oli ryhtiä ja ylpeyttä, hän oli, niinkuin äitikin, hauras varreltaan.
Mielellään hän asteli suuressa salissa, missä suvun kuvat riippuivat.
Rouvat olivat maalatut silkki- ja samettipuvuissa, pikkuruikkuinen
helmillä kirjaeltu hattu palmikoiduilla hiuksilla. Ne olivat
kauniita rouvia! Heidän miehensä nähtiin puettuina teräkseen tai
kallisarvoiseen, oravannahalla vuorattuun, sinisellä poimukauluksella
varustettuun viittaan. Miekka oli kiinnitetty reiden kohdalle eikä
vyötäisille. Missä riippunee Johannan kuva kerran ja miltä näyttänee
aatelinen puoliso? Niin, sitä hän ajatteli, siitä hän puheli, kuulin
sen, kun kiidin pitkän käytävän läpi saliin ja käännyin takaisin.
Anna Dorotea, kalpea hyasintti, vain neljätoistavuotias lapsi, oli
hiljainen ja miettiväinen; suuret, vedensiniset silmät näyttivät
ajattelevilta, mutta suupielissä oli lapsen hymy, minä en voinut
puhaltaa sitä pois, enkä tahtonutkaan.
Tapasin hänet puutarhassa, rotkotiellä ja vainioilla, hän keräili
yrttejä ja kukkia, joita hän tiesi isänsä voivan käyttää juomiin ja
lääkkeihin, mitä hän osasi tislata. Valdemar Daa oli ylpeä ja kopea,
mutta hän oli myöskin taitava ja tietävä. Se kyllä huomattiin, siitä
kuiskaeltiin. Tuli paloi hänen pesässään kesälläkin; kamarinovi oli
suljettu; sitä jatkui yöt päivät, mutta hän ei paljoa puhunut siitä;
luonnon voimia pitää hiljalleen taltutella, pian hän kyllä keksii
parhaimman -- punaisen kullan.
Sentähden nousi savu uuninpiipusta, sentähden paukkui ja leimusi; niin,
minä olin mukana! kertoi tuuli. -- Antaa mennä! antaa mennä! lauloin
minä savupiipun läpi. Tulee savua, nokea, poroa ja tuhkaa! Sinä poltat
itsesi! Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Mutta Valdemar Daa ei
antanut mennä.
Minne joutuivat tallista komeat hevoset, vanhat hopea- ja kultatavarat
kaapeista ja säiliöistä, lehmät vainioilta, talo ja tavarat? Niin, ne
saattavat sulaa, sulaa kultateilissä, eikä siihen kuitenkaan tule
kultaa.
Aitat ja kammiot, kellarit ja vinnit tyhjenivät. Vähemmin ihmisiä,
enemmän hiiriä. Toinen ruutu halkesi, toinen särkyi, minun ei enää
tarvinnut mennä sisään ovesta, sanoi tuuli. -- Missä piippu savuaa,
siellä porisee ateria -- piippu savusi, se, joka nieli kaikki ateriat,
punaisen kullan vuoksi.
Minä puhalsin linnanportissa niinkuin vartia, joka puhaltaa torveen,
mutta siellä ei ollut mitään vartiaa, sanoi tuuli, -- minä kiersin
viirikukkoa riu'un päässä, se narisi ikäänkuin vartia olisi kuorsannut
tornissa, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa; siellä oli hiiriä ja
rottia; köyhyys kattoi pöydän, köyhyys asusti vaatekaapissa ja
ruokakaapissa, ovi meni saranoiltaan, syntyi rakoja ja halkeamia; minä
menin ulos ja minä menin sisään, sanoi tuuli, -- sentähden tunnen asiat
tarkalleen. Savussa ja tuhassa, surussa ja unettomina öinä
harmaantuivat suortuvat parrassa ja otsan ympärillä, iho kävi sameaksi
ja keltaiseksi, silmät himosivat kultaa, odotettua kultaa.
