sanonut sitä, sen luontoon ei kuulu tuoda esiin mielipiteitään, vaikka
olisi saattanut olla varsin hyvä, jos se olisi tehnyt sen -- minä nyt
olen sitä mieltä, että auringonsäteen olisi pitänyt saada ensimäinen
kunniapalkinto ja toinen niinikään! Se lentää tuokiossa tuon äärettömän
matkan auringosta meidän luoksemme ja tulee sellaisella voimalla, että
koko luonto herää. Sen kauneus on niin ääretön, että se panee kaikki
meidät ruusut punastumaan ja tuoksumaan. Korkea tuomitseva esivalta ei
näy ollenkaan huomanneen sitä! Auringon sijassa minä antaisin heille
jokikiselle auringonpistoksen -- mutta se tekisi heidät vain hulluiksi,
siksi he saattavat tulla muutenkin! En sano mitään! ajatteli
orjantappura. -- Rauha metsään, ihanaa on kukkia, lemuta ja virvoittaa,
elää sadussa ja laulussa! Auringonsäde kuitenkin elää kauemmin kuin
yksikään meistä!
-- Mikä on ensimäinen palkinto? kysyi kastemato, joka oli nukkunut
liian kauan ja vasta nyt saapui paikalle.
-- Se on vapaa pääsy kaalimaahan! sanoi muuli. -- Minä ehdotin tämän
palkinnon! Jäniksen piti ja tuli se saada ja niin minä ajattelevana ja
toimivana jäsenenä järkevästi otin huomioon _sen_ hyödyn, jonka piti se
saada. Nyt on jäniksen toimeentulo turvattu. Etanalla on oikeus istua
kiviaidalla ja nuolla sammalta ja auringonpaistetta ja kuuluu se
tästäpuoleen ensimäisiin palkintotuomareihin kilpajuoksussa.
Ammattitaitoinen henkilö on hyvä olemassa laitoksessa, jota ihmiset,
sanovat komiteaksi! Sanon kuin sanonkin: odotan paljon tulevaisuudelta,
meillä on jo päästy hyvään alkuun!
KELLOSYVANNE.
-- Piu-pau! Piu-pau! kaikuu Kellosyvänteestä Odensen joessa. -- Mikä
joki se on? -- Sen tietää joka lapsi Odensen kaupungissa, se juoksee
puutarhojen alapuolella sululta myllylle, puusiltojen alitse. Joessa
kasvaa keltaisia varsanupukoita, ruskeauntuvaisia kaisloja ja mustia,
samettinukkaisia ruokoja, korkeita ja suuria. Vanhat, halkeilleet,
kääntyneet ja vääntyneet piilipuut ojentuvat kauas veteen Munkemosen
puolella ja Blegemand'in niityn luona, mutta aivan yläpuolella on
puutarha toisen vieressä, toinen erilainen kuin toinen: milloin on
niissä kauniita kukkia ja huvihuoneita, kaikki siroa ja somaa niinkuin
pienet nukenhelyt, milloin ainoastaan kaalia, tai ei puutarhaa
ensinkään näy, koska suuret seljapensaat levittävät oksiaan, riippuen
kauas yli juoksevan veden, joka siellä täällä on niin syvää, ettei airo
ulotu pohjaan. Vanhan neitiluostarin edustalla on syvin kohta, sitä
sanotaan Kellosyvänteeksi ja siellä asuu jokimies. Hän nukkuu päivisin,
kun aurinko paistaa veden läpi, mutta tulee esiin tähtikirkkaina öinä
ja kuuvalolla. Hän on hyvin vanha, isoäiti on kuullut hänestä
isoäidiltään, sanoo hän, hän elää yksinäistä elämää, hänellä ei ole
ketään muuta, jonka kanssa hän puhuisi, kuin suuri, vanha kirkonkello.
Kerran se riippui kirkontornissa, niin, nyt ei ole jälkeä jäljellä
tornista enempää kuin kirkostakaan, siitä, jota sanottiin Pyhän
Albanuksen kirkoksi.
-- Piu-pau! piu-pau! kaikui kello, kun torni oli pystyssä, ja eräänä
iltana, kun aurinko laski ja kello teki voimakkainta heilahdustaan,
repäisi se itsensä irti ja lensi ilman halki; kiiltävä malmi paistoi
hehkuvana punaisissa säteissä.
-- Piu-pau! piu-pau! nyt minä menen nukkumaan! lauloi kello ja lensi
Odensen jokeen, syvimmälle kohdalle ja senvuoksi sitä nyt kutsutaan
Kellosyvänteeksi. Mutta ei se siellä saanut unta eikä lepoa, jokimiehen
luona se soi ja helisee niin, että ajoittain kuuluu tänne ylös asti
veden läpi, ja monet ihmiset sanovat sen merkitsevän: nyt joku kuolee,
mutta ei se ole sentähden, ei, se soi ja kertoo jokimiehelle, joka nyt
ei enää ole yksin.
Ja mitä kertoo kello? Se on niin vanha, niin vanha, niin väitetään, se
on ollut olemassa kauan, ennenkuin isoäidin isoäiti syntyi, ja
kuitenkin on se iältään vain lapsi jokimiehen rinnalla, joka on vanha,
hiljainen olento, yllään ankeriaannahkaiset housut ja kalansuomuksista
tehty takki, nappeina keltaiset varsanupukat, kaisloja hiuksissa ja
parrassa limaskoja, mikä juuri ei ole erittäin kaunista.
Kellon kertomusten esittämiseen menisi vuosia ja päiviä. Se kertoo
uudelleen ja uudelleen, usein ja alituisesti samaa, milloin lyhyesti,
milloin pitkään, kuinka sitä kulloinkin haluttaa. Se kertoo vanhoista
ajoista, kovista, pimeistä ajoista.
-- Pyhän Albanuksen kirkkoon, ylös torniin, missä kello riippui, tuli
munkki, hän oli sekä nuori että kaunis, mutta miettivämpi kuin kukaan
muu. Hän katseli luukusta Odensen joen yli, silloin kun sen uoma oli
leveä ja suo oli järvenä, hän katseli sen yli ja yli vihreän vallin,
"Nunnamäen", missä luostari oli, mistä tuli loisti nunnan kammiosta.
Hän oli tuntenut hänet hyvin -- ja hän muisti sen, ja hänen sydämensä
sykki kovasti -- piu-pau! piu-pau!
Niin, sillä lailla kertoo kello.
-- Torniin tuli piispan hupsu palvelijapoika, ja kun minä, kello, joka
olen valettu malmista, joka olen kova ja raskas, huojuin ja heiluin,
niin olisin voinut murskata hänen päänsä. Hän asettui aivan minun
alleni ja leikitteli kahdella palikalla, ikäänkuin hän olisi
helkytellyt jotakin soitinta, ja samalla hän lauloi: "Nyt minä uskallan
ääneen laulaa, mitä muuten en uskalla kuiskata, laulaa kaikesta, mikä
kätketään lukkojen ja salpojen taakse! Siellä on kylmää ja märkää!
Rotat syövät heidät elävältä! Ei kukaan tiedä siitä, ei kukaan kuule
siitä! Ei nytkään, sillä kello soi niin lujaan: piu-pau! piu-pau!"
-- Oli eräs kuningas, he sanoivat häntä Knutiksi, hän notkisti polvensa
sekä piispalle että munkille, mutta kun hän ahdisti vendelsysseliläisiä
liian raskailla veroilla ja kovilla sanoilla, tarttuivat he aseisiin ja
seipäihin, ajoivat hänet pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsäneläin.
Hän pakeni kirkkoon, lukitsi portin ja oven. Raivostunut joukko odotti
ulkopuolella, minä kuulin sen: sekä harakat että varikset, ja naakat
myöskin, pelästyivät huutoa ja rähinää. Ne lensivät torniin ja taas
ulos, ne katselivat alhaalla olevaa joukkoa, ne katselivat myöskin.
Kellosyvänne sisään kirkon ikkunoista ja kirkuivat lujaan mitä ne
näkivät. Kuningas Knut oli polvillaan alttarin ääressä ja rukoili,
hänen veljensä Eerik ja Benedikt seisoivat vartioina, kädessä
paljastettu miekka, mutta kuninkaan palvelija, viekas Blake, petti
herransa. Ulkopuolella tiedettiin miten häneen saattoi osata, ja eräs
joukosta heitti kiven sisään ikkunasta ja kuningas oli kuollut! Villi
joukko huusi ja kirkui ja lintujen joukko niinikään, ja minä huusin
mukana, minä lauloin ja minä soitin: piu-pau! piu-pau!
-- Kirkonkello riippuu korkealla, katselee kauas ympärilleen, saa
vieraikseen linnut ja ymmärtää niiden kielen, sen luo tulla humistaa
tuuli, sisään luukuista ja äänirei'istä, joka raosta, ja tuuli tietää
kaikki, se saa tietonsa ilmasta, ja se sulkee syliinsä kaikki, missä
elämää on, se tunkee ihmisen keuhkoihin, tietää kaiken mikä siellä
tulee ääneksi, joka sanan, joka huokauksen --! Ilma tietää sen, tuuli
kertoo sen, kirkonkello ymmärtää sen puheen ja soittaa sen julki koko
maailmalle, piu-pau! piu-pau!
-- Mutta tämä kuuleminen ja tietäminen kävi minulle liialliseksi, en
jaksanut soittaa sitä julki! Minä niin väsyin, minä kävin niin
painavaksi, että parru murtui ja minä lensin kirkkaaseen ilmaan, alas
siihen missä joki on syvin, missä jokimies asuu, yksinään ja
hyljättynä, ja siellä minä kerron vuodesta vuoteen mitä olen kuullut ja
mitä tiedän: piu-pau! piu-pau!
Näin soi Kellosyvänteestä Odensen joessa, sen on äidinäiti kertonut.
Mutta meidän koulumestarimme sanoo: "Ei ole mitään kelloa, joka voisi
soida siellä alhaalla, sillä se on mahdotonta! -- ei ole mitään
jokimiestä siellä alhaalla, sillä ei ole olemassa jokimiestä!" Ja kun
kaikki kirkonkellot soivat niin heleästi, sanoo hän, etteivät
oikeastaan kellot soi, vaan ilma; ilmahan se antaa äänen -- sen sanoi
isoäitikin kellon sanoneen -- siinä he ovat yksimieliset, ja silloin se
on varma! "Ole tarkka, ole tarkka, pidä vaari itsestäsi!" sanovat he
molemmat.
Ilma tietää kaikki, se on meidän ympärillämme, se on meidän sisässämme,
se kertoo meidän ajatuksistamme ja teoistamme, ja se kertoo niistä
laajemmalle kuin kello alhaalla syvyydessä Odensen joessa, missä
jokimies asuu, se kertoo sen aina suureen taivaansyvyyteen asti, niin
kauas, niin kauas, aina ja ikuisesti, kunnes taivaan valtakunnan kellot
soivat: piu-pau! piu-pau!
PAHA RUHTINAS.
Taru.
Oli kerran paha ja ylimielinen ruhtinas, jonka kaikki ajatukset
tarkoittivat sitä, että hän voittaisi kaikki maailman maat ja
herättäisi nimellään kauhua. Hän raivasi tiensä tulella ja miekalla,
hänen sotamiehensä tallasivat viljan maassa, ne sytyttivät talonpojan
asumuksen niin, että punainen liekki nuoli lehdet puista ja hedelmät
riippuivat paistettuina mustilla, kärventyneillä oksilla. Moni
äitiraukka piilotteli alastoman rintalapsensa kanssa suitsuavan muurin
takana ja sotamiehet etsivät häntä, ja jos he löysivät hänet ja lapsen,
niin alkoi niiden pirullinen ilo. Pahat henget eivät olisi voineet
menetellä ilkeämmin, mutta ruhtinaan mielestä kävi juuri niinkuin piti.
Päivä päivältä kasvoi hänen valtansa, kaikki pelkäsivät hänen nimeänsä,
ja onni seurasi häntä kaikissa hänen teoissansa. Hän toi valloitetuista
kaupungeista kultaa ja suuria aarteita, hänen pääkaupunkiinsa kasaantui
rikkaus, jolla ei missään muussa paikassa ollut vertaa. Nyt rakennutti
hän komeita linnoja, kirkkoja ja pylväskäytäviä, ja jokainen, joka näki
nämä ihanuudet, sanoi: "Mikä suuri ruhtinas!" He eivät ajatelleet
hätää, jonka hän oli tuottanut muille maille, he eivät kuulleet niitä
huokauksia ja sitä valitusta, mitkä kaikuivat poltetuista kaupungeista.
Ruhtinas katseli kultaansa, komeita rakennuksiaan ja ajatteli niinkuin
joukkokin: "Mikä suuri ruhtinas! Mutta minun täytyy saada enemmän!
paljon enemmän! Älköön mitään valtaa nimitettäkö yhtä suureksi,
saatikka sitten suuremmaksi kuin minun!" Ja hän ryhtyi sotaan kaikkia
naapurejaan vastaan ja hän voitti heidät kaikki. Voitetut kuninkaat hän
antoi kultaketjuilla kytkeä kiinni vaunuihinsa, kun hän ajoi katuja
pitkin, ja kun hän istui pöydässä, täytyi niiden maata hänen ja
hoviväen jaloissa ja ottaa ne leipäpalaset, jotka heille viskattiin.
Nyt antoi ruhtinas pystyttää kuvapatsaansa toreille ja kuninkaallisiin
linnoihin, niin, hän tahtoi, että se seisoisi kirkoissakin Herran
alttarin edessä, mutta papit sanoivat: "Ruhtinas, sinä olet suuri,
mutta Jumala on suurempi, me emme uskalla."
-- Hyvä, sanoi paha ruhtinas, -- niin voitan minä Jumalankin! Ja
sydämensä ylimielisyydessä ja hulluudessa rakennutti hän ihmeellisen
laivan, jolla hän saattoi kulkea ilman halki. Se oli kirjava kuin
riikinkukon pyrstö ja siinä näytti olevan ikäänkuin tuhansia silmiä,
mutta jokainen silmä oli pyssynpiippu. Ruhtinas istui keskellä laivaa,
hänen tarvitsi vain painaa vieteriä, niin lähtivät tuhannet kuulat
lentoon ja pyssyt olivat taasen latauksessa niinkuin ennenkin. Tuhansia
väkeviä kotkia valjastettiin laivan eteen, ja niin läksi hän nyt
lentämään aurinkoa kohti. Maa lepäsi syvällä alhaalla. Ensin se
vuorineen ja metsineen näytti vain kynnetyltä pellolta, missä vihanta
pilkistää esiin käännetystä turpeesta, sitten se muistutti litteää
karttaa, ja pian se oli kokonaan sumun ja pilvien peitossa. Yhä
korkeammalle ja korkeammalle lensivät kotkat. Silloin lähetti Jumala
yhden ainoan lukemattomista enkeleistään, ja paha ruhtinas lennätti
tuhannet kuulansa häntä vastaan. Mutta kuulat kimposivat kuin rakeet
enkelin hohtavista siivistä, yksi veripisara, vain yksi ainoa, putosi
valkoisesta siipisulasta, ja tämä pisara putosi laivalle, missä
ruhtinas istui. Se polttautui kiinni, se painoi kuin tuhat sentneriä
lyijyä ja riisti laivan huimaavaa vauhtia alas maata kohti. Kotkien
lujat siivet murtuivat, tuuli humisi ruhtinaan pään ympärillä, ja
pilvet --- nehän olivat syntyneet poltetuista kaupungeista --
muodostuivat uhkaaviksi haamuiksi, ikäänkuin penikulmien kokoisiksi
kravuiksi, jotka ojensivat suuret kyntensä häntä kohden kuin vyöryvät
kallionlohkareet ja tultasylkevät lohikäärmeet. Puolikuolleena makasi
hän laivassa, joka vihdoin jäi riippumaan metsän paksujen puunoksien
väliin.
-- Minä tahdon voittaa Jumalan, sanoi hän, -- olen vannonut sen, minun
tahtoni täytyy tapahtua! Ja seitsemän vuotta hän rakennutti taidokkaita
laivoja, joilla piti lennettämän ilman halki, hän antoi takoa
ukkosennuolia kovimmasta teräksestä, sillä hän tahtoi murtaa taivaan
kannen. Kaikista maistansa kokosi hän suuria sotajoukkoja, ne täyttivät
monien penikulmien alan, kun miehet seisoivat asetettuina rinnatusten.
Ne astuivat taidokkaasti rakennettuihin laivoihin, kuningas itse
lähestyi omaa laivaansa -- silloin lähetti Jumala sääskiparven, yhden
ainoan pienen sääskiparven, se surisi kuninkaan ympärillä ja pisti
hänen käsiään ja jalkojaan. Suutuksissaan veti hän miekkansa, mutta
iski vain tyhjään ilmaan, hän ei voinut osua sääskiin. Silloin käski
hän tuoda kalliita peitteitä, näitä piti kaarittaman hänen ympärilleen,
niiden läpi ei yksikään sääski saattanut tunkea pistintään, ja tehtiin
niinkuin hän käski. Mutta yksi ainoa sääski oli asettunut sisimmälle
peitteelle, se ryömi kuninkaan korvaan ja pisti häntä. Poltti kuin
tuli, myrkky nousi hänen aivoihinsa, hän syöksyi ylös, tempasi peitteet
ympäriltään, repi rikki vaatteensa ja tanssi alasti raakojen, villien
sotamiesten edessä. Nämä pilkkasivat nyt hullua ruhtinasta, joka tahtoi
hyökätä Jumalan kimppuun ja jonka yksi ainoa pieni sääski heti oli
voittanut.
TUULI KERTOO VALDEMAR DAA'STA JA HÄNEN TYTTÄRISTÄÄN.
Kun tuuli viilettää yli nurmen, niin se väreilee kuin vesi, kun se
viilettää yli viljan, niin tämä aaltoilee kuin järvi. Se on tuulen
tanssia. Mutta kuuleppa sen kertovan: se laulaa sanottavansa ja toisin
se soi metsän puissa, toisin muurin äänirei'issä, raoissa ja
halkeamissa. Näetkö kuinka tuuli tuolla ylhäällä kiidättää pilviä,
ikäänkuin ne olisivat lammaslauma! Kuuletko kuinka tuuli täällä
alhaalla toitottaa avonaisessa portissa, ikäänkuin se olisi vartia ja
puhaltaisi torveen. Omituisesti se humisee savupiipussa ja
uuninpesässä. Tuli leimahtelee ja kipunoi, loimottaa kauas huoneeseen
ja täällä on niin tyyntä ja suloista istua ja kuunnella. Anna vain
tuulen kertoa! Se tietää satuja ja tarinoita enemmän kuin me kaikki
yhteensä. Kuulehan nyt, mitä se kertoo.
Huu-uu-uu! mennä täytyy! -- se on laulun kertosäe.
* * * * *
Ison Beltin varrella on vanha kartano, sen ympärillä paksut punaiset
muurit! sanoo tuuli. -- Tunnen joka kiven, olen nähnyt sen ennen, kun
se oli Stig marskin linnassa kannaksella. Se piti revittämän! Kivi
joutui taasen käytäntöön ja tuli uuteen muuriin, uuteen kartanoon,
toisaalla, se oli Borrebyn kartano sellaisena kuin se vieläkin on.
Olen nähnyt ja tuntenut nuo korkeat aateliset miehet ja rouvat, nuo
vaihtelevat sukupolvet, jotka asuivat siellä. Nyt kerron Valdemar
Daa'sta ja hänen tyttäristään.
Hän kulki otsa korkealla, hän oli kuninkaallista sukua! Hän osasi
muutakin kuin ajaa hirviä ja tyhjentää sarkan -- se kyllä nähdään,
sanoi hän itse.
Hänen rouvansa asteli kankeana kultavaatehameessa kiiltävän
ruutulattiansa poikki. Seinäverhot olivat komeat, huonekalut
kallisarvoiset, ne olivat taidokkaasti veistetyt. Hopea- ja
kultatavaraa hän oli tuonut taloon, saksalaista olutta oli kellarissa,
kun siellä jotakin oli, mustat, tuliset hevoset hirnuivat tallissa.
Borrebyn kartanossa oli rikasta, silloin kun rikkaus siellä oli.
Ja lapsia siellä oli: kolme hienoa neitoa, Iida, Johanna ja Anna
Dorotea -- muistan vielä nimet.
Ne olivat rikasta väkeä, ne olivat ylhäistä väkeä, loistossa syntyneitä
ja loistossa kasvaneita! Huu-uu-uu! mennä täytyy! lauloi tuuli ja
sitten se taasen kertoi.
-- Siellä en nähnyt, niinkuin muissa vanhoissa kartanoissa,
jalosyntyisen rouvan istuvan tyttöineen yläsalissa ja kiertävän
rukkiaan. Hän soitteli helisevää harppua ja lauloi, ei kuitenkaan aina
vanhoja tanskalaisia lauluja, vaan vieraskielisiä. Siellä meluttiin ja
juhlittiin, sinne tuli korkeita vieraita läheltä ja kaukaa, musiikki
helisi, pikarit helisivät, en saanut ääntäni kuulumaan niiden yli!
sanoi tuuli. -- Ylpeys siellä oli komeuksineen, korskeuksineen,
herrasväki, mutta ei Herra! -- Oli juuri vapunpäivä-aatto, sanoi tuuli,
-- tulin lännen puolelta, olin nähnyt laivojen murskautuvan
Länsi-Jyllannin rannalla, kiitänyt nummen ja metsäisen, vihannan rannan
poikki, yli Fyenin maan ja tulin puhaltaen ja puuskuttaen Ison Beltin
yli.
Silloin panin levolle Själlannin rannalle likelle Borrebyn kartanoa,
missä metsä vielä seisoi pystyssä ihanine tammineen.
Seudun nuoret miehet tulivat ja keräsivät risuja ja oksia, ottaen
suurimmat ja kuivimmat, mitä saattoivat löytää. He veivät ne kylään,
panivat ne kasaan, sytyttivät kasan tuleen ja tytöt ja pojat tanssivat
ja lauloivat ympärillä.
-- Olin alallani, sanoi tuuli, -- mutta hiljaa kosketin sitä oksaa,
jonka kaunein nuorukainen oli laskenut kasaan. Hänen puunsa hulmahtivat
tuleen, hulmahtivat korkeimmalle. Hän oli valittu, sai kunnianimen,
hänestä tuli _Gadebasse_, hän valitsi ensinnä tyttöjen joukosta pienen
_Gadelam'insa_. [Gadebasse'ksi kutsuttiin sitä nuorta naimatonta
miestä, jonka talonpojat Jyllannissa valitsivat muutamia viikkoja ennen
laskiaista järjestämään laskiaisjuhlaansa (_gadelamsgille_), ostamaan
ruokaa ja juomatavaraa, johtamaan tanssia vuoden juhlissa, ratsastamaan
etunenässä kylän kulkueissa j.n.e. _Gadelam'iksi_ sanottiin sitä nuorta
tyttöä, jonka piti auttaa häntä ja jonka, niinkuin _gadebasse'nkin_
erotti muista hänen komeampi pukunsa. _Suom. muist._] Siinä oli iloa ja
riemua enemmän kuin rikkaassa Borrebyn kartanossa.
-- Ja kartanoa kohti ajoivat kultaisissa vaunuissa, kuusi hevosta
edessä, ylhäinen rouva ja hänen kolme tytärtään, niin hienoista, niin
nuorta, kolme ihanaista kukkaa: ruusu, lilja ja kalpea hyasintti. Äiti
itse oli uhkea tulpaani, hän ei tervehtinyt ketään joukosta, joka
lakkasi leikkimästä, joka niiaili ja kumarteli, olisi voinut luulla
rouvan olevan hauraan varreltaan.
Ruusu, lilja ja hyasintti, niin, minä näin ne kaikki kolme! Kenenkä
"gadelameja" he kerran tulevat olemaan, ajattelin. Heidän
"gadebassensa" ovat ylpeitä ritareja, ehkäpä prinssejä!
-- Huu-uu-uu -- mennä täytyy, mennä täytyy!
-- Niin, ajopelit herrasväkineen menivät ja talonpoikaiskansa meni
tanssimaan. Ratsastettiin "Kesää kylään" [Pohjoismaissa oli ennen
tapana kansan kesken viettää kesän alkajaisia panemalla toimeen
kulkueita ja muita juhlallisuuksia, tansseja ja kemuja. _Suom.
muist._], Borrebyhyn, Tjärebyhyn ja kaikkiin kyliin lähettyvillä.
-- Mutta yöllä, kun minä nousin, sanoi tuuli, -- laskeutui ylhäinen
rouva levolle eikä milloinkaan enää noussut. Hänelle tapahtui se mikä
tapahtuu kaikille ihmisille, se ei ole mitään uutta. Hetkisen seisoi
Valdemar Daa totisena ja mietteissään. Ylpeinkin puu saattaa taipua,
muttei taittua, sanoi ääni hänessä. Tyttäret itkivät ja kaikki talossa
kuivasivat silmiään, mutta rouva Daa oli mennyt menojaan -- ja minä
menin menojani! Huu-uu-uu! sanoi tuuli.
* * * * *
-- Minä tulin takaisin, minä tulin usein takaisin, yli Fyenin maan ja
Beltin veden, asetuin Borrebyn rannalle, komean tammimetsän luo. Siellä
pesivät merikotka, metsäkyyhkyset, sininärhit, yksinpä musta
haikarakin. Oli varhainen kevät, toisilla oli munia ja toisilla oli
poikasia. Hei, kuinka ne lensivät, kuinka ne kirkuivat! Kuului
kirveeniskuja, isku iskun perästä: metsä piti kaadettaman, Valdemar Daa
tahtoi rakentaa uljaan laivan, sota-aluksen, jossa on oleva kolme
kantta ja jonka kuningas kyllä ostaa, ja sentähden kaatui
metsä, merimiesten maamerkki, lintujen pesä. Lepinkäinen lensi
pelästyksissään, sen pesä hävitettiin; merikotka ja kaikki metsän
linnut menettivät kotinsa, ne lentelivät avuttomina ja kirkuivat
peloissaan ja vihoissaan, minä ne kyllä ymmärsin. Varikset ja naakat
kirkuivat ääneensä pilkaten: "Pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!"
Ja keskellä metsää, työväen joukossa seisoivat Valdemar Daa ja hänen
kolme tytärtään ja kaikki he nauroivat lintujen villiä kirkunaa, mutta
nuorin tytär, Anna Dorotea, tunsi sydämessään sääliä ja kun he
tahtoivat kaataa yksin puoleksi kuivuneen puunkin, jonka alastomalle
oksalle musta haikara oli tehnyt pesän ja pienet poikaset pistivät
esiin päitään, niin rukoili hän niiden puolesta, rukoili vedet
silmissä, ja niin sai puu seisoa pesineen mustaa haikaraa varten. Sehän
oli vain pieni asia.
Hakattiin, sahattiin, rakennettiin laiva, jossa oli kolme kantta.
Laivanrakentaja itse oli alhaista sukua, mutta ylhäinen ryhdiltään;
silmät ja otsa kertoivat, miten viisas hän oli ja Valdemar Daa kuuli
mielellään hänen kertovan, niin kuuli pieni Iidakin, vanhin,
viisitoistavuotias tytär. Ja rakentaessaan isälle laivoja, rakensi hän
itselleen unilinnoja, missä hän ja pieni Iida elivät miehenä ja
vaimona, ja niin olisikin käynyt, jos linna olisi ollut muuratuista
kivistä vallineen ja hautoineen, metsineen ja puutarhoineen.
Viisaudestaan huolimatta oli mestari kuitenkin vain köyhä mies ja
mitäpä varpusella on tekemistä kurjenkarkelossa? Huu-uu-uu! -- minä
lensin pois ja hän lensi pois, sillä hän ei uskaltanut jäädä, ja pieni
Iida tointui, sillä hänen täytyi tointua!
* * * * *
-- Tallissa hirnuivat mustat hevoset, niitä kelpasi katsella ja niitä
katseltiinkin. Itse kuningas oli lähettänyt amiraalin katsomaan uutta
sotalaivaa ja puhumaan sen ostamisesta, hän lausui suuren ihailunsa
tulisista hevosista, minä kuulin sen kyllä, sanoi tuuli, -- seurasin
herroja avonaisesta ovesta ja sirottelin oljenkorsia kuin kultapuikkoja
heidän jalkainsa eteen. Kultaa Valdemar Daa tahtoi, amiraali tahtoi
mustia hevosia, siksi hän niitä niin kehui, mutta tätä ei ymmärretty
eikä laivaakaan niinmuodoin ostettu, se seisoi ja loisti rannalla,
katettuna laudoilla, se oli kuin Noan arkki, joka ei milloinkaan tullut
vesille. Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! ja se oli surkeaa.
Talvisaikaan, kun maa oli lumen peitossa, ajojäät täyttivät Beltin ja
minä ahdoin niitä ylös rannalle, sanoi tuuli, -- tuli korppeja ja
variksia, toinen toistaan mustempia, suurissa laumoissa. Ne asettuivat
autiolle, kuolleelle, yksinäiselle laivalle rannassa ja kirkuivat
kähein huudoin metsästä, joka oli poissa, monista kallisarvoisista
linnunpesistä, jotka olivat hävitetyt, kodittomista vanhuksista,
kodittomista pienokaisista, ja tämä kaikki tuon suuren romon, tuon
uljaan laivan vuoksi, jonka ei milloinkaan pitänyt joutua vesille
purjehtimaan.
Minä panin tuiskun pyörteet liikkeelle. Lumi lepäsi suurina laineina
korkealla laivan ympärillä, sen päällä! Minä annoin sen kuunnella
ääntäni, mitä myrskyllä on sanomista. Minä tiedän tehneeni voitavani,
jotta se saisi purjehdustaitoa. Huu-uu-uu! Mennä täytyy!
Ja talvi meni menojaan, talvi ja kesä menivät menojaan, ja ne menevät,
niinkuin minä menen, niinkuin lumi tuiskuaa, niinkuin omenankukka
varisee ja lehdet putoavat. Mennä täytyy! mennä täytyy! mennä täytyy!
Ihmisten myöskin.
Mutta vielä olivat tyttäret nuoria, pieni Iida ruusu, kaunis katsella
niinkuin silloin, kun laivanrakentaja näki hänet. Usein minä kävin
kiinni hänen pitkiin, ruskeihin hiuksiinsa, kun hän seisoi puutarhassa
omenapuun luona mietteissään eikä huomannut, että minä varistin kukkia
hänen hiuksiinsa, jotka irtaantuivat, ja hän katseli punaista aurinkoa
ja taivaan kultaista pohjaa puutarhan tummien pensaiden ja puiden
välissä.