tapahtunut mitään muutosta --, kuuli hän harvemmin ääniä sieltäpäin,
hänestä puhuttiin vähemmin. Silloin hän eräänä päivänä kuuli
huokauksen: "Inkeri! Inkeri! Kuinka sinä oletkin tuottanut minulle
surua! Sanoinhan minä sen!" Se oli hänen äitinsä, joka kuoli.
Joskus hän kuuli vanhan herrasväkensä mainitsevan nimeään ja lempeimmät
sanat mitä emäntä lausui, olivat: "Näenköhän minä enää koskaan sinua,
Inkeri! Eihän sitä tiedä, mihin joutuu!"
Mutta Inkeri toki kyllä ymmärsi, ettei hänen kelpo emäntänsä koskaan
voinut joutua sinne, missä hän oli.
Niin kului taasen pitkä, katkera aika.
Silloin kuuli Inkeri uudelleen nimeään mainittavan ja näki ylhäällä
päänsä päällä ikäänkuin kahden kirkkaan tähden loistavan; ne olivat
kaksi lempeää silmää, jotka sulkeutuivat maan päällä. Niin monta
vuotta oli kulunut siitä, kun tuo pieni tyttö lohduttomana itki
"Inkeri-raukan" tähden, että lapsesta oli tullut vanha vaimo, jonka
Jumala nyt tahtoi kutsua luokseen, ja juuri tällä hetkellä, jolloin
ajatukset kohosivat koko elämän melusta, muisti hänkin, kuinka hänen
pienenä lapsena oli pitänyt katkerasti itkeä kuullessaan Inkerin
tarinaa. Tuo aika ja tuo vaikutus astuivat niin ilmi elävinä vanhan
vaimon eteen hänen kuolinhetkellään, että hän aivan ääneen huudahti:
"Herra Jumalani, enköhän minäkin niinkuin Inkeri, usein ole
ajattelematta tallannut sinun siunauksesi lahjoja, enköhän minäkin ole
kulkenut ylpeys mielessä, mutta sinä et armossasi ole antanut minun
vaipua, vaan pitänyt minua pystyssä. Älä hylkää minua viimeisellä
hetkelläni!"
Ja vanhuksen silmät sulkeutuivat ja sielun silmät avautuivat näkemään
salattuja asioita, ja kun Inkeri niin elävänä oli hänen viimeisissä
ajatuksissaan, näki hän hänet, näki miten syvälle hän oli vaipunut, ja
tämän nähdessään purskahti hurskas sielu itkuun, taivaan valtakunnassa
seisoi hän kuin lapsi ja itki Inkeri-raukkaa. Nuo kyyneleet ja
rukoukset soivat kuin kaiku alas onttoon, tyhjään kuoreen, joka ympäröi
vangittua, kidutettua sielua. Aavistamaton rakkaus ylhäältä valtasi
sen: Jumalan enkeli itki häntä! Kuinka tämä hänelle suotiinkin!
Kidutettu sielu ikäänkuin kokosi mielessään jokaisen maisen elämän
teon, jonka se oli toimittanut, ja se itkeä hytki tavalla, jolla ei
Inkeri milloinkaan ollut voinut itkeä. Suru hänen itsensä vuoksi täytti
hänet, hänestä tuntui, ettei armon ovi milloinkaan voisi avautua
hänelle ja samassa kun hän murtuneena tunnusti tämän, lankesi valonsäde
alas helvetin kuiluun, säde tuli voimakkaampana kuin auringonsäde, joka
sulattaa lumiukon, minkä pojat pystyttivät pihalle, ja silloin --
paljon nopeammin kuin lumihiutale, joka putoaa lapsen lämpöiselle
suulle, sulaa pisaraksi -- haihtui Inkerin kivettynyt hahmo; pieni
lintu lensi salaman murtoviivan teitä ylös ihmismaailmaa kohti, mutta
arkana ja peloissaan se suhtautui kaikkeen ympärillään, se ujosteli
itseään ja kaikkia eläviä olentoja ja haki nopeasti suojaa pimeässä
lävessä, jonka se löysi rappeutuneesta muurista! Täällä se istua
kyyrötti, koko ruumis väristen, se ei voinut äännähtääkään, sillä ei
ollut ääntä; se kyyrötti pitkän aikaa ennenkuin se levollisesti saattoi
nähdä ja tajuta koko ihanuuden tuolla ulkona. Niin, ihanaa oli: ilma
oli raikasta ja lauhaa, kuu paistoi kirkkaasti, puut ja pensaat
tuoksuivat. Ja sitten siellä, missä se istui, oli niin suloista, sen
höyhenpuku oli niin hieno ja puhtoinen. Oi, minkä rakkauden ja loiston
synnyttämää kaikki luotu sentään on! Kaikki ajatukset, mitkä liikkuivat
linnun rinnassa, pyrkivät laulaen ilmoille, mutta lintu ei jaksanut,
mielellään se olisi laulanut niinkuin keväällä käki ja satakieli.