Minä puhalsin savua ja tuhkaa hänen kasvoihinsa ja partaansa; velkaa
tuli kullan asemesta. Minä lauloin rikotuissa ruuduissa ja avonaisissa
halkeamissa, puhalsin tyttärien kaappisänkyyn, missä vaatteet olivat
haaltuneita ja kuluneita, koska niiden aina täytyi kestää. Sitä laulua
ei oltu laulettu näiden lasten kehdon ääressä! Herraselämä kävi
köyhänelämäksi! Minä olin ainoa, joka lauloin ääneen linnassa! sanoi
tuuli. -- Minä peitin heidät lumella, sanotaan sen lämmittävän; puita
ei heillä ollut, oli kaadettu metsä, josta niitä piti tuotaman. Oli
paukkuva pakkanen, minä kiidin läpi äänireikien ja käytävien, yli
päätyjen ja muurien, pysyäkseni virkeänä. Sisällä makasivat aateliset
tyttäret vuoteessa pakkasen vuoksi, isä vetäytyi nahkapatjojen alle. Ei
mitään purtavaa, ei mitään poltettavaa, se on herraselämää! Huu-uu-uu!
antaa mennä! -- Mutta sitä ei herra Daa voinut.
"Talvea seuraa kevät", sanoi hän, "puutteen perästä tulee hyvät ajat --
mutta ne antavat odottaa, odottaa! Nyt on talo pantattuna, viimeiset
ajat ovat käsissä -- ja sitten tulee kulta, pääsiäiseksi!"
Minä kuulin hänen mutisevan hämähäkinverkkojen keskellä: "Sinä ahkera
pieni kutoja, sinä opetat minua kestämään! Jos sinun verkkosi revitään
rikki, alat sinä alusta ja kudot valmiiksi! Taasen rikki -- ja
väsymättä käyt sinä taasen käsiksi, alusta -- alusta! Niin pitää! Ja se
palkitaan."
Oli pääsiäisaamu, kellot soivat, aurinko hymyili taivaalla. Kuumeisena
oli hän valvonut, keittänyt, jäähdyttänyt, sekoittanut ja tislannut.
Kuulin hänen epätoivoisen sielun tavoin huokaavan, kuulin hänen
rukoilevan, huomasin hänen pidättävän henkeään. Lamppu oli sammunut,
hän ei huomannut sitä, minä puhalsin hehkuviin hiiliin, ne loimottivat
hänen liidunvalkeihin kasvoihinsa, ne saivat punertavan hohteen, silmät
painuivat syviin silmäkuoppiin -- mutta äkkiä ne suurenivat
suurenemistaan, ikäänkuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan.
Katsokaa alkemistin koelasia! Siinä kimmeltelee! Jotain hehkuvaa,
puhdasta ja raskasta! Hän nosti lasia vapisevin käsin, hän huusi
vapisevin kielin: "Kultaa! kultaa!" Häntä pyörrytti, olisin voinut
puhaltaa hänet kumoon, sanoi tuuli, -- mutta minä puhalsin vain
hehkuviin hiiliin, saatoin häntä ovesta sinne, missä tyttäret
värjöttivät. Hänen takkinsa oli tuhan peitossa, sitä riippui hänen
parrassaan ja hänen takkuisissa hiuksissaan. Hän ojentui suoraksi,
nosti kallista aarrettaan hauraassa lasissa: "Keksitty, voitettu!
-- Kulta!" huusi hän, nosti ilmaan lasin, joka kimmelteli
auringonpaisteessa. Ja käsi vapisi ja alkemistin lasi putosi lattiaan
ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Särkynyt oli hänen onnensa viimeinen
kupla. Huu-uu-uu! mennä täytyy! -- Ja minä menin kullantekijän talosta.
Lopulla vuotta, pohjolan lyhyinä päivinä, kun sumu saapuu
pesurääsyineen ja kiertää märkiä pisaroita punaisille marjoille ja
lehdettömille oksille, tulin minä reippaalle mielelle, tuuletin,
puhalsin taivaan puhtaaksi ja katkoin mädäntyneitä oksia, eikä se ole
mikään suuri työ, mutta se on tehtävä. Tehtiin niinikään puhdasta,
toisella tavalla, Borrebyn kartanossa, Valdemar Daa'n luona. Hänen
vihamiehensä Ove Ramel Basnäsistä oli talossa, hän oli lunastanut talon
ja sen irtaimiston velkakirjan. Minä rummutin haljenneita ruutuja,
läiskytin ränstyneitä ovia, vinguin raoissa ja revelmissä: huu-i! Herra
Ovea ei olisi pitänyt haluttaa jäädä taloon. Iida ja Anna Dorotea
itkivät kuumia kyyneliä; Johanna seisoi suorana ja kalpeana, hän puri
peukaloaan niin että se vuosi verta, ikäänkuin se olisi auttanut! Ove
Ramel salli herra Daa'n jäädä taloon elinajakseen, mutta hän ei saanut
kiitosta ehdotuksestaan; minä kuuntelin. Näin talottoman herran
ylpeämmin nostavan päätään, viskaavan niskaansa, ja minä paiskauduin
hetkeksi taloa ja vanhoja lehmuksia kohti, niin että paksuin oksa
taittui, eikä se ollut mädäntynyt; se makasi portin edessä kuin mikäkin
luuta, jos jollakin olisi ollut halua lakaista, ja puhtaaksi siellä
lakaistiinkin. Niinpä niin.
Se oli kova päivä, ankara hetki kestää, mutta mieli oli kova, niska
jäykkä.
He eivät omistaneet mitään paitsi vaatteet yllään; kyllä sentään:
alkemistin lasin, joka hiljan oli ostettu ja täytetty sillä, mikä oli
mennyt lattialle ja raapittu siitä talteen; aarre, joka lupaili, mutta
ei pitänyt lupaustaan. Valdemar Daa säilytti sitä povellaan, otti
sauvan käteensä ja muinoin rikas herra läksi kolmen tyttärensä kanssa
Borrebyn kartanosta. Minä puhalsin viileyttä hänen kuumille poskilleen,
minä hyväilin hänen harmaata partaansa ja hänen pitkiä valkeita
hiuksiaan, minä lauloin, niinkuin minä voin: Huu-uu-uu! mennä täytyy!
mennä täytyy! Se oli rikkauden ja loiston loppu.
Iida ja Anna Dorotea astuivat hänen kummallakin puolellaan; Johanna
kääntyi portilla, mitäpä siitä: onni ei kuitenkaan ottanut
kääntyäkseen. Hän katsahti muurin punaisiin kiviin, jotka olivat
jääneet Stig marskin linnasta, ajatteliko hän hänen tyttäriään:
Kävi vanhin käteen nuorimman
ja he lähtivät suureen maailmahan!
Ajatteliko hän tuota laulua? Täällä heitä oli kolme -- isä oli mukana!
He astelivat tietä, jota he olivat ajaneet vaunuissa, kerjäläisinä
menivät he isänsä kanssa Smidstrupin alueelle savimökkiin, joka oli
vuokrattu kymmenestä markasta vuodessa, uudelle tilalleen, missä seinät
olivat tyhjät ja astiat tyhjät. Varikset ja naakat lentelivät heidän
ylitseen ja kirkuivat kuin pilkaten: "pois pesästä! pois pesästä! kraa!
kraa!" niinkuin linnut kirkuivat Borrebyn metsässä, kun puut
kaadettiin.
Herra Daa ja hänen tyttärensä sen kyllä huomasivat; minä puhalsin
heidän korvissaan, parasta oli olla sitä kuuntelematta.
Niin asettuivat he savimökkiin Smidstrupin maalla -- ja minä lensin yli
soiden ja maiden, läpi paljaiden pensasaitojen ja lehdettömien metsien
avovesille, muille maille. -- Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy!
Vuodet umpeensa.
* * * * *
Miten kävi Valdemar Daan, miten kävi hänen tyttäriensä? Tuuli kertoo:
-- Viimeinen heistä, jonka näin, niin, viimeisen kerran, oli Anna
Dorotea, kalpea hyasintti -- nyt hän oli vanha ja käyrävartinen; se oli
puoli vuosisataa myöhemmin. Hän eli kauimmin, hän tiesi kaikki tyynni.
Tuolla kankaalla, Viborgin kaupungin luona, oli tuomiorovastin uusi
komea pykäläpäätyinen kartano, tehty punaisesta tiilestä. Sauhu nousi
rasvaisena piipusta. Lempeä rouva ja kauniit tyttäret istuivat
ulkonevassa ikkunassa ja katselivat puutarhan riippuvien
kurjenhernepensaiden yli ruskealle nummelle -- mitä he katselivat? He
katselivat haikaranpesää luhistuvan talon katolla. Katto kasvoi
sammalta ja kelttoa, mikäli siinä oli kattoa, sitä peitti suurimmaksi
osaksi haikaranpesä, ja se oli ainoa, josta pidettiin huolta, haikara
piti sen kunnossa.
Sitä taloa sopi katsella, ei koskettaa. Minun täytyi liikkua varovasti,
sanoi tuuli. -- Haikaranpesän tähden sai talo olla pystyssä, muutenhan
se oli kuin mikäkin pelätin nummella. Haikaraa ei tuomiorovastin väki
tahtonut karkoittaa, niin sai hökkeli seisoa ja sen asukasraukka asua
siinä; siitä hänen oli kiittäminen egyptiläistä lintua -- tai oliko se
kiitos siitä, että hän kerran rukoili hänen mustan villin veljensä
pesän puolesta Borrebyn metsässä? Silloin oli hän, raukka, nuori lapsi,
hento, kalpea hyasintti aatelisessa yrttitarhassa. Hän muisti sen
kaiken: Anna Dorotea.
"Oh! oh!" -- niin, ihmiset voivat huoata niinkuin tuuli kaislojen ja
ruokojen joukossa. "Oh! -- kellot eivät soineet haudallasi, Valdemar
Daa! Köyhät koulupojat eivät laulaneet, kun Borrebyn entinen herra
laskettiin maahan! -- Oh! Kaikki toki loppuu, kurjuuskin loppuu! --
Iida siskosta tuli talonpojan vaimo; se oli isällemme kovin kolaus!
Tyttären miehenä kurja orja, jota herra saattoi rangaista panemalla
hänet ratsastamaan teräväsyrjäisen puun päälle. -- Nyt hän kai makaa
maan alla? Ja sinä myöskin, Iida! -- Oi niin! oi niin! Loppu ei
kuitenkaan vielä ole tullut. Minua vanhaa raukkaa, minua köyhää
raukkaa, vapahda minut, armorikas Kristus!"
Se oli Anna Dorotean rukous siinä surkeassa talossa, joka sai olla
pystyssä haikaran tähden.
-- Reippaimman sisaruksista otin minä haltuuni, sanoi tuuli, -- hänen
pukunsa tuli leikatuksi niinkuin hänen mielensä kerran muovatuksi.
Köyhänä miehenä hän tuli ja otti pestin eräältä kipparilta;
harvasanainen hän oli, äreän näköinen, mutta teki työnsä halusta.
Kiivetä ei hän kuitenkaan osannut -- niin minä puhalsin hänet kannen
yli, ennenkuin kukaan tiesi, että hän oli naishenkilö, ja se oli kyllä
minun puoleltani hyvin tehty, sanoi tuuli.
-- Oli pääsiäisaamu niinkuin silloinkin, kun Valdemar Daa luuli
keksineensä punaisen kullan, silloin minä kuulin haikaran pesän alta,
hataroiden seinien välitse virrenveisuuta, Anna Dorotean viimeisen
virren.
Ei ollut ikkunaa, oli vain läpi seinässä; aurinko tuli kultakimpaleena
ja asettui siihen. Siinäpä oli loistoa! Hänen silmänsä murtui, hänen
sydämensä murtui! Niin olisi käynyt joka tapauksessa, jollei aurinko
sinä aamuna olisikaan paistanut häneen.
Haikara soi hänelle katon hänen kuolemaansa asti! Minä lauloin hänen
hautansa ääressä, sanoi tuuli, -- minä lauloin hänen isänsä haudan
ääressä, minä tiedän, missä se on ja missä hänen hautansa on, sitä ei
kukaan muu tiedä.
Uudet ajat, toiset ajat! Vanhoista maanteistä tehdään aidattuja aloja,
rauhoitetuista haudoista tulee vilkasliikkeinen maantie -- ja pian
tulee höyry vaunujonoineen ja humisee hautojen päällitse, hautojen,
jotka ovat unohdetut niinkuin nimetkin. Huu-uu-uu! mennä täytyy!
Tämä on tarina Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään. Kertokaa, te
muut, se paremmin, jos osaatte! sanoi tuuli ja kääntyi.
Sen tiensä se meni.
TYTTÖ, JOKA ASTUI LEIVÄN PÄÄLLE.
Kai sinä olet kuullut puhuttavan tytöstä, joka astui leivän päälle,
jotta ei tahrisi kenkiänsä, ja kuinka huonosti hänen kävi. Se on sekä
kirjoitettu että painettu.
Hän oli köyhä lapsi, ylpeä ja kopea, hän oli huonoa ainesta, niinkuin
sanotaan. Aivan pienenä tyttöpahaisena huvitti häntä ottaa kiinni
kärpäsiä, nyppiä niiltä siivet ja tehdä ne matelijoiksi. Hän otti
turilaan ja sittiäisen, pisti kummankin neulaan, asetti sitten vihreän
lehden tai pienen paperikappaleen ylhäälle niiden jalkojen kohdalle, ja
eläin raukka piteli kiinni siitä, kierteli ja käänteli päästäkseen irti
neulasta.
-- Nyt sittiäinen lukee! sanoi pieni Inkeri, -- kas kuinka se kääntelee
lehteä!
Kasvaessaan ei hän käynyt paremmaksi, vaan mieluummin pahemmaksi, mutta
kaunis hän oli ja se oli hänen onnettomuutensa, muuten häntä kyllä
olisi kuritettu toisin kuin tapahtui.
-- Se pää vaatii väkevää lipeää! sanoi hänen oma äitinsä. -- Sinä olet
lapsena usein astunut esiliinani päälle, pelkään että vanhempana tulet
astumaan sydämeni päälle.
Ja sen hän todella tekikin.
Hän joutui nyt maalle palvelemaan ylhäisten ihmisten luo. He kohtelivat
häntä niinkuin hän olisi ollut heidän oma lapsensa, ja sen mukaan hänet
puettiin, kaunis hän oli ja ylpeys kasvoi.
Vuoden ajan hän oli ollut poissa, silloin sanoi hänen herrasväkensä
hänelle. Sinun pitäisi toki kerran käydä tervehtimässä vanhempiasi,
pieni Inkeri!
Hän läksikin, mutta vain näyttäytyäkseen, heidän piti nähdä, miten
hieno hänestä oli tullut. Mutta kun hän pääsi kylän veräjälle ja näki
tyttöjä ja nuoria miehiä juttelemassa lammikon luona tienvarrella, ja
juuri missä hänen äitinsä istui kivellä lepäämässä, vierellään kimppu
risuja, jotka hän oli koonnut metsästä, niin kääntyi Inkeri takaisin,
häntä hävetti, että hänellä, joka oli niin hienosti puettu, piti olla
äitinä tuollainen raukka, joka keräili tikkuja. Hän ei ensinkään
katunut sitä, että hän kääntyi takaisin, häntä vain suututti.
Nyt kului taasen puoli vuotta.
-- Sinun pitäisi sentään jonakin päivänä lähteä kotiin katsomaan
iäkkäitä vanhempiasi, pieni Inkeri! sanoi hänen emäntänsä. -- Tuossa
saat suuren vehnäleivän, jonka voit viedä heille tuliaisiksi; he
tulevat iloisiksi, kun saavat sinut nähdä.
Ja Inkeri puki ylleen parhaat vaatteensa ja uudet kenkänsä ja hän nosti
helmansa ja asteli hyvin varovaisesti, saadakseen jalkansa pysymään
puhtaina ja hienoina, ja siitähän ei häntä saattanut moittia. Mutta kun
hän tuli siihen, missä polku kävi suomaan poikki ja oli vetistä ja
likaista pitkän matkaa, niin paiskasi hän leivän likaan astuakseen sen
päälle ja päästäkseen kuivin jaloin yli. Mutta juuri silloin, kun hän
astui toiselle jalalle ja nosti toista, vaipui leipä ja hän sen mukana,
syvemmälle ja syvemmälle, hän hävisi kokonaan, eikä näkyviin jäänyt
kuin musta, kupliva suo.
Sellainen on tarina.
Minne hän joutui? Hän tuli alas suoeukon luo, joka tekee juomaa.
Suoeukko on keijukaistyttöjen täti, nämä kyllä tunnetaan, niistä on
kirjoitettu laulujakin ja niitä on maalattu, mutta suoeukosta ihmiset
tietävät vain, että kun niityt kesällä höyryävät, niin suoeukko panee
juomaa. Alas hänen panimoonsa Inkeri vaipui ja siellä ei kukaan kauan
kestä. Rikkasäiliö on valoisa loistohuone suoeukon panimon rinnalla!
Jokainen amme löyhkää niin, että ihmiset pyörtyvät, ja sitten seisovat
ammeet ahdettuina päälletysten, ja jos jossakin niiden välillä on pieni
aukko, josta pääsee läpi, niin ei siitä voi mennä kaikkien niiden
märkien rupikonnien ja lihavien käärmeiden vuoksi, jotka täällä
takertuvat toisiinsa. Tänne alas vaipui pieni Inkeri. Koko tuo
iljettävä elävä kerä oli niin jäätävän kylmä, että kaikki hänen
jäsenensä värisivät, niin, hän jähmettyi sen ääressä jähmettymistään.
Leivässä hän oli kiinni ja se veti häntä niinkuin meripihkanappi vetää
korrenkappaletta.
Suoeukko oli kotona, piru ja hänen isoäitinsä olivat sinä päivänä
tulleet katsomaan panimoa, ja tämä isoäiti on vanha, hyvin myrkyllinen
naishenkilö, joka ei milloinkaan ole työttömänä. Hän ei koskaan lähde
ulos ottamatta käsityötä mukaansa, se oli hänellä täälläkin. Hän neuloi
kutittavia anturoita pantaviksi ihmisten kenkiin ja sitten ei heillä
ollut mitään rauhaa; hän kirjaeli valhetta ja harsi ajattelemattomia
sanoja, jotka olivat pudonneet maahan, tuottaen vahinkoa ja turmiota.
Niin, hän osasi neuloa, kirjaella ja kutoa, tuo vanha isoäiti!
Hän näki Inkerin, pani lasin silmänsä eteen ja katsoi häneen vielä
kerran. "Sillä tytöllä on taipumuksia!" sanoi hän, "pyydän luovuttamaan
hänet minulle muistoksi käynnistäni täällä! Hänestä tulee sopiva
jalusta lastenlastenlasteni odotushuoneeseen."
Ja hän sai hänet. Sillä lailla joutui pieni Inkeri helvettiin. Sinne
eivät ihmiset aina karkaa suoraa päätä, vaan he voivat päästä
sivuteitä, kun heillä on taipumuksia.
Se oli loputtoman suuri odotushuone, pyörrytti, kun katsoi eteenpäin ja
pyörrytti, kun katsoi taaksepäin. Ja sitten siellä seisoi nääntyvä
joukko, joka odotti, että armon ovi avattaisiin; ne saivat odottaa
kauan! Suuret, lihavat, hyllyttelevät hämähäkit kutoivat tuhatvuotista
seittiä heidän jalkojensa yli ja tämä seitti kietoi niinkuin
jalkaraudat ja piteli niinkuin kuparikahleet; ja tämän lisäksi oli joka
sielussa ikuinen levottomuus, tuskan levottomuus. Saituri seisoi ja oli
unohtanut raha-arkkunsa avaimen, ja se oli jäänyt suulle, tiesi hän.
Niin, käy pitkäksi luetella kaikkia lajeja piinaa ja vaivaa, mitä
täällä tunnettiin. Inkeristä tuntui kammottavalta seisoa jalustana, hän
oli ikäänkuin jaloistaan sotkettu kiinni leipään.
-- Sen siitä saa, kun tahtoo pitää jalkansa puhtaina, sanoi hän
itsekseen. -- Kas, kuinka ne mulkoilevat minuun! Niin, ne katselivat
kaikki häneen, niiden pahat himot loistivat silmistä ja puhuivat ilman
ääntä suupielistä, jotka olivat hirvittävät nähdä.
-- Minua mahtaa katsella ilokseen, ajatteli pieni Inkeri, -- minulla on
kauniit kasvot ja hyvät vaatteet! Ja nyt hän kiersi silmiään, niska oli
liian jäykkä. Kas, kuinka hän oli likaantunut suoeukon panimossa, sitä
ei hän ollut ajatellut. Vaatteet olivat kuin yhden ainoan suuren
limaläiskän peittämät, käärme oli asettunut riippumaan hänen hiuksiinsa
ja roikkui alas niskaan, ja jokaisesta hänen hameensa poimusta pilkisti
esiin rupikonna, joka haukkui kuin hengenahdistusta poteva sylikoira.
Se oli hyvin ilkeää. -- Mutta muutkin täällä ovat kauhean näköiset!
lohdutteli hän itseään.
Kaikkein pahinta oli hänestä kuitenkin se hirveä nälkä, jota hän tunsi;
eikö hän sitten voinut kumartua taittamaan palasta leivästä, jonka
päällä hän seisoi? Ei, selkä oli kangistunut, käsivarret ja kädet
olivat kangistuneet, koko hänen ruumiinsa oli kuin kivipatsas,
ainoastaan silmiä päässään hän saattoi kiertää, kiertää aivan ympäri,
niin että ne katselivat taaksepäin ja se se oli ruman näköistä. Ja
sitten tulivat kärpäset, ne ryömivät hänen silmiensä päällitse,
edestakaisin, hän vilkutti silmiään, mutta kärpäset eivät lähteneet
lentoon, sillä ne eivät voineet: niiltä oli nypitty siivet, niistä oli
tullut matelijoita. Se oli piinaa. Ja sitten tuo nälkä, niin, vihdoin
hänestä tuntui, että hänen sisälmyksensä itse söivät itsensä ja hän
kävi sisällisesti niin tyhjäksi, niin kauhistuttavan tyhjäksi.
-- Jos tätä jatkuu, niin minä en kestä sitä! sanoi hän, mutta hänen
täytyi kestää ja sitä jatkui jatkumistaan.
Silloin putosi polttava kyynel hänen päälaelleen, se vieri alas hänen
kasvojaan ja rintaansa, leipään asti, putosi vieläkin kyynel, putosi
monta. Kuka itki pientä Inkeriä? Eikö hänellä maan päällä ollut äiti?
Surun kyyneleet, jotka äiti itkee lapsensa tähden, saavuttavat sen
aina, mutta ne eivät tuota huojennusta, ne polttavat, ne tekevät tuskan
vain suuremmaksi. Ja sitten tämä sietämätön nälkä ja se ettei hän
voinut ulottua leipään, jota hän polki jalallaan! Vihdoin oli hänellä
se tunne, että kaikki hänen sisässään itse oli mahtanut syödä itsensä,
hän oli kuin ohut, ontto putki, joka veti jokaisen äänen itseensä. Hän
kuuli selvästi kaikki mikä ylhäällä maan päällä koski häntä, ja se mitä
hän kuuli, oli pahaa ja kovaa. Hänen äitinsä kyllä itki katkerasti ja
oli suruissaan, mutta lisäsi: "Ylpeys käy lankeemuksen edellä! Se oli
sinun onnettomuutesi, Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut surua
äidillesi!"
Hänen äitinsä ja kaikki siellä ylhäällä tiesivät hänen syntinsä, että
hän oli astunut leivän päälle, vaipunut maahan ja jäänyt sille
tielleen. Karjapaimen oli kertonut sen, hän oli itse nähnyt sen
mäentöyräältä.
-- Kuinka sinä oletkin tuottanut surua äidillesi, Inkeri! sanoi äiti.
-- Niin, kyllä minä sen arvasin!
-- Etten minä koskaan olisi syntynyt! ajatteli Inkeri, -- se olisi
ollut minulle paljon parempi. Ei auta, että äitini vaikeroi.
Hän kuuli herrasväkensä, noiden kunnon ihmisten, jotka olivat olleet
hänelle kuin vanhemmat, puhuvan. "Hän oli synnillinen lapsi", sanoivat
he, "hän ei antanut arvoa Jumalan lahjoille, vaan polki ne jalkojensa
alle, armon ovi tulee olemaan hänen vaikea avata."
-- Olisivat kurittaneet minua paremmin! ajatteli Inkeri, -- ottaneet
minusta oikut, jos niitä oli minussa.
Hän kuuli, että hänestä julkaistiin kokonainen laulu, "Ylpeä tyttö,
joka astui leivän päälle saadakseen kenkänsä pysymään hienoina", ja
sitä laulettiin kautta maan.
-- Että siitä pitääkin kuulla niin paljon ja kärsiä niin paljon!
ajatteli Inkeri. -- Saisi toisiakin rangaista heidän vioistaan! Niin,
silloin olisikin paljon rankaisemista! Hui, kuinka minä kidun!
Ja hänen mielensä kävi vieläkin kovemmaksi kuin hänen kuorensa.
-- Täällä alhaalla, tässä seurassa ei tulla paremmiksi! Enkä minä tahdo
tulla paremmaksi! Kas, kuinka he mulkoilevat!
Ja hänen mielensä kävi häijyksi ja katkeraksi kaikkia ihmisiä kohtaan.
-- Nytpä niillä on jotakin kertomista siellä ylhäällä! --- hui, kuinka
minä kidun!
Ja hän kuuli, että hänen tarinansa kerrottiin lapsille, ja pienokaiset
kutsuivat häntä jumalattomaksi Inkeriksi. "Hän oli niin paha", sanoivat
he, "niin häijy, häntä pitäisi oikein kiduttaa!"
Lasten suussa oli aina kovia sanoja hänestä.
Eräänä päivänä, kun viha ja nälkä kaivelivat hänen ontossa kuoressaan
ja hän kuuli nimeään mainittavan ja tarinaansa kerrottavan eräälle
viattomalle lapselle, pienelle tytölle, tunsi hän, että pienokainen
purskahti itkuun kuunnellessaan tarinaa kopeasta, koreilunhaluisesta
Inkeristä.
-- Mutta eikö hän enää milloinkaan tule tänne ylös? kysyi pieni tyttö.
Ja hänelle vastattiin:
-- Hän ei koskaan enää tule tänne ylös!
-- Mutta jos hän nyt tahtoo pyytää anteeksi eikä koskaan enää tee sitä?
-- Mutta hän ei tahdo pyytää anteeksi! sanoivat he.
-- Minä tahtoisin niin mielelläni, että hän tekisi sen! sanoi pieni
tyttö ja oli aivan lohduton. -- Minä annan nukkekaappini, jos hän saa
tulla ylös! Inkeri-raukalla on niin hirveää!
Ja nuo sanat tunkivat suoraan Inkerin sydämeen, ne ikäänkuin tekivät
hänelle hyvää. Ensi kerran sanoi joku: "Inkeri-raukka!" lisäämättä
vähintäkään hänen vioistaan. Pieni viaton lapsi itki ja rukoili hänen
puolestaan, hänen tuli niin kumma olla, hän olisi itse mielellään
itkenyt, mutta hän ei voinut itkeä, ja sekin oli kidutusta.