --, mutta nuori on musikka, potra on musikka. Vaan
itkee moamo, valittelee vanha, kun tytär koista pois viijään. Illalla
lähtevät pogostalle papin luo, siellä ventsat toimitetaan, huomenna
tulevat.
Kun eroamme, kehoittaa Iivana:
-- Käyhäh, vello, sie illalla häihih, katsomah, kui mei moas häitä
pietäh.
-- Saako sinne käydä, eivätkö aja pois?
-- Soa soa, eivät aja.
* * * * *
Olemme iltasta nauttimassa talon yläkerrassa. Siellä myös talon isäntä
ja emäntä ja vanha Jemos-ukko, isännän isä, tsajua juovat, suolakalaa
syövät. Ja emäntäkin ihan toinen ihminen, juttelee, nauraa ja samovarin
ääressä häärii miesten lasia täytellen.
Rupeaapa silloin äkisti kuulumaan kylästä laulua, kirkuvaa, valittavaa
naisten laulua.
-- Nyt tyttö lähtee moamon koista, sanovat talon asukkaat.
Katsomaan lähden.
Ehdin paraiksi näkemään, kun tyttö äidin kodista prihatsunsa
kanssa vierekkäin lähtee käymään sulhasen taloa kohden.
Mustissa sarkavaatteissa on poika, punainen villahuivi kaulassa,
pitkävarsisaappaat jalassa. Tyttö taas punaisen- ja vihreänkirjavissa
karttuunivaatteissa koreilee. No potra on priha, pitkä veikale,
tyttö tavallinen, työn karkaisema tanakka karjalaistyttö. Suuri
loistavankirjava tyttöparvi seuraa nuorikoita, laulaen, kirkuen toinen
toistaan kimakammin.
Sulhasen taloon astuvat. Eikä se sulhasen talo kaukana olekkaan.
Vähäisen matkaa kyläkujaa ensin suoraan astuu, sitten vasempaan
pyörähtää, ja sitten taas oikeaan käännähtää ja niin on pihalla.
Tekee sinne mieleni mennä, mutta enpä arvaa kutsumattomana käydä.
Silloin taas tapaan vanhan tuttavani, hyvän Akain Iivanan.
-- A käyhäh, vello, katsomah! sanoo. -- Tule vain elä varaja, mie
soatan.
Väkeä on pirtti täynnä, ihan ahtaaseen mätettynä miestä, naista. Iivana
vie minut peräpenkille istumaan.
-- A siitä sie näet, vello, sanoo.
Oikeassa peränurkassa on pöytä juuri jumalankuvan alla. Valkealla
vaatteella on pöytä verhottu, pöydällä paksu karjalaisleipä,
leivällä pieni lasinen suola-astia. Jumalankuva on liinavaatteella,
"käspaikalla" ympäröitty ja kuvan edessä palaa tillittää pienoinen
kynttilä.
Talon naisväki puuhailee ruoanlaittohommissa. Pöydälle kantavat he
ruokia, tavallisia karjalaisruokia, leipää, kalaa, kalittoita ja maitoa
monenlaista.
Miesväki se vaan kaskuaa keskenään ja katselee naisten puuhaamista.
Kun pöytä on katettu, käyvät sulhanen, morsian, sulhasen isä, patvaska
-- jona on meidän Jemos-isäntämme -- ja pari naista pöytään. Molivat
ensin vähän, sitten syömään rupevat. Muuta syövät, mutta eivät
suola-astiaan eivätkä sen alla olevaan leipään kajoa.
Syömisen päätyttyä korjataan ruoat pois, ainoastaan suola-astia
leipineen jätetään.
Astuu sitten patvaska pöydän luo, ristii silmiään jumalankuvan edessä
ja ottaa veitsen käteensä. Leivän kuoreen keskelle leipää hän piirtää
ristin, piirtää monta ristiä aina saman pisteen kautta. Sitten ukko,
pyöräyttäen puukkoaan, sivauttaa leivän keskestä kartionmuotoisen
kappaleen ja pistää sen taskuunsa. Suolaa varistaa hän suppiloon, ottaa
sitten palan ja painaa sen paikoilleen. Koko toimituksen ajan patvaska
ahkerasti molii, mitä molineekaan. Ja leipä on valmis. Patvaska
nyyttiää sen pöytäverhoon ja antaa sulhasen isälle, neuvoen, mihin se
on pappilassa vietävä, kenelle annettava.
-- A näinkö teilläi tehhään? Iivana kysäisee.
-- A ei tehä näin.
Seuraa sen jälkeen omituinen näytös. Sulhasjoukko käy kiertämään
pöytää. Kolme kertaa astuvat pöydän ympäri myötäpäivään kulkien.
Verkkaan, vakavasti painattelee patvaska paksu sauva kourassa edellä,
sulhanen seuraa jälessä, sitten morsian, sitten pari muuta naista ja
viimeisenä sulhasen isä leipänyytti kainalossa.
Kolmannen kierroksen jälkeen vielä pieni kierros keskilattialla
tehdään, ja sitten vähäsen molitaan jumalan edessä.
-- A tehhäänkö teillä näin, Iivana taas kysäisee.
-- A ei aivan näin.
Tuodaan patvaskalle kirves ja kolme pärettä. Patvaska päreet torvelle,
virittää niihin tulen, astuu ulos, ja sulhasväki ja koko kansajoukko
seuraa jälessä.
-- Tuleha sieki, vello, Iivana kehottaa.
Pihalla seisoo hevonen puusatula selässä. Suitsiin tarttuu sulhasen isä
ja käy hevosen pään viereen seisomaan. Sulhanen sekä morsian
naisapulaisineen asettuvat myös hevosen viereen.
Ja patvaskalla on kirves kädessä ja tulisoihtu. Kaksin käsin käy hän
kirvesvarteen, tulisoihtua kuitenkaan heittämättä. Sitä pitelee hän
oikealla kädellä samalla, kun kopristaa kirvesvartta tyvestä.
Vasemmalla hän pontta hoitaa. Kirveen terää maata viistäen hän astun
takaperin kiertäen hevosen luona seisovaa joukkuetta myötäpäivään.
Seuraan kai liian uteliaana heidän menojaan. Rupeevat huutamaan;
-- A vieras musikka, loittoa!
-- Lähtään pois, Iivanakin sanoo.
Astumme pois, kierrämme läheisen talon ympäritse.
Kun taas, vaikka sukkelaankin takaisin tulemme, on taiat toimitettu,
temput tehty, joukko lähtöön valmiina. Sulhasen isä istuu hevosen
selässä nyytteineen, sulhanen ja morsian, patvaska ja pari naista
yhdessä ryhmässä erillään seisovat.
Kylän nuoret tytöt ovat keräytyneet talon rappusille kirjavaksi
parveksi, ja pojat, muutamilla pyssyt kädessä, seisovat pihamaalla.
Ja tytöt rappusilla kajauttavat kimakan laulun, laskevat taas
valittavan virren, pojat laukoilevat ilmaan pyssyjään, satulassa istuja
kannustaa hevostaan, ja joukko lähtee liikkeelle. Hevosmies lähtee
järven ympäri kiertämään, muu sulhasjoukko astuu rantaan veneellä
järven yli matkatakseen.
Morsiusparin jälessä astuvat tytöt, pojat rantaan, tytöt yhä laulaen,
pojat pyssyjään paukutellen. Rannalle jää saattojoukko seisomaan,
sulhasjoukon lähtiessä järvelle lipottelemaan.
Kauvan vielä kuuluu rannalta laulu, valittava, kimakka laulu kajahtelee
illan ilmassa, ja järveltä kuuluu yhä etemmäksi rientävän veneen
airojen loiske.
Rupeaa jo yö joutumaan. Iivana saattaa minua aina Jemosen portaille
saakka. Sanoopa erotessa:
-- A käyhäh, vello, huomenna miuki koissai, tsoajulla.
* * * * *
Aamulla menen Akain Iivanaa etsimään. Siellähän se on kylän
korkeimmalla kohdalla hänen pienoinen pirttisensä sintsoineen
tanhuineen.
-- A mis siu toveritsas? Iivana kysäisee.
-- A Jemosee jäi.
Laittaa Iivana häntäkin kutsumaan.
Yhtä hupaisia kuin Iivana ovat talon naiseläjätkin. Kaksi niitä on,
vanha väkäleuka mummo ja nuorenpuoleinen nainen. Vastoja paraillaan
kokoilevat koivun lehdeksistä, joita pirtin lattia on peittonaan. Kovin
on eukoilla tylsät puukot ja isot ja kömpelönnäköiset -- niinkuin
akoilla ainakin.
Huomaavat naiset minun flskarilaisen puukkoni ja tuppeni.
-- A siulha o potra puukko! Annas katson! Annas koetan! A vot kai teä o
hyvä! Vaihetaah, vello, puukkoloi!
Ja totinen kaupanhieronta siitä sukeuu. Mutta ei käy tuppeen kumpikaan
naisten puukoista, isoista visapäisistä teuraspuukoista.
-- Vaihettaisin kun käisi tuppeen.
-- A vuole, naiset nauraen kehoittavat.
-- Ei ole enään siten potra.
Löytävät, kanaljat, silloin kolmannen puukon, aika kalsun, oikein
pahaisen patakravan, tuovat sen.
-- A teä käyp!
Ja se vietävä sopiikin.
-- A nyt vaihetah!
-- Eipäs, teä o nii kehno, prostoi on teä. En huoli...
Saavat kuitenkin puukkoa käyttää niin kaavaa kuin talossa olen.
* * * * *
Iltapäivällä näemme Jemosen emännän sontaa pellolle vedättämässä.
Suuria sontataikollisia vääntelee hän rekeen ja ajaa että reenjalakset
sulassa maassa karskavat. Ja ukko on vain niin näin, istuu tuvassa ja
kenkiä paikkailee.
Venginkylässä.