Jumala, joka kuulee madonkin äänettömän ylistyslaulun, kuuli senkin
ylistyslaulun, joka kumpusi ajatussointuina niinkuin psalmi soi Davidin
rinnassa, ennenkuin se sai sanat ja sävelen.
Ajatuksissa kasvoivat ja paisuivat nämä äänettömät laulut viikkojen
kuluessa, niiden täytyi päästä purkautumaan, hyvän työn ensi kertaa
kohottaessa siipiään -- sellainen oli tehtävä!
Nyt tuli pyhä joulujuhla. Talonpoika pystytti aivan seinän luo salon ja
sitoi siihen puimattoman kauralyhteen, jotta taivaan linnuillakin olisi
iloinen joulu ja hyvä ateria tänä Vapahtajan aikana.
Ja aurinko nousi jouluaamuna ja paistoi olkilyhteeseen ja kaikki
visertelevät linnut lentelivät ateriasalon ympärillä. Silloin helähti
seinästäkin: "pii, pii!" Paisuva ajatus tuli ääneksi, tuo heikko
piipatus oli kokonainen riemulaulu, hyvän työn ajatus oli herännyt, ja
lintu lensi ulos piilostaan. Taivaan valtakunnassa kyllä tiedettiin,
mikä lintu se oli.
Talvi yltyi todenperään, vedet olivat paksussa jäässä, linnuilla ja
metsän eläimillä oli kova aika ravinnon puolesta. Pieni lintu lensi
pitkin maantietä ja etsi ja löysikin reenjäljistä sieltä täältä
jyväsen, syöttöpaikoilta se tapasi pari leivänmurusta, niistä se söi
vain yhden ainoan, mutta kutsui paikalle kaikki muut nälkiintyneet
varpuset saamaan ruokaa. Se lensi kyliin, katseli yltympäri, ja siellä,
missä lempeä käsi oli sirotellut leipää ikkunan alle, söi se itse vain
yhden ainoan murusen, mutta antoi kaikki muille.
Talven kuluessa oli lintu koonnut ja antanut niin monta leivänmurusta,
että ne yhteensä painoivat niin paljon kuin koko se leipä, jonka päälle
pieni Inkeri oli astunut, jotta ei tahrisi hienoja kenkiään, ja kun
viimeinen leivänmurunen oli löydetty ja annettu pois, kävivät linnun
harmaat siivet valkoisiksi ja levittäytyivät.
-- Tuolla lentää järven yli tiira! sanoivat lapset, jotka näkivät
valkoisen linnun. Milloin se sukelsi alas järveen, milloin se kohosi
kirkkaaseen auringonpaisteeseen; se loisti, oli mahdoton tietää, minne
se joutui. He sanoivat, että se lensi suoraan aurinkoon.
TORNINVARTIA OLLI.
-- Maailmassa mennään ylös ja alas ja alas ja ylös, nyt minä en voi
päästä korkeammalle! sanoi torninvartia Olli. -- Ylös ja alas ja alas
ja ylös -- sitä saavat useimmat kokea. Itse asiassa meistä kaikista
vihdoin tulee torninvartioita, me katselemme elämää ja asioita
ylhäältäpäin.
Niin jutteli tornissa Olli, ystäväni, vanha vartia, hauska, puhelias
veitikka, joka näytti sanovan kaikki ja kuitenkin kätki niin paljon
vakavuutta sydämen pohjaan. Niin, hän oli parempia ihmisiä, toiset
väittivät että hän oli konferenssineuvoksen poika, tai olisi voinut
olla sellainen, hän oli harjoittanut opintoja, ollut apuopettajana,
lukkarinapulaisena, mutta mitäpä se auttoi! Silloin hän asui lukkarin
luona, hänellä piti olla vapaa täysihoito talossa; silloin hän vielä
oli nuori ja hieno, niinkuin sanotaan: hän tahtoi, että hänen
saappaansa harjattaisiin kiiltomusteella, mutta lukkari tahtoi antaa
vain rasvamustetta, ja siitä he joutuivat epäsopuun; toinen puhui
itaruudesta, toinen turhamaisuudesta, musteesta tuli musta syy vihaan,
ja niin he erosivat. Mutta sitä, mitä hän oli vaatinut lukkarilta,
vaati hän myöskin maailmalta: kiiltomustetta, ja hän sai aina vain
rasvamustetta -- silloin hän vetäytyi pois kaikkien ihmisten luota ja
rupesi erakoksi, mutta elää erakkoelämää ja tulla toimeen keskellä
suurta kaupunkia voi ainoastaan kirkontornissa, sinne hän nousi ja
poltti piippuaan yksinäisellä retkellään. Hän katseli alas ja hän
katseli ylös, ajatteli ja kertoi omalla tavallaan mitä näki
ja mitä ei nähnyt, mitä luki kirjoista ja mitä omasta sielustaan.
Minä lainasin hänelle usein lukemista, hyviä kirjoja, ja seurastaan
ihminen tunnetaan. Hän ei sanonut pitävänsä englantilaisista
kotiopettajatarromaaneista, ei myöskään ranskalaisista, jotka olivat
keitetyt tuulenhengähdyksistä ja rusinanvarsista, ei, elämäkertoja hän
tahtoi, kirjoja, joissa kuvattiin maailman ihmeitä. Minä kävin hänen
luonaan ainakin kerran vuodessa, tavallisesti heti uudenvuoden jälkeen,
hänellä oli silloin aina mielessä jotakin, joka liittyi hänen
ajatuksiinsa vuodenvaihteessa.
Kerron tässä kahdesta vierailusta ja käytän hänen omia sanojaan, mikäli
voin.
Ensimäinen vierailu.
Niiden kirjojen joukossa, jotka viimeksi olin lainannut Ollille, oli
teos vierukivistä, joka varsinkin oli tuottanut hänelle iloa ja
täyttänyt hänen mielensä.
-- Niin, ne ovat oikeita riemuvanhuksia nuo vierukivet, sanoi hän, --
ja niiden ohi kuljetaan mitään ajattelematta, sen minä itse olen tehnyt
sekä maalla että rannalla, missä niitä makaa joukoittain. Tallataan
katukiviä, noita kaikkein vanhimpien muinaisjäännösten jätteitä! Sen
olen itse tehnyt. Nyt minä kunnioitan jokaista katukiveä. Kiitos tuosta
kirjasta, se on vallannut minun mieleni, työntänyt syrjään vanhat
ajatukset ja tottumukset, tehnyt minut halukkaaksi lukemaan enemmän
sitä lajia. Maan romaani on sentään merkillisin kaikista romaaneista!
Vahinko, ettei voi lukea ensimäisiä osia, ne kun ovat kirjoitetut
kielellä, jota me emme ole oppineet; pitää lukea maakerroksista,
piikivistä, kaikista maankausista ja sitten esiintyvät toimivat
henkilöt vasta kuudennessa osassa, herra Aatami ja rouva Eeva; se on
monelle lukijalle hiukan liian myöhäistä, he tahtovat heidät heti, niin
minäkin. Se on romaani täynnä seikkailuja ja kaikki me olemme niissä
mukana. Me kompuroimme ja kampuroimme ja pysymme paikoillamme, mutta
pallo kiertää kiertämistään eikä kuitenkaan läikäytä valtamerta
päällemme. Kuori, jolla me kävelemme, pysyy koossa, me emme putoa sen
läpi; ja niin kestää tätä tarinaa miljoonia vuosia ja siinä havaitaan
lakkaamatonta edistystä. Kiitos vierukivikirjasta! Ne ne ovat poikia,
ne vasta osaavat kertoa, kun niikseen tulee! Eikö olekin mukavaa noin
joskus mennä aivan mitättömäksi, kun istuu niin korkealla kuin minä, ja
silloin saada muistutus, että me kaikki -- kiiltomusteinemme päivinemme
-- vain olemme minuutinikäisiä muurahaisia maan mättäällä, olimmepa
sitten ritarinauhalla koristettuja muurahaisia, tai minkä arvon
muurahaisia hyvänsä. Ihminen tulee niin surkean nuoreksi näiden
miljoonia vuosia vanhojen vierukivien rinnalla. Luin kirjaa uudenvuoden
aattona ja elin siinä niin kokonaan, että unohdin tavanmukaisen
huvitukseni uudenvuoden yönä: katsoa "villiä ratsastusta Amageriin".
Niin, sitä te kyllä ette tunne!
Noitien retki luudanvarsilla kyllä on tuttu, se tapahtuu juhannusyönä
Kyöpelinvuoreen, mutta sitten on myöskin tuo villi ratsastus, se on
kotimainen ja nykyaikainen, se tapahtuu Amageriin uudenvuodenyönä.
Kaikki huonot runoilijat, runoilijattaret, soittoniekat,
sanomalehdenkirjoittajat ja taiteelliset julkisuudet, ne jotka eivät
ole mistään kotoisin, ratsastavat uudenvuodenyönä ilman halki
Amageriin; ne istuvat hajareisin siveltimensä tai hanhenkynänsä
selässä, teräskynä ei kanna, se on liian jäykkä. Minä näen tämän,
niinkuin sanottu, joka uudenvuodenyönä; useimmat heistä minä voisin
mainita nimeltä, mutta paras on välttää riitaa heidän kanssaan; he
eivät pidä siitä, että ihmiset tietävät heidän Amager-retkestään
hanhenkynän selässä. Minulla on eräs serkuntapainen, joka on
kalastajanvaimo ja hankkii, oman kertomuksensa mukaan, haukkumasanoja
kolmelle arvossapidetylle lehdelle; itse hän on ollut siellä
kutsuvieraana, hänet kannettiin sinne, hän ei itse käytä hanhenkynää
eikä osaa ratsastaa; hän on kertonut sen. Puolet siitä mitä hän sanoo,
on valhetta, mutta puolessakin on tarpeeksi. Kun hän oli siellä,
alettiin laululla, jokainen vieraista oli kirjoittanut viisunsa ja
jokainen lauloi omansa, sillä se oli paras; se oli yhtä ja samaa, se
oli samaa rallatusta. Sitten marssi pienissä joukoissa esiin se väki,
joka vaikuttaa ainoastaan suupelillään, siinä olivat nyt laulavat
kellot, jotka esiintyvät seurustelussa; sitten tulivat pienet rumpalit,
jotka rummuttavat tiedot perheisiin. -- Tehtiin tuttavuutta niiden
kanssa, jotka kirjoittavat panematta nimeä alle, se merkitsee tässä
rasvamusteen käyttämistä kiiltomusteen asemesta; siellä olivat pyöveli
ja hänen renkinsä, ja renki oli röyhkeämpi, muuten ei häntä olisi
huomattu; siellä oli kunnon kadunlakaisija, joka kääntelee pyttyään ja
sanoo sen sisältöä "hyväksi, hyvin hyväksi, erinomaisen hyväksi!" --
Keskellä sitä huvia, mitä tämä kaikki mahtoi tarjota, versoi
jätekuopasta varsi, puu, ääretön kukka, suuri sieni, kokonainen katto,
se oli kunnianarvoisen seurakunnan laiskanriuku, joka piteli kaikkea,
mitä he vanhana vuonna olivat lahjoittaneet maailmalle; tästä lenteli
kipunoita kuin tulen liekkejä, ne olivat kaikki ne lainatut ajatukset
ja aatteet, joita he olivat käyttäneet ja jotka nyt irtaantuivat ja
lensivät tiehensä kuin kokonainen ilotulitus. Leikittiin leikkiä "Tuli
palaa", pienet runoilijat leikkivät leikkiä "Sydän palaa"; älyniekat
singauttivat sanasutkauksia, vähempään ei tyydytty. Sukkeluudet
rämisivät ikäänkuin olisi läjäytetty tyhjiä ruukkuja oviin, tai
ruukkuja, joissa on turpeentuhkaa. Se oli erinomaisen hauskaa, vakuutti
serkku. Oikeastaan hän sanoi koko joukon muutakin, joka oli hyvin
häijyä, mutta hauskaa! Minä en sano sitä, pitää olla hyvä ihminen eikä
arvostelija. Jokatapauksessa te ymmärrätte, että kun, niinkuin minä, on
saanut tietoonsa tuon juhlan, niin luonnollisesti aina uudenvuodenyönä
pidän varani nähdäkseni villin ratsastuksen. Jos jonakin vuonna kaipaan
muutamia henkilöjä, niin on uusia tullut sijaan, mutta tänä vuonna
vieraat jäivät minulta näkemättä, minä vierin vierukivillä, vierin läpi
miljoonien vuosien ja näin kivien irrallaan kierivän pitkin pohjoisia
maita, näin niiden ajelehtivan jääkappaleilla kauan ennenkuin Noan
arkki veistettiin, näin niiden painuvan pohjaan ja taasen nousevan
ylös, nousevan tuollaiselle hiekkasärkälle, joka viittasi ylös vedestä
ja sanoi: "tästä pitää tulla Själlanti." Minä näin villien lintulajien,
joita me emme tunne, villien päällikköjen, joita me niinikään emme
tunne, ottavan ne asuinsijoikseen, kunnes kirves iski riimumerkkinsä
pariin niistä, jotka silloin pääsivät mukaan ajanlaskuun, mutta minä
olin aivan joutunut siitä pois, mennyt varsin mitättömäksi. Silloin
tapahtui kolme, neljä kaunista tähdenlentoa, ne valaisivat, ajatukset
saivat toisen nousun. -- Tottahan te tiedätte mikä tähdenlento on? Sitä
oppineet muuten eivät tiedä! -- Minulla on niistä omat ajatukseni ja
otan lähtökohdakseni tämän: kuinka usein lausutaankaan salaa kiitos ja
siunaus jokaisesta ihmisestä, joka on toimittanut jotakin kaunista ja
hyvää? Usein on kiitos äänetön, mutta se ei putoa maahan. Minä arvelen
auringonpaisteen ottavan sen talteen ja auringonsäteen vuodattavan tuon
hiljaisuudessa tunnetun, salaisen kiitoksen hyväntekijän pään päälle.
Jos kokonainen kansa läpi aikojen lähettää kiitoksensa, niin, silloin
tulee kiitos kimppuna, putoaa tähdenlentona hyväntekijän haudalle.
Minua suorastaan huvittaa, kun näen tähdenlentoja, varsinkin
uudenvuodenyönä, arvaella, ketä tämä kiitoskimppu nyt voi tarkoittaa.
Tuonoin putosi loistava tähdenlento lounaan suunnalla: siunaava kiitos
monelle, monelle! Ketä se saattoi tarkoittaa? Varmaan se putosi,
ajattelin, rantatöyräälle Flensborgin vuonon varrella, missä Danebrog,
Tanskan lippu, liehuu Schleppegtellin, Lässöen ja toverien haudoilla.
Yksi putosi keskelle maata, se putosi Sorö'hön: kimppu Holbergin
arkulle, kiitos tästä vuodesta niin monelta, kiitos ihanista
huvinäytelmistä!
On suurta, on iloista tietää, että meidän haudallemme putoaa
tähdenlento -- se tosin ei koske minun hautaani, minulle ei yksikään
auringonsäde tuo kiitosta, sillä ei ole mistään kiittämistä! Minä en
pääse kiiltomusteeseen asti, sanoi Olli, -- minun kohtaloni maailmassa
on saada rasvamustetta.
Toinen vierailu.
Tulin torniin uudenvuodenpäivänä, Olli puhui maljoista, jotka
tyhjennettiin vanhan pisaran vaihtuessa uudeksi pisaraksi, niinkuin hän
nimitti vuotta. Silloin minä kuulin hänen tarinansa laseista, ja siinä
oli ajatusta.
-- Kun kello uudenvuodenyönä on lyönyt kaksitoista, nousevat ihmiset
pöydän ympärillä seisomaan, kädessä täysi lasi ja juovat uuden vuoden
maljan. Vuosi aletaan lasi kädessä, se on juopoille hyvä alku! Aletaan
vuosi menemällä nukkumaan, se on hyvä alku laiskuudelle! Uni kyllä
vuoden mittaan tulee näyttelemään suurta osaa, lasit niinikään.
Tiedättekö te mitä asuu laseissa? kysyi hän. -- Kyllä, siellä asuu
terveys, ilo ja eloisuus! Siellä asuu harmi ja katkera onnettomuus. Kun
minä nyt luettelen lasit, luettelen tietysti lasien arvoasteet eri
ihmisiin nähden.
Katsokaapa, _ensimäinen_ lasi se nyt on terveyden lasi! Siinä kasvaa
terveyden yrtti, pistäkää se seinänrakoon, niin voitte vuoden lopulla
istua terveyden lehtimajassa.
Jos te otatte _toisen lasin_ --! niin, siitä lähtee lentoon pieni
lintu, se visertää viattoman iloisena niin että ihminen kuuntelee ja
ehkä laulaa mukana: elämä on kaunis, älkäämme surko, iloisesti
eteenpäin!
_Kolmannesta lasista_ nousee pieni siivekäs veitikka, enkelilapseksi
häntä tuskin voi kutsua, sillä hänessä on tontun verta ja tontun
mieltä. Ei hän ärsytä, hän laskee leikkiä; hän asettuu korvamme taakse
ja kuiskaa meille hauskoja kaskuja; hän asettuu sydämemme sopukkaan ja
lämmittää siellä niin että me muutumme ylenannetun iloisiksi, hyviksi
päiksi toisten päiden arvostelukyvyn mukaan.
_Neljännessä lasissa_ ei ole yrttiä, lintua eikä veitikkaa, siinä on
järjen ajatusviiva ja sen viivan yli ei koskaan pidä mennä.
Jos otat _viidennen lasin_, niin itket itseäsi, joudut niin oudon
hupaisan liikutuksen valtaan, tai saattaa myös käydä toisin: lasista
juosta pamahtaa prinssi Karnevaali suulaana ja villinä ilosta! Hän
vetää sinut mukaansa, sinä unohdat arvosi -- jos sinulla on sellaista
--, unohdat enemmän kuin sinun pitää ja sinulla on lupa unohtaa. Kaikki
on tanssia, laulua ja helinää. Naamiot riistävät sinut mukaansa,
paholaisen tyttäret tulevat puettuina silkkiin ja harsoihin, hiukset
valloillaan, ihanin jäsenin -- riistäydy irti, jos voit!
_Kuudes lasi!_ -- niin, siinä istuu Saatana itse, pieni, hyvin puettu,
kaunopuheinen, miellyttävä ja sangen viehättävä mies, joka kokonaan
ymmärtää sinut, myöntää sinun olevan joka asiassa oikeassa, on koko
sinun oma itsesi. Hän tulee lyhty kädessä saattamaan sinut kotiinsa.
Muuan vanha taru kertoo pyhimyksestä, jonka piti valita yksi
seitsemästä kuolemansynnistä ja hän valitsi luulonsa mukaan pienimmän,
juoppouden, ja siinä hän teki kaikki muut kuusi syntiä. Ihminen ja
paholainen sekoittavat keskenään verta, sellainen on kuudes lasi, ja
silloin versovat meissä kaikki pahat idut. Jokainen niistä kasvaa
raamatullisen sinapinsiemenen voimalla, kasvaa puuksi, joka ulottuu yli
koko maailman, eikä useimmilla silloin ole muuta neuvoa kuin joutua
sulatusuuniin ja tulla valetuiksi uudelleen.
Se on lasien tarina, sanoi torninvartia Olli, -- ja sen voi toistaa
sekä kiiltomusteella että rasvamusteella. Minä esitän sen molemmilla.
Tällainen oli toinen vierailu Ollin luona, jos tahdot kuulla useampia,
niin täytyy vierailuja jatkaa